Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

upp

Itse en tällä hetkellä kaipaa kavereita kun sain tarpeekseni yksipuolisuudesta ja huonosta kohtelusta, mutta jos joskus kaipaan niitä taas niin täytyy varmaan ottaa tuollainen kevyt asenne ihmisiä kohtaan. Nyt mieheni ja työ sekä perhe täyttää sosiaaliset tarpeeni hyvin.

Mulla ei edes ole kavereita", joiden soittamattomuutta ihmetellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tehnyt tässä vähän "testiä", olen myös aina se, joka soittaa kavereille. Nyt olen systemaattisesti ollut soittamatta, niin eipä niitä soittoja ole tullut tänne päin.. no, ei tupata, jos ei tykätä. Jos sattumalta näemme tuolla kylillä, niin se toinen sanoo isoon ääneen, että hei, susta ei ole kuulunut mitään! Sanon siihen sitten viileästi, että, joo, pysyy se puhelin varmaan sunkin kädessä, että soittaisit.. siihen sitten toinen, että o ollut sitä ja tätä ja tuota, ei ole ehtinyt.. no, en mäkään sitten enää vaivaa sua, jos sulla on noin kiire..

Tämä! Kyllä näitä selityksiä aina löytyy. Tällaiset ihmiset on syytä heivata pois omasta tuttavapiiristä, jos ihmissuhde ei ole lainkaan vastavuoroinen.

Vanha ketju, mutta kirjoitan silti. Tajuan turhautumisen ja loukkaantumisen. Olen itsekin monesti miettinyt, onko sitä täysin samantekevä toiselle, ja joskus katkaissut välitkin. Jos vapaaehtoisesti on kynnysmattona eikä ikinä sano "ei käy", kynnysmatoksi jää. Toinen puoli sitten on se, että jos toinen kuitenkin tarkoittaa mitä sanoo ja ilahtuu (eli ole teennäistä potaskaa) ja on tuttuna tai kaverina muuten hyvä, ei kannata itse rakentaa muureja yksinäisyyden tai muun sellaisen aiheuttaman mielipahan vuoksi. Mulle on toisinaan ollut hankalaa ratkaista kumpaan päädyn. Mut yhteydenpitoa ihmissuhteet vaativat, jotakin, mikä sitoo yhteen. Tämä ketju oikea helmi. Yli 6000:n eri ihmisen näkökulmia ystävyyteen.

Tämä ketju tiivistää varmasti sen mitä niin monelle on käynyt.

Itellä sama homma. Kun yliopisto loppui, vuoden ajan kavereita vielä näki. Nyt näyttää hiipuneen lähes kokonaan. Itse olen ollut usein aloitteentekijä, mutta en aio enää olla. Tulee niin pahamieli kun laittaa 15 hengen whatsapp ryhmään kyselyä illanvietosta ja vain kaksi vaivautuu edes vastaamaan. Ja näistäkin toinen sanoo että tulee jos ei ole muuta. Olisi kiva jos edes vastattaisiin että en pääse tulemaan. Sama homma kun kerroin yhteenmuutosta, mihin olisi voinut edes kohteliaisuudesta kommentoida jotain. Ainakin itse olisin näin toiminut. Ihmeellistä, kun ihan vasta nähtiin porukalla vähintään kerran kuussa, ja puoli vuotta sitten käytiin jopa ulkomailla yhdessä.

Minulla on onneksi vielä parhaimmat kaverit jäljellä. Aion vastaisuudessa kutsua vain heidät illanviettoihin, koska muita ei selvästi kiinnosta olla tekemisissä. Kannattaa panostaa ihmisiin jotka ovat sen arvoisia.

Onko teillä kokemuksia että ulkomailla kaverisuhteet pysyisi paremmin? Suomessa tuntuu olevan jotenkin ihan älyttömän kylmä meno. Heivataan heti vanhat kaverit jos tulee jotain uusia, ollaan kylmiä, välinpitämättömiä, kateellisiakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua häiritsee tässä ketjussa joidenkin tarve arvottaa elämänsä ihmisiä. Miksi? On suorastaan pelottavaa, kun joku kertoo: " vain puoliso ja lapset ovat tärkeitä, muut merkityksettömiä".

Mitäs sitten jos tulee ero tai se puoliso kuolee? Tai lapset eivät välitä? Silloin saattaa kaivata niitä muitakin ihmisiä. Voi joutua väkisin katsomaan oman kuplansa ulkopuolelle.

Entä sitten? Jos puoliso kuolee ensin tai lapset hylkäävät, luuleeko joku että joku työkaveri tai vastaava jotenkin korvaa tämän menetyksen? Tai sata kaveria/ystävää.

Työkavereita saa aina kun on töissä ja käyttäytyy normaalin ihmisen tavoin, siihen ei tarvita sen kummempaa panostusta. Ystävä ei korvaa parisuhdetta myöskään, ja on aika arveluttavaa pitää ihmistä ikään kuin varalla, jos perhe sattuu kuolemaan äkillisesti.

Pelottavaa rinnastaa parisuhde ja joku työkaveruus, silloin ei ole oikeassa suhteessa edes ollutkaan, jos noita voi verrata.

En rinnasta, mutta kyllä mulle esim. läheisin ystävä on läheisempi kuin sisko. On toki siskokin, mutta ei hän ole samalla tavoin omanhenkinen, kuin ystävä, jonka on kuitenkin saanut itse valita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.

Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.

Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.

Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.

Miten tämä käytännossä toimi? Minuakin voi kai sanoa "nirsoksi", mutta en keksi miten voisin esim. ns. sulautua joukkoon jos vaikka keskustelunaiheet on jotain josta mulla ei ole mitään sanomista, tai olen ihan eri mieltä kuin muut. Olen esim. sillä lailla nirso, että en siedä yhtään rasismia tai "klikkiotsikkokeskusteluja" jotka perustuu valeuutisiin. Vastaavissa tilanteissa, oletko siis vain hiljaa vai feikkaatko mielipiteesi sopimaan enemmiston kanssa yhteen, jotta erilaisuutesi ei tule ilmi? Tai jos potentiaaliset uudet kaverit tekee jatkuvasti ohareita, ohitatko ne vain olankohautuksella ja yhä pidät näitä henkiloitä kavereinasi? Tai jos joku tuttavuus ei ikinä itse ota kontaktia sinuun, jatkatko sinnikkäästi yrittämistä vaikka entinen minäsi olisi luovuttanut aikoja sitten?

Mä olen eri, mutta rasisstien kanssa oon hiljaa tai sanon vastaan. Ohareita tekevien kanssa otan rennon asenteen itsekin, en oo niin tarkka että itse pidän lupaukset. Niitä, jotka eivät vastaa viesteihin, en edelleenkään pommita viesteillä, vaan annan olla.

Miten te jaksatte ruikuttaa? Älkää olko ruikuttavia ankeuttajia, niin ette jää yksin.

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte ruikuttaa? Älkää olko ruikuttavia ankeuttajia, niin ette jää yksin.

Maailma tuskin olisi täynnä yksinäisiä ihmisiä jos

tuo neuvosi olisi toimiva laajemmassa mittakaavassa.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.

Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.

Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.

Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.

Siis TÄMÄ!! Mulle opetettiin kotona, et kukaan ei kelpaa kaveriksi (haluttiin näin ylläpitää vanhempien kontrollia) ja näin minä elin elämääni. Vasta parikymppisenä lapsuudenkodista poismuuton jälkeen rupesin opettelemaan ”normaaleja” sosiaalisia taitoja ja sitä, että ystävän eikä ystävyyden tarvitse olla täydellistä. Minusta täysin yksinäisestä tuli pidetty ihminen, jolla on niin ystäviä, kavereita kun tuttujakin.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju tiivistää varmasti sen mitä niin monelle on käynyt.

Itellä sama homma. Kun yliopisto loppui, vuoden ajan kavereita vielä näki. Nyt näyttää hiipuneen lähes kokonaan. Itse olen ollut usein aloitteentekijä, mutta en aio enää olla. Tulee niin pahamieli kun laittaa 15 hengen whatsapp ryhmään kyselyä illanvietosta ja vain kaksi vaivautuu edes vastaamaan. Ja näistäkin toinen sanoo että tulee jos ei ole muuta. Olisi kiva jos edes vastattaisiin että en pääse tulemaan. Sama homma kun kerroin yhteenmuutosta, mihin olisi voinut edes kohteliaisuudesta kommentoida jotain. Ainakin itse olisin näin toiminut. Ihmeellistä, kun ihan vasta nähtiin porukalla vähintään kerran kuussa, ja puoli vuotta sitten käytiin jopa ulkomailla yhdessä.

Minulla on onneksi vielä parhaimmat kaverit jäljellä. Aion vastaisuudessa kutsua vain heidät illanviettoihin, koska muita ei selvästi kiinnosta olla tekemisissä. Kannattaa panostaa ihmisiin jotka ovat sen arvoisia.

Tämän takia lähden aina heti pois sellaisista whatsapp-ryhmistä, mitkä ei ole enää ajankohtaisia. Kun valmistuin, erosin ryhmästä. Kun vaihdoin työpaikkaa, erosin ryhmästä jne..

Kun jutut ei enää liity omaan elämäntilanteeseen, on helpompaa näin, kuin selitellä, miksi ei jaksa vastailla koko ajan joihinkin viesteihin ihmisille, joiden kanssa ei ole enää tekemisissä

Näen yhtä kaveria 1-2 kertaa vuodessa, koska olen hänen lapsensa kummi.

Muuten en ole ollut kenenkään kaverin kanssa tekemisissä vuosikymmeniin.

Paitsi vaimoni.

M49

Minullakaan ei ole ystäviä. Vanhat ystäväni olivat sellaisia joiden kanssa hengasin oma-aloitteelisesti ja lopulta vedin välit itse poikki. Kukaan koulussa ei haluu tutustuu muhun eikä kukaan huomaa mua. Olen yrittänyt saada ystäviä netistä mutta ei sielläkään melkeen kukaan haluu tutustuu ja sitä tehään vaan seuraajien takia. Haluaisin elää värikästä nuoruutta, mutta taitaapi jäädä elämättä. Toisaalta pärjään mahtavasti yksinkin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei edes ole kavereita", joiden soittamattomuutta ihmetellä.

Mä en vastaa puhelimeen, vaikka joku soittaisikin. Älkää soittako meille, lähettäkää sähköpostia.

Olen työyhteisössä hyvin pidetty, rupattelun mielelläni ihmisten kanssa ja he vaikuttavat viihtyvän seurassani. Mutta yksityiselämästäni olen hyvin yksinäinen. On kyllä puoliso, mutta harvoin kukaan pyytää minua koskaan minnekään. Edes oma äitini ei soita minulle muutoin, paitsi jos hänellä omia murheita kerrottavanaan. Käyn iltakävelyillä ja lueskelen kirjoja, mutta joskus olisi mukava käydä vaikka ihan kahvilla jonkun kanssa😌

Vierailija kirjoitti:

Olen työyhteisössä hyvin pidetty, rupattelun mielelläni ihmisten kanssa ja he vaikuttavat viihtyvän seurassani. Mutta yksityiselämästäni olen hyvin yksinäinen. On kyllä puoliso, mutta harvoin kukaan pyytää minua koskaan minnekään. Edes oma äitini ei soita minulle muutoin, paitsi jos hänellä omia murheita kerrottavanaan. Käyn iltakävelyillä ja lueskelen kirjoja, mutta joskus olisi mukava käydä vaikka ihan kahvilla jonkun kanssa😌

Sul on sentään vielä äiti ja olet töissä pidetty, mulla ei kumpaakaan rikkautta.

Kärsin hirveästi yksinäisyyden tunteesta, mutten enää uskalla yrittääkään tutustua kehenkään.

Minä tein kesälomalla remppaa ja lopputulos oli niin kiva, että olin pakahtua onnesta. Otin kuvia automaattisena ajatuksena, että haluan jakaa tämän jonkun kanssa. Siinä vähän aikaa selasin wa:a ja pilvistä pudoten tajusin, ettei siellä ole ketään tai mitään (ryhmää), jolle olisi luonnollista lähettää tuollainen kuva.

Samalla selasin milloin olen viestitellyt yksittäisten henkilöiden kanssa viimeksi. Tuorein viestittely oli kahden kuukauden takaa ja sekin ns. asiaa. Ja nekin viimeisimmät keskustelut oli kaikki minun aloittamani ja niitä edellisetkin. Ryhmissä toki on vilkkaampaa, mutta niissäkin on se ydin porukka, jotka reagoivat toistensa viesteihin ja muiden viestit jää yhden henkilön kohteliaisuus kommentin tai hymiön varaan.

On mulla mies ja lapset. Mies ei jaksa innostua ihan kaikista (useimmista) mun jutuista ja lapset ovat liian pieniä ymmärtääkseen.

en ymmärrä näitä kirjoituksia yksinäisyydestä. Jos on mies ja lapset, niin mitä yksinäisyyttä se on - tommosilla ei ole edes tietoa yksinäisyydestä. Yksinäisellä ei ole oikeasti ketään: ei miestä, ei lasta, ei työkavereita vaan joka-ikisen päivän, vapaapäivän, loman ohjelman joudut aktivoimaan itse mitä teet, minne menet - on plajon juttuja joita ei voi tehdä yksin: remontit ja tanssiminen esim. Totaaliyksinäiselle ei ole ketään. Vaikea ymmärtää parisuhteessa olevien valituksia