Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Itse otin useamman kerran puheeksi tässä muutaman vuoden aikana ja kuulemma pitää nähdä useammin mutta tämä tyyppi on vaan koko ajan väsynyt/on ollut kaikkia terveysongelmia. Kuitenkin muita ihmisiä näkee välillä. Kyseessä ei ollut mikään sydänystävä vaan kaveri jonka kanssa kuitenkin nuorempana oltiin paljon tekemisissä.
Joo ja juttu jatkuu sillä, että on "tosi kiva olla yhteyksissä ja olisipa aikaa nähdä enemmän..." Vuosia toinen puhuu tällaista ja kuvittelet, että aikaa vielä joskus järjestyy enemmän, kun toinen selvästi haluaa kuitenkin tavata. Mistä voi tietää sen, ettei toinen puhukaan totta?
Joo en kanssa ymmärrä miksi tällaista pitää toiselle syöttää, olis vaan sanonut suoraan ettei kiinnosta nähdä tai jättänyt kokonaan vastaamatta, sekin on jonkinlainen vastaus, kuin että lupaa jotain mitä ei ole tarkoituskaan toteuttaa. En enää pidä yhteyttä, silti tykkäilee kuvistani facessa ja kehuu, en ymmärrä. No saahan silläkin varmaan itselleen tunteen että ollaan kavereita edelleen.
Heh, huvittavaa. Sä siellä katkerana oot tuuminut, että "häh häh, enpä pidä yhteyttä enää". Ja toinen vaan tyytyväisenä tykkäilee kuvistasi ja kehuu, tietämättä että oot loukkaantunut. :)
Mitä huvittavaa tässä on? Ei olla nähty kohta 5 vuoteen lukuisista ehdotuksistani huolimatta. Ei tässä enää mistään ystävyydestä/kaveruudesta enää kyse, tuttuja korkeintaan. Ajattelinkin laittaa sen tuttujen listalle faces, ei kuulu mun elämä enää sille. Eipä tarvii enää kauheasti tykkäillä😜
Taitaa kuule suurin osa olla kyllästyny koko faceen ja laittaa vain ne velvollisuuspeukutukset jokaiseen kuvaan, joka tulee eteen. En minä ainakaan mieti, onko toi ystävä ja ollaanko koska nähty. Kun pari kertaa viikossa katson facea, paan tykkäykset pariinkymmeneen ensimäiseen viestiin. Ihan vain sen takia, että se on ihan hyvä tapa ja kohteliaisuus.
Oikeasti? Tällainen sarjatykkäily Facebookissa ei ole käynyt koskaan minulla edes mielessä. Olen tykännyt vain oikeasti mielestäni kivoista tai kiinnostavista jutuista. Olet aika erikoisen oloinen persoona, ei voi muuta sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Itse otin useamman kerran puheeksi tässä muutaman vuoden aikana ja kuulemma pitää nähdä useammin mutta tämä tyyppi on vaan koko ajan väsynyt/on ollut kaikkia terveysongelmia. Kuitenkin muita ihmisiä näkee välillä. Kyseessä ei ollut mikään sydänystävä vaan kaveri jonka kanssa kuitenkin nuorempana oltiin paljon tekemisissä.
Joo ja juttu jatkuu sillä, että on "tosi kiva olla yhteyksissä ja olisipa aikaa nähdä enemmän..." Vuosia toinen puhuu tällaista ja kuvittelet, että aikaa vielä joskus järjestyy enemmän, kun toinen selvästi haluaa kuitenkin tavata. Mistä voi tietää sen, ettei toinen puhukaan totta?
Joo en kanssa ymmärrä miksi tällaista pitää toiselle syöttää, olis vaan sanonut suoraan ettei kiinnosta nähdä tai jättänyt kokonaan vastaamatta, sekin on jonkinlainen vastaus, kuin että lupaa jotain mitä ei ole tarkoituskaan toteuttaa. En enää pidä yhteyttä, silti tykkäilee kuvistani facessa ja kehuu, en ymmärrä. No saahan silläkin varmaan itselleen tunteen että ollaan kavereita edelleen.
Heh, huvittavaa. Sä siellä katkerana oot tuuminut, että "häh häh, enpä pidä yhteyttä enää". Ja toinen vaan tyytyväisenä tykkäilee kuvistasi ja kehuu, tietämättä että oot loukkaantunut. :)
Mitä huvittavaa tässä on? Ei olla nähty kohta 5 vuoteen lukuisista ehdotuksistani huolimatta. Ei tässä enää mistään ystävyydestä/kaveruudesta enää kyse, tuttuja korkeintaan. Ajattelinkin laittaa sen tuttujen listalle faces, ei kuulu mun elämä enää sille. Eipä tarvii enää kauheasti tykkäillä😜
Siis huvittavaa on se, että sä oot pääsi sisällä määritellyt suhdettanne (ystävyys/kaveruus/tuttavuus), ihmetellyt miksi kommetoi edelleen kuviasi ja nyt aiot siirtää tuttavalistalle. Kaikki tapahtuu sun päässäsi ja toinen ei luultavasti ole lainkaan tietoinen kaikesta tuosta, mitä viiden vuoden aikana sinussa on tapahtunut. Jossain vaiheessa huomaa, että kas, ei tuo enää päivitä facessa/päivitykset ei näy mulle. Ja sitten unohtaa asian... tuskin jää miettimään, että "Pahus, enpä saa enää seurata tuon elämää".
Siis oonhan mä sen 5v aikana kysynyt muutaman kerran että miksei sille ikinä käy ja aina pahoitellut että on ollu kiire/terveysongelmia ja et pitäs nähdä, ei tapahtunut mun pääni sisällä nää😊 Sit sille ei kuitenkaan ikinä käynyt, niin en enää kysellyt. En enää oo loukkaantunut tai katkera vaikka pahalta tuntui pitkään. En kyl ymmärrä mikä tarve sulla mollata ja naureskella muille, ei taida sullakaan olla kaikki ok😜
Harvalla kai koskain kaikki on täysin ok. :) Naureskelua tai mollaamista... kaikki me vaan ei oteta elämää niin vakavasti. Mä nauran paljon, myös niillle asioille, jotka on mulle kipeitä. Vain ihminen, joka suhtautuu itseensä, elämään ja egoonsa vakavasti, miettii pitäisikö siirtää joku tuttavalistalle vai ei. Pikkusieluista, sanon.
Velvollisuustykkäily FB:ssä kuulostaa kyllä erikoiselta. En harrasta itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Itse otin useamman kerran puheeksi tässä muutaman vuoden aikana ja kuulemma pitää nähdä useammin mutta tämä tyyppi on vaan koko ajan väsynyt/on ollut kaikkia terveysongelmia. Kuitenkin muita ihmisiä näkee välillä. Kyseessä ei ollut mikään sydänystävä vaan kaveri jonka kanssa kuitenkin nuorempana oltiin paljon tekemisissä.
Joo ja juttu jatkuu sillä, että on "tosi kiva olla yhteyksissä ja olisipa aikaa nähdä enemmän..." Vuosia toinen puhuu tällaista ja kuvittelet, että aikaa vielä joskus järjestyy enemmän, kun toinen selvästi haluaa kuitenkin tavata. Mistä voi tietää sen, ettei toinen puhukaan totta?
Joo en kanssa ymmärrä miksi tällaista pitää toiselle syöttää, olis vaan sanonut suoraan ettei kiinnosta nähdä tai jättänyt kokonaan vastaamatta, sekin on jonkinlainen vastaus, kuin että lupaa jotain mitä ei ole tarkoituskaan toteuttaa. En enää pidä yhteyttä, silti tykkäilee kuvistani facessa ja kehuu, en ymmärrä. No saahan silläkin varmaan itselleen tunteen että ollaan kavereita edelleen.
Heh, huvittavaa. Sä siellä katkerana oot tuuminut, että "häh häh, enpä pidä yhteyttä enää". Ja toinen vaan tyytyväisenä tykkäilee kuvistasi ja kehuu, tietämättä että oot loukkaantunut. :)
Mitä huvittavaa tässä on? Ei olla nähty kohta 5 vuoteen lukuisista ehdotuksistani huolimatta. Ei tässä enää mistään ystävyydestä/kaveruudesta enää kyse, tuttuja korkeintaan. Ajattelinkin laittaa sen tuttujen listalle faces, ei kuulu mun elämä enää sille. Eipä tarvii enää kauheasti tykkäillä😜
Taitaa kuule suurin osa olla kyllästyny koko faceen ja laittaa vain ne velvollisuuspeukutukset jokaiseen kuvaan, joka tulee eteen. En minä ainakaan mieti, onko toi ystävä ja ollaanko koska nähty. Kun pari kertaa viikossa katson facea, paan tykkäykset pariinkymmeneen ensimäiseen viestiin. Ihan vain sen takia, että se on ihan hyvä tapa ja kohteliaisuus.
Oikeasti? Tällainen sarjatykkäily Facebookissa ei ole käynyt koskaan minulla edes mielessä. Olen tykännyt vain oikeasti mielestäni kivoista tai kiinnostavista jutuista. Olet aika erikoisen oloinen persoona, ei voi muuta sanoa.
Ei kaikki ole niin vakavissaan facen kanssa. Mäkin tykkään kaikesta, mikä on vähänkin kivaa facessa... mutta tosi pinnallistahan se tykkääminen on enkä mieti niitä sen enempää. Muutama viikko sitten havahduin siihen, kun joku entinen kaveri oli laittanut faceen jonkun räyäysviestin, jossa valitti ihmisistä, jotka tykkää kyllä julkaisuista mutta ei muuten pidä yhteyttä. Ja että tulee kohta poistamaan meidät kavereistaan. Oli aika hämmentävää, että joku veti kilarit viattomasta tykkäilystä. No tuollainen kilhtelija saa kyllä vapaasti poistaa mut listaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Itse otin useamman kerran puheeksi tässä muutaman vuoden aikana ja kuulemma pitää nähdä useammin mutta tämä tyyppi on vaan koko ajan väsynyt/on ollut kaikkia terveysongelmia. Kuitenkin muita ihmisiä näkee välillä. Kyseessä ei ollut mikään sydänystävä vaan kaveri jonka kanssa kuitenkin nuorempana oltiin paljon tekemisissä.
Joo ja juttu jatkuu sillä, että on "tosi kiva olla yhteyksissä ja olisipa aikaa nähdä enemmän..." Vuosia toinen puhuu tällaista ja kuvittelet, että aikaa vielä joskus järjestyy enemmän, kun toinen selvästi haluaa kuitenkin tavata. Mistä voi tietää sen, ettei toinen puhukaan totta?
Joo en kanssa ymmärrä miksi tällaista pitää toiselle syöttää, olis vaan sanonut suoraan ettei kiinnosta nähdä tai jättänyt kokonaan vastaamatta, sekin on jonkinlainen vastaus, kuin että lupaa jotain mitä ei ole tarkoituskaan toteuttaa. En enää pidä yhteyttä, silti tykkäilee kuvistani facessa ja kehuu, en ymmärrä. No saahan silläkin varmaan itselleen tunteen että ollaan kavereita edelleen.
Heh, huvittavaa. Sä siellä katkerana oot tuuminut, että "häh häh, enpä pidä yhteyttä enää". Ja toinen vaan tyytyväisenä tykkäilee kuvistasi ja kehuu, tietämättä että oot loukkaantunut. :)
Mitä huvittavaa tässä on? Ei olla nähty kohta 5 vuoteen lukuisista ehdotuksistani huolimatta. Ei tässä enää mistään ystävyydestä/kaveruudesta enää kyse, tuttuja korkeintaan. Ajattelinkin laittaa sen tuttujen listalle faces, ei kuulu mun elämä enää sille. Eipä tarvii enää kauheasti tykkäillä😜
Siis huvittavaa on se, että sä oot pääsi sisällä määritellyt suhdettanne (ystävyys/kaveruus/tuttavuus), ihmetellyt miksi kommetoi edelleen kuviasi ja nyt aiot siirtää tuttavalistalle. Kaikki tapahtuu sun päässäsi ja toinen ei luultavasti ole lainkaan tietoinen kaikesta tuosta, mitä viiden vuoden aikana sinussa on tapahtunut. Jossain vaiheessa huomaa, että kas, ei tuo enää päivitä facessa/päivitykset ei näy mulle. Ja sitten unohtaa asian... tuskin jää miettimään, että "Pahus, enpä saa enää seurata tuon elämää".
Siis oonhan mä sen 5v aikana kysynyt muutaman kerran että miksei sille ikinä käy ja aina pahoitellut että on ollu kiire/terveysongelmia ja et pitäs nähdä, ei tapahtunut mun pääni sisällä nää😊 Sit sille ei kuitenkaan ikinä käynyt, niin en enää kysellyt. En enää oo loukkaantunut tai katkera vaikka pahalta tuntui pitkään. En kyl ymmärrä mikä tarve sulla mollata ja naureskella muille, ei taida sullakaan olla kaikki ok😜
Harvalla kai koskain kaikki on täysin ok. :) Naureskelua tai mollaamista... kaikki me vaan ei oteta elämää niin vakavasti. Mä nauran paljon, myös niillle asioille, jotka on mulle kipeitä. Vain ihminen, joka suhtautuu itseensä, elämään ja egoonsa vakavasti, miettii pitäisikö siirtää joku tuttavalistalle vai ei. Pikkusieluista, sanon.
Heh pikkusieluista on naureskella tuntemattomille jotka on kohdannut pettymyksiä ihmissuhteissa. Kyllä saan vaikka poistaa koko facen jos siltä tuntuu, sillä ei ole mitään merkitystä mihinkään. Jos ei olis facebookkia ei nämä tyypit tietäisi elämästäni mitään, mikä olisi ihan oikein, kun ei kerran kuulu siihen enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Itse otin useamman kerran puheeksi tässä muutaman vuoden aikana ja kuulemma pitää nähdä useammin mutta tämä tyyppi on vaan koko ajan väsynyt/on ollut kaikkia terveysongelmia. Kuitenkin muita ihmisiä näkee välillä. Kyseessä ei ollut mikään sydänystävä vaan kaveri jonka kanssa kuitenkin nuorempana oltiin paljon tekemisissä.
Joo ja juttu jatkuu sillä, että on "tosi kiva olla yhteyksissä ja olisipa aikaa nähdä enemmän..." Vuosia toinen puhuu tällaista ja kuvittelet, että aikaa vielä joskus järjestyy enemmän, kun toinen selvästi haluaa kuitenkin tavata. Mistä voi tietää sen, ettei toinen puhukaan totta?
Joo en kanssa ymmärrä miksi tällaista pitää toiselle syöttää, olis vaan sanonut suoraan ettei kiinnosta nähdä tai jättänyt kokonaan vastaamatta, sekin on jonkinlainen vastaus, kuin että lupaa jotain mitä ei ole tarkoituskaan toteuttaa. En enää pidä yhteyttä, silti tykkäilee kuvistani facessa ja kehuu, en ymmärrä. No saahan silläkin varmaan itselleen tunteen että ollaan kavereita edelleen.
Heh, huvittavaa. Sä siellä katkerana oot tuuminut, että "häh häh, enpä pidä yhteyttä enää". Ja toinen vaan tyytyväisenä tykkäilee kuvistasi ja kehuu, tietämättä että oot loukkaantunut. :)
Mitä huvittavaa tässä on? Ei olla nähty kohta 5 vuoteen lukuisista ehdotuksistani huolimatta. Ei tässä enää mistään ystävyydestä/kaveruudesta enää kyse, tuttuja korkeintaan. Ajattelinkin laittaa sen tuttujen listalle faces, ei kuulu mun elämä enää sille. Eipä tarvii enää kauheasti tykkäillä😜
Siis huvittavaa on se, että sä oot pääsi sisällä määritellyt suhdettanne (ystävyys/kaveruus/tuttavuus), ihmetellyt miksi kommetoi edelleen kuviasi ja nyt aiot siirtää tuttavalistalle. Kaikki tapahtuu sun päässäsi ja toinen ei luultavasti ole lainkaan tietoinen kaikesta tuosta, mitä viiden vuoden aikana sinussa on tapahtunut. Jossain vaiheessa huomaa, että kas, ei tuo enää päivitä facessa/päivitykset ei näy mulle. Ja sitten unohtaa asian... tuskin jää miettimään, että "Pahus, enpä saa enää seurata tuon elämää".
Siis oonhan mä sen 5v aikana kysynyt muutaman kerran että miksei sille ikinä käy ja aina pahoitellut että on ollu kiire/terveysongelmia ja et pitäs nähdä, ei tapahtunut mun pääni sisällä nää😊 Sit sille ei kuitenkaan ikinä käynyt, niin en enää kysellyt. En enää oo loukkaantunut tai katkera vaikka pahalta tuntui pitkään. En kyl ymmärrä mikä tarve sulla mollata ja naureskella muille, ei taida sullakaan olla kaikki ok😜
Harvalla kai koskain kaikki on täysin ok. :) Naureskelua tai mollaamista... kaikki me vaan ei oteta elämää niin vakavasti. Mä nauran paljon, myös niillle asioille, jotka on mulle kipeitä. Vain ihminen, joka suhtautuu itseensä, elämään ja egoonsa vakavasti, miettii pitäisikö siirtää joku tuttavalistalle vai ei. Pikkusieluista, sanon.
Heh pikkusieluista on naureskella tuntemattomille jotka on kohdannut pettymyksiä ihmissuhteissa. Kyllä saan vaikka poistaa koko facen jos siltä tuntuu, sillä ei ole mitään merkitystä mihinkään. Jos ei olis facebookkia ei nämä tyypit tietäisi elämästäni mitään, mikä olisi ihan oikein, kun ei kerran kuulu siihen enää.
Noo, sulla on vapaus ajatella noin... ja mulla omalla tavallani. Rauha vaan. :) Joskus vaan elämän pettymykset syntyy siitä, että oma asenne ihmisiin on turhan ryppyotsainen ja vakava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Itse otin useamman kerran puheeksi tässä muutaman vuoden aikana ja kuulemma pitää nähdä useammin mutta tämä tyyppi on vaan koko ajan väsynyt/on ollut kaikkia terveysongelmia. Kuitenkin muita ihmisiä näkee välillä. Kyseessä ei ollut mikään sydänystävä vaan kaveri jonka kanssa kuitenkin nuorempana oltiin paljon tekemisissä.
Joo ja juttu jatkuu sillä, että on "tosi kiva olla yhteyksissä ja olisipa aikaa nähdä enemmän..." Vuosia toinen puhuu tällaista ja kuvittelet, että aikaa vielä joskus järjestyy enemmän, kun toinen selvästi haluaa kuitenkin tavata. Mistä voi tietää sen, ettei toinen puhukaan totta?
Joo en kanssa ymmärrä miksi tällaista pitää toiselle syöttää, olis vaan sanonut suoraan ettei kiinnosta nähdä tai jättänyt kokonaan vastaamatta, sekin on jonkinlainen vastaus, kuin että lupaa jotain mitä ei ole tarkoituskaan toteuttaa. En enää pidä yhteyttä, silti tykkäilee kuvistani facessa ja kehuu, en ymmärrä. No saahan silläkin varmaan itselleen tunteen että ollaan kavereita edelleen.
Heh, huvittavaa. Sä siellä katkerana oot tuuminut, että "häh häh, enpä pidä yhteyttä enää". Ja toinen vaan tyytyväisenä tykkäilee kuvistasi ja kehuu, tietämättä että oot loukkaantunut. :)
Mitä huvittavaa tässä on? Ei olla nähty kohta 5 vuoteen lukuisista ehdotuksistani huolimatta. Ei tässä enää mistään ystävyydestä/kaveruudesta enää kyse, tuttuja korkeintaan. Ajattelinkin laittaa sen tuttujen listalle faces, ei kuulu mun elämä enää sille. Eipä tarvii enää kauheasti tykkäillä😜
Siis huvittavaa on se, että sä oot pääsi sisällä määritellyt suhdettanne (ystävyys/kaveruus/tuttavuus), ihmetellyt miksi kommetoi edelleen kuviasi ja nyt aiot siirtää tuttavalistalle. Kaikki tapahtuu sun päässäsi ja toinen ei luultavasti ole lainkaan tietoinen kaikesta tuosta, mitä viiden vuoden aikana sinussa on tapahtunut. Jossain vaiheessa huomaa, että kas, ei tuo enää päivitä facessa/päivitykset ei näy mulle. Ja sitten unohtaa asian... tuskin jää miettimään, että "Pahus, enpä saa enää seurata tuon elämää".
Siis oonhan mä sen 5v aikana kysynyt muutaman kerran että miksei sille ikinä käy ja aina pahoitellut että on ollu kiire/terveysongelmia ja et pitäs nähdä, ei tapahtunut mun pääni sisällä nää😊 Sit sille ei kuitenkaan ikinä käynyt, niin en enää kysellyt. En enää oo loukkaantunut tai katkera vaikka pahalta tuntui pitkään. En kyl ymmärrä mikä tarve sulla mollata ja naureskella muille, ei taida sullakaan olla kaikki ok😜
Harvalla kai koskain kaikki on täysin ok. :) Naureskelua tai mollaamista... kaikki me vaan ei oteta elämää niin vakavasti. Mä nauran paljon, myös niillle asioille, jotka on mulle kipeitä. Vain ihminen, joka suhtautuu itseensä, elämään ja egoonsa vakavasti, miettii pitäisikö siirtää joku tuttavalistalle vai ei. Pikkusieluista, sanon.
Heh pikkusieluista on naureskella tuntemattomille jotka on kohdannut pettymyksiä ihmissuhteissa. Kyllä saan vaikka poistaa koko facen jos siltä tuntuu, sillä ei ole mitään merkitystä mihinkään. Jos ei olis facebookkia ei nämä tyypit tietäisi elämästäni mitään, mikä olisi ihan oikein, kun ei kerran kuulu siihen enää.
Noo, sulla on vapaus ajatella noin... ja mulla omalla tavallani. Rauha vaan. :) Joskus vaan elämän pettymykset syntyy siitä, että oma asenne ihmisiin on turhan ryppyotsainen ja vakava.
Ihan kuin jonkun koulukiusaajan suusta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Itse otin useamman kerran puheeksi tässä muutaman vuoden aikana ja kuulemma pitää nähdä useammin mutta tämä tyyppi on vaan koko ajan väsynyt/on ollut kaikkia terveysongelmia. Kuitenkin muita ihmisiä näkee välillä. Kyseessä ei ollut mikään sydänystävä vaan kaveri jonka kanssa kuitenkin nuorempana oltiin paljon tekemisissä.
Joo ja juttu jatkuu sillä, että on "tosi kiva olla yhteyksissä ja olisipa aikaa nähdä enemmän..." Vuosia toinen puhuu tällaista ja kuvittelet, että aikaa vielä joskus järjestyy enemmän, kun toinen selvästi haluaa kuitenkin tavata. Mistä voi tietää sen, ettei toinen puhukaan totta?
Joo en kanssa ymmärrä miksi tällaista pitää toiselle syöttää, olis vaan sanonut suoraan ettei kiinnosta nähdä tai jättänyt kokonaan vastaamatta, sekin on jonkinlainen vastaus, kuin että lupaa jotain mitä ei ole tarkoituskaan toteuttaa. En enää pidä yhteyttä, silti tykkäilee kuvistani facessa ja kehuu, en ymmärrä. No saahan silläkin varmaan itselleen tunteen että ollaan kavereita edelleen.
Heh, huvittavaa. Sä siellä katkerana oot tuuminut, että "häh häh, enpä pidä yhteyttä enää". Ja toinen vaan tyytyväisenä tykkäilee kuvistasi ja kehuu, tietämättä että oot loukkaantunut. :)
Mitä huvittavaa tässä on? Ei olla nähty kohta 5 vuoteen lukuisista ehdotuksistani huolimatta. Ei tässä enää mistään ystävyydestä/kaveruudesta enää kyse, tuttuja korkeintaan. Ajattelinkin laittaa sen tuttujen listalle faces, ei kuulu mun elämä enää sille. Eipä tarvii enää kauheasti tykkäillä😜
Siis huvittavaa on se, että sä oot pääsi sisällä määritellyt suhdettanne (ystävyys/kaveruus/tuttavuus), ihmetellyt miksi kommetoi edelleen kuviasi ja nyt aiot siirtää tuttavalistalle. Kaikki tapahtuu sun päässäsi ja toinen ei luultavasti ole lainkaan tietoinen kaikesta tuosta, mitä viiden vuoden aikana sinussa on tapahtunut. Jossain vaiheessa huomaa, että kas, ei tuo enää päivitä facessa/päivitykset ei näy mulle. Ja sitten unohtaa asian... tuskin jää miettimään, että "Pahus, enpä saa enää seurata tuon elämää".
Siis oonhan mä sen 5v aikana kysynyt muutaman kerran että miksei sille ikinä käy ja aina pahoitellut että on ollu kiire/terveysongelmia ja et pitäs nähdä, ei tapahtunut mun pääni sisällä nää😊 Sit sille ei kuitenkaan ikinä käynyt, niin en enää kysellyt. En enää oo loukkaantunut tai katkera vaikka pahalta tuntui pitkään. En kyl ymmärrä mikä tarve sulla mollata ja naureskella muille, ei taida sullakaan olla kaikki ok😜
Harvalla kai koskain kaikki on täysin ok. :) Naureskelua tai mollaamista... kaikki me vaan ei oteta elämää niin vakavasti. Mä nauran paljon, myös niillle asioille, jotka on mulle kipeitä. Vain ihminen, joka suhtautuu itseensä, elämään ja egoonsa vakavasti, miettii pitäisikö siirtää joku tuttavalistalle vai ei. Pikkusieluista, sanon.
Heh pikkusieluista on naureskella tuntemattomille jotka on kohdannut pettymyksiä ihmissuhteissa. Kyllä saan vaikka poistaa koko facen jos siltä tuntuu, sillä ei ole mitään merkitystä mihinkään. Jos ei olis facebookkia ei nämä tyypit tietäisi elämästäni mitään, mikä olisi ihan oikein, kun ei kerran kuulu siihen enää.
Noo, sulla on vapaus ajatella noin... ja mulla omalla tavallani. Rauha vaan. :) Joskus vaan elämän pettymykset syntyy siitä, että oma asenne ihmisiin on turhan ryppyotsainen ja vakava.
Ihan kuin jonkun koulukiusaajan suusta!
Ihan asiasta mainitsi. Tosiaan jos jaksaa kiusaamisista tai pettymyksistä johtuen suhtautua muihin ihmisiin helposti katkerana ja loukkaantuvana siirrellen heitä ystävälistalta tuttavalistalle ja sit mustalle listalle, niin vähän turhan ikävää ja vaikeaa voi elämä olla.
Mut yleensä ihminen kasvaa ja kypsyy! :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.
En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late.
Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?
Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia.
En kuvittele. Mutta _minulla_ ei ole velvollisuutta olla vain apuna lohdutustilanteissa, joissa ihmiset tarvitsevat jotakin. Tietäen, että monet tukeutuvat erotilanteissa kavereihin, mm. minuun.
Toisaalta jos ylilpäänsä ystävät ovat ihmiselle kuvailemallasi tavalla kertakäyttökamaa eli eri ihmiset eri elämäntilanteisiin, niin tällaisen ihmisen kanssa itselläni ei olisi muutenkaan mitään yhteistä. Ei tuo edes ole mielestäni kunnon ystävyyttä, jos se ei kanna kuin aina hetken. Lähinnä jotain sosiaalista viihdykettä.
Ei oikea ystävyys ole sitä, että jotenkin "varmuuden vuoksi raahataan" (kaikki tosi outoja sanavalintoja, kun kyse ystävyydestä) mukana lapsuudenystäviä, vaan niitä HALUTAAN pitää siinä elämässä rinnalla ja arvostetaan minimissään pitämällä yhteyksiä ja kyselemällä kuulumisia. Eikä puhuta raahaamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.
En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late.
Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?
Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia.
Ja kuka haluaa ystäväkseen ihmisen, joka vuosikymmeniä istuu kotonaan haaveillen kuvitelmalla, että tuttavansa eroaisivat ja sitten voisi sanoa niille, että ähäkutti, nyt ootte yksin, minäpäs en soita teille. Sairasta kait tuollainen on.
Kohtuullisen reippaasti vääristelty. En puhunut mitään erojen haaveilusta ja istumisesta kotona vuosikymmeniä kädet ristissä, että kunpa nuo eroaisivat, niin ähäkutti. Mutta kyllähän ihmisiä eroaa jatkuvasti, ja tilastot kertovat omaa totuuttaan. Yhdelle olen sanonutkin aikoinaan, että jos vain avioeronsa yhteydessä tarvitsee minua, niin ei sitten tarvitse tarvita silloinkaan.
Pointtini oli ilmaista, että monelle varmasti tulee yllätyksenä, millaista elämä on yksin. Ja siinä vaiheessa, kun sen ymmärtää, voi olla, että auttavia henkilöitä ei enää juuri ole.
Tositilanteessa tosin voisin olla silti taasen niin nössö, että "joo, totta kai, pidetään toki nyt yhteyksiä, kun se sinulle armollisesti käy".
Tänne eksyy kyl aina näitä elämäänsä kyllästyneitä ikäviä ihmisiä, oli ketju mikä tahansa niin aina tulee joku aukoo päätä ja haukkuu Ap-tä/muita, vaikka pyydettäisiin neuvoja/kokemuksia. Kannattaa mennä itseensä ja miettiä mikä meni pieleen kun haluaa olla toiselle täysin vieraalle ihmiselle ilkeä. Noloa ja säälittävää. Kai siinä puratte pahaa oloani, ei voi kuin sääliä😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus aikoinaan, kun jaksoin hyvälle (?) ystävälle vielä näistä asioista avautua, niin hän sanoi, että eihän ystävyys katso mitään määriä. Että hänelläkin voi olla sen ja sen kanssa niin, ettei nähdä ikuisuuksiin ja sitten juttu jatkuu siitä, mihin se jäikin.
Ok, great. Mutta minusta ystävyys vaatii myös työtä, jotta ei täysin vieraannuta toisista. Se ei ole minulle vain sitä, että palataan juttelemaan samaan tapaan kuin ennenkin, vaikka ei tiedetä mitään toisen arjesta, elämästä, kuulumisesta. Olen huomannut, että jos ei pitkään aikaan ole tekemisissä, niin monen kanssa voi ensiksi olla tavatessa suorastaan hienoisia käynnistysvaikeuksia. Jos joku inhoaa ihmisten kysymyksiä, niin minusta taas ne olisivat ihan kivoja joskus, sillä tuntuu aika oudoltakin ns. salata parin vuoden taakat ja suhteet, kun kukaan ei niistä kysele. En minä sitten ihmisten vaivoiksi osaa itsekään ottaa asioita puheeksi, jos he eivät mitään kiinnostusta asioita kohtaan osoita.
Hassua onkin, että yksi henkilö, joka on samassa kaveriporukassa, mutta ei ole koskaan ollut mitenkään lempi-ihmiseni, on harvoja, joka jaksaa kysellä uutterasti, että onko mitään miestä ja mitenkäs se ja se. Tiedän, että hän tekee tämän pitkälti uteliaisuudesta ja saadakseen kivaa "matskua", mutta toisaalta eiväthän muut tee tämänkään vertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.
En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late.
Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?
Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia.
En kuvittele. Mutta _minulla_ ei ole velvollisuutta olla vain apuna lohdutustilanteissa, joissa ihmiset tarvitsevat jotakin. Tietäen, että monet tukeutuvat erotilanteissa kavereihin, mm. minuun.
Toisaalta jos ylilpäänsä ystävät ovat ihmiselle kuvailemallasi tavalla kertakäyttökamaa eli eri ihmiset eri elämäntilanteisiin, niin tällaisen ihmisen kanssa itselläni ei olisi muutenkaan mitään yhteistä. Ei tuo edes ole mielestäni kunnon ystävyyttä, jos se ei kanna kuin aina hetken. Lähinnä jotain sosiaalista viihdykettä.
Ei oikea ystävyys ole sitä, että jotenkin "varmuuden vuoksi raahataan" (kaikki tosi outoja sanavalintoja, kun kyse ystävyydestä) mukana lapsuudenystäviä, vaan niitä HALUTAAN pitää siinä elämässä rinnalla ja arvostetaan minimissään pitämällä yhteyksiä ja kyselemällä kuulumisia. Eikä puhuta raahaamisesta.
No kyllähän se on raahaamista, jos varmuuden vuoksi pidät yhteyttä entiseen ystävään, kenen kanssa ei ole enää mitään yhteistä.
En usko, että tuon aloituksen kirjoittaja, 60 mies tulee luoksesi kertomaan murheita, jos eroaa siinä iässä vaimostaan. Jos hän on aina löytänyt ystäviä helposti, hän varmaan löytää niitä silloinkin.
Elämä nyt vain on sellaista, että ihmiset muuttavat ja muuttuvat ja tulee uusia tuttuja ja vanhoista huomaa, ettei ole mitään yhteistä. Ihmisen pitääkin mennä eteen päin, eikä jäädä roikkumaan entiseen. Minä en edes tiedä kuin yhdestä kouluaikojeni kaverista, missä hän asuu. Joskus olen katsonut 80-luvun lukiokuvaa ja huomannut, että en tiedä yhtään, missä ovat, vaikka silloin oltiin tiiviisti porukassa ja hyviä kavereita ja vannottiin, että ikinä ei erota.
Näin se pitää mennä. Kun tulet uuteen ryhmään tai uuteen elämäntilanteeseen, alat etsiä sieltä itsellesi ns. vertaisryhmää ja uusia sosiaalisia ympyröitä. Kun tilanteet muuttu, etsit niitä taas uudesta elämäntilanteesta.
Joten, minäkään tuskin tulen sinulle itkemään, jos eroan kuusikymppisenä. Nimittäin tuskin 40 vuotta sitten vanha bestis on sillä hetkellä läheisin minulle. Eiköhän minulle ole ehtinyt kertyä jo uusi ystäväporukka siinä iässä. Mutta sinä saat jäädä elämään sitä vaihetta ihan rauhassa, että odotat kieli pitkällä, että eroaisi nyt ne vanhat tuttusi, niin pääsisit näpäyttämään. Tai ehkä sinunkin olisi paras mennä jo elämässä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Velvollisuustykkäily FB:ssä kuulostaa kyllä erikoiselta. En harrasta itse.
Eihän sinne enää kukaan kirjoittelekkaan mitään. Joten mitä olen muutamalta kuullut, hekään ei edes aukaise koko facea enää useasti. Nykyään on muita parempia yhteydenpitopaikkoja.
'Joten kyllä se tykkäys on niin kuin lukukuittaus, että huomioitu on. Ei mikään erityinen tykkääminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Velvollisuustykkäily FB:ssä kuulostaa kyllä erikoiselta. En harrasta itse.
Eihän sinne enää kukaan kirjoittelekkaan mitään. Joten mitä olen muutamalta kuullut, hekään ei edes aukaise koko facea enää useasti. Nykyään on muita parempia yhteydenpitopaikkoja.
'Joten kyllä se tykkäys on niin kuin lukukuittaus, että huomioitu on. Ei mikään erityinen tykkääminen.
Näin minulle selitteli sellainen ihminen, joka tykkäili Facebookissa kovasti kaikenlaisesta rasistisesta aineistosta.
Vierailija kirjoitti:
Joskus aikoinaan, kun jaksoin hyvälle (?) ystävälle vielä näistä asioista avautua, niin hän sanoi, että eihän ystävyys katso mitään määriä. Että hänelläkin voi olla sen ja sen kanssa niin, ettei nähdä ikuisuuksiin ja sitten juttu jatkuu siitä, mihin se jäikin.
Ok, great. Mutta minusta ystävyys vaatii myös työtä, jotta ei täysin vieraannuta toisista. Se ei ole minulle vain sitä, että palataan juttelemaan samaan tapaan kuin ennenkin, vaikka ei tiedetä mitään toisen arjesta, elämästä, kuulumisesta. Olen huomannut, että jos ei pitkään aikaan ole tekemisissä, niin monen kanssa voi ensiksi olla tavatessa suorastaan hienoisia käynnistysvaikeuksia. Jos joku inhoaa ihmisten kysymyksiä, niin minusta taas ne olisivat ihan kivoja joskus, sillä tuntuu aika oudoltakin ns. salata parin vuoden taakat ja suhteet, kun kukaan ei niistä kysele. En minä sitten ihmisten vaivoiksi osaa itsekään ottaa asioita puheeksi, jos he eivät mitään kiinnostusta asioita kohtaan osoita.
Hassua onkin, että yksi henkilö, joka on samassa kaveriporukassa, mutta ei ole koskaan ollut mitenkään lempi-ihmiseni, on harvoja, joka jaksaa kysellä uutterasti, että onko mitään miestä ja mitenkäs se ja se. Tiedän, että hän tekee tämän pitkälti uteliaisuudesta ja saadakseen kivaa "matskua", mutta toisaalta eiväthän muut tee tämänkään vertaa.
Itse koen samoin. Toivottavasti me samalla tavalla ystävyydestä ajattelevat ihmiset välillä osuisimme yhteen. 😊
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Itse otin useamman kerran puheeksi tässä muutaman vuoden aikana ja kuulemma pitää nähdä useammin mutta tämä tyyppi on vaan koko ajan väsynyt/on ollut kaikkia terveysongelmia. Kuitenkin muita ihmisiä näkee välillä. Kyseessä ei ollut mikään sydänystävä vaan kaveri jonka kanssa kuitenkin nuorempana oltiin paljon tekemisissä.
Joo ja juttu jatkuu sillä, että on "tosi kiva olla yhteyksissä ja olisipa aikaa nähdä enemmän..." Vuosia toinen puhuu tällaista ja kuvittelet, että aikaa vielä joskus järjestyy enemmän, kun toinen selvästi haluaa kuitenkin tavata. Mistä voi tietää sen, ettei toinen puhukaan totta?
Joo en kanssa ymmärrä miksi tällaista pitää toiselle syöttää, olis vaan sanonut suoraan ettei kiinnosta nähdä tai jättänyt kokonaan vastaamatta, sekin on jonkinlainen vastaus, kuin että lupaa jotain mitä ei ole tarkoituskaan toteuttaa. En enää pidä yhteyttä, silti tykkäilee kuvistani facessa ja kehuu, en ymmärrä. No saahan silläkin varmaan itselleen tunteen että ollaan kavereita edelleen.
Heh, huvittavaa. Sä siellä katkerana oot tuuminut, että "häh häh, enpä pidä yhteyttä enää". Ja toinen vaan tyytyväisenä tykkäilee kuvistasi ja kehuu, tietämättä että oot loukkaantunut. :)
Mitä huvittavaa tässä on? Ei olla nähty kohta 5 vuoteen lukuisista ehdotuksistani huolimatta. Ei tässä enää mistään ystävyydestä/kaveruudesta enää kyse, tuttuja korkeintaan. Ajattelinkin laittaa sen tuttujen listalle faces, ei kuulu mun elämä enää sille. Eipä tarvii enää kauheasti tykkäillä😜
Siis huvittavaa on se, että sä oot pääsi sisällä määritellyt suhdettanne (ystävyys/kaveruus/tuttavuus), ihmetellyt miksi kommetoi edelleen kuviasi ja nyt aiot siirtää tuttavalistalle. Kaikki tapahtuu sun päässäsi ja toinen ei luultavasti ole lainkaan tietoinen kaikesta tuosta, mitä viiden vuoden aikana sinussa on tapahtunut. Jossain vaiheessa huomaa, että kas, ei tuo enää päivitä facessa/päivitykset ei näy mulle. Ja sitten unohtaa asian... tuskin jää miettimään, että "Pahus, enpä saa enää seurata tuon elämää".
Siis oonhan mä sen 5v aikana kysynyt muutaman kerran että miksei sille ikinä käy ja aina pahoitellut että on ollu kiire/terveysongelmia ja et pitäs nähdä, ei tapahtunut mun pääni sisällä nää😊 Sit sille ei kuitenkaan ikinä käynyt, niin en enää kysellyt. En enää oo loukkaantunut tai katkera vaikka pahalta tuntui pitkään. En kyl ymmärrä mikä tarve sulla mollata ja naureskella muille, ei taida sullakaan olla kaikki ok😜
Harvalla kai koskain kaikki on täysin ok. :) Naureskelua tai mollaamista... kaikki me vaan ei oteta elämää niin vakavasti. Mä nauran paljon, myös niillle asioille, jotka on mulle kipeitä. Vain ihminen, joka suhtautuu itseensä, elämään ja egoonsa vakavasti, miettii pitäisikö siirtää joku tuttavalistalle vai ei. Pikkusieluista, sanon.
Heh pikkusieluista on naureskella tuntemattomille jotka on kohdannut pettymyksiä ihmissuhteissa. Kyllä saan vaikka poistaa koko facen jos siltä tuntuu, sillä ei ole mitään merkitystä mihinkään. Jos ei olis facebookkia ei nämä tyypit tietäisi elämästäni mitään, mikä olisi ihan oikein, kun ei kerran kuulu siihen enää.
Itse olen harkinnut myös Facebookin poistamista. Ellei ihmissuhteeseen kuulu mitään muuta kuin satunnaista toisten julkaisuista tykkäilyä, niin selviän varmaan ilmankin. Loppujen lopuksi, eihän sen sosiaalisen verkoston tarvitse olla niin kovin laaja. Mieluummin suppeampi verkosto, mutta sellaisista luotettavista ihmisistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että puhutaanko tässä ketjussa nyt oikeasta ystävyydestä vai lähinnä kavereista?
Mun mielestä, kun oikein syvällisesti ystävystyy jonkun kanssa, niin kyllä siinä on sellainen tietynlainen tunne, että "ollaan yhtä" ja voi täysin luottaa toiseen, eikä tarvitse arvuutella tai pelätä sitä, että kuuluuko hänestä vai ei ja miksi nyt ei oo kuulunut mitään yms. Miksi aina minä otan yhteyttä -ajatukset.
Niin tai tutuista... Oon joskus pitänyt joitain ihmisiä ystävinä mutta jossain vaiheessa huomasin ettei olla kuin korkeintaan kavereita ja osasta on tullut tuttuja kun ei enää kuulu mitään. Näiden kaikkien kanssa kuitenkin joskus olimme läheisiä ja jaettiin asioita, osa sitten vaan katoaa tai etääntyy syystä tai toisesta...
Ystävän muuttuminen pelkäksi tuttavaksi on surullista. Silti sitäkin tapahtuu välillä.
Omasta mielestä se ei mitään tosi ystävyyttä sitten koskaan ollutkaan, vaikka jossain vaiheessa läheisiä oiskin ollut.
Ihmiset muuttuu ajan saatossa ja ennen läheisilläkin ihmisillä muuttuu intressit ihmisten suhteen; eivät kenties ehkä enää edes kaipaa muun kun perheen seuraa yms.Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kannata stressata liikaa näiden ihmisten perään.
Ja on pakko lisätä sellainen näkökulma, että mitäs jos joskus myöhemmin elämässä suhteenne virkoaakin johokin, kuka jäi vain tuttu -tasolle?
Ei sitä koskaan tiedä ja musta tuntuu, että niillä toisilla ihmisillä tapahtuu jotain todella paljon elämässä, jos ei kuulu.
Itsestä se tuntuu, että "noniin, se ei jaksa tai halua ottaa yhteyttä enää", kun tältä ihmiseltä kysyttäessä vastaus olisikin "aaah on täysin unohtunut kun bla bla ja bla, kyllä mä hänestä pidän ...."Kaikki ei aina ole niinkun oma mieli ja tunteet meille haluaa näyttää.
Silloin kannattaa miettiä millaisen kuvan antaa ystäville, ja vaikka kertoa suoraan että nyt on kiireinen jakso elämässä tms ja että nähdään sitten myöhemmin taas enemmän. Mun mielestä tuo on välinpitämättömyyttä jos ei edes viitsi syytä ilmoittaa. Ei muiden tarvii arvata ja osa tekee omat johtopäätöksensä. Ei sitten kannata ihmetellä miksi itsekään en enää myöhemmin "ehdi" nähdä.
No et voi sit mitenkään keskustella ja kysyä suoraan tällaiseltä ystävältä, et mikä on, jos kerta niin tärkeä ja läheinen on?
Ootte salaa itseltänne vaatimassa jotain erityiskohtelua toisilta ihmisiltä ja loukkannutte ja pistätte välit poikki, kun joku ihminen ei enää ilmoita itsestään, mut ette kuitenkaan itse voi näyttää ja sanoa asioita suoraan tälle ihmiselle?
Itse otin useamman kerran puheeksi tässä muutaman vuoden aikana ja kuulemma pitää nähdä useammin mutta tämä tyyppi on vaan koko ajan väsynyt/on ollut kaikkia terveysongelmia. Kuitenkin muita ihmisiä näkee välillä. Kyseessä ei ollut mikään sydänystävä vaan kaveri jonka kanssa kuitenkin nuorempana oltiin paljon tekemisissä.
Joo ja juttu jatkuu sillä, että on "tosi kiva olla yhteyksissä ja olisipa aikaa nähdä enemmän..." Vuosia toinen puhuu tällaista ja kuvittelet, että aikaa vielä joskus järjestyy enemmän, kun toinen selvästi haluaa kuitenkin tavata. Mistä voi tietää sen, ettei toinen puhukaan totta?
Joo en kanssa ymmärrä miksi tällaista pitää toiselle syöttää, olis vaan sanonut suoraan ettei kiinnosta nähdä tai jättänyt kokonaan vastaamatta, sekin on jonkinlainen vastaus, kuin että lupaa jotain mitä ei ole tarkoituskaan toteuttaa. En enää pidä yhteyttä, silti tykkäilee kuvistani facessa ja kehuu, en ymmärrä. No saahan silläkin varmaan itselleen tunteen että ollaan kavereita edelleen.
Heh, huvittavaa. Sä siellä katkerana oot tuuminut, että "häh häh, enpä pidä yhteyttä enää". Ja toinen vaan tyytyväisenä tykkäilee kuvistasi ja kehuu, tietämättä että oot loukkaantunut. :)
Mitä huvittavaa tässä on? Ei olla nähty kohta 5 vuoteen lukuisista ehdotuksistani huolimatta. Ei tässä enää mistään ystävyydestä/kaveruudesta enää kyse, tuttuja korkeintaan. Ajattelinkin laittaa sen tuttujen listalle faces, ei kuulu mun elämä enää sille. Eipä tarvii enää kauheasti tykkäillä😜
Siis huvittavaa on se, että sä oot pääsi sisällä määritellyt suhdettanne (ystävyys/kaveruus/tuttavuus), ihmetellyt miksi kommetoi edelleen kuviasi ja nyt aiot siirtää tuttavalistalle. Kaikki tapahtuu sun päässäsi ja toinen ei luultavasti ole lainkaan tietoinen kaikesta tuosta, mitä viiden vuoden aikana sinussa on tapahtunut. Jossain vaiheessa huomaa, että kas, ei tuo enää päivitä facessa/päivitykset ei näy mulle. Ja sitten unohtaa asian... tuskin jää miettimään, että "Pahus, enpä saa enää seurata tuon elämää".
Siis oonhan mä sen 5v aikana kysynyt muutaman kerran että miksei sille ikinä käy ja aina pahoitellut että on ollu kiire/terveysongelmia ja et pitäs nähdä, ei tapahtunut mun pääni sisällä nää😊 Sit sille ei kuitenkaan ikinä käynyt, niin en enää kysellyt. En enää oo loukkaantunut tai katkera vaikka pahalta tuntui pitkään. En kyl ymmärrä mikä tarve sulla mollata ja naureskella muille, ei taida sullakaan olla kaikki ok😜
Harvalla kai koskain kaikki on täysin ok. :) Naureskelua tai mollaamista... kaikki me vaan ei oteta elämää niin vakavasti. Mä nauran paljon, myös niillle asioille, jotka on mulle kipeitä. Vain ihminen, joka suhtautuu itseensä, elämään ja egoonsa vakavasti, miettii pitäisikö siirtää joku tuttavalistalle vai ei. Pikkusieluista, sanon.
Heh pikkusieluista on naureskella tuntemattomille jotka on kohdannut pettymyksiä ihmissuhteissa. Kyllä saan vaikka poistaa koko facen jos siltä tuntuu, sillä ei ole mitään merkitystä mihinkään. Jos ei olis facebookkia ei nämä tyypit tietäisi elämästäni mitään, mikä olisi ihan oikein, kun ei kerran kuulu siihen enää.
Itse olen harkinnut myös Facebookin poistamista. Ellei ihmissuhteeseen kuulu mitään muuta kuin satunnaista toisten julkaisuista tykkäilyä, niin selviän varmaan ilmankin. Loppujen lopuksi, eihän sen sosiaalisen verkoston tarvitse olla niin kovin laaja. Mieluummin suppeampi verkosto, mutta sellaisista luotettavista ihmisistä.
Joo olen poistanut hyvän päivän tuttuja joiden kanssa ei enää törmää missään ja joilla ei ole itselleni mitään merkitystä enkä saa niistä mitään irti. En myöskään koe että haluan jakaa kaikille asioitani, siksi osa näkee vaan tyyliin profiilikuviani, sellaiset joita ei viitsi kuitenkaan poistaa. Jokainen tekee niin kuin parhaakseen näkee mutta huvittaa kyllä nämä huomionkipeät joilla yli 1000 kaveria ja jakaa jatkuvasti kaikkea mahdollista. Niistäkin suurin osa on saanut lähteä.
Rasittavaa myös saada yhtäkkiä yhteydenotto tuttavalta joka ensitöikseen pahoittelee, että hänestä ei ole kuulunut mitään! Niin ja mitähän hän kuvittelee - että olen viettänyt viim. 6 kk itkien kun toisella on parempaa tekemistä. Tällasessa tilanteessa totean vain, että eihän minustakaan ole kuulunut.
Alue: Aihe vapaa
Niin no joillekin tapa, joillekin ei. En ainakaan ala kehumaan ketään tuttua, ellei ole aihetta, enkä todellakaan tykkäile kaikkien kuvista. Ihan tyhmää touhua. Harvoin muutenkin päivitän siellä mitään. Mistään huomionhakuisista päivityksistä/kuvista en tykkää periaatteesta.