Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Kaikkein naurettavinta on nähdä silätysten tyyppi, joka ei ole vastannut puheluihin tai viesteihin ja pahoittelee kun ei olla nähty ja ei ole ehtinyt näkemään, vaikka ehtii kyllä kaiikialla muualla käydä. Sellaselle käyn kettuilemassa kasvotusten ja nauran päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Frederik täällä hei vaan moi!
Kuten jotänään iltasanomien artikkelissa totesin:ei pirise puhelin:(
Kavereita ei ole, keikkaa ei pukkaa ja vaimo häippäs..
Oon just värjännyt tukan
siispä jos olet p.antavan näköinen nelikymppinen: CALL ME:)
Vierailija kirjoitti:
Velvollisuustykkäily FB:ssä kuulostaa kyllä erikoiselta. En harrasta itse.
Olin kerran vihaine ja otin humalapäissäni itselleni 2000 kaveria gambiasta ja Irakista
Kesti 6 tuntia poistaa kaikki Ibrahimit fasesta kun selvisin.....
Vierailija kirjoitti:
Frederik täällä hei vaan moi!
Kuten jotänään iltasanomien artikkelissa totesin:ei pirise puhelin:(
Kavereita ei ole, keikkaa ei pukkaa ja vaimo häippäs..
Oon just värjännyt tukan
siispä jos olet p.antavan näköinen nelikymppinen: CALL ME:)
Muuten kyllä..mutta en tykkää ken nukke tukasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin te aikuiset ihmiset tarvitselle kavereita/ystäviä?
Ei niitä nyt välttämättä tarvi ja selviää (ehkä) jotenkin ilman jos on pakko ja ei ole ketään. Kyllä minäkin silti aina ajattelen, että olisi kiva jos olisi joku jolle soittaa ja jonka kanssa voisi tehdä jotain. Se ei vaan ole sama mennä yksin johonkin ja se kiva tekeminenkin jotenkin "latistuu" ilman seuraa ja siitä saisi enemmän irti seurassa ja voisi sitten jälkeenpäin muistella mitä tuli tehtyä. Kun sitä on aina muutenkin yksin niin olisi sitten kiva tehdä edes nuo hauskat jutut seurassa.
Nykyisin ei enää tule edes paljon minnekään ylimääräiseen lähdettyä, koska en vaan enää jaksa mennä yksin. Tietysti sieltä tapahtumasta yms voisi saada seuraa, mutta minun tuurillani se olisi vain jotakin parin sanan vaihtoa oudon ihmisen kanssa ja siihen jäisi. Jos minulla olisi edes joku seurani kesäni näyttäisi varmaan erilaiselta ja itse olisin tällä hetkellä valmis tekemään lähes mitä vaan ja lähtemään vaikka minne reissuun ( rahatilanne kyllä rajoittaa). Oikeasti välillä en enää jaksa yksin. Kuin vankilassa olisi ja muuri ympärillä. Tietysti olen vapaa lähtemään minne vaan ja tekemään mitä vaan, mutta ei tule enää yksin lähdettyä. Haluaisin jonkun jakamaan kokemuksen kanssani. Se on eri mennä joskus yksin kuin mennä aina yksin. Itse olen kaiken lisäksi myös todella yksinäinen myös.
Tietysti ei saisi valittaa, mutta itse en vaan pysty ratkaisemaan tätä tilannetta helposti. En ole niin rohkea, että tutustuisin uusiin ihmisiin tuosta vaan ja mikään pinnallinen jutustelu ei omalla kohdalla korvaa seuraa, vaikka tietysti olen iloinen siitäkin jos joku vaihtaa kanssani pari sanaakin joissain. Oma tilanne on vaan vähitellen mennyt huonoksi ja paljon ikäviä ihmisiä on ollut elämässäni. Siinä mielessä en voi tästä itseänikään toisaalta syyttää ja kuka vaan voisi tässä tilanteessa jos olisi samaa elämää elänyt. Unelmoin aina siitä, että olisi pieni ystäväporukka, jonka kanssa tehdä niitä tavallisiakin asioita. Olisi kerrankin joku makutuomari vaateostoksille, kaveri festareille, joku jonka kanssa lähteä lenkille tai rannalle jopa ulkomaille saakka. Itse en ole koskaan ollut ulkomailla ( köyhät vanhemmat ja itsekin rahaton tällä hetkellä) ja sitten kun saan kassan täyteen niin toivon, että uskallan lähteä sinne yksin. Pelkään, että sekin kaatuu siihen, ettei minulla ole ketään mukaan. Tietysti varmaan selviän reissusta yksinkin, mutta olisi kiva jos aluksi olisi joku mukana. Muuten reissu voi mennä kohdallani hermoiluksi. Ja itse olen nuori nainen. Sori valitus. Ja en halua, että kukaan pitää minua säälittävänä sillä tottakai voin mennä yksinkin. Se ei vaan tunnu samalta ja toisaalta olen välillä epävarma ja senkin takia olisi välillä kiva olla joku jonka kanssa mennä uusiin paikkoihin. Elämä sujuu jotenkin yksin, mutta ystävien kanssa sei olisi 100 kertaa hauskempaa.
Lähde jollekin ryhmäreissulle kuten esim. patikointia sisältävä kiertomatkan jossain. Tutustutti uusiin ihmisiin siinä ohessa etkä ole yksinäinen. Harrastuksissa tutustuu toisiin saman henkisiin ihmisiin. Joskus voi kehittyä ystävyyssuhteita, mutta eipä tuttavuuksia tänään ole haittaa. Järjestötoiminta voisi olla yksi keino myös.
Vierailija kirjoitti:
Rasittavaa myös saada yhtäkkiä yhteydenotto tuttavalta joka ensitöikseen pahoittelee, että hänestä ei ole kuulunut mitään! Niin ja mitähän hän kuvittelee - että olen viettänyt viim. 6 kk itkien kun toisella on parempaa tekemistä. Tällasessa tilanteessa totean vain, että eihän minustakaan ole kuulunut.
Mutta siis tuohan on vain kohteliasta sanoa noin. En ymmärtänyt, mitä vikaa. Henkilöhän on kunnon ystävä, kun hän pahoittelee sitä, että hän ei ole ottanut yhteyksiä eikä ole antanut kuulua itsestään mitään. Eli tajuaa, ettei ole ollut mitenkään loistokas ja aktiivinen ystävä viime aikoina. Miten joku tuonkin kääntää noin rumasti? Toinen pyytää anteeksi kenties aiheuttamaansa mielipahaa, niin toinen ottaa sen asenteen, että mitäs tuo kuvittelee, ettäkö minä muka olisin itkenyt puoli vuotta, kun toisella on parempaa tekemistä.
Vai osuuko hän pahoitteluilla jotenkin arkaan paikkaan, kun et itse pahoittele lainkaan vastaavaa käytöstä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.
En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late.
Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?
Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia.
En kuvittele. Mutta _minulla_ ei ole velvollisuutta olla vain apuna lohdutustilanteissa, joissa ihmiset tarvitsevat jotakin. Tietäen, että monet tukeutuvat erotilanteissa kavereihin, mm. minuun.
Toisaalta jos ylilpäänsä ystävät ovat ihmiselle kuvailemallasi tavalla kertakäyttökamaa eli eri ihmiset eri elämäntilanteisiin, niin tällaisen ihmisen kanssa itselläni ei olisi muutenkaan mitään yhteistä. Ei tuo edes ole mielestäni kunnon ystävyyttä, jos se ei kanna kuin aina hetken. Lähinnä jotain sosiaalista viihdykettä.
Ei oikea ystävyys ole sitä, että jotenkin "varmuuden vuoksi raahataan" (kaikki tosi outoja sanavalintoja, kun kyse ystävyydestä) mukana lapsuudenystäviä, vaan niitä HALUTAAN pitää siinä elämässä rinnalla ja arvostetaan minimissään pitämällä yhteyksiä ja kyselemällä kuulumisia. Eikä puhuta raahaamisesta.
No kyllähän se on raahaamista, jos varmuuden vuoksi pidät yhteyttä entiseen ystävään, kenen kanssa ei ole enää mitään yhteistä.
En usko, että tuon aloituksen kirjoittaja, 60 mies tulee luoksesi kertomaan murheita, jos eroaa siinä iässä vaimostaan. Jos hän on aina löytänyt ystäviä helposti, hän varmaan löytää niitä silloinkin.
Elämä nyt vain on sellaista, että ihmiset muuttavat ja muuttuvat ja tulee uusia tuttuja ja vanhoista huomaa, ettei ole mitään yhteistä. Ihmisen pitääkin mennä eteen päin, eikä jäädä roikkumaan entiseen. Minä en edes tiedä kuin yhdestä kouluaikojeni kaverista, missä hän asuu. Joskus olen katsonut 80-luvun lukiokuvaa ja huomannut, että en tiedä yhtään, missä ovat, vaikka silloin oltiin tiiviisti porukassa ja hyviä kavereita ja vannottiin, että ikinä ei erota.
Näin se pitää mennä. Kun tulet uuteen ryhmään tai uuteen elämäntilanteeseen, alat etsiä sieltä itsellesi ns. vertaisryhmää ja uusia sosiaalisia ympyröitä. Kun tilanteet muuttu, etsit niitä taas uudesta elämäntilanteesta.
Joten, minäkään tuskin tulen sinulle itkemään, jos eroan kuusikymppisenä. Nimittäin tuskin 40 vuotta sitten vanha bestis on sillä hetkellä läheisin minulle. Eiköhän minulle ole ehtinyt kertyä jo uusi ystäväporukka siinä iässä. Mutta sinä saat jäädä elämään sitä vaihetta ihan rauhassa, että odotat kieli pitkällä, että eroaisi nyt ne vanhat tuttusi, niin pääsisit näpäyttämään. Tai ehkä sinunkin olisi paras mennä jo elämässä eteenpäin.
Kuten jo sanoin, niin minusta on tosi outoa, että puhut ystävyydestä ja samalla raahaamisesta ja "varmuuden vuoksi". Vähän vaikuttaa siltä, ettei tuollainen ihmissuhde edes ole ollut ystävyyttä, jos siihen liittyy noin negatiivisia mielleyhtymiä.
Ehkä sinä taas voisit lopettaa vääristelyn. Ja toisaalta toivon, että joku päivä ymmärrät jotakin oikeasta ystävyydestä, joka ei ole sitä, että se päättyy uudenlaisiin elämäntilanteisiin ja muuttoihin. Toki saat elää näin, mutta ystävyyttä se ei minusta ole. Ehkä jotain tuttavuutta, kaveruutta. Turha silti sanoa, että "näin se pitää mennä", kun kyse on vain sinun elämäntavastasi, joka vaikuttaa suht pinnalliselta taas esim. minun korviini.
Ja kyllä, meillä on yli 30 vuotta vanha lapsuudenkaveriporukka, enkä suinkaan ole ymmärtänyt pitää sitä jonakin merkkinä siitä, ettei mene elämässä eteenpäin tmv.
En ole tuo kenelle vastaat. Mutta vaikka muuten oon kanssasi samaa mieltä niin joskus käy näin että ihmiset muuttuu ajan kanssa, elämäntilanteet yms muuttuu, ei olla enää samoja ihmisiä kuin esim 20v sitten. Minäkin oon ihan erilainen ihminen kuin esim. 3v sitten kun en vielä tuntenut miestäni ja olin ex miehen kanssa yhdessä, arvot on muuttuneet. Tämän takia ei enää esim. harmita yksi päättynyt ystävyyssuhde, se oli aika pinnallinen, arvostan nykyään muita asioita ja oon mennyt eteenpäin. Aika tilannekohtaisesta eikä voi heti tuomita kaikkia päättyneitä ystävyyssuhteita, ettei ollut muka oikeaa ystävyyttä. Niin kuin joku tässä sanoikin että oli se rakkauskin totta vaikka suhde päättyikin, se oli silloin totta, mutta ihmiset kasvaa erilleen, ei elämä oo näin mustavalkoista. Jos sulla on käynyt hyvin ja lapsuuden ystäväporukka on pysynyt elämässäsi, ei kannata tuomita muita joilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.
En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late.
Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?
Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia.
En kuvittele. Mutta _minulla_ ei ole velvollisuutta olla vain apuna lohdutustilanteissa, joissa ihmiset tarvitsevat jotakin. Tietäen, että monet tukeutuvat erotilanteissa kavereihin, mm. minuun.
Toisaalta jos ylilpäänsä ystävät ovat ihmiselle kuvailemallasi tavalla kertakäyttökamaa eli eri ihmiset eri elämäntilanteisiin, niin tällaisen ihmisen kanssa itselläni ei olisi muutenkaan mitään yhteistä. Ei tuo edes ole mielestäni kunnon ystävyyttä, jos se ei kanna kuin aina hetken. Lähinnä jotain sosiaalista viihdykettä.
Ei oikea ystävyys ole sitä, että jotenkin "varmuuden vuoksi raahataan" (kaikki tosi outoja sanavalintoja, kun kyse ystävyydestä) mukana lapsuudenystäviä, vaan niitä HALUTAAN pitää siinä elämässä rinnalla ja arvostetaan minimissään pitämällä yhteyksiä ja kyselemällä kuulumisia. Eikä puhuta raahaamisesta.
No kyllähän se on raahaamista, jos varmuuden vuoksi pidät yhteyttä entiseen ystävään, kenen kanssa ei ole enää mitään yhteistä.
En usko, että tuon aloituksen kirjoittaja, 60 mies tulee luoksesi kertomaan murheita, jos eroaa siinä iässä vaimostaan. Jos hän on aina löytänyt ystäviä helposti, hän varmaan löytää niitä silloinkin.
Elämä nyt vain on sellaista, että ihmiset muuttavat ja muuttuvat ja tulee uusia tuttuja ja vanhoista huomaa, ettei ole mitään yhteistä. Ihmisen pitääkin mennä eteen päin, eikä jäädä roikkumaan entiseen. Minä en edes tiedä kuin yhdestä kouluaikojeni kaverista, missä hän asuu. Joskus olen katsonut 80-luvun lukiokuvaa ja huomannut, että en tiedä yhtään, missä ovat, vaikka silloin oltiin tiiviisti porukassa ja hyviä kavereita ja vannottiin, että ikinä ei erota.
Näin se pitää mennä. Kun tulet uuteen ryhmään tai uuteen elämäntilanteeseen, alat etsiä sieltä itsellesi ns. vertaisryhmää ja uusia sosiaalisia ympyröitä. Kun tilanteet muuttu, etsit niitä taas uudesta elämäntilanteesta.
Joten, minäkään tuskin tulen sinulle itkemään, jos eroan kuusikymppisenä. Nimittäin tuskin 40 vuotta sitten vanha bestis on sillä hetkellä läheisin minulle. Eiköhän minulle ole ehtinyt kertyä jo uusi ystäväporukka siinä iässä. Mutta sinä saat jäädä elämään sitä vaihetta ihan rauhassa, että odotat kieli pitkällä, että eroaisi nyt ne vanhat tuttusi, niin pääsisit näpäyttämään. Tai ehkä sinunkin olisi paras mennä jo elämässä eteenpäin.
Kuten jo sanoin, niin minusta on tosi outoa, että puhut ystävyydestä ja samalla raahaamisesta ja "varmuuden vuoksi". Vähän vaikuttaa siltä, ettei tuollainen ihmissuhde edes ole ollut ystävyyttä, jos siihen liittyy noin negatiivisia mielleyhtymiä.
Ehkä sinä taas voisit lopettaa vääristelyn. Ja toisaalta toivon, että joku päivä ymmärrät jotakin oikeasta ystävyydestä, joka ei ole sitä, että se päättyy uudenlaisiin elämäntilanteisiin ja muuttoihin. Toki saat elää näin, mutta ystävyyttä se ei minusta ole. Ehkä jotain tuttavuutta, kaveruutta. Turha silti sanoa, että "näin se pitää mennä", kun kyse on vain sinun elämäntavastasi, joka vaikuttaa suht pinnalliselta taas esim. minun korviini.
Ja kyllä, meillä on yli 30 vuotta vanha lapsuudenkaveriporukka, enkä suinkaan ole ymmärtänyt pitää sitä jonakin merkkinä siitä, ettei mene elämässä eteenpäin tmv.
En ole tuo kenelle vastaat. Mutta vaikka muuten oon kanssasi samaa mieltä niin joskus käy näin että ihmiset muuttuu ajan kanssa, elämäntilanteet yms muuttuu, ei olla enää samoja ihmisiä kuin esim 20v sitten. Minäkin oon ihan erilainen ihminen kuin esim. 3v sitten kun en vielä tuntenut miestäni ja olin ex miehen kanssa yhdessä, arvot on muuttuneet. Tämän takia ei enää esim. harmita yksi päättynyt ystävyyssuhde, se oli aika pinnallinen, arvostan nykyään muita asioita ja oon mennyt eteenpäin. Aika tilannekohtaisesta eikä voi heti tuomita kaikkia päättyneitä ystävyyssuhteita, ettei ollut muka oikeaa ystävyyttä. Niin kuin joku tässä sanoikin että oli se rakkauskin totta vaikka suhde päättyikin, se oli silloin totta, mutta ihmiset kasvaa erilleen, ei elämä oo näin mustavalkoista. Jos sulla on käynyt hyvin ja lapsuuden ystäväporukka on pysynyt elämässäsi, ei kannata tuomita muita joilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri.
Niiiinnn mutta minullapa on lauma sukulaisia:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.
En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late.
Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?
Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia.
En kuvittele. Mutta _minulla_ ei ole velvollisuutta olla vain apuna lohdutustilanteissa, joissa ihmiset tarvitsevat jotakin. Tietäen, että monet tukeutuvat erotilanteissa kavereihin, mm. minuun.
Toisaalta jos ylilpäänsä ystävät ovat ihmiselle kuvailemallasi tavalla kertakäyttökamaa eli eri ihmiset eri elämäntilanteisiin, niin tällaisen ihmisen kanssa itselläni ei olisi muutenkaan mitään yhteistä. Ei tuo edes ole mielestäni kunnon ystävyyttä, jos se ei kanna kuin aina hetken. Lähinnä jotain sosiaalista viihdykettä.
Ei oikea ystävyys ole sitä, että jotenkin "varmuuden vuoksi raahataan" (kaikki tosi outoja sanavalintoja, kun kyse ystävyydestä) mukana lapsuudenystäviä, vaan niitä HALUTAAN pitää siinä elämässä rinnalla ja arvostetaan minimissään pitämällä yhteyksiä ja kyselemällä kuulumisia. Eikä puhuta raahaamisesta.
No kyllähän se on raahaamista, jos varmuuden vuoksi pidät yhteyttä entiseen ystävään, kenen kanssa ei ole enää mitään yhteistä.
En usko, että tuon aloituksen kirjoittaja, 60 mies tulee luoksesi kertomaan murheita, jos eroaa siinä iässä vaimostaan. Jos hän on aina löytänyt ystäviä helposti, hän varmaan löytää niitä silloinkin.
Elämä nyt vain on sellaista, että ihmiset muuttavat ja muuttuvat ja tulee uusia tuttuja ja vanhoista huomaa, ettei ole mitään yhteistä. Ihmisen pitääkin mennä eteen päin, eikä jäädä roikkumaan entiseen. Minä en edes tiedä kuin yhdestä kouluaikojeni kaverista, missä hän asuu. Joskus olen katsonut 80-luvun lukiokuvaa ja huomannut, että en tiedä yhtään, missä ovat, vaikka silloin oltiin tiiviisti porukassa ja hyviä kavereita ja vannottiin, että ikinä ei erota.
Näin se pitää mennä. Kun tulet uuteen ryhmään tai uuteen elämäntilanteeseen, alat etsiä sieltä itsellesi ns. vertaisryhmää ja uusia sosiaalisia ympyröitä. Kun tilanteet muuttu, etsit niitä taas uudesta elämäntilanteesta.
Joten, minäkään tuskin tulen sinulle itkemään, jos eroan kuusikymppisenä. Nimittäin tuskin 40 vuotta sitten vanha bestis on sillä hetkellä läheisin minulle. Eiköhän minulle ole ehtinyt kertyä jo uusi ystäväporukka siinä iässä. Mutta sinä saat jäädä elämään sitä vaihetta ihan rauhassa, että odotat kieli pitkällä, että eroaisi nyt ne vanhat tuttusi, niin pääsisit näpäyttämään. Tai ehkä sinunkin olisi paras mennä jo elämässä eteenpäin.
Kuten jo sanoin, niin minusta on tosi outoa, että puhut ystävyydestä ja samalla raahaamisesta ja "varmuuden vuoksi". Vähän vaikuttaa siltä, ettei tuollainen ihmissuhde edes ole ollut ystävyyttä, jos siihen liittyy noin negatiivisia mielleyhtymiä.
Ehkä sinä taas voisit lopettaa vääristelyn. Ja toisaalta toivon, että joku päivä ymmärrät jotakin oikeasta ystävyydestä, joka ei ole sitä, että se päättyy uudenlaisiin elämäntilanteisiin ja muuttoihin. Toki saat elää näin, mutta ystävyyttä se ei minusta ole. Ehkä jotain tuttavuutta, kaveruutta. Turha silti sanoa, että "näin se pitää mennä", kun kyse on vain sinun elämäntavastasi, joka vaikuttaa suht pinnalliselta taas esim. minun korviini.
Ja kyllä, meillä on yli 30 vuotta vanha lapsuudenkaveriporukka, enkä suinkaan ole ymmärtänyt pitää sitä jonakin merkkinä siitä, ettei mene elämässä eteenpäin tmv.
En ole tuo kenelle vastaat. Mutta vaikka muuten oon kanssasi samaa mieltä niin joskus käy näin että ihmiset muuttuu ajan kanssa, elämäntilanteet yms muuttuu, ei olla enää samoja ihmisiä kuin esim 20v sitten. Minäkin oon ihan erilainen ihminen kuin esim. 3v sitten kun en vielä tuntenut miestäni ja olin ex miehen kanssa yhdessä, arvot on muuttuneet. Tämän takia ei enää esim. harmita yksi päättynyt ystävyyssuhde, se oli aika pinnallinen, arvostan nykyään muita asioita ja oon mennyt eteenpäin. Aika tilannekohtaisesta eikä voi heti tuomita kaikkia päättyneitä ystävyyssuhteita, ettei ollut muka oikeaa ystävyyttä. Niin kuin joku tässä sanoikin että oli se rakkauskin totta vaikka suhde päättyikin, se oli silloin totta, mutta ihmiset kasvaa erilleen, ei elämä oo näin mustavalkoista. Jos sulla on käynyt hyvin ja lapsuuden ystäväporukka on pysynyt elämässäsi, ei kannata tuomita muita joilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri.
Joo, tuo on totta. Mutta en huomioinut sitä tuon toisen sanomana siksi, että vaikutti vähän siltä, että hänestä kaikki "muuttuvat" ja aina lähdetään aidan toiselle puolelle ja pistetään uudet sukat jalkaan. En siis saanut mitään sellaista fiilistä, että hän jäisi ikinä kyynelsilmin muistelemaan ystävää tai jättäisi siksi ystävyyden taakseen, että se nyt vain olisi parasta kaikille, mutta samalla tuntuisi pahalta. Sain kuvan tyypistä, joka ei turhia panosta ystävyyksiin, vaan pystyy niistä luopumaankin helposti. Sellainen aika opportunistinen kuva tuli. Toki kuvani voi olla väärä, mutta kovin kevyesti mies tämä vanhempi mies tuntui puhuvan ihmissuhteistaan. Nyt tässä kohdin tosin tekisi mieli vetää typerä sukupuolikortti eli voi olla, että miehillä ei ole ihan samanlaisia ystävyyssuhteita monesti kuin naisilla.
Enkä mä tiedä, onko se lapsuudenkaveriporukka pysynyt yhdessä mitenkään automaattisesti. Se on pidetty edes jonkinlaisella työllä yhdessä, mutta totta kai osa tuntee paremmin ja osa huonommin eikä joidenkin kanssa nähdä ikinä kaksin. Eniten meitä yhdistää koko porukkana samat lähtökohdat eli samat seudut, joten toki joku voisi sanoa, että no ei kauhean diippiä enää aikuisiällä. Eikä varmaan olekaan.
Ja sit toisaalta muuttuminen myös kuuluu elämään. Ei se silti sitä tarkota, että pitäis heti olla lähtemässä jonnekin uusiin seikkailuihin ja jättämässä vanhoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.
En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late.
Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?
Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia.
En kuvittele. Mutta _minulla_ ei ole velvollisuutta olla vain apuna lohdutustilanteissa, joissa ihmiset tarvitsevat jotakin. Tietäen, että monet tukeutuvat erotilanteissa kavereihin, mm. minuun.
Toisaalta jos ylilpäänsä ystävät ovat ihmiselle kuvailemallasi tavalla kertakäyttökamaa eli eri ihmiset eri elämäntilanteisiin, niin tällaisen ihmisen kanssa itselläni ei olisi muutenkaan mitään yhteistä. Ei tuo edes ole mielestäni kunnon ystävyyttä, jos se ei kanna kuin aina hetken. Lähinnä jotain sosiaalista viihdykettä.
Ei oikea ystävyys ole sitä, että jotenkin "varmuuden vuoksi raahataan" (kaikki tosi outoja sanavalintoja, kun kyse ystävyydestä) mukana lapsuudenystäviä, vaan niitä HALUTAAN pitää siinä elämässä rinnalla ja arvostetaan minimissään pitämällä yhteyksiä ja kyselemällä kuulumisia. Eikä puhuta raahaamisesta.
No kyllähän se on raahaamista, jos varmuuden vuoksi pidät yhteyttä entiseen ystävään, kenen kanssa ei ole enää mitään yhteistä.
En usko, että tuon aloituksen kirjoittaja, 60 mies tulee luoksesi kertomaan murheita, jos eroaa siinä iässä vaimostaan. Jos hän on aina löytänyt ystäviä helposti, hän varmaan löytää niitä silloinkin.
Elämä nyt vain on sellaista, että ihmiset muuttavat ja muuttuvat ja tulee uusia tuttuja ja vanhoista huomaa, ettei ole mitään yhteistä. Ihmisen pitääkin mennä eteen päin, eikä jäädä roikkumaan entiseen. Minä en edes tiedä kuin yhdestä kouluaikojeni kaverista, missä hän asuu. Joskus olen katsonut 80-luvun lukiokuvaa ja huomannut, että en tiedä yhtään, missä ovat, vaikka silloin oltiin tiiviisti porukassa ja hyviä kavereita ja vannottiin, että ikinä ei erota.
Näin se pitää mennä. Kun tulet uuteen ryhmään tai uuteen elämäntilanteeseen, alat etsiä sieltä itsellesi ns. vertaisryhmää ja uusia sosiaalisia ympyröitä. Kun tilanteet muuttu, etsit niitä taas uudesta elämäntilanteesta.
Joten, minäkään tuskin tulen sinulle itkemään, jos eroan kuusikymppisenä. Nimittäin tuskin 40 vuotta sitten vanha bestis on sillä hetkellä läheisin minulle. Eiköhän minulle ole ehtinyt kertyä jo uusi ystäväporukka siinä iässä. Mutta sinä saat jäädä elämään sitä vaihetta ihan rauhassa, että odotat kieli pitkällä, että eroaisi nyt ne vanhat tuttusi, niin pääsisit näpäyttämään. Tai ehkä sinunkin olisi paras mennä jo elämässä eteenpäin.
Kuten jo sanoin, niin minusta on tosi outoa, että puhut ystävyydestä ja samalla raahaamisesta ja "varmuuden vuoksi". Vähän vaikuttaa siltä, ettei tuollainen ihmissuhde edes ole ollut ystävyyttä, jos siihen liittyy noin negatiivisia mielleyhtymiä.
Ehkä sinä taas voisit lopettaa vääristelyn. Ja toisaalta toivon, että joku päivä ymmärrät jotakin oikeasta ystävyydestä, joka ei ole sitä, että se päättyy uudenlaisiin elämäntilanteisiin ja muuttoihin. Toki saat elää näin, mutta ystävyyttä se ei minusta ole. Ehkä jotain tuttavuutta, kaveruutta. Turha silti sanoa, että "näin se pitää mennä", kun kyse on vain sinun elämäntavastasi, joka vaikuttaa suht pinnalliselta taas esim. minun korviini.
Ja kyllä, meillä on yli 30 vuotta vanha lapsuudenkaveriporukka, enkä suinkaan ole ymmärtänyt pitää sitä jonakin merkkinä siitä, ettei mene elämässä eteenpäin tmv.
En ole tuo kenelle vastaat. Mutta vaikka muuten oon kanssasi samaa mieltä niin joskus käy näin että ihmiset muuttuu ajan kanssa, elämäntilanteet yms muuttuu, ei olla enää samoja ihmisiä kuin esim 20v sitten. Minäkin oon ihan erilainen ihminen kuin esim. 3v sitten kun en vielä tuntenut miestäni ja olin ex miehen kanssa yhdessä, arvot on muuttuneet. Tämän takia ei enää esim. harmita yksi päättynyt ystävyyssuhde, se oli aika pinnallinen, arvostan nykyään muita asioita ja oon mennyt eteenpäin. Aika tilannekohtaisesta eikä voi heti tuomita kaikkia päättyneitä ystävyyssuhteita, ettei ollut muka oikeaa ystävyyttä. Niin kuin joku tässä sanoikin että oli se rakkauskin totta vaikka suhde päättyikin, se oli silloin totta, mutta ihmiset kasvaa erilleen, ei elämä oo näin mustavalkoista. Jos sulla on käynyt hyvin ja lapsuuden ystäväporukka on pysynyt elämässäsi, ei kannata tuomita muita joilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri.
Niiiinnn mutta minullapa on lauma sukulaisia:)
Voit saada minunkin sukulaiseni, jos vain huolit!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.
En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late.
Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?
Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia.
En kuvittele. Mutta _minulla_ ei ole velvollisuutta olla vain apuna lohdutustilanteissa, joissa ihmiset tarvitsevat jotakin. Tietäen, että monet tukeutuvat erotilanteissa kavereihin, mm. minuun.
Toisaalta jos ylilpäänsä ystävät ovat ihmiselle kuvailemallasi tavalla kertakäyttökamaa eli eri ihmiset eri elämäntilanteisiin, niin tällaisen ihmisen kanssa itselläni ei olisi muutenkaan mitään yhteistä. Ei tuo edes ole mielestäni kunnon ystävyyttä, jos se ei kanna kuin aina hetken. Lähinnä jotain sosiaalista viihdykettä.
Ei oikea ystävyys ole sitä, että jotenkin "varmuuden vuoksi raahataan" (kaikki tosi outoja sanavalintoja, kun kyse ystävyydestä) mukana lapsuudenystäviä, vaan niitä HALUTAAN pitää siinä elämässä rinnalla ja arvostetaan minimissään pitämällä yhteyksiä ja kyselemällä kuulumisia. Eikä puhuta raahaamisesta.
No kyllähän se on raahaamista, jos varmuuden vuoksi pidät yhteyttä entiseen ystävään, kenen kanssa ei ole enää mitään yhteistä.
En usko, että tuon aloituksen kirjoittaja, 60 mies tulee luoksesi kertomaan murheita, jos eroaa siinä iässä vaimostaan. Jos hän on aina löytänyt ystäviä helposti, hän varmaan löytää niitä silloinkin.
Elämä nyt vain on sellaista, että ihmiset muuttavat ja muuttuvat ja tulee uusia tuttuja ja vanhoista huomaa, ettei ole mitään yhteistä. Ihmisen pitääkin mennä eteen päin, eikä jäädä roikkumaan entiseen. Minä en edes tiedä kuin yhdestä kouluaikojeni kaverista, missä hän asuu. Joskus olen katsonut 80-luvun lukiokuvaa ja huomannut, että en tiedä yhtään, missä ovat, vaikka silloin oltiin tiiviisti porukassa ja hyviä kavereita ja vannottiin, että ikinä ei erota.
Näin se pitää mennä. Kun tulet uuteen ryhmään tai uuteen elämäntilanteeseen, alat etsiä sieltä itsellesi ns. vertaisryhmää ja uusia sosiaalisia ympyröitä. Kun tilanteet muuttu, etsit niitä taas uudesta elämäntilanteesta.
Joten, minäkään tuskin tulen sinulle itkemään, jos eroan kuusikymppisenä. Nimittäin tuskin 40 vuotta sitten vanha bestis on sillä hetkellä läheisin minulle. Eiköhän minulle ole ehtinyt kertyä jo uusi ystäväporukka siinä iässä. Mutta sinä saat jäädä elämään sitä vaihetta ihan rauhassa, että odotat kieli pitkällä, että eroaisi nyt ne vanhat tuttusi, niin pääsisit näpäyttämään. Tai ehkä sinunkin olisi paras mennä jo elämässä eteenpäin.
Kuten jo sanoin, niin minusta on tosi outoa, että puhut ystävyydestä ja samalla raahaamisesta ja "varmuuden vuoksi". Vähän vaikuttaa siltä, ettei tuollainen ihmissuhde edes ole ollut ystävyyttä, jos siihen liittyy noin negatiivisia mielleyhtymiä.
Ehkä sinä taas voisit lopettaa vääristelyn. Ja toisaalta toivon, että joku päivä ymmärrät jotakin oikeasta ystävyydestä, joka ei ole sitä, että se päättyy uudenlaisiin elämäntilanteisiin ja muuttoihin. Toki saat elää näin, mutta ystävyyttä se ei minusta ole. Ehkä jotain tuttavuutta, kaveruutta. Turha silti sanoa, että "näin se pitää mennä", kun kyse on vain sinun elämäntavastasi, joka vaikuttaa suht pinnalliselta taas esim. minun korviini.
Ja kyllä, meillä on yli 30 vuotta vanha lapsuudenkaveriporukka, enkä suinkaan ole ymmärtänyt pitää sitä jonakin merkkinä siitä, ettei mene elämässä eteenpäin tmv.
Ystävyys, joka säilyy elämäntilanteiden ja etenkin paikkakuntien vaihtuessa, on vaan tosi harvinaista. Mä olen asunut 8 paikkakunnalla ja vanhoja lapsuudenaikaisia ystäviä on pysynyt matkassa mukana vain yksi. Ja tajuan, että olen todella onnekas, että elämässäni on sellainen ihminen. Mutta suurin osa ihmisistä jää, kun paikkakunta vaihtuu. Huomaan, että pari vuotta tulee pidettyä tiiviimmin yhteyttä ja sitten elämäpiirit alkaa olla niin erkaantuneet toisistaan, että yhteydenpito vain vähenee ja jopa jää. Jos ei olisi itse muuttanut, erkaantumista tuskin olisi tapahtunut. Mutta sitten minusta on ihan kivaa sekin, että edes tuttavuus säilyy. Arvoa sitä on sellaisellakin suhteella, että kerran vuodessa tai kahdessa nähdään ja jutellaan mukavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni kaveri tässä 40v korvilla on halunnut avioeron ja kyllä sitten ollaan yhteyksissä. Viimeiset 15v ollaan eletty ruuhkavuosia/perhe-elämää ja nyt eron tultua pitäisi olla taas kavereita vuosikausien hiljaisuuden jälkeen. Mä en oikein tiedä mitä ajattelisin.
Tiedän tyypin. Parisuhderiippuvaisia ja kun parisuhde päättyy, kaivataan äkkiä niitä entisiä kavereita pitämään seuraa, ja heti kun löytyy uusi mies niin kaverit unohtuu. Luulen että ap on myös tällainen tyyppi. Oikealle ystävälle soitetaan useammin kuin kerran puolessa vuodessa. Ystävän kanssa jaetaan arkea ja juhlaa, ja yhteyttä pidetään vähintään kerran viikossa, muuten siitä tulee vain joulukortti-tyyppinen yhteydenpito.
Ap puhui kaverista, ei ystävästä. En muutenkaan usko että todellista ystävyyttä voi mitata tuollaisilla "niin ja niin paljon täytyy olla sen ja sen ajan sisällä tekemisissä" jotta on todellinen hyvä ystävä.
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.
Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Eikä se, jolla sosiaalisia suhteita on riittävästi, voi uhrata itseään ja olla sen toisen kanssa säälistä enemmän. Tässä ketjussahan on jyrkästi tuomittu ihmiset, jotka on suostuneet tapaamaan, vaikka ei niin kiinnostaisi. Oikeastaan kun yksinäinen yrittää tutustua ihmiseen, jolla on sosiaaliset turvaverkot kunnossa, voiko tämä jälkimmäinen näiden yksinäisten mielestä toimia muuten kuin väärin? Tai ainoa oikea tapa olisi kai se, että he innosta hehkuen ottaisivat heti yksinäisen osaksi elämäänsä, haluaisivat tavata aina kun toinenkin ja nauttisivat suuresti yksinäisen ihmisen tapaamista. Kuinka todennäköistä tällainen on? Mutta jos he eivät halua tutustua, he ovat ikäviä ihmisiä. Jos he haluavat tavata harvemmin kuin toinen, he ovat ikäviä ihmisiä. Jos he tapaavat, vaikka ei huvittaisi, he ovat ikäviä ihmisiä jne.
Vai pitäisikö yksinäisen tajuta, että se toinen ei ole vastuussa siitä, että SINÄ olet yksinäinen? Pitäisikö pidättäytyä liian tiiviistä yhteydenpidosta ja vaikka sitten hieman sietää sitä epämukavuutta, jonka oma yksinäisyys aiheuttaa? Olla vaatimatta toiselta liikaa, vaan kelpuutttaa myös tuttavuus eikä vaatia, että toinen on ystävä? Tie yksinäisyydestä pois on nimittäin pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa... siinä ei auta se, että syyttelee toisia siitä, että nämä eivät ole yhtä paljon ystävän tarpeessa kuin itse on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Et ole kiltti ihminen, vaan epärehellinen kusipää. Esität toisille olevasi jotain muuta kuin mitä oikeasti olet.
Sori jos menee ohikseksi mut nää molemmat tekstit kirvoittivat ajatuksia, en siis ole kumpikaan yo. kirjoittajista.
Omana itsenä olo voi olla toisille hyvin vaikeaa. Itse olen suurimman osan elämääni sokeasti miellyttänyt muita, pitänyt omat ajatukseni pääni sisällä ja näytellyt ulkopuolelle jotain muuta kuin olen. Tällaiseen toimintamalliin mut on alkoholistiperheessä kasvatettu. Jossain kohtaa tajusin alkaa kyseenalaistaa elämäntyyliäni ja aloin pyristellä eroon huonoista toimintatavoista ja siinä sivussa vääristyneistä ihmissuhteista joista osa oli juuri tuollaisia joissa itse lähinnä näyttelin kun kehdannut sanoa suoraankaan jos jokin asia harmitti. Näin 35+ ikäisenä uskallan jo ilmaista mielipiteitäni vapaammin ja ihmissuhteetkin ovat paljon rehellisempiä ja avoimempia kuin ennen. Halusin vain sanoa että tuollaiselle esittämiselle on muitakin syitä kuin kusipäisyys vaikka tuo kavereistaan eroon päässyt asian vähän provosoivaan tyyliin esittikin.
Itse aiheeseen liittyen mulla on kokemusta sellaisesta että olen huomannut että on yllättävän paljon ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita musta (eikä varmaan toisistakaan) kokonaisina ihmisinä vaan ainoastaan hyötymielessä. Eli vaikka nää ihmiset laittaisivat viestiä niin mun kuulumiset eivät kiinnosta vaan haluavat ainoastaan lainata rahaa, käyttää yksipuolisesti terapeuttina tms. On melkoinen pettymys huomata että kaverina pitämäni ihminen onkin tällainen hyötyjä. Melko yksinäinen olen tällä hetkellä mutta jokin kummallinen toivonpilkahdus käy mielessä silloin tällöin että kyllä niitä todellisia ystäviä vielä jostain löytyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Eikä se, jolla sosiaalisia suhteita on riittävästi, voi uhrata itseään ja olla sen toisen kanssa säälistä enemmän. Tässä ketjussahan on jyrkästi tuomittu ihmiset, jotka on suostuneet tapaamaan, vaikka ei niin kiinnostaisi. Oikeastaan kun yksinäinen yrittää tutustua ihmiseen, jolla on sosiaaliset turvaverkot kunnossa, voiko tämä jälkimmäinen näiden yksinäisten mielestä toimia muuten kuin väärin? Tai ainoa oikea tapa olisi kai se, että he innosta hehkuen ottaisivat heti yksinäisen osaksi elämäänsä, haluaisivat tavata aina kun toinenkin ja nauttisivat suuresti yksinäisen ihmisen tapaamista. Kuinka todennäköistä tällainen on? Mutta jos he eivät halua tutustua, he ovat ikäviä ihmisiä. Jos he haluavat tavata harvemmin kuin toinen, he ovat ikäviä ihmisiä. Jos he tapaavat, vaikka ei huvittaisi, he ovat ikäviä ihmisiä jne.
Vai pitäisikö yksinäisen tajuta, että se toinen ei ole vastuussa siitä, että SINÄ olet yksinäinen? Pitäisikö pidättäytyä liian tiiviistä yhteydenpidosta ja vaikka sitten hieman sietää sitä epämukavuutta, jonka oma yksinäisyys aiheuttaa? Olla vaatimatta toiselta liikaa, vaan kelpuutttaa myös tuttavuus eikä vaatia, että toinen on ystävä? Tie yksinäisyydestä pois on nimittäin pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa... siinä ei auta se, että syyttelee toisia siitä, että nämä eivät ole yhtä paljon ystävän tarpeessa kuin itse on.
Tuo on yksi tapa ajatella. Joku taas voi miettiä sitä, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi epätyydyttävältä tuntuviin ihmissuhteisiin.
Alue: Aihe vapaa
Kuten jo sanoin, niin minusta on tosi outoa, että puhut ystävyydestä ja samalla raahaamisesta ja "varmuuden vuoksi". Vähän vaikuttaa siltä, ettei tuollainen ihmissuhde edes ole ollut ystävyyttä, jos siihen liittyy noin negatiivisia mielleyhtymiä.
Ehkä sinä taas voisit lopettaa vääristelyn. Ja toisaalta toivon, että joku päivä ymmärrät jotakin oikeasta ystävyydestä, joka ei ole sitä, että se päättyy uudenlaisiin elämäntilanteisiin ja muuttoihin. Toki saat elää näin, mutta ystävyyttä se ei minusta ole. Ehkä jotain tuttavuutta, kaveruutta. Turha silti sanoa, että "näin se pitää mennä", kun kyse on vain sinun elämäntavastasi, joka vaikuttaa suht pinnalliselta taas esim. minun korviini.
Ja kyllä, meillä on yli 30 vuotta vanha lapsuudenkaveriporukka, enkä suinkaan ole ymmärtänyt pitää sitä jonakin merkkinä siitä, ettei mene elämässä eteenpäin tmv.