Sivut

Kommentit (6495)

Vierailija

Olen työyhteisössä hyvin pidetty, rupattelun mielelläni ihmisten kanssa ja he vaikuttavat viihtyvän seurassani. Mutta yksityiselämästäni olen hyvin yksinäinen. On kyllä puoliso, mutta harvoin kukaan pyytää minua koskaan minnekään. Edes oma äitini ei soita minulle muutoin, paitsi jos hänellä omia murheita kerrottavanaan. Käyn iltakävelyillä ja lueskelen kirjoja, mutta joskus olisi mukava käydä vaikka ihan kahvilla jonkun kanssa😌

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen työyhteisössä hyvin pidetty, rupattelun mielelläni ihmisten kanssa ja he vaikuttavat viihtyvän seurassani. Mutta yksityiselämästäni olen hyvin yksinäinen. On kyllä puoliso, mutta harvoin kukaan pyytää minua koskaan minnekään. Edes oma äitini ei soita minulle muutoin, paitsi jos hänellä omia murheita kerrottavanaan. Käyn iltakävelyillä ja lueskelen kirjoja, mutta joskus olisi mukava käydä vaikka ihan kahvilla jonkun kanssa😌
Sul on sentään vielä äiti ja olet töissä pidetty, mulla ei kumpaakaan rikkautta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Minä tein kesälomalla remppaa ja lopputulos oli niin kiva, että olin pakahtua onnesta. Otin kuvia automaattisena ajatuksena, että haluan jakaa tämän jonkun kanssa. Siinä vähän aikaa selasin wa:a ja pilvistä pudoten tajusin, ettei siellä ole ketään tai mitään (ryhmää), jolle olisi luonnollista lähettää tuollainen kuva.

Samalla selasin milloin olen viestitellyt yksittäisten henkilöiden kanssa viimeksi. Tuorein viestittely oli kahden kuukauden takaa ja sekin ns. asiaa. Ja nekin viimeisimmät keskustelut oli kaikki minun aloittamani ja niitä edellisetkin. Ryhmissä toki on vilkkaampaa, mutta niissäkin on se ydin porukka, jotka reagoivat toistensa viesteihin ja muiden viestit jää yhden henkilön kohteliaisuus kommentin tai hymiön varaan.

On mulla mies ja lapset. Mies ei jaksa innostua ihan kaikista (useimmista) mun jutuista ja lapset ovat liian pieniä ymmärtääkseen.

Vierailija

en ymmärrä näitä kirjoituksia yksinäisyydestä. Jos on mies ja lapset, niin mitä yksinäisyyttä se on - tommosilla ei ole edes tietoa yksinäisyydestä. Yksinäisellä ei ole oikeasti ketään: ei miestä, ei lasta, ei työkavereita vaan joka-ikisen päivän, vapaapäivän, loman ohjelman joudut aktivoimaan itse mitä teet, minne menet - on plajon juttuja joita ei voi tehdä yksin: remontit ja tanssiminen esim. Totaaliyksinäiselle ei ole ketään. Vaikea ymmärtää parisuhteessa olevien valituksia

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
en ymmärrä näitä kirjoituksia yksinäisyydestä. Jos on mies ja lapset, niin mitä yksinäisyyttä se on - tommosilla ei ole edes tietoa yksinäisyydestä. Yksinäisellä ei ole oikeasti ketään: ei miestä, ei lasta, ei työkavereita vaan joka-ikisen päivän, vapaapäivän, loman ohjelman joudut aktivoimaan itse mitä teet, minne menet - on plajon juttuja joita ei voi tehdä yksin: remontit ja tanssiminen esim. Totaaliyksinäiselle ei ole ketään. Vaikea ymmärtää parisuhteessa olevien valituksia

Yksinäisyyttä on monenlaista. Parisuhteessakin voi olla yksinäinen. Turha vähätellä kenenkään tunteita ja kokemusta. Turha nostaa itseään jalustalle ja tehdä tästäkin asiasta kilpailua.

Minä voin kyllä kuvitella, miltä tuntuu jos ei ole _yhtään ketään_. Sympatiaa sulle. En tunne mitään tarvetta lytätä tilannettasi.
Mutta sinäkin voisit yrittää kuvitella miltä tuntuu, kun teoriassa ympärillä on ihmisiä, mutta käytännössä olet silti yksin. Tilanne ei ole sama kuin sinulla, mutta oma tunteeni on ihan yhtä todellinen.

Joku vikahan meissä molemmissa on.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
en ymmärrä näitä kirjoituksia yksinäisyydestä. Jos on mies ja lapset, niin mitä yksinäisyyttä se on - tommosilla ei ole edes tietoa yksinäisyydestä. Yksinäisellä ei ole oikeasti ketään: ei miestä, ei lasta, ei työkavereita vaan joka-ikisen päivän, vapaapäivän, loman ohjelman joudut aktivoimaan itse mitä teet, minne menet - on plajon juttuja joita ei voi tehdä yksin: remontit ja tanssiminen esim. Totaaliyksinäiselle ei ole ketään. Vaikea ymmärtää parisuhteessa olevien valituksia

Yksinäisyyttä on monenlaista. Parisuhteessakin voi olla yksinäinen. Turha vähätellä kenenkään tunteita ja kokemusta. Turha nostaa itseään jalustalle ja tehdä tästäkin asiasta kilpailua.

Minä voin kyllä kuvitella, miltä tuntuu jos ei ole _yhtään ketään_. Sympatiaa sulle. En tunne mitään tarvetta lytätä tilannettasi.
Mutta sinäkin voisit yrittää kuvitella miltä tuntuu, kun teoriassa ympärillä on ihmisiä, mutta käytännössä olet silti yksin. Tilanne ei ole sama kuin sinulla, mutta oma tunteeni on ihan yhtä todellinen.

Joku vikahan meissä molemmissa on.

Ainii, tein muuten remontin _ihan yksin_.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
en ymmärrä näitä kirjoituksia yksinäisyydestä. Jos on mies ja lapset, niin mitä yksinäisyyttä se on - tommosilla ei ole edes tietoa yksinäisyydestä. Yksinäisellä ei ole oikeasti ketään: ei miestä, ei lasta, ei työkavereita vaan joka-ikisen päivän, vapaapäivän, loman ohjelman joudut aktivoimaan itse mitä teet, minne menet - on plajon juttuja joita ei voi tehdä yksin: remontit ja tanssiminen esim. Totaaliyksinäiselle ei ole ketään. Vaikea ymmärtää parisuhteessa olevien valituksia

Yksinäisyyttä on monenlaista. Parisuhteessakin voi olla yksinäinen. Turha vähätellä kenenkään tunteita ja kokemusta. Turha nostaa itseään jalustalle ja tehdä tästäkin asiasta kilpailua.

Minä voin kyllä kuvitella, miltä tuntuu jos ei ole _yhtään ketään_. Sympatiaa sulle. En tunne mitään tarvetta lytätä tilannettasi.
Mutta sinäkin voisit yrittää kuvitella miltä tuntuu, kun teoriassa ympärillä on ihmisiä, mutta käytännössä olet silti yksin. Tilanne ei ole sama kuin sinulla, mutta oma tunteeni on ihan yhtä todellinen.

Joku vikahan meissä molemmissa on.


Ihmisellä jolla on perhe ja joka valittaa yksinäisyyttä on kuin henkilö, joka avaa jääkaapin jossa on kyllä ruokaa mitä syödä, mutta ei mitään mitä hän haluaisi syödä sillä hetkellä ja väittää sitten ettei siellä ole mitään syötävää. Oikeasti ruuattomalla ihmisellä ei pala kuin jääkaapin valo, kun hän avaa sen jääkaapin.

Ymmärrän kyllä, että se tunne on ehkä oikea, muttei se kuvaa silti todellisuutta. Kun perheellinen valittaa ettei hänellä ole ketään jonka kanssa mennä festareille, se tarkoittaa juuri sitä. Ettei ole johonkin tilanteeseen saatavaa sopivaa henkilöä, johon ottaa yhteyttä ja se harmittaa.
Tietenkin voi kokea henkistä yksinäisyyden tunnetta, vaikka kuinka suuressa ryhmässä, mutta kun ihmisellä on lapset joita iltaisin halata tai mies, jolta kysyä, mitä syödään illalliseksi, hän ei ole yksinäinen. Vaan tyytymätön ihmissuhteisiinsa korkeintaan ja mitä ne voivat tarjota ja antaa henkisellä tasolla.
Ihminen, joka on tyytymätön palkkaansa riittävyyteen ja siihen kaikkeen mihin sen pitäisi taipua on ehkä alipalkattu, muttei palkaton. Näet kai eron?
Minäkin voin kuvitella miltä sinusta tuntuu, kun jokaisena hetkenä ei ole saatavilla sitä oikeanlaista tilanteeseen sopivaa henkilöä käyttöönsä. Se saattaa tosiaan tuntua yksinäisyydeltä, kun mieli tekisi mennä elokuviin jonkun kanssa, eikä ole kenelle soittaa. Mutta se on harhaa, jos sen tilalle voi soittaa äidille, mummolle, jutella lapsille ja käpertyä sohvalle miehen kainaloon. Ehkei sinulla ole kavereita, mutta se ei ole sama asia kuin yksinäisyys.
Ohis

Vierailija

Kyllä mäkin aikani siedin epätäydellisiä ihmisiä ystävinäni, mutta vanhemmiten ei sitä vaan jaksa enää tippaakaan vapaa ehtoisesti hengailla jonkun vähääkään idjootin kanssa.

Koska olen tavannut ja ollut niin lämpimissä väleissä ainakin yhden ihmisen kanssa, kuka ei koskaan, ei ikinä kertaakaan tehnyt tai sanonut mitäään typerää minulle enkä minä hänelle. Ikäeroa valitettavasti oli n. 40 vuotta, enkä hänen kanssaan nyt voi hengailla.

Mutta olen kiitollinen niistä 6 vuodesta, kun sain hänen kanssaan olla tekemisissä!
Maailmasta löytyy kyllä tiedostavia ja asiallisia, lämpimiä ihmisiä enkä ainakaan itse tyydy vähempään.
Minulla on tarpeeksi palkitsevat ja ihanat kiinnostuksen ja tekemisen kohteeni, joten ei todellakaan tule mieleen tuhlata aikaa jonkun vähääkään ns pimeän tyypin kanssa kuka jollain tavalla ärsyttää minua, vaikka olisikin "ihan kiva".

Yksinäisyys ja yksin oleminen merkitsevät kahta täysin eri asiaa.

Vierailija

Olen itse melko oma-aloitteinen, eli ehdotan tapaamista toisille tai toisaalta menen vaikka yksin jonnekin. Selvästi ihmiset ilahtuu ja haluaa nähdä ja on että "pitää nähdä taas uudestaan". Kuitenkin harvemmin tulee mitään ehdotuksia, ja ihmiset valittelee kuinka he ovat huonoja ehdottamaan mitään tai aina se jää tai on pitänyt ottaa yhteyttä mutta... Niin mikä siinä on niin hankalaa? Jos haluaa nähdä, miksi on niin mahdotonta ehdottaa sitä, vaikka ilman mitään tarkempaa suunnitelmaa?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
en ymmärrä näitä kirjoituksia yksinäisyydestä. Jos on mies ja lapset, niin mitä yksinäisyyttä se on - tommosilla ei ole edes tietoa yksinäisyydestä. Yksinäisellä ei ole oikeasti ketään: ei miestä, ei lasta, ei työkavereita vaan joka-ikisen päivän, vapaapäivän, loman ohjelman joudut aktivoimaan itse mitä teet, minne menet - on plajon juttuja joita ei voi tehdä yksin: remontit ja tanssiminen esim. Totaaliyksinäiselle ei ole ketään. Vaikea ymmärtää parisuhteessa olevien valituksia

Yksinäisyyttä on monenlaista. Parisuhteessakin voi olla yksinäinen. Turha vähätellä kenenkään tunteita ja kokemusta. Turha nostaa itseään jalustalle ja tehdä tästäkin asiasta kilpailua.

Minä voin kyllä kuvitella, miltä tuntuu jos ei ole _yhtään ketään_. Sympatiaa sulle. En tunne mitään tarvetta lytätä tilannettasi.
Mutta sinäkin voisit yrittää kuvitella miltä tuntuu, kun teoriassa ympärillä on ihmisiä, mutta käytännössä olet silti yksin. Tilanne ei ole sama kuin sinulla, mutta oma tunteeni on ihan yhtä todellinen.

Joku vikahan meissä molemmissa on.


Ihmisellä jolla on perhe ja joka valittaa yksinäisyyttä on kuin henkilö, joka avaa jääkaapin jossa on kyllä ruokaa mitä syödä, mutta ei mitään mitä hän haluaisi syödä sillä hetkellä ja väittää sitten ettei siellä ole mitään syötävää. Oikeasti ruuattomalla ihmisellä ei pala kuin jääkaapin valo, kun hän avaa sen jääkaapin.

Ymmärrän kyllä, että se tunne on ehkä oikea, muttei se kuvaa silti todellisuutta. Kun perheellinen valittaa ettei hänellä ole ketään jonka kanssa mennä festareille, se tarkoittaa juuri sitä. Ettei ole johonkin tilanteeseen saatavaa sopivaa henkilöä, johon ottaa yhteyttä ja se harmittaa.
Tietenkin voi kokea henkistä yksinäisyyden tunnetta, vaikka kuinka suuressa ryhmässä, mutta kun ihmisellä on lapset joita iltaisin halata tai mies, jolta kysyä, mitä syödään illalliseksi, hän ei ole yksinäinen. Vaan tyytymätön ihmissuhteisiinsa korkeintaan ja mitä ne voivat tarjota ja antaa henkisellä tasolla.
Ihminen, joka on tyytymätön palkkaansa riittävyyteen ja siihen kaikkeen mihin sen pitäisi taipua on ehkä alipalkattu, muttei palkaton. Näet kai eron?
Minäkin voin kuvitella miltä sinusta tuntuu, kun jokaisena hetkenä ei ole saatavilla sitä oikeanlaista tilanteeseen sopivaa henkilöä käyttöönsä. Se saattaa tosiaan tuntua yksinäisyydeltä, kun mieli tekisi mennä elokuviin jonkun kanssa, eikä ole kenelle soittaa. Mutta se on harhaa, jos sen tilalle voi soittaa äidille, mummolle, jutella lapsille ja käpertyä sohvalle miehen kainaloon. Ehkei sinulla ole kavereita, mutta se ei ole sama asia kuin yksinäisyys.
Ohis

Sulla on aika epärealistinen käsitys ihmissuhteista. Voi olla, että äiti jolle soittaa on humalassa, lapsilla on tarpeita jotka pitää täyttää ja puolison kanssa vuosia tilanne on ollut se, että tarjolla on iltaisin vain kylmää selkää kainalon sijaan.

Jos olemassa olevat ihmissuhteet ottaa enemmän kuin antaa, kyllä se yksinäisyys voi olla vielä pahempaa kuin vain konkreettisesti yksinäisellä. -eri

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
en ymmärrä näitä kirjoituksia yksinäisyydestä. Jos on mies ja lapset, niin mitä yksinäisyyttä se on - tommosilla ei ole edes tietoa yksinäisyydestä. Yksinäisellä ei ole oikeasti ketään: ei miestä, ei lasta, ei työkavereita vaan joka-ikisen päivän, vapaapäivän, loman ohjelman joudut aktivoimaan itse mitä teet, minne menet - on plajon juttuja joita ei voi tehdä yksin: remontit ja tanssiminen esim. Totaaliyksinäiselle ei ole ketään. Vaikea ymmärtää parisuhteessa olevien valituksia

Yksinäisyyttä on monenlaista. Parisuhteessakin voi olla yksinäinen. Turha vähätellä kenenkään tunteita ja kokemusta. Turha nostaa itseään jalustalle ja tehdä tästäkin asiasta kilpailua.

Minä voin kyllä kuvitella, miltä tuntuu jos ei ole _yhtään ketään_. Sympatiaa sulle. En tunne mitään tarvetta lytätä tilannettasi.
Mutta sinäkin voisit yrittää kuvitella miltä tuntuu, kun teoriassa ympärillä on ihmisiä, mutta käytännössä olet silti yksin. Tilanne ei ole sama kuin sinulla, mutta oma tunteeni on ihan yhtä todellinen.

Joku vikahan meissä molemmissa on.


Ihmisellä jolla on perhe ja joka valittaa yksinäisyyttä on kuin henkilö, joka avaa jääkaapin jossa on kyllä ruokaa mitä syödä, mutta ei mitään mitä hän haluaisi syödä sillä hetkellä ja väittää sitten ettei siellä ole mitään syötävää. Oikeasti ruuattomalla ihmisellä ei pala kuin jääkaapin valo, kun hän avaa sen jääkaapin.

Ymmärrän kyllä, että se tunne on ehkä oikea, muttei se kuvaa silti todellisuutta. Kun perheellinen valittaa ettei hänellä ole ketään jonka kanssa mennä festareille, se tarkoittaa juuri sitä. Ettei ole johonkin tilanteeseen saatavaa sopivaa henkilöä, johon ottaa yhteyttä ja se harmittaa.
Tietenkin voi kokea henkistä yksinäisyyden tunnetta, vaikka kuinka suuressa ryhmässä, mutta kun ihmisellä on lapset joita iltaisin halata tai mies, jolta kysyä, mitä syödään illalliseksi, hän ei ole yksinäinen. Vaan tyytymätön ihmissuhteisiinsa korkeintaan ja mitä ne voivat tarjota ja antaa henkisellä tasolla.
Ihminen, joka on tyytymätön palkkaansa riittävyyteen ja siihen kaikkeen mihin sen pitäisi taipua on ehkä alipalkattu, muttei palkaton. Näet kai eron?
Minäkin voin kuvitella miltä sinusta tuntuu, kun jokaisena hetkenä ei ole saatavilla sitä oikeanlaista tilanteeseen sopivaa henkilöä käyttöönsä. Se saattaa tosiaan tuntua yksinäisyydeltä, kun mieli tekisi mennä elokuviin jonkun kanssa, eikä ole kenelle soittaa. Mutta se on harhaa, jos sen tilalle voi soittaa äidille, mummolle, jutella lapsille ja käpertyä sohvalle miehen kainaloon. Ehkei sinulla ole kavereita, mutta se ei ole sama asia kuin yksinäisyys.
Ohis

Jos tämä keskustelu käsittelisi totaaliyksinäisyyttä, tämä opettavainen kommentti olisi aiheellinen, mutta kun aihe on lähinnä kaverittomuus, en katso tätä ansainneeni. Kaverittomana tunnen olevani yksinäinen. Anteeksi etten nyt sopivampaa adjektiivia tunteelleni osannut käyttää.

Edelleenkin kysyn, miksi tästä(kin) tehdään kilpailu? Miksi pitää tulla lyttäämään toisen tunne ja kokemus? Ihan voisi neutraalisti vaan kertoa omasta tilanteestaan, että minulla on nyt näin, ilman että aloittaa keskustelun ensin lyttäämällä muita.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
en ymmärrä näitä kirjoituksia yksinäisyydestä. Jos on mies ja lapset, niin mitä yksinäisyyttä se on - tommosilla ei ole edes tietoa yksinäisyydestä. Yksinäisellä ei ole oikeasti ketään: ei miestä, ei lasta, ei työkavereita vaan joka-ikisen päivän, vapaapäivän, loman ohjelman joudut aktivoimaan itse mitä teet, minne menet - on plajon juttuja joita ei voi tehdä yksin: remontit ja tanssiminen esim. Totaaliyksinäiselle ei ole ketään. Vaikea ymmärtää parisuhteessa olevien valituksia

Yksinäisyyttä on monenlaista. Parisuhteessakin voi olla yksinäinen. Turha vähätellä kenenkään tunteita ja kokemusta. Turha nostaa itseään jalustalle ja tehdä tästäkin asiasta kilpailua.

Minä voin kyllä kuvitella, miltä tuntuu jos ei ole _yhtään ketään_. Sympatiaa sulle. En tunne mitään tarvetta lytätä tilannettasi.
Mutta sinäkin voisit yrittää kuvitella miltä tuntuu, kun teoriassa ympärillä on ihmisiä, mutta käytännössä olet silti yksin. Tilanne ei ole sama kuin sinulla, mutta oma tunteeni on ihan yhtä todellinen.

Joku vikahan meissä molemmissa on.


Ihmisellä jolla on perhe ja joka valittaa yksinäisyyttä on kuin henkilö, joka avaa jääkaapin jossa on kyllä ruokaa mitä syödä, mutta ei mitään mitä hän haluaisi syödä sillä hetkellä ja väittää sitten ettei siellä ole mitään syötävää. Oikeasti ruuattomalla ihmisellä ei pala kuin jääkaapin valo, kun hän avaa sen jääkaapin.

Ymmärrän kyllä, että se tunne on ehkä oikea, muttei se kuvaa silti todellisuutta. Kun perheellinen valittaa ettei hänellä ole ketään jonka kanssa mennä festareille, se tarkoittaa juuri sitä. Ettei ole johonkin tilanteeseen saatavaa sopivaa henkilöä, johon ottaa yhteyttä ja se harmittaa.
Tietenkin voi kokea henkistä yksinäisyyden tunnetta, vaikka kuinka suuressa ryhmässä, mutta kun ihmisellä on lapset joita iltaisin halata tai mies, jolta kysyä, mitä syödään illalliseksi, hän ei ole yksinäinen. Vaan tyytymätön ihmissuhteisiinsa korkeintaan ja mitä ne voivat tarjota ja antaa henkisellä tasolla.
Ihminen, joka on tyytymätön palkkaansa riittävyyteen ja siihen kaikkeen mihin sen pitäisi taipua on ehkä alipalkattu, muttei palkaton. Näet kai eron?
Minäkin voin kuvitella miltä sinusta tuntuu, kun jokaisena hetkenä ei ole saatavilla sitä oikeanlaista tilanteeseen sopivaa henkilöä käyttöönsä. Se saattaa tosiaan tuntua yksinäisyydeltä, kun mieli tekisi mennä elokuviin jonkun kanssa, eikä ole kenelle soittaa. Mutta se on harhaa, jos sen tilalle voi soittaa äidille, mummolle, jutella lapsille ja käpertyä sohvalle miehen kainaloon. Ehkei sinulla ole kavereita, mutta se ei ole sama asia kuin yksinäisyys.
Ohis

Jos tämä keskustelu käsittelisi totaaliyksinäisyyttä, tämä opettavainen kommentti olisi aiheellinen, mutta kun aihe on lähinnä kaverittomuus, en katso tätä ansainneeni. Kaverittomana tunnen olevani yksinäinen. Anteeksi etten nyt sopivampaa adjektiivia tunteelleni osannut käyttää.

Edelleenkin kysyn, miksi tästä(kin) tehdään kilpailu? Miksi pitää tulla lyttäämään toisen tunne ja kokemus? Ihan voisi neutraalisti vaan kertoa omasta tilanteestaan, että minulla on nyt näin, ilman että aloittaa keskustelun ensin lyttäämällä muita.

Lyttääjien kohdalla voisi ajatella, että heidän yksinäisyytensä osin johtuu heistä itsestään. Vaille jääminen elämässä on niin suurta, että pystyvät enää vain vastaanottamaan ( eivät antamaan mitään, edes sitä pientä ymmärrystä).

Vierailija

Itse jätin kaikki somet pois ja ilmoitin ihmisille että jos on asiaa niin saa soittaa.

Kuukauden hiljaisuuden jälkeen pari kontaktia on pysynyt. Näihin ihmissuhteisiin panostan. Varakaveriksi en ala kellekään.

Somet ja vatsapit on syöpää jotka tuhoavat oikeat kohtaamiset ja ihmissuhteet.

Vierailija

Onko mukavaa maata sohvalla ja odotella että joku laittaisi viestiä? EI NE LAITA.

Somet, älypuhelimet passivoineet monet ihmiset täysin. Ihmissuhteet tuhottu, vaikka ennen "älyaikaa" ne ovat olleet terveitä ja toimivia suhteita.

-> poista kaikki somet ja viestimet
-> älypuhelin pois
-> ihmisten ilmoille mars
-> fokus oikeasti tärkeisiin ihmissuhteisiin

Vierailija

Tasan ei mene sosiaaliset tarpeet.

Mulla jatkuvaa syyllisyyttä kun en ehdi nähdä kavereita tarpeeksi enkä soitella.

Mulle sopiva tahti olisi oman perheen lisäksi nähdä kerran - pari viikossa vapaa-ajalla muita. Työni on supersosiaalista ja olen ihmisrakas introvertti. Joustan jatkuvasti omista tarpeistani tapaamalla ihmisiä useammin kuin oikeasti jaksaisin.

Omaan perheeseen kuuluu mies ja 2 lasta. Vanhemmat, appivanhemmat, omat ja miehen sisarukset asuu lähellä ja haluaa nähdä usein.

On perheystäviä, nykyisiä ja entisiä hyviä työ- ja opiskelukavereita, nuoruuden kaveriporukoita, lapsuuden ystäviä, tosi kivoja serkkuja, nykyisiä harrastuskavereita, naapureita, lasten kavereiden vanhemmatkin ehdottelee yhteistä tekemistä perheiden kanssa. On työporukan pikkujoulua ja kesäjuhlaa, naapuruston illanviettoja, sukulaisten ja näiden lasten synttäreitä jatkuvasti, pitkäaikaiset ystävät haluaa nähdä useammin ja uudet tuttavat päästä vihdoin toteuttamaan tapaamisen yms.

Ja mä nautin täysillä niistä harvoista hetkistä kun saan olla yksin.... ;( Pidän kyllä ihmisistä ja välitän mutta liika on liikaa. Kiitollinen olen silti että on läheisiä. Mutta yrittäkää ymmärtää meidän sosiaalisesti ylikuormitettujen introverttienkin kantaa.

Nimim. Taas odottaisi ystäväpariskunnalle lupailtu mökkiviikonloppu lukkoon lyömistä ja tarkempaa aikaa, veljen perhe olis tulossa kylään, vanhempieni luona pitäisi käydä, parit yo-juhlat ja rippijuhlat tulossa tänä syksynä, kolmet nelikymppiset, 15-, 10- ja toiset 10-v synttärit kummilasten/lähisukulaisten luona, koronan takia siirtynyt lapsuuden ystävän tapaaminen olisi tarkoitus syksyksi saada sovitettua, yksi kaveri pyyteli mustikkaan, yksi lenkille ja yksi keilaamaan jne. Miehen veljen vaimo harmitteli kun niin harvoin nähdään... Jne.

Vierailija

6476. Tuliko jotenkin hyvä mieli?
Ei tasan mennyt oikeaan ketjuun mässäilysi.
Sillä sitähän se oli, riittoisaa omahyväisyyttä.
On se hyvä että sulla on asiat niin hyvin ja pitäisi saada sympatiaa kun on niin rankkaa.
Joku raja kusipäisyydelläkin.

Vierailija

En ole missään somekanavissa ja hiljaista on. Olen yksinhuoltaja ja kutsuja ei tule, muut ovat parisuhteissa. Olen huomannut kuinka itsekkäitä ihmiset ovat. Silloin kun itse olin parisuhteessa huomioin myös sinkkuystäväni kutsumalla heidät illanistujaisiin vaikka ei ollut sitä miestä mukana. Tai jos lähdimme mieheni kanssa syömään saatoin kutsua sinkkuystäväni mukaan. Lapseni on teini-iässä, joten minultakin liikenisi aikaa nähdä ja saada kutsuja, mutta niinkuin muutkin yksinhuoltajat ovat todenneet, emme ole olemassa. Eipä siinä, viihdyn hyvin itsekseni........en ole jaksanut alkaa vielä deittailla, mutta ehkä joskus..................aika menee kodin pyörittämiseen ja arkeen.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen itse melko oma-aloitteinen, eli ehdotan tapaamista toisille tai toisaalta menen vaikka yksin jonnekin. Selvästi ihmiset ilahtuu ja haluaa nähdä ja on että "pitää nähdä taas uudestaan". Kuitenkin harvemmin tulee mitään ehdotuksia, ja ihmiset valittelee kuinka he ovat huonoja ehdottamaan mitään tai aina se jää tai on pitänyt ottaa yhteyttä mutta... Niin mikä siinä on niin hankalaa? Jos haluaa nähdä, miksi on niin mahdotonta ehdottaa sitä, vaikka ilman mitään tarkempaa suunnitelmaa?

No minä voisin olla tuollainen esimerkki. Viihdyn hyvin yksin ja perheeni kanssa. Töissä tapaan paljon ihmisiä. Joten olen aika laiska lähtemään minnekkään.
Kun joku ehdottaa, että lähetään vaikka kahville tai lounaalle, saatan jopa lähteä ja totesin, että olipa kivaa. Mutta en soittele vastaan ja ehdottele, koska se ei ollut minulle niin elintärkeää, että tulisi ehdoteltua takaisin jotain.
Usein nykyään en lähde edes sen takia, koska kaikki odottavat vastapalveluksia. Jos joku kutsuu juhliin, odotetaan, että mekin sitten järjestämme juhlat ja kutsumme heidät. Jos joku kutsuu leffaan, hän odottaa, että minä kutsun takaisin. Jos joku tahtoo shoppailukaveriksi, hän odottaa, että seuraavan kerran soitan hänet shoppailemaan minun kanssani. Kun en välttämättä näitä tapaamisia kaipaa, niin nykyään kieltäydyn suurimmasta osasta kutsuja.

Vierailija

Hellepäivä ja olisi ihanaa lähteä uimaan.
Selatessa puhelinta tajuan ettei ole ketään ketä pyytää mukaan. En tiedä mikä mussa on vikana. Kelpaan vain silloin jos ihmisillä on pari/ihmissuhdekriisejä tai ovat sinkkuja. En ole kenenkään kynnysmatto, huolehdin itsestäni ja huomioin muut. Mut ei ole kavereita.

Olen pyytänyt ihmisiä viettämään yhteistä aikaa ja kysynyt mitä tekevät viikonloppuna. Aina on tekemistä johon en kuulu mukaan. Yksi vastasi tekevänsä asiaa x siskon puolison luona. Kysyin meinasitko koko viikonlopun tehdä asiaa. On vain silloin asiaa kun on humalassa mutta muutoin ei koskaan pyydä mihinkään tai halua nähdä eli saa jatkossa soitella jollekin muulle.

Poistin turhat numerot..Eipä jäänyt ketään jäljelle. Hiukan on itku kurkussa mutta tällä mennään. Lähden yksin uimaan ja voitan itseni.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla