Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisena parisuhde on se läheisin suhde. Ei sitä kavereilla ja ystävillä pysty paikkaamaan.
Samaa mieltä. Moni yhtä ystävää haluava/vaativa ei tunnista, että oikeasti hän haluaa rakkautta, sellaista kiinnostusta ja tunnesidettä jota ei vaan synny pelkän ystävän kanssa.
Vaikka kuinka melodramaattisesti yritettäisiin sitä välittämistä tuoda.
Onko tässä ketjussa joku siis sanonut, että haluaa vain yhden ystävän?
Vai että haluaa edes yhden ystävän? Melko suuri ero.
Minulla ainakin kaveri- ja ystävyyssuhteet ovat olleet monesti parempia kuin parisuhteet. :D Että kaipa tuo vähän riippuu siitä ja tuosta. Ylipäänsä en rinnastaisi asioita, koska molemmille on aikansa ja paikkansa. Molempia usein tarvitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikuisena parisuhde on se läheisin suhde. Ei sitä kavereilla ja ystävillä pysty paikkaamaan.
Mikä teitä tahallaan väärinymmärtäjiä oikein vaivaa? Itse ainakin kaipaan kaveria parisuhteestani huolimatta. Kaipaan muutakin aikuista seuraa, ihmistä jonka kanssa tehdä juttuja joita en voi tai halua puolison kanssa tehdä.
Suosittelen vapaaehtoistyötä maa han muut ta jien parissa. Googlettakaa ystäväksi maa han muut ta jalle, (ilman noita välejä, viesti ei mene läpi jos kirjoitan noi sanat normaalisti). Maailma avartuu ja kyllä siinä herkästi ystävystyykin.
Minua häiritsee tässä ketjussa joidenkin tarve arvottaa elämänsä ihmisiä. Miksi? On suorastaan pelottavaa, kun joku kertoo: " vain puoliso ja lapset ovat tärkeitä, muut merkityksettömiä".
Mitäs sitten jos tulee ero tai se puoliso kuolee? Tai lapset eivät välitä? Silloin saattaa kaivata niitä muitakin ihmisiä. Voi joutua väkisin katsomaan oman kuplansa ulkopuolelle.
En ymmärrä yhtään tuota asennetta, että ”aikuisiällä” ei voisi löytää kavereita, ystäviä... Todellakin voi! Ihan sydänystäviäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee tässä ketjussa joidenkin tarve arvottaa elämänsä ihmisiä. Miksi? On suorastaan pelottavaa, kun joku kertoo: " vain puoliso ja lapset ovat tärkeitä, muut merkityksettömiä".
Mitäs sitten jos tulee ero tai se puoliso kuolee? Tai lapset eivät välitä? Silloin saattaa kaivata niitä muitakin ihmisiä. Voi joutua väkisin katsomaan oman kuplansa ulkopuolelle.
Mä taas ihmettelen, jos jollekin pomo, työkaveri, harrastuskaveri tai naapuri on yhtä tärkeä ja läheinen kuin oma puoliso, oma lapsi, oma äiti tai oma sisko.
Usein varmaan syvimmin yksinäisiä ovatkin ne, joilla ei syystä tai toisesta ole hyvää parisuhdetta, lämpimiä välejä omiin lapsiin, sisaruksiin ja vanhempiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee tässä ketjussa joidenkin tarve arvottaa elämänsä ihmisiä. Miksi? On suorastaan pelottavaa, kun joku kertoo: " vain puoliso ja lapset ovat tärkeitä, muut merkityksettömiä".
Mitäs sitten jos tulee ero tai se puoliso kuolee? Tai lapset eivät välitä? Silloin saattaa kaivata niitä muitakin ihmisiä. Voi joutua väkisin katsomaan oman kuplansa ulkopuolelle.
Entä sitten? Jos puoliso kuolee ensin tai lapset hylkäävät, luuleeko joku että joku työkaveri tai vastaava jotenkin korvaa tämän menetyksen? Tai sata kaveria/ystävää.
Työkavereita saa aina kun on töissä ja käyttäytyy normaalin ihmisen tavoin, siihen ei tarvita sen kummempaa panostusta. Ystävä ei korvaa parisuhdetta myöskään, ja on aika arveluttavaa pitää ihmistä ikään kuin varalla, jos perhe sattuu kuolemaan äkillisesti.
Pelottavaa rinnastaa parisuhde ja joku työkaveruus, silloin ei ole oikeassa suhteessa edes ollutkaan, jos noita voi verrata.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä yhtään tuota asennetta, että ”aikuisiällä” ei voisi löytää kavereita, ystäviä... Todellakin voi! Ihan sydänystäviäkin.
Voi, ja toivon että aika näyttää tämän todeksi, mutta omasta kokemuksesta, yli kolmenkymmenen iässä ihmiset ovat varautuneempia, eivätkä ole niin avoimia ottamaan uutta ihmistä elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ihmiset ottavat elämäänsä mielenkiintoisen ihmisen, joka ei odota liikaa.
Eikä esim kuvittele, että uuden ihmisen kanssa heti ollaan kuin jotakin lapsuuden bestiksiä aikoinaan, aina yhdessä ja muut ulkopuolelle jättäen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä yhtään tuota asennetta, että ”aikuisiällä” ei voisi löytää kavereita, ystäviä... Todellakin voi! Ihan sydänystäviäkin.
Voi, ja toivon että aika näyttää tämän todeksi, mutta omasta kokemuksesta, yli kolmenkymmenen iässä ihmiset ovat varautuneempia, eivätkä ole niin avoimia ottamaan uutta ihmistä elämäänsä.
Mulla taas on päinvastainen kokemus. Monien kohdalla kyse ei ole varautuneisuudesta vaan yksinkertaisesti siitä, että heillä on jo ihan riittävästi ystäviä ja kavereita eikä näihin olemassaoleviinkaan ehditä ja jakseta pitää yhteyttä niin paljon kuin itsekin toivoisi. Aikuisten elämässä on aika paljon kaikkea muutakin kuin ystävät ja kaverit eikä järkevät ihmiset halua hamstrata itselleen enempää ihmissuhteita kuin mistä jaksavat myös pitää huolta.
Kun elämäntilanne muuttuu (esim lapset kasvavat niin isoiksi, ettei heitä tarvitse enää kuskata monta kertaa viikossa harrastuksiin), vapautuu aikaa ja tässä vaiheessa ollaan mun kokemukseni mukaan hyvinkin avoimia uusille ystäville ja kavereille, JOS heitä ei ole ennestään jo tarpeeksi. Monella kuitenkin on ja lasten kuskaamisista vapautunut aika halutaan käyttää näille ystäville ja kavereille eli pidetään aiempaa enemmän yhteyttä heihin. Jos taas elämäntilanteen muutos on esim muutto toiselle paikkakunnalle kauas ystävistä ja kavereista, vapautuu aikaa uusille ystäville ja kavereille ihan eri tavalla. Silloin elämään voi mahtua useampikin uusi kaveri, koska vanhoja ystäviä ja kavereita tavataan jokatapauksessa aiempaa harvemmin pitkän maantieteellisen etäisyyden vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä yhtään tuota asennetta, että ”aikuisiällä” ei voisi löytää kavereita, ystäviä... Todellakin voi! Ihan sydänystäviäkin.
Voi, ja toivon että aika näyttää tämän todeksi, mutta omasta kokemuksesta, yli kolmenkymmenen iässä ihmiset ovat varautuneempia, eivätkä ole niin avoimia ottamaan uutta ihmistä elämäänsä.
Mulla taas on päinvastainen kokemus. Monien kohdalla kyse ei ole varautuneisuudesta vaan yksinkertaisesti siitä, että heillä on jo ihan riittävästi ystäviä ja kavereita eikä näihin olemassaoleviinkaan ehditä ja jakseta pitää yhteyttä niin paljon kuin itsekin toivoisi. Aikuisten elämässä on aika paljon kaikkea muutakin kuin ystävät ja kaverit eikä järkevät ihmiset halua hamstrata itselleen enempää ihmissuhteita kuin mistä jaksavat myös pitää huolta.
Kun elämäntilanne muuttuu (esim lapset kasvavat niin isoiksi, ettei heitä tarvitse enää kuskata monta kertaa viikossa harrastuksiin), vapautuu aikaa ja tässä vaiheessa ollaan mun kokemukseni mukaan hyvinkin avoimia uusille ystäville ja kavereille, JOS heitä ei ole ennestään jo tarpeeksi. Monella kuitenkin on ja lasten kuskaamisista vapautunut aika halutaan käyttää näille ystäville ja kavereille eli pidetään aiempaa enemmän yhteyttä heihin. Jos taas elämäntilanteen muutos on esim muutto toiselle paikkakunnalle kauas ystävistä ja kavereista, vapautuu aikaa uusille ystäville ja kavereille ihan eri tavalla. Silloin elämään voi mahtua useampikin uusi kaveri, koska vanhoja ystäviä ja kavereita tavataan jokatapauksessa aiempaa harvemmin pitkän maantieteellisen etäisyyden vuoksi.
Ehkä juurikin näin, mutta silti mitä enemmän ikää sen vaikeampi löytää uusia ystäviä. Ei ehkä mahdotonta, mutta vaikeampaa kuin parikymppisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä yhtään tuota asennetta, että ”aikuisiällä” ei voisi löytää kavereita, ystäviä... Todellakin voi! Ihan sydänystäviäkin.
Voi, ja toivon että aika näyttää tämän todeksi, mutta omasta kokemuksesta, yli kolmenkymmenen iässä ihmiset ovat varautuneempia, eivätkä ole niin avoimia ottamaan uutta ihmistä elämäänsä.
Mulla taas on päinvastainen kokemus. Monien kohdalla kyse ei ole varautuneisuudesta vaan yksinkertaisesti siitä, että heillä on jo ihan riittävästi ystäviä ja kavereita eikä näihin olemassaoleviinkaan ehditä ja jakseta pitää yhteyttä niin paljon kuin itsekin toivoisi. Aikuisten elämässä on aika paljon kaikkea muutakin kuin ystävät ja kaverit eikä järkevät ihmiset halua hamstrata itselleen enempää ihmissuhteita kuin mistä jaksavat myös pitää huolta.
Kun elämäntilanne muuttuu (esim lapset kasvavat niin isoiksi, ettei heitä tarvitse enää kuskata monta kertaa viikossa harrastuksiin), vapautuu aikaa ja tässä vaiheessa ollaan mun kokemukseni mukaan hyvinkin avoimia uusille ystäville ja kavereille, JOS heitä ei ole ennestään jo tarpeeksi. Monella kuitenkin on ja lasten kuskaamisista vapautunut aika halutaan käyttää näille ystäville ja kavereille eli pidetään aiempaa enemmän yhteyttä heihin. Jos taas elämäntilanteen muutos on esim muutto toiselle paikkakunnalle kauas ystävistä ja kavereista, vapautuu aikaa uusille ystäville ja kavereille ihan eri tavalla. Silloin elämään voi mahtua useampikin uusi kaveri, koska vanhoja ystäviä ja kavereita tavataan jokatapauksessa aiempaa harvemmin pitkän maantieteellisen etäisyyden vuoksi.
Ehkä juurikin näin, mutta silti mitä enemmän ikää sen vaikeampi löytää uusia ystäviä. Ei ehkä mahdotonta, mutta vaikeampaa kuin parikymppisenä.
Parikymppisenä on varmaan sen vuoksi helpompaa, ettei ihmisillä ole samassa määrin muuta elämää kuin kolmekymppisenä. Monet eivät edes seurustele siinä vaiheessa, joten elämän keskeisimmät ihmissuhteet on ystävät ja kaverit. Ja jotkut saattaa asua vielä lapsuudenkodissaankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä yhtään tuota asennetta, että ”aikuisiällä” ei voisi löytää kavereita, ystäviä... Todellakin voi! Ihan sydänystäviäkin.
Voi, ja toivon että aika näyttää tämän todeksi, mutta omasta kokemuksesta, yli kolmenkymmenen iässä ihmiset ovat varautuneempia, eivätkä ole niin avoimia ottamaan uutta ihmistä elämäänsä.
Mulla taas on päinvastainen kokemus. Monien kohdalla kyse ei ole varautuneisuudesta vaan yksinkertaisesti siitä, että heillä on jo ihan riittävästi ystäviä ja kavereita eikä näihin olemassaoleviinkaan ehditä ja jakseta pitää yhteyttä niin paljon kuin itsekin toivoisi. Aikuisten elämässä on aika paljon kaikkea muutakin kuin ystävät ja kaverit eikä järkevät ihmiset halua hamstrata itselleen enempää ihmissuhteita kuin mistä jaksavat myös pitää huolta.
Kun elämäntilanne muuttuu (esim lapset kasvavat niin isoiksi, ettei heitä tarvitse enää kuskata monta kertaa viikossa harrastuksiin), vapautuu aikaa ja tässä vaiheessa ollaan mun kokemukseni mukaan hyvinkin avoimia uusille ystäville ja kavereille, JOS heitä ei ole ennestään jo tarpeeksi. Monella kuitenkin on ja lasten kuskaamisista vapautunut aika halutaan käyttää näille ystäville ja kavereille eli pidetään aiempaa enemmän yhteyttä heihin. Jos taas elämäntilanteen muutos on esim muutto toiselle paikkakunnalle kauas ystävistä ja kavereista, vapautuu aikaa uusille ystäville ja kavereille ihan eri tavalla. Silloin elämään voi mahtua useampikin uusi kaveri, koska vanhoja ystäviä ja kavereita tavataan jokatapauksessa aiempaa harvemmin pitkän maantieteellisen etäisyyden vuoksi.
Ehkä juurikin näin, mutta silti mitä enemmän ikää sen vaikeampi löytää uusia ystäviä. Ei ehkä mahdotonta, mutta vaikeampaa kuin parikymppisenä.
Parikymppisenähän just muutetaankin opiskelupaikkakunnalle ja uusien ystävien ja kavereiden tarve on kova. Lukion jälkeen hajaannutaan kuka minnekin ja uudet kaverit löytyvät opiskelukavereista.
Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.
Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.
Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.
Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.
Mä en kestä tyhmyyttä, esim. Extrovertit voivat käyttäytyä todella typerästi, ei alkeellisiakaan sosiaalisen käyttäytymisen sääntöjä tajuta. Nämä idiootit ärsyttää niin pahasti, että kun olen antanut kaikki mahdollisuudet omasta pstani järkevään kanssakäymiseen ja sitten idioottiextrovertit tekee jonkun uskomattoman mokan, lopetan hyvin alkaneen ”ystävyyden” siihen. Ei jaksa ymmärtää ja ymmärtää ja antaa anteeksi tyhmyyttä loputtomiin. Viimeksi annoin tällaiselle idiootille mahdollisuuden asustaa luonani väliaikaisesti vaikeassa tilanteessaan, mutta se muutto pois oli kyllä alta lipan. Marssitti minulta lupaa kysymättä vieraita ihmisiä kotiini muuttopuuhiin ja tietty nämä idiootin idioottikaverit samanlaisia älykääpiöitä, huput päässä, puhumattomana, ei tervehditä, klampsitaan kotiini tavaroita kantelemaan. Niin ja jos olisi kysymys roskaväestä, niin ymmärtäisin, mutta että koulutettuja ihmisiä koulutetuista perheistä. Mieluummin elelen erakkona kuin törmään kerta toisensa jälkeen tyhmiin ihmisiin, joiden kanssa pitäisi olla yhteyksissä. Ei kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.
Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.
Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.
Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.
Miten tämä käytännossä toimi? Minuakin voi kai sanoa "nirsoksi", mutta en keksi miten voisin esim. ns. sulautua joukkoon jos vaikka keskustelunaiheet on jotain josta mulla ei ole mitään sanomista, tai olen ihan eri mieltä kuin muut. Olen esim. sillä lailla nirso, että en siedä yhtään rasismia tai "klikkiotsikkokeskusteluja" jotka perustuu valeuutisiin. Vastaavissa tilanteissa, oletko siis vain hiljaa vai feikkaatko mielipiteesi sopimaan enemmiston kanssa yhteen, jotta erilaisuutesi ei tule ilmi? Tai jos potentiaaliset uudet kaverit tekee jatkuvasti ohareita, ohitatko ne vain olankohautuksella ja yhä pidät näitä henkiloitä kavereinasi? Tai jos joku tuttavuus ei ikinä itse ota kontaktia sinuun, jatkatko sinnikkäästi yrittämistä vaikka entinen minäsi olisi luovuttanut aikoja sitten?
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.
Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.
Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.
Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.
Minä en pidä itseäni varsinaiseti nirsona, mutta myönnän, että vuosia sitten, en antanut avoimesti kaikille mahdollisuutta. Esim. uskonnollisuus, tai raittius olisi ehkä karkottanut minut, siitä huolimatta, että itsekin ravintolassa selvinpäin viettäneenä tulin juoneiden heivaamaksi. Toki 24/7 kännissä oleva, ei saa minua kiinnostumaan muuta kuin lyhyeen sananvaihtoon. Viime vuonna annoin yhdelle, joka ensi tapaamisella alkoi puhua uskostaan, mahdollisuuden, ja hänpä paljastuikin ihan hyväksi seuraksi, joten olen päättänyt olla avoimempi, ja tosiaan ymmärtää sen että ihmiset ovat epätäydellisiä ja "viallisia:"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.
Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.
Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.
Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.
Miten tämä käytännossä toimi? Minuakin voi kai sanoa "nirsoksi", mutta en keksi miten voisin esim. ns. sulautua joukkoon jos vaikka keskustelunaiheet on jotain josta mulla ei ole mitään sanomista, tai olen ihan eri mieltä kuin muut. Olen esim. sillä lailla nirso, että en siedä yhtään rasismia tai "klikkiotsikkokeskusteluja" jotka perustuu valeuutisiin. Vastaavissa tilanteissa, oletko siis vain hiljaa vai feikkaatko mielipiteesi sopimaan enemmiston kanssa yhteen, jotta erilaisuutesi ei tule ilmi? Tai jos potentiaaliset uudet kaverit tekee jatkuvasti ohareita, ohitatko ne vain olankohautuksella ja yhä pidät näitä henkiloitä kavereinasi? Tai jos joku tuttavuus ei ikinä itse ota kontaktia sinuun, jatkatko sinnikkäästi yrittämistä vaikka entinen minäsi olisi luovuttanut aikoja sitten?
Erilaisuuteen olen opetellut suhtautumaan uteliaisuudella ja ripauksella huumoria sekä pitämällä rajani. Tosi mielenkiintoisia kohtaamisia voi tulla kun antaa toisen olla vapaasti ihan eri mieltä kuin mitä on itse. :) En tyrkytä omaa erilaista mielipidettäni muille ja jos jostain puheenaiheista tulee riita, sitten puhutaan jostain muusta.
Satunnaiset oharit sivuutan olankohautuksella, samoin jos mua käytetään kerran - pari hyväksi tai satunnaisesti ilkeillään tms. Otan asian nätisti puheeksi tai sitten en tilanteesta riippuen ja jos sama meno jatkuu niin otan etäisyyttä henkisesti ja fyysisesti sen verran että kanssakäyminen ei vaaranna mun hyvinvointia.
Jos uusi tuttavuus ei ikinä itse ota yhteyttä, harvennan minäkin yhteydenottoa. Voin myös sanoa ääneen että olis kiva jos hänkin ottais välillä yhteyttä muhun päin kun meillä on niin mukavaa yhdessä (siis jos on mukavaa, jos ei ole niin sitten saa hiipua munkin puolesta).
Joistain tosiaan jää vain tuttavia mutta paljon olen saanut läheisiä ystäviäkin kun en enää anna pikkuseikkojen häiritä.
Alue: Aihe vapaa
Samaa mieltä. Moni yhtä ystävää haluava/vaativa ei tunnista, että oikeasti hän haluaa rakkautta, sellaista kiinnostusta ja tunnesidettä jota ei vaan synny pelkän ystävän kanssa.
Vaikka kuinka melodramaattisesti yritettäisiin sitä välittämistä tuoda.