Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

En ole tuo kenelle vastaat. Mutta vaikka muuten oon kanssasi samaa mieltä niin joskus käy näin että ihmiset muuttuu ajan kanssa, elämäntilanteet yms muuttuu, ei olla enää samoja ihmisiä kuin esim 20v sitten. Minäkin oon ihan erilainen ihminen kuin esim. 3v sitten kun en vielä tuntenut miestäni ja olin ex miehen kanssa yhdessä, arvot on muuttuneet.

Tää muuten tulee esille ihan jatkuvasti näissä ystävyyskeskusteluissa. Jotkut ei vaan pysty hyväksymään sitä, että ihmiset muuttuu - he itse tai se ystävä joka ei enää pidä yhteyttä tai (todennäköisimmin) molemmat. Sitten raivotaan jossain vauvapalstalla kun joku 15 vuoden takainen kaveri on nykyään semmonen kuspää ettei enää soittele. Joo-o.

Samoin aina naurattaa nuo, jotka luulee, että yhteydenpito jää VAIN siksi kun kaveri alkaa seurustella. Ei jää, kyllä siinäkin tilanteessa ne "turhimmat" tuttavuudet tipahtaa ekana ja merkitykselliset säilyy. Mutta jälleen kerran, eihän kukaan hyväksy sitä että olisi itse ollut jollekin semmonen yhdentekevämpi kaveri...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

 

Eikä se, jolla sosiaalisia suhteita on riittävästi, voi uhrata itseään ja olla sen toisen kanssa säälistä enemmän. Tässä ketjussahan on jyrkästi tuomittu ihmiset, jotka on suostuneet tapaamaan, vaikka ei niin kiinnostaisi. Oikeastaan kun yksinäinen yrittää tutustua ihmiseen, jolla on sosiaaliset turvaverkot kunnossa, voiko tämä jälkimmäinen näiden yksinäisten mielestä toimia muuten kuin väärin? Tai ainoa oikea tapa olisi kai se, että he innosta hehkuen ottaisivat heti yksinäisen osaksi elämäänsä, haluaisivat tavata aina kun toinenkin ja nauttisivat suuresti yksinäisen ihmisen tapaamista. Kuinka todennäköistä tällainen on? Mutta jos he eivät halua tutustua, he ovat ikäviä ihmisiä. Jos he haluavat tavata harvemmin kuin toinen, he ovat ikäviä ihmisiä. Jos he tapaavat, vaikka ei huvittaisi, he ovat ikäviä ihmisiä jne.   

Vai pitäisikö yksinäisen tajuta, että se toinen ei ole vastuussa siitä, että SINÄ olet yksinäinen? Pitäisikö pidättäytyä liian tiiviistä yhteydenpidosta ja vaikka sitten hieman sietää sitä epämukavuutta, jonka oma yksinäisyys aiheuttaa? Olla vaatimatta toiselta liikaa, vaan kelpuutttaa myös tuttavuus eikä vaatia, että toinen on ystävä? Tie yksinäisyydestä pois on nimittäin pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa... siinä ei auta se, että syyttelee toisia siitä, että nämä eivät ole yhtä paljon ystävän tarpeessa kuin itse on.

Tuo on yksi tapa ajatella. Joku taas voi miettiä sitä, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi epätyydyttävältä tuntuviin ihmissuhteisiin.

Ja niin juuri tekee se sosiaaliseen elämäänsä tyytyväinen ihminen, joka ei ryhdy tyydyttämään yksnäisen ystävyydentarvetta vaan toimii siten, kuin itse tahtoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole tuo kenelle vastaat. Mutta vaikka muuten oon kanssasi samaa mieltä niin joskus käy näin että ihmiset muuttuu ajan kanssa, elämäntilanteet yms muuttuu, ei olla enää samoja ihmisiä kuin esim 20v sitten. Minäkin oon ihan erilainen ihminen kuin esim. 3v sitten kun en vielä tuntenut miestäni ja olin ex miehen kanssa yhdessä, arvot on muuttuneet.

Tää muuten tulee esille ihan jatkuvasti näissä ystävyyskeskusteluissa. Jotkut ei vaan pysty hyväksymään sitä, että ihmiset muuttuu - he itse tai se ystävä joka ei enää pidä yhteyttä tai (todennäköisimmin) molemmat. Sitten raivotaan jossain vauvapalstalla kun joku 15 vuoden takainen kaveri on nykyään semmonen kuspää ettei enää soittele. Joo-o.

Samoin aina naurattaa nuo, jotka luulee, että yhteydenpito jää VAIN siksi kun kaveri alkaa seurustella. Ei jää, kyllä siinäkin tilanteessa ne "turhimmat" tuttavuudet tipahtaa ekana ja merkitykselliset säilyy. Mutta jälleen kerran, eihän kukaan hyväksy sitä että olisi itse ollut jollekin semmonen yhdentekevämpi kaveri...

On kyllä niitäkin, jotka seurustelemaan ryhtyessään unohtavat hetkellisesti rakkaudenhuumassa myös ne itselleen tärkeät ihmiset ja jälkeenpäin harmittelevat sitä.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Juuri näin! Itselläni on kokopäiväinen työ, puoliso, harrastuksia ja lisäksi vielä valtava oman rauhan ja yksinäisyyden tarve. Ymmärrän, että työttömällä sinkkukaverillani (jonka kanssa oikeasti kaveerasin lähinnä 90-luvulla, mutta silti se yhä vaan viestittelee/soittelee) on liikaa aikaa ja sitä varmaan ketuttaa ihan vietävästi, ettei muilla ole hänelle aikaa, mutta... näin se vaan menee. En ole uhrautuvaista sorttia, joten en näe mitään syytä paapoa yksinäistä ex-kaveria oman aikani kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

[

Vai pitäisikö yksinäisen tajuta, että se toinen ei ole vastuussa siitä, että SINÄ olet yksinäinen? Pitäisikö pidättäytyä liian tiiviistä yhteydenpidosta ja vaikka sitten hieman sietää sitä epämukavuutta, jonka oma yksinäisyys aiheuttaa? Olla vaatimatta toiselta liikaa, vaan kelpuutttaa myös tuttavuus eikä vaatia, että toinen on ystävä? Tie yksinäisyydestä pois on nimittäin pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa... siinä ei auta se, että syyttelee toisia siitä, että nämä eivät ole yhtä paljon ystävän tarpeessa kuin itse on.

Erittäin hyvin sanottu.

Vierailija kirjoitti:

On kyllä niitäkin, jotka seurustelemaan ryhtyessään unohtavat hetkellisesti rakkaudenhuumassa myös ne itselleen tärkeät ihmiset ja jälkeenpäin harmittelevat sitä.

No ihan varmasti joku sellainen jossain on (aivan kaikenlaisia ihmisiä kun maailmassa on...), mutta joidenkin mielestä se on itsestäänselvyys, että heidät on unohdettu yksinomaan siksi kun seurustelukumppani löytyi. Ja näinhän ei todella läheskään aina ole.

Vierailija kirjoitti:

Henkilökohtaisesti päädyin sellaiseen ratkaisuun, että en enää itse ota kehenkään yhteyttä/ole aloitteentekijä muutenkaan. Sattuihan se, mutta oli pakko myöntää lopulta tosiasiat: kukaan "kavereistani" ei ollut tehnyt tämän vuoden puolella ainuttakaan aloitetta tapaamiseen tms. liittyen. Yksikin on aina kovin tyytyväinen jos minä soitan ja pyydän tekemään jotain, mutta ei itse muka "osaa" ehdottaa koskaan mitään, joten luistaa aloitteenteosta kokonaan. Toinen taas on viimeiset viisi kuukautta sanonut "joo, pitää kattoa", kun olen harvakseltaan ehdottanut tapaamista. Kolmas vastaa viesteihini reilun viikon päästä. Jne.

Enää ei tarvitse kenenkään selitellä minulle yhtään mitään, olkoot ilman seuraani kun se ei näytä juurikaan kiinnostavan. Vaikka sinä iltana itkin päätöstäni kun sen tein, olen tuntenut outoa rauhaa ja seesteisyyttä jälkeenpäin.

Tiedän tuon tunteen ja sen tuoman tietynlaisen helpotuksenkin. Se on yllättävän raskasta ja kuluttavaa olla koko ajan odottamassa sitä luvattua yhteydenottoa mitä ei sitten kuitenkaan (juuri) koskaan tule. Sama tietysti pätee siihenkin, että joku ihan muuten vaan omasta halustaan soittaisi ilman että haluaa jotain muuttoapua tai muuta vastaavaa. Helpommalla pääsee kun lakkaa toivomasta moista ihmettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Henkilökohtaisesti päädyin sellaiseen ratkaisuun, että en enää itse ota kehenkään yhteyttä/ole aloitteentekijä muutenkaan. Sattuihan se, mutta oli pakko myöntää lopulta tosiasiat: kukaan "kavereistani" ei ollut tehnyt tämän vuoden puolella ainuttakaan aloitetta tapaamiseen tms. liittyen. Yksikin on aina kovin tyytyväinen jos minä soitan ja pyydän tekemään jotain, mutta ei itse muka "osaa" ehdottaa koskaan mitään, joten luistaa aloitteenteosta kokonaan. Toinen taas on viimeiset viisi kuukautta sanonut "joo, pitää kattoa", kun olen harvakseltaan ehdottanut tapaamista. Kolmas vastaa viesteihini reilun viikon päästä. Jne.

Enää ei tarvitse kenenkään selitellä minulle yhtään mitään, olkoot ilman seuraani kun se ei näytä juurikaan kiinnostavan. Vaikka sinä iltana itkin päätöstäni kun sen tein, olen tuntenut outoa rauhaa ja seesteisyyttä jälkeenpäin.

Kuulostaa hyvin tutulta. Tein saman tyylisen päätöksen hetki sitten - jännä nähdä, kuinka käy.

Ainakin sun elämä muuttuu paremmaksi. Ne kaverit ei ota yhteyttä sen enempää kuin ennenkään eli siinä mielessä mikään ei muutu, mutta jatkossa sillä ei ole enää mitään merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rasittavaa myös saada yhtäkkiä yhteydenotto tuttavalta joka ensitöikseen pahoittelee, että hänestä ei ole kuulunut mitään! Niin ja mitähän hän kuvittelee - että olen viettänyt viim. 6 kk itkien kun toisella on parempaa tekemistä. Tällasessa tilanteessa totean vain, että eihän minustakaan ole kuulunut.

Mutta siis tuohan on vain kohteliasta sanoa noin. En ymmärtänyt, mitä vikaa. Henkilöhän on kunnon ystävä, kun hän pahoittelee sitä, että hän ei ole ottanut yhteyksiä eikä ole antanut kuulua itsestään mitään. Eli tajuaa, ettei ole ollut mitenkään loistokas ja aktiivinen ystävä viime aikoina. Miten joku tuonkin kääntää noin rumasti? Toinen pyytää anteeksi kenties aiheuttamaansa mielipahaa, niin toinen ottaa sen asenteen, että mitäs tuo kuvittelee, ettäkö minä muka olisin itkenyt puoli vuotta, kun toisella on parempaa tekemistä. 

Vai osuuko hän pahoitteluilla jotenkin arkaan paikkaan, kun et itse pahoittele lainkaan vastaavaa käytöstä?

Tässä on kyseessä ennemminkin tuttava kuin vanha ystävä. Minusta ystävyyteen tai kaveruuteen ei liity mikään selittely, kun kuitenkaan ei kukaan ole tehnyt mitään ohareita. Ja ihmisiä kerkeää nähdä kun haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[

Vai pitäisikö yksinäisen tajuta, että se toinen ei ole vastuussa siitä, että SINÄ olet yksinäinen? Pitäisikö pidättäytyä liian tiiviistä yhteydenpidosta ja vaikka sitten hieman sietää sitä epämukavuutta, jonka oma yksinäisyys aiheuttaa? Olla vaatimatta toiselta liikaa, vaan kelpuutttaa myös tuttavuus eikä vaatia, että toinen on ystävä? Tie yksinäisyydestä pois on nimittäin pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa... siinä ei auta se, että syyttelee toisia siitä, että nämä eivät ole yhtä paljon ystävän tarpeessa kuin itse on.

Erittäin hyvin sanottu.

Ihmissuhteissa ihmiset ajautuivat tiettyihin rooleihin, joita ei ole kovin helppoa myöhemmin muuttaa. Jos sinut on heti alussa asetettu nimenomaan tuttavan rooliin, niin luultavasti ihmissuhde ei etene siitä yhtään mihinkään. Olet tuttava nyt ja tuttavana pysyt vielä vuosien päästäkin. Mikäli joku ihminen on persoonana sellainen, että ystävyys tämän ihmisen kanssa kiinnostaa, niin häntä yrittää jo alussa opetella tuntemaan paremmin. Silloin tämän ihmisen tapaamiseen järjestää elämästään aikaa mikäli se vain on mahdollista. Ellei ole, niin tutustumisen annetaan olla. Harva haluaa haalia elämäänsä juuri tuttavia kovin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[

Vai pitäisikö yksinäisen tajuta, että se toinen ei ole vastuussa siitä, että SINÄ olet yksinäinen? Pitäisikö pidättäytyä liian tiiviistä yhteydenpidosta ja vaikka sitten hieman sietää sitä epämukavuutta, jonka oma yksinäisyys aiheuttaa? Olla vaatimatta toiselta liikaa, vaan kelpuutttaa myös tuttavuus eikä vaatia, että toinen on ystävä? Tie yksinäisyydestä pois on nimittäin pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa... siinä ei auta se, että syyttelee toisia siitä, että nämä eivät ole yhtä paljon ystävän tarpeessa kuin itse on.

Erittäin hyvin sanottu.

Ihmissuhteissa ihmiset ajautuivat tiettyihin rooleihin, joita ei ole kovin helppoa myöhemmin muuttaa. Jos sinut on heti alussa asetettu nimenomaan tuttavan rooliin, niin luultavasti ihmissuhde ei etene siitä yhtään mihinkään. Olet tuttava nyt ja tuttavana pysyt vielä vuosien päästäkin. Mikäli joku ihminen on persoonana sellainen, että ystävyys tämän ihmisen kanssa kiinnostaa, niin häntä yrittää jo alussa opetella tuntemaan paremmin. Silloin tämän ihmisen tapaamiseen järjestää elämästään aikaa mikäli se vain on mahdollista. Ellei ole, niin tutustumisen annetaan olla. Harva haluaa haalia elämäänsä juuri tuttavia kovin paljon.

Jep, tuttavuus ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.

Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.

Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.

 

Eikä se, jolla sosiaalisia suhteita on riittävästi, voi uhrata itseään ja olla sen toisen kanssa säälistä enemmän. Tässä ketjussahan on jyrkästi tuomittu ihmiset, jotka on suostuneet tapaamaan, vaikka ei niin kiinnostaisi. Oikeastaan kun yksinäinen yrittää tutustua ihmiseen, jolla on sosiaaliset turvaverkot kunnossa, voiko tämä jälkimmäinen näiden yksinäisten mielestä toimia muuten kuin väärin? Tai ainoa oikea tapa olisi kai se, että he innosta hehkuen ottaisivat heti yksinäisen osaksi elämäänsä, haluaisivat tavata aina kun toinenkin ja nauttisivat suuresti yksinäisen ihmisen tapaamista. Kuinka todennäköistä tällainen on? Mutta jos he eivät halua tutustua, he ovat ikäviä ihmisiä. Jos he haluavat tavata harvemmin kuin toinen, he ovat ikäviä ihmisiä. Jos he tapaavat, vaikka ei huvittaisi, he ovat ikäviä ihmisiä jne.   

Vai pitäisikö yksinäisen tajuta, että se toinen ei ole vastuussa siitä, että SINÄ olet yksinäinen? Pitäisikö pidättäytyä liian tiiviistä yhteydenpidosta ja vaikka sitten hieman sietää sitä epämukavuutta, jonka oma yksinäisyys aiheuttaa? Olla vaatimatta toiselta liikaa, vaan kelpuutttaa myös tuttavuus eikä vaatia, että toinen on ystävä? Tie yksinäisyydestä pois on nimittäin pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa... siinä ei auta se, että syyttelee toisia siitä, että nämä eivät ole yhtä paljon ystävän tarpeessa kuin itse on.

Tuo on yksi tapa ajatella. Joku taas voi miettiä sitä, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi epätyydyttävältä tuntuviin ihmissuhteisiin.

 

Ja niin juuri tekee se sosiaaliseen elämäänsä tyytyväinen ihminen, joka ei ryhdy tyydyttämään yksnäisen ystävyydentarvetta vaan toimii siten, kuin itse tahtoo.

Onhan se rehellistä toimintaa silloin, jos toiseen ei oikeasti ehdi tai halua tutustua. Ei yksinäisiä ihmisiä ole reilua roikuttaa elämässä varalla turhaan odottamassa ystävyyttä.

Yksinäiselle ihmiselle päätös jättää huonolta vaikuttava ihmissuhde on kuitenkin paljon vaikeampi, koska hän ei välttämättä pysty tukeutumaan kovin hyvin muuhun suhdeverkostoonsa. Hän joutuu taas kerran kohtaamaan itsekseen pettymyksen siitä, että lupaavalta vaikuttaneesta ihmissuhteesta ei tullutkaan mitään ja yksinäisyys tulee vielä jatkumaan. Näiden pettymysten käsittely vaatii paljon voimia yksinäiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole tuo kenelle vastaat. Mutta vaikka muuten oon kanssasi samaa mieltä niin joskus käy näin että ihmiset muuttuu ajan kanssa, elämäntilanteet yms muuttuu, ei olla enää samoja ihmisiä kuin esim 20v sitten. Minäkin oon ihan erilainen ihminen kuin esim. 3v sitten kun en vielä tuntenut miestäni ja olin ex miehen kanssa yhdessä, arvot on muuttuneet.

Tää muuten tulee esille ihan jatkuvasti näissä ystävyyskeskusteluissa. Jotkut ei vaan pysty hyväksymään sitä, että ihmiset muuttuu - he itse tai se ystävä joka ei enää pidä yhteyttä tai (todennäköisimmin) molemmat. Sitten raivotaan jossain vauvapalstalla kun joku 15 vuoden takainen kaveri on nykyään semmonen kuspää ettei enää soittele. Joo-o.

Samoin aina naurattaa nuo, jotka luulee, että yhteydenpito jää VAIN siksi kun kaveri alkaa seurustella. Ei jää, kyllä siinäkin tilanteessa ne "turhimmat" tuttavuudet tipahtaa ekana ja merkitykselliset säilyy. Mutta jälleen kerran, eihän kukaan hyväksy sitä että olisi itse ollut jollekin semmonen yhdentekevämpi kaveri...

No tämä päättynyt ystävyys ei ollut mitenkään yhdentekevä mutta yllätyin miten hankalaksi ja mustasukkaiseksi sekä takertuvaksi tämä ystävä heittäytyi, ihan kuin mieheni olisi tullut sen tilalle, piti ilmeisesti itseään mun kumppanina🙈 Kerran valitti kun musta ei kuulunut viikkoon, siis viikkoon! Ymmärrän että kontrasti on suuri jos ennen viestiteltiin lähes joka päivä mutta tottakai uusi läheinen ihmissuhde vie aikaa. Ja kun nähtiin vielä edelleen yhtä paljon kuin ennen niin ilmoitti että jos oltais nähty niin kuin ennen niin oltais vältytty väärinymmärryksiltä. Sain monet kerrat kuulla miten se ja se kaveri hylkäs sen kun rupesi seurustelemaan, no en enää ihmettele miksi, eihän siinä ole muuta vaihtoehtoa kun ottaa etäisyyttä. Kyllä hän sitten viimeistään pisti välit poikki kun ei musta ollut sen vaatimuksia ja odotuksia täyttämään. Edelleen surettaa mutta parempi näin, ei kellään ole oikeutta määrätä ketään toimimaan niin kuin itse haluaa, kyllä ihmissuhteissa pitää säilyttää tietynlainen vapaus. Ja olin tosiaan jo aiemmin huomannut että arvomme on niin erilaiset, nyt jos tapaisin sen en edes tiedä mistä puhuisin sen kanssa, kun omia yksityisasioita en halua jakaa ja miesten ja yhteisten tuttujen haukkumiseen en myöskään halua lähteä, vaikka joskus aikoinaan sitäkin kuuntelin tuntitolkulla ja myötäilin. En vaan enää luota siihen, ettei puhuis myös musta paskaa selän takana ja levittelisi mun asioita niille joille ne ei kuulu.

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Mullakin on yksi ap:n kaltainen maanvaiva "kaveri". Olen viimeksi soittanut sille about 1998, mutta silti se edelleen soittelee pari kertaa vuodessa ja vonkuu tapaamista. Joskus tekosyyn keksiminen ei onnistu, tai muuten vaan sitä ajattelee että jos nyt pitkästä aikaa ja jos tällä kertaa olisi mukavampaa, mutta... no, ei ole.

Voisiko jossain vaiheessa hyväksyä sen, että sille saattaa olla syy ettei joku tietty tai kukaan soita? On minunkin elämässäni ollut ihmisiä jotka on lakanneet pitämästä yhteyttä, mutta kyllä mä olen aika nopeasti tajunnut "vihjeen" ja siirtynyt eteenpäin. Jos homma ei jomman kumman osalta toimi, niin se ei vaan toimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Mullakin on yksi ap:n kaltainen maanvaiva "kaveri". Olen viimeksi soittanut sille about 1998, mutta silti se edelleen soittelee pari kertaa vuodessa ja vonkuu tapaamista. Joskus tekosyyn keksiminen ei onnistu, tai muuten vaan sitä ajattelee että jos nyt pitkästä aikaa ja jos tällä kertaa olisi mukavampaa, mutta... no, ei ole.

Voisiko jossain vaiheessa hyväksyä sen, että sille saattaa olla syy ettei joku tietty tai kukaan soita? On minunkin elämässäni ollut ihmisiä jotka on lakanneet pitämästä yhteyttä, mutta kyllä mä olen aika nopeasti tajunnut "vihjeen" ja siirtynyt eteenpäin. Jos homma ei jomman kumman osalta toimi, niin se ei vaan toimi.

Jos olet noin huono antamaan vihjeitä, niin kannattaisiko kokeilla suoraa puhetta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä niitäkin, jotka seurustelemaan ryhtyessään unohtavat hetkellisesti rakkaudenhuumassa myös ne itselleen tärkeät ihmiset ja jälkeenpäin harmittelevat sitä.

No ihan varmasti joku sellainen jossain on (aivan kaikenlaisia ihmisiä kun maailmassa on...), mutta joidenkin mielestä se on itsestäänselvyys, että heidät on unohdettu yksinomaan siksi kun seurustelukumppani löytyi. Ja näinhän ei todella läheskään aina ole.

Joskus luin jostain että on ihan normaalia että uusi parisuhde vie alkuhuumassa mennessään, ja muiden läheisten pitäisi tämä ymmärtää ja antaa tilaa, näin toimii normi ihmiset joilla on muutakin elämää kuin se yksi ystävä, kyllä se sieltä taas palaa takaisin ystäviensä luokse. Itse en edes hylännyt ketään ja silti sain kuulla syytökset, harmittaa edelleen että kyseinen "ystävä" aiheutti mulle syyllisen olon siitä että tapasin elämäni rakkauden enkä ollut joka minuutti sen tavoiteltavissa.

Vierailija kirjoitti:

Vai pitäisikö yksinäisen tajuta, että se toinen ei ole vastuussa siitä, että SINÄ olet yksinäinen? Pitäisikö pidättäytyä liian tiiviistä yhteydenpidosta ja vaikka sitten hieman sietää sitä epämukavuutta, jonka oma yksinäisyys aiheuttaa? Olla vaatimatta toiselta liikaa, vaan kelpuutttaa myös tuttavuus eikä vaatia, että toinen on ystävä? Tie yksinäisyydestä pois on nimittäin pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa... siinä ei auta se, että syyttelee toisia siitä, että nämä eivät ole yhtä paljon ystävän tarpeessa kuin itse on.

TÄMÄ.

Miten voi olla niin paljon aikuisia (?) ihmisiä, jotka kuvittelee, että heidän viihdyttämisensä/seuraelämänsä on jotenkin muiden vastuulla ja velvollisuus? En ymmärrä tällaista ajattelua lainkaan. Ihan kuin se olisi jotenkin muiden vika, että itsellä ei ole riittävästi kavereita joille soitella.

Ja miten se, että joku on joskus ollut toisen ystävä, voisi vaatia tilanteen pysyvän samana hamaan vanhainkotiin asti? Sukulaisuus voi vielä velvoittaa tiettyihin asioihin, mutta se että on oltu kavereita jollain aikakaudella joskus... no, siinä kohtaa niillä velvollisuuksilla tulee raja jossain vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[

Vai pitäisikö yksinäisen tajuta, että se toinen ei ole vastuussa siitä, että SINÄ olet yksinäinen? Pitäisikö pidättäytyä liian tiiviistä yhteydenpidosta ja vaikka sitten hieman sietää sitä epämukavuutta, jonka oma yksinäisyys aiheuttaa? Olla vaatimatta toiselta liikaa, vaan kelpuutttaa myös tuttavuus eikä vaatia, että toinen on ystävä? Tie yksinäisyydestä pois on nimittäin pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa... siinä ei auta se, että syyttelee toisia siitä, että nämä eivät ole yhtä paljon ystävän tarpeessa kuin itse on.

Erittäin hyvin sanottu.

Ihmissuhteissa ihmiset ajautuivat tiettyihin rooleihin, joita ei ole kovin helppoa myöhemmin muuttaa. Jos sinut on heti alussa asetettu nimenomaan tuttavan rooliin, niin luultavasti ihmissuhde ei etene siitä yhtään mihinkään. Olet tuttava nyt ja tuttavana pysyt vielä vuosien päästäkin. Mikäli joku ihminen on persoonana sellainen, että ystävyys tämän ihmisen kanssa kiinnostaa, niin häntä yrittää jo alussa opetella tuntemaan paremmin. Silloin tämän ihmisen tapaamiseen järjestää elämästään aikaa mikäli se vain on mahdollista. Ellei ole, niin tutustumisen annetaan olla. Harva haluaa haalia elämäänsä juuri tuttavia kovin paljon.

Mulla on kyllä sellaisia tuttavia, joiden kanssa ihmissuhde on jäänyt tuttavuudeksi paljolti siksi, että elämäntilanne ei muuta salli. Kun se toinen asuu vaikka 500km päässä ja molemmillla elämässä kaikkea, se yhdenkin tapaamisen järjestäminen vuodessa vaatii vaivannäköä. Mulla ainakin liikkuvuus (monet muutot) on johtanut siihen, että todella moniin erittäin monien mukavien ihmisten kanssa tuttavuus ei ole kehittynyt pidemmälle. Itse arvostan tuttavia ja pidän heihin mielelläni harvakseltaan yhteyttä, mutta toki heillä on vapaus poistaa minut elämästään. Jostain syystä vain aika usein tunne tuttavuuden mukavuudesta on ollut molemminpuolinen ja se jatkunut.

Vierailija kirjoitti:

Jos olet noin huono antamaan vihjeitä, niin kannattaisiko kokeilla suoraa puhetta?

Meinaatko, että ihminen joka 30 vuoden jälkeenkin yrittää väkisin ylläpitää yksipuolista tuttavuussuhdetta, ymmärtäisi suoraa puhetta? No saisi se ehkä siitä toisen aiheen kirjoitella jollekin vauvapalstalle: "Rakas pitkäaikainen ystäväni hylkäsi minut näin törkeästi!"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet noin huono antamaan vihjeitä, niin kannattaisiko kokeilla suoraa puhetta?

Meinaatko, että ihminen joka 30 vuoden jälkeenkin yrittää väkisin ylläpitää yksipuolista tuttavuussuhdetta, ymmärtäisi suoraa puhetta? No saisi se ehkä siitä toisen aiheen kirjoitella jollekin vauvapalstalle: "Rakas pitkäaikainen ystäväni hylkäsi minut näin törkeästi!"

Mitä hävittävää sinulla on jos kokeilet suoraa puhetta?