Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai pitäisikö yksinäisen tajuta, että se toinen ei ole vastuussa siitä, että SINÄ olet yksinäinen? Pitäisikö pidättäytyä liian tiiviistä yhteydenpidosta ja vaikka sitten hieman sietää sitä epämukavuutta, jonka oma yksinäisyys aiheuttaa? Olla vaatimatta toiselta liikaa, vaan kelpuutttaa myös tuttavuus eikä vaatia, että toinen on ystävä? Tie yksinäisyydestä pois on nimittäin pitkä ja kärsivällisyyttä vaativa... siinä ei auta se, että syyttelee toisia siitä, että nämä eivät ole yhtä paljon ystävän tarpeessa kuin itse on.
TÄMÄ.
Miten voi olla niin paljon aikuisia (?) ihmisiä, jotka kuvittelee, että heidän viihdyttämisensä/seuraelämänsä on jotenkin muiden vastuulla ja velvollisuus? En ymmärrä tällaista ajattelua lainkaan. Ihan kuin se olisi jotenkin muiden vika, että itsellä ei ole riittävästi kavereita joille soitella.
Ja miten se, että joku on joskus ollut toisen ystävä, voisi vaatia tilanteen pysyvän samana hamaan vanhainkotiin asti? Sukulaisuus voi vielä velvoittaa tiettyihin asioihin, mutta se että on oltu kavereita jollain aikakaudella joskus... no, siinä kohtaa niillä velvollisuuksilla tulee raja jossain vastaan.
Kyllä, tämä on hirvittävän raskasta kannettavaa, toisen viihdyttäminen ja tyytyväisenä pitäminen, oman pikku lapsen kyllä, mutta aikuisen ihmisen pitäisi ottaa vastuu omasta onnellisuudesta. Yleensä epätoivoiset ihmiset vaan karkoittaa muut ympäriltä. Sen vaan tuntee nahoissaan miten toinen yrittää lypsää sulta sitä huomiota, ja se on ollut musta kauhean ahdistavaa. On helpointa olla tekemisissä elämäänsä tyytyväisten ihmisten kanssa, joilla on oikeasti elämässä jotain sisältöä, harrastukset ja muutkin mielenkiinnon kohteet kuin se yksi ystävä. Kuullostaa ehkä itsekkäältä, mutta kyllä mullakin on oikeus nauttia elämästäni haluamallani tavalla ja viettää aikaa mukavien ihmisten seurassa, eikä näiden kitisijöiden. On mullakin ollut paljon vaikeuksia elämässä niin en jaksa vielä muiden murheita ottaa kannettavakseni, sitä varten on ammattilaiset olemassa, joihin itsekin aikoinaan turvauduin. Sitä kun ehdotin ystävälle niin sain haukut niskaan, oon kuulemma huono ystävä joka ei jaksa tukea kun toinen on masentunut. Kyllä itsekin oon ollut ja käynyt silloin terapiassa enkä rasittanut ystäviä jatkuvalla valituksella tai velvoittanut seuranpitäjiksi. Ja kyllä mullakin on suurin osa ystävistä kadonnut, nautin silti elämästäni näiden muutamien jäljellä jääneiden ja uusien tilalle tulleiden kanssa sekä omien harrastusteni parissa. Se on oma asenne mikä tässäkin asiassa ratkaisee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä hävittävää sinulla on jos kokeilet suoraa puhetta?
Itse asiassa se, jos joku ei ota yhteyttä vuosikymmeniin, on niin suoraa puhetta kuin vain olla voi. Sen suoremmaksi ei enää mene, ei vaikka sanoisi että painu jo h*vettiin siitä soittelemasta v*tun idiootti.
Mutta jos välillä aina tapaat tätä tuttavaasi, niin annat hänelle epäselvää viestiä. Taidat pohjimmiltaan olla tilanteeseen tyytyväinen, jos et halua yrittää muuttaa mitään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä hävittävää sinulla on jos kokeilet suoraa puhetta?
Itse asiassa se, jos joku ei ota yhteyttä vuosikymmeniin, on niin suoraa puhetta kuin vain olla voi. Sen suoremmaksi ei enää mene, ei vaikka sanoisi että painu jo h*vettiin siitä soittelemasta v*tun idiootti.
Mutta jos välillä aina tapaat tätä tuttavaasi, niin annat hänelle epäselvää viestiä. Taidat pohjimmiltaan olla tilanteeseen tyytyväinen, jos et halua yrittää muuttaa mitään?
Aivan ja lisäksi tällainen uhrimentaliteetti, kun tapaat jotain sinulle siis ex-kaveria, jonka tapaamiseen olet suostunut ihan itse, on naurettavaa.
Vuodesta 1998 tapaat kerran vuodessa henkilöä ja ihmettelet miksei tämä ymmärrä ettet halua olla kaveri? Koska sinä et ole soittanut kertaakaan, mutta aina kuitenkin vastannut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä hävittävää sinulla on jos kokeilet suoraa puhetta?
Itse asiassa se, jos joku ei ota yhteyttä vuosikymmeniin, on niin suoraa puhetta kuin vain olla voi. Sen suoremmaksi ei enää mene, ei vaikka sanoisi että painu jo h*vettiin siitä soittelemasta v*tun idiootti.
Mutta jos välillä aina tapaat tätä tuttavaasi, niin annat hänelle epäselvää viestiä. Taidat pohjimmiltaan olla tilanteeseen tyytyväinen, jos et halua yrittää muuttaa mitään?
Aivan ja lisäksi tällainen uhrimentaliteetti, kun tapaat jotain sinulle siis ex-kaveria, jonka tapaamiseen olet suostunut ihan itse, on naurettavaa.
Vuodesta 1998 tapaat kerran vuodessa henkilöä ja ihmettelet miksei tämä ymmärrä ettet halua olla kaveri? Koska sinä et ole soittanut kertaakaan, mutta aina kuitenkin vastannut?
Oletkohan sinä tämä samainen kaveri, kun noin loukkaannuit? Terveisiä vaan :D
Mistä ihmeestä olet saanut päähäsi, että olen tavannut henkilöä vuodesta 1998 kerran vuodessa? Saati että olisin "aina" vastannut kun hän soittaa? Jos et osaa edes lukea, niin ymmärrän kyllä miksi sosiaalisen elämän ymmärtämisessäkin on vaikeuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä hävittävää sinulla on jos kokeilet suoraa puhetta?
Itse asiassa se, jos joku ei ota yhteyttä vuosikymmeniin, on niin suoraa puhetta kuin vain olla voi. Sen suoremmaksi ei enää mene, ei vaikka sanoisi että painu jo h*vettiin siitä soittelemasta v*tun idiootti.
Mutta jos välillä aina tapaat tätä tuttavaasi, niin annat hänelle epäselvää viestiä. Taidat pohjimmiltaan olla tilanteeseen tyytyväinen, jos et halua yrittää muuttaa mitään?
Aivan ja lisäksi tällainen uhrimentaliteetti, kun tapaat jotain sinulle siis ex-kaveria, jonka tapaamiseen olet suostunut ihan itse, on naurettavaa.
Vuodesta 1998 tapaat kerran vuodessa henkilöä ja ihmettelet miksei tämä ymmärrä ettet halua olla kaveri? Koska sinä et ole soittanut kertaakaan, mutta aina kuitenkin vastannut?Oletkohan sinä tämä samainen kaveri, kun noin loukkaannuit? Terveisiä vaan :D
Mistä ihmeestä olet saanut päähäsi, että olen tavannut henkilöä vuodesta 1998 kerran vuodessa? Saati että olisin "aina" vastannut kun hän soittaa? Jos et osaa edes lukea, niin ymmärrän kyllä miksi sosiaalisen elämän ymmärtämisessäkin on vaikeuksia.
Hei kaveri, olet itse toiminnallasi totuttanut toisen ihmisen vuosikymmenien aikana siihen, että tällainen teidän ihmissuhteenne vain on. Sitä niittää, mitä on ensin kylvänyt!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Henkilökohtaisesti päädyin sellaiseen ratkaisuun, että en enää itse ota kehenkään yhteyttä/ole aloitteentekijä muutenkaan. Sattuihan se, mutta oli pakko myöntää lopulta tosiasiat: kukaan "kavereistani" ei ollut tehnyt tämän vuoden puolella ainuttakaan aloitetta tapaamiseen tms. liittyen. Yksikin on aina kovin tyytyväinen jos minä soitan ja pyydän tekemään jotain, mutta ei itse muka "osaa" ehdottaa koskaan mitään, joten luistaa aloitteenteosta kokonaan. Toinen taas on viimeiset viisi kuukautta sanonut "joo, pitää kattoa", kun olen harvakseltaan ehdottanut tapaamista. Kolmas vastaa viesteihini reilun viikon päästä. Jne.
Enää ei tarvitse kenenkään selitellä minulle yhtään mitään, olkoot ilman seuraani kun se ei näytä juurikaan kiinnostavan. Vaikka sinä iltana itkin päätöstäni kun sen tein, olen tuntenut outoa rauhaa ja seesteisyyttä jälkeenpäin.
Kuulostaa hyvin tutulta. Tein saman tyylisen päätöksen hetki sitten - jännä nähdä, kuinka käy.
Ainakin sun elämä muuttuu paremmaksi. Ne kaverit ei ota yhteyttä sen enempää kuin ennenkään eli siinä mielessä mikään ei muutu, mutta jatkossa sillä ei ole enää mitään merkitystä.
Kiitos viestistäsi! Näin minäkin ajattelen :) Jää turhat toiveet pois!
Itselläni on kaksi ystävää jotka eivät koskaan ota yhteyttä minuun. Päätin jo monta vuotta sitten että nyt loppui, minä en jaksa olla se joka pitää yllä ystävyyttä. Nähdään kyllä silloin tällöin yhteisen ystävän luona tai lasten syntymäpäivillä, mutta muuten ei pidetä yhteyttä. On todella raskasta ja loukkaavaakin jos ystävyyttä joutuu yksin ylläpitämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon tainnut tuntea tällaisen vaatijakaverin. Pisti välit poikki kun en halunnut joka vknloppu lähteä baariin seuraksi kun etsi itselleen panoja. Ne illat meni niin että minä seinäruusuna ja hän liehittelee jätkiä. Ja mies kun löytyi niin bye bye nähään taas.
En kuulemma muutenkaan ollut tarpeeksi aktiivinen kun ei hänellä paljon kavereita ollut. Tarrautui muhun ahdistavuuteen asti.
Muutti itse kauas pois eikä edes tervehtinyt kun sitten sattumalta nähtiin.
Silti välien katkaisu yllätti koska ennemmin minä koin hänet rasituksena, mutta se olikin niin päin etten minä riittänyt 😂
Ihmiset kaipaavat sinkkuna enemmän seuraa..eikös tuo ole ihan normaalia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oon tainnut tuntea tällaisen vaatijakaverin. Pisti välit poikki kun en halunnut joka vknloppu lähteä baariin seuraksi kun etsi itselleen panoja. Ne illat meni niin että minä seinäruusuna ja hän liehittelee jätkiä. Ja mies kun löytyi niin bye bye nähään taas.
En kuulemma muutenkaan ollut tarpeeksi aktiivinen kun ei hänellä paljon kavereita ollut. Tarrautui muhun ahdistavuuteen asti.
Muutti itse kauas pois eikä edes tervehtinyt kun sitten sattumalta nähtiin.
Silti välien katkaisu yllätti koska ennemmin minä koin hänet rasituksena, mutta se olikin niin päin etten minä riittänyt 😂
Joo kuullostaa erittäin tutulta😄 Jälkeenpäin kaduttaa että annoin itseäni pompotella vaikka yritin pistää vastaan, olin liian kiltti eikä mullakaan oo paljon kavereita niin yritin pitää siitä kaverisuhteesta kiinni. Opin sen että todellakin vähempi parempi.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset kaipaavat sinkkuna enemmän seuraa..eikös tuo ole ihan normaalia?
Riippuu ihmisestä, en minä ainakaan nähnyt sinkkuna kavereita sen enempää kuin nytkään. Kun mä kaipaan myös omaa aikaa. Nyt kun tämä symbioosiystävyys katkesi, niin kaipaisin kyllä jonkun kaverin jonka nähdä enemmän, kun muita ei tule nähtyä kuin kerran 2-3 kuussa. En kyllä siltikään jaksaisi enää mitään takiaista iholla 24/7. Toki mieheni on paras ystävä, mutta kaipaa sitä muitakin välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä hävittävää sinulla on jos kokeilet suoraa puhetta?
Itse asiassa se, jos joku ei ota yhteyttä vuosikymmeniin, on niin suoraa puhetta kuin vain olla voi. Sen suoremmaksi ei enää mene, ei vaikka sanoisi että painu jo h*vettiin siitä soittelemasta v*tun idiootti.
Mutta jos välillä aina tapaat tätä tuttavaasi, niin annat hänelle epäselvää viestiä. Taidat pohjimmiltaan olla tilanteeseen tyytyväinen, jos et halua yrittää muuttaa mitään?
Aivan ja lisäksi tällainen uhrimentaliteetti, kun tapaat jotain sinulle siis ex-kaveria, jonka tapaamiseen olet suostunut ihan itse, on naurettavaa.
Vuodesta 1998 tapaat kerran vuodessa henkilöä ja ihmettelet miksei tämä ymmärrä ettet halua olla kaveri? Koska sinä et ole soittanut kertaakaan, mutta aina kuitenkin vastannut?Oletkohan sinä tämä samainen kaveri, kun noin loukkaannuit? Terveisiä vaan :D
Mistä ihmeestä olet saanut päähäsi, että olen tavannut henkilöä vuodesta 1998 kerran vuodessa? Saati että olisin "aina" vastannut kun hän soittaa? Jos et osaa edes lukea, niin ymmärrän kyllä miksi sosiaalisen elämän ymmärtämisessäkin on vaikeuksia.
Kumpiko se meistä valittaa näitä "ystävä" ongelmia? Minun ei ole tarvinnut roikottaa ketään mukana mistään vuodesta. Mukan ovat pysyneet he jotka olen halunnut ja lopuista olen onnistunut pääsemään eroon toisin kuin sinä.
Ehkä se etten minä nyt ja vissiin siis joku muukin (vuodesta 1998) ymmärretä mitä oikein tarkoitat ole meidän, vaan sinun heikkouksiasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.
En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late.
Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?
Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia.
En kuvittele. Mutta _minulla_ ei ole velvollisuutta olla vain apuna lohdutustilanteissa, joissa ihmiset tarvitsevat jotakin. Tietäen, että monet tukeutuvat erotilanteissa kavereihin, mm. minuun.
Toisaalta jos ylilpäänsä ystävät ovat ihmiselle kuvailemallasi tavalla kertakäyttökamaa eli eri ihmiset eri elämäntilanteisiin, niin tällaisen ihmisen kanssa itselläni ei olisi muutenkaan mitään yhteistä. Ei tuo edes ole mielestäni kunnon ystävyyttä, jos se ei kanna kuin aina hetken. Lähinnä jotain sosiaalista viihdykettä.
Ei oikea ystävyys ole sitä, että jotenkin "varmuuden vuoksi raahataan" (kaikki tosi outoja sanavalintoja, kun kyse ystävyydestä) mukana lapsuudenystäviä, vaan niitä HALUTAAN pitää siinä elämässä rinnalla ja arvostetaan minimissään pitämällä yhteyksiä ja kyselemällä kuulumisia. Eikä puhuta raahaamisesta.
No kyllähän se on raahaamista, jos varmuuden vuoksi pidät yhteyttä entiseen ystävään, kenen kanssa ei ole enää mitään yhteistä.
En usko, että tuon aloituksen kirjoittaja, 60 mies tulee luoksesi kertomaan murheita, jos eroaa siinä iässä vaimostaan. Jos hän on aina löytänyt ystäviä helposti, hän varmaan löytää niitä silloinkin.
Elämä nyt vain on sellaista, että ihmiset muuttavat ja muuttuvat ja tulee uusia tuttuja ja vanhoista huomaa, ettei ole mitään yhteistä. Ihmisen pitääkin mennä eteen päin, eikä jäädä roikkumaan entiseen. Minä en edes tiedä kuin yhdestä kouluaikojeni kaverista, missä hän asuu. Joskus olen katsonut 80-luvun lukiokuvaa ja huomannut, että en tiedä yhtään, missä ovat, vaikka silloin oltiin tiiviisti porukassa ja hyviä kavereita ja vannottiin, että ikinä ei erota.
Näin se pitää mennä. Kun tulet uuteen ryhmään tai uuteen elämäntilanteeseen, alat etsiä sieltä itsellesi ns. vertaisryhmää ja uusia sosiaalisia ympyröitä. Kun tilanteet muuttu, etsit niitä taas uudesta elämäntilanteesta.
Joten, minäkään tuskin tulen sinulle itkemään, jos eroan kuusikymppisenä. Nimittäin tuskin 40 vuotta sitten vanha bestis on sillä hetkellä läheisin minulle. Eiköhän minulle ole ehtinyt kertyä jo uusi ystäväporukka siinä iässä. Mutta sinä saat jäädä elämään sitä vaihetta ihan rauhassa, että odotat kieli pitkällä, että eroaisi nyt ne vanhat tuttusi, niin pääsisit näpäyttämään. Tai ehkä sinunkin olisi paras mennä jo elämässä eteenpäin.
Kuten jo sanoin, niin minusta on tosi outoa, että puhut ystävyydestä ja samalla raahaamisesta ja "varmuuden vuoksi". Vähän vaikuttaa siltä, ettei tuollainen ihmissuhde edes ole ollut ystävyyttä, jos siihen liittyy noin negatiivisia mielleyhtymiä.
Ehkä sinä taas voisit lopettaa vääristelyn. Ja toisaalta toivon, että joku päivä ymmärrät jotakin oikeasta ystävyydestä, joka ei ole sitä, että se päättyy uudenlaisiin elämäntilanteisiin ja muuttoihin. Toki saat elää näin, mutta ystävyyttä se ei minusta ole. Ehkä jotain tuttavuutta, kaveruutta. Turha silti sanoa, että "näin se pitää mennä", kun kyse on vain sinun elämäntavastasi, joka vaikuttaa suht pinnalliselta taas esim. minun korviini.
Ja kyllä, meillä on yli 30 vuotta vanha lapsuudenkaveriporukka, enkä suinkaan ole ymmärtänyt pitää sitä jonakin merkkinä siitä, ettei mene elämässä eteenpäin tmv.
En ole tuo kenelle vastaat. Mutta vaikka muuten oon kanssasi samaa mieltä niin joskus käy näin että ihmiset muuttuu ajan kanssa, elämäntilanteet yms muuttuu, ei olla enää samoja ihmisiä kuin esim 20v sitten. Minäkin oon ihan erilainen ihminen kuin esim. 3v sitten kun en vielä tuntenut miestäni ja olin ex miehen kanssa yhdessä, arvot on muuttuneet. Tämän takia ei enää esim. harmita yksi päättynyt ystävyyssuhde, se oli aika pinnallinen, arvostan nykyään muita asioita ja oon mennyt eteenpäin. Aika tilannekohtaisesta eikä voi heti tuomita kaikkia päättyneitä ystävyyssuhteita, ettei ollut muka oikeaa ystävyyttä. Niin kuin joku tässä sanoikin että oli se rakkauskin totta vaikka suhde päättyikin, se oli silloin totta, mutta ihmiset kasvaa erilleen, ei elämä oo näin mustavalkoista. Jos sulla on käynyt hyvin ja lapsuuden ystäväporukka on pysynyt elämässäsi, ei kannata tuomita muita joilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri.
Joo, tuo on totta. Mutta en huomioinut sitä tuon toisen sanomana siksi, että vaikutti vähän siltä, että hänestä kaikki "muuttuvat" ja aina lähdetään aidan toiselle puolelle ja pistetään uudet sukat jalkaan. En siis saanut mitään sellaista fiilistä, että hän jäisi ikinä kyynelsilmin muistelemaan ystävää tai jättäisi siksi ystävyyden taakseen, että se nyt vain olisi parasta kaikille, mutta samalla tuntuisi pahalta. Sain kuvan tyypistä, joka ei turhia panosta ystävyyksiin, vaan pystyy niistä luopumaankin helposti. Sellainen aika opportunistinen kuva tuli. Toki kuvani voi olla väärä, mutta kovin kevyesti mies tämä vanhempi mies tuntui puhuvan ihmissuhteistaan. Nyt tässä kohdin tosin tekisi mieli vetää typerä sukupuolikortti eli voi olla, että miehillä ei ole ihan samanlaisia ystävyyssuhteita monesti kuin naisilla.
Enkä mä tiedä, onko se lapsuudenkaveriporukka pysynyt yhdessä mitenkään automaattisesti. Se on pidetty edes jonkinlaisella työllä yhdessä, mutta totta kai osa tuntee paremmin ja osa huonommin eikä joidenkin kanssa nähdä ikinä kaksin. Eniten meitä yhdistää koko porukkana samat lähtökohdat eli samat seudut, joten toki joku voisi sanoa, että no ei kauhean diippiä enää aikuisiällä. Eikä varmaan olekaan.
Minä olen nyt siis tämä, joka ei ole koskaan luvannut liikoja ystävilleen, eikä ikuista rakkautta kuolemaan asti ja en ole raahannut hiekkalaatikkokaveria elämääni matkassani, jos vaikka sattuisin eroamaan kuuskymppisenä.
Kun luen tätä ketjua, alan enemmän ja enemmän ymmärtää, miksi nuorena ahdisti ne tyttöystävät. Kun piti vessaankin mennä yhdessä. Tiskilti piti olut hakea yhdessä. Koko ajan piti olla yhdessä. Tuntikausia piti vatvoa kaverin katsetta yhdessä. Jos oli pari päivää itsekseen vaikka hyvän kirjan kanssa ja ei vastannut lankapuhelimeen, tuli vaativa soitto, että missä olit, oot mun ystävä, mun täytyy tietää kaikki.
Eli ehkä olen sitten koko elämäni katsellut vihreää aidan toiselta puolelta, koska en ole raahannut ketään näistä nuoruuden ystävistä matkassani pelätessäni, että ehkä eroan joskus.
Olen muuttanut monta kertaa ja aina ystävystynyt jokaisella paikkakunnalla. Opiskellessa oli oman ajan ystävät. Kun valmistuin, muutin ulkomaille. Sain siellä hyviä ystäviä. Muutin takaisin Suomeen ja menin naimisiin ja sain lapsia. Tuli mammakavereita ja samassa elämäntilanteessa olevia. Nyt ollaan mummoiässä ja on tullut tuttuja ja ystäviä näissä jututissa. Ihmisiä tulee ja menee. Samalla tavalla niitä tyttöjä ei kiinnosta pätkääkään enää minun tekemiset, jotka 70-luvun lopussa vannoivat ikuista ystävyyttä ja sitä, että me ei ikinä erota ja me ollaan yhdessä aina ja kerrotaan kaikki ja tehdään kaikki yhdessä.
Elämä on tässä ja nyt ja sitä on elettävä tässä ja nyt. Ihmissuhteita tulee ja menee. Kun antaa tilaa uudelle, niin saakin myös uutta. Mutta jos jää kiinni niihin 70-luvun tyttöikäisiin ystäviin ja hokee vain, että nää on mun oikeita, aitoja ystäviä, en tarvi muuta, ei voi kokeakkaan mitään uutta ja tutustua uusiin ihmisiin.
Eli nyt ymmärrän, miksi minua ahdisti ne liimautuvat ystävät, jotka halus vessaankin tulla yhdessä ja eivät osanneet mitään tehdä yksin. Se vaativuus. Sun pitää ystävänä olla sellainen ja et ikinä muuttua ja sun pitää olla kuin liimaa minussa kiinni.
Joten jos tämä on sinusta sukkien vaihtamista ihmissuhteissa, niin sitten olen vaihdellut sukkia elämäni aikana paljon ja paljon on paripuolikkaitakin sukkalaatikossani, joille kirjoittelen sähköpostia joskus tai pistän kortin. Mutta mukava heistä on kuulla, vaikka viimeksi olen kuullut vaikka 3 vuotta sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen keski-ikäinen yrittäjämies. En oikeastaan kaipaa ystäviä. Tuttavia on, harrastuskavereita ja työn puitteissa tapaa ihmisiä. Vaimo ja lapset on ne ketä rakastan. Nuoruudessa heidän tilallaan olivat ystävät, jotka olivat ne läheiset. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja nyt on se aika jolloin elämä on näin. Varmasti sitten kun lapset lentävät pesästä sitä kaipaa enemmän ihmisiä ympärilleen. Uskon että se mene omalla painollaan ja ne ihmiset tulevat silloin elämääni. En yritä luoda ystävyyssuhteita tulevaisuuden varalle, tai pakonomaisesti pitää yllä nuoruusvuosien kaverisuhteita. Olen muuttanut monasti, ja elämäntilanne on vaihdellut, joten elämä ja ihmissuhtret väkisinkin vaihtuvat. Eiköhän kaikella ole aikansa ja paikkansa.
En voi joskus olla tuntematta hienoista vahingoniloa jo etukäteen, kun nyt naimisissa olevat tai seurustelevat tulevat joskus eroamaan ja tajuavat, että damn, tälläistäkö se elämä on yksin. No, pystyvät tietysti tukeutumaan lapsiin jonkin verran. Kai sitä sitten alkaa viestejä tulla. Too late.
Kuvitteletko, ettei kukaan pystyisi saamaan uusia ystäviä uusissa elämäntilanteissa?
Minä olen muuttanut monta kertaa ja monenlaisia elämäntilanteita ollut. Joka paikassa ja tilanteessa olen löytänyt aina hyviä tuttuja ja ystäviä. Ei ole tarvinnut "varmuuden vuoksi" raahata matkassani lapsuudenystäviä, jotta jos vaikka eroan 65 vuotiaana. Kyllä niitä ystäviä on tullut aina uusia.
En kuvittele. Mutta _minulla_ ei ole velvollisuutta olla vain apuna lohdutustilanteissa, joissa ihmiset tarvitsevat jotakin. Tietäen, että monet tukeutuvat erotilanteissa kavereihin, mm. minuun.
Toisaalta jos ylilpäänsä ystävät ovat ihmiselle kuvailemallasi tavalla kertakäyttökamaa eli eri ihmiset eri elämäntilanteisiin, niin tällaisen ihmisen kanssa itselläni ei olisi muutenkaan mitään yhteistä. Ei tuo edes ole mielestäni kunnon ystävyyttä, jos se ei kanna kuin aina hetken. Lähinnä jotain sosiaalista viihdykettä.
Ei oikea ystävyys ole sitä, että jotenkin "varmuuden vuoksi raahataan" (kaikki tosi outoja sanavalintoja, kun kyse ystävyydestä) mukana lapsuudenystäviä, vaan niitä HALUTAAN pitää siinä elämässä rinnalla ja arvostetaan minimissään pitämällä yhteyksiä ja kyselemällä kuulumisia. Eikä puhuta raahaamisesta.
No kyllähän se on raahaamista, jos varmuuden vuoksi pidät yhteyttä entiseen ystävään, kenen kanssa ei ole enää mitään yhteistä.
En usko, että tuon aloituksen kirjoittaja, 60 mies tulee luoksesi kertomaan murheita, jos eroaa siinä iässä vaimostaan. Jos hän on aina löytänyt ystäviä helposti, hän varmaan löytää niitä silloinkin.
Elämä nyt vain on sellaista, että ihmiset muuttavat ja muuttuvat ja tulee uusia tuttuja ja vanhoista huomaa, ettei ole mitään yhteistä. Ihmisen pitääkin mennä eteen päin, eikä jäädä roikkumaan entiseen. Minä en edes tiedä kuin yhdestä kouluaikojeni kaverista, missä hän asuu. Joskus olen katsonut 80-luvun lukiokuvaa ja huomannut, että en tiedä yhtään, missä ovat, vaikka silloin oltiin tiiviisti porukassa ja hyviä kavereita ja vannottiin, että ikinä ei erota.
Näin se pitää mennä. Kun tulet uuteen ryhmään tai uuteen elämäntilanteeseen, alat etsiä sieltä itsellesi ns. vertaisryhmää ja uusia sosiaalisia ympyröitä. Kun tilanteet muuttu, etsit niitä taas uudesta elämäntilanteesta.
Joten, minäkään tuskin tulen sinulle itkemään, jos eroan kuusikymppisenä. Nimittäin tuskin 40 vuotta sitten vanha bestis on sillä hetkellä läheisin minulle. Eiköhän minulle ole ehtinyt kertyä jo uusi ystäväporukka siinä iässä. Mutta sinä saat jäädä elämään sitä vaihetta ihan rauhassa, että odotat kieli pitkällä, että eroaisi nyt ne vanhat tuttusi, niin pääsisit näpäyttämään. Tai ehkä sinunkin olisi paras mennä jo elämässä eteenpäin.
Kuten jo sanoin, niin minusta on tosi outoa, että puhut ystävyydestä ja samalla raahaamisesta ja "varmuuden vuoksi". Vähän vaikuttaa siltä, ettei tuollainen ihmissuhde edes ole ollut ystävyyttä, jos siihen liittyy noin negatiivisia mielleyhtymiä.
Ehkä sinä taas voisit lopettaa vääristelyn. Ja toisaalta toivon, että joku päivä ymmärrät jotakin oikeasta ystävyydestä, joka ei ole sitä, että se päättyy uudenlaisiin elämäntilanteisiin ja muuttoihin. Toki saat elää näin, mutta ystävyyttä se ei minusta ole. Ehkä jotain tuttavuutta, kaveruutta. Turha silti sanoa, että "näin se pitää mennä", kun kyse on vain sinun elämäntavastasi, joka vaikuttaa suht pinnalliselta taas esim. minun korviini.
Ja kyllä, meillä on yli 30 vuotta vanha lapsuudenkaveriporukka, enkä suinkaan ole ymmärtänyt pitää sitä jonakin merkkinä siitä, ettei mene elämässä eteenpäin tmv.
En ole tuo kenelle vastaat. Mutta vaikka muuten oon kanssasi samaa mieltä niin joskus käy näin että ihmiset muuttuu ajan kanssa, elämäntilanteet yms muuttuu, ei olla enää samoja ihmisiä kuin esim 20v sitten. Minäkin oon ihan erilainen ihminen kuin esim. 3v sitten kun en vielä tuntenut miestäni ja olin ex miehen kanssa yhdessä, arvot on muuttuneet. Tämän takia ei enää esim. harmita yksi päättynyt ystävyyssuhde, se oli aika pinnallinen, arvostan nykyään muita asioita ja oon mennyt eteenpäin. Aika tilannekohtaisesta eikä voi heti tuomita kaikkia päättyneitä ystävyyssuhteita, ettei ollut muka oikeaa ystävyyttä. Niin kuin joku tässä sanoikin että oli se rakkauskin totta vaikka suhde päättyikin, se oli silloin totta, mutta ihmiset kasvaa erilleen, ei elämä oo näin mustavalkoista. Jos sulla on käynyt hyvin ja lapsuuden ystäväporukka on pysynyt elämässäsi, ei kannata tuomita muita joilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri.
Joo, tuo on totta. Mutta en huomioinut sitä tuon toisen sanomana siksi, että vaikutti vähän siltä, että hänestä kaikki "muuttuvat" ja aina lähdetään aidan toiselle puolelle ja pistetään uudet sukat jalkaan. En siis saanut mitään sellaista fiilistä, että hän jäisi ikinä kyynelsilmin muistelemaan ystävää tai jättäisi siksi ystävyyden taakseen, että se nyt vain olisi parasta kaikille, mutta samalla tuntuisi pahalta. Sain kuvan tyypistä, joka ei turhia panosta ystävyyksiin, vaan pystyy niistä luopumaankin helposti. Sellainen aika opportunistinen kuva tuli. Toki kuvani voi olla väärä, mutta kovin kevyesti mies tämä vanhempi mies tuntui puhuvan ihmissuhteistaan. Nyt tässä kohdin tosin tekisi mieli vetää typerä sukupuolikortti eli voi olla, että miehillä ei ole ihan samanlaisia ystävyyssuhteita monesti kuin naisilla.
Enkä mä tiedä, onko se lapsuudenkaveriporukka pysynyt yhdessä mitenkään automaattisesti. Se on pidetty edes jonkinlaisella työllä yhdessä, mutta totta kai osa tuntee paremmin ja osa huonommin eikä joidenkin kanssa nähdä ikinä kaksin. Eniten meitä yhdistää koko porukkana samat lähtökohdat eli samat seudut, joten toki joku voisi sanoa, että no ei kauhean diippiä enää aikuisiällä. Eikä varmaan olekaan.
Minä olen nyt siis tämä, joka ei ole koskaan luvannut liikoja ystävilleen, eikä ikuista rakkautta kuolemaan asti ja en ole raahannut hiekkalaatikkokaveria elämääni matkassani, jos vaikka sattuisin eroamaan kuuskymppisenä.
Kun luen tätä ketjua, alan enemmän ja enemmän ymmärtää, miksi nuorena ahdisti ne tyttöystävät. Kun piti vessaankin mennä yhdessä. Tiskilti piti olut hakea yhdessä. Koko ajan piti olla yhdessä. Tuntikausia piti vatvoa kaverin katsetta yhdessä. Jos oli pari päivää itsekseen vaikka hyvän kirjan kanssa ja ei vastannut lankapuhelimeen, tuli vaativa soitto, että missä olit, oot mun ystävä, mun täytyy tietää kaikki.
Eli ehkä olen sitten koko elämäni katsellut vihreää aidan toiselta puolelta, koska en ole raahannut ketään näistä nuoruuden ystävistä matkassani pelätessäni, että ehkä eroan joskus.
Olen muuttanut monta kertaa ja aina ystävystynyt jokaisella paikkakunnalla. Opiskellessa oli oman ajan ystävät. Kun valmistuin, muutin ulkomaille. Sain siellä hyviä ystäviä. Muutin takaisin Suomeen ja menin naimisiin ja sain lapsia. Tuli mammakavereita ja samassa elämäntilanteessa olevia. Nyt ollaan mummoiässä ja on tullut tuttuja ja ystäviä näissä jututissa. Ihmisiä tulee ja menee. Samalla tavalla niitä tyttöjä ei kiinnosta pätkääkään enää minun tekemiset, jotka 70-luvun lopussa vannoivat ikuista ystävyyttä ja sitä, että me ei ikinä erota ja me ollaan yhdessä aina ja kerrotaan kaikki ja tehdään kaikki yhdessä.
Elämä on tässä ja nyt ja sitä on elettävä tässä ja nyt. Ihmissuhteita tulee ja menee. Kun antaa tilaa uudelle, niin saakin myös uutta. Mutta jos jää kiinni niihin 70-luvun tyttöikäisiin ystäviin ja hokee vain, että nää on mun oikeita, aitoja ystäviä, en tarvi muuta, ei voi kokeakkaan mitään uutta ja tutustua uusiin ihmisiin.
Eli nyt ymmärrän, miksi minua ahdisti ne liimautuvat ystävät, jotka halus vessaankin tulla yhdessä ja eivät osanneet mitään tehdä yksin. Se vaativuus. Sun pitää ystävänä olla sellainen ja et ikinä muuttua ja sun pitää olla kuin liimaa minussa kiinni.
Joten jos tämä on sinusta sukkien vaihtamista ihmissuhteissa, niin sitten olen vaihdellut sukkia elämäni aikana paljon ja paljon on paripuolikkaitakin sukkalaatikossani, joille kirjoittelen sähköpostia joskus tai pistän kortin. Mutta mukava heistä on kuulla, vaikka viimeksi olen kuullut vaikka 3 vuotta sitten.
Mä ymmärrän mitä tarkoitat ja oon samoilla linjoilla sun kanssa. Aika normaalia tuo mitä kerrot, varsinkin jos muuttaa paljon niin ystäväpiirikin muuttuu, itsekin oon muuttanut eri paikkakunnille ja ulkomaille. Toki jotkut hyvät ystävät voivat pysyäkin matkassa mukana, mutta ei kaikilla. Osa voi olla läheisriippuvaisia jotka haluaa olla ystävässä koko ajan kiinni ja tietää kaikki asiat. Ei osaa tehdä mitään yksin ja olla itsekseen hetken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Samaa mieltä, kuullosti aika ikävältä ja ylimieliseltä. Ehkei sellaisen kannata tutustua uusiin ihmisiin ettei vaan kukaan vahingossa halua syventää tuttavuutta noin kylmän ihmisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni taas menee hermot ihmisiin, joilla ei itsellä ole juurikaan muita ystäviä ja sitten soittelevat jatkuvasti ja pyytävät näkemään kokoajan ja suuttuvat, kun kaikilla elämä ei olekaan yhtä yksinäistä.
Yleensä juuri niin se meneekin, ne kenellä ei ystäviä paljon ole ovat juuri niitä jotka soittelevat jatkuvasti muille ystävilleen ja miettivät miksei kukaan soita heille. Koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole aikaa, itselläni on kiireistä eikä jokaikisen työpäivän jälkeen huvita puhua monen hyvänpäiväntutun tai ”kaverin” kanssa, vaan mielummin nään oikeita ystäviäni ja niitäkään en ehdi kaikkia näkemään. Eli jos tuntuu, että olet aina se kenelle ei soiteta, vika saattaa olla siinä että kaverillasi on vain yksinkertaisesti liikaa muita kavereita,.Aivan! Rikkaan näkökulmasta köyhän toiminta on usein surkuhupaisan ja käsittämättömän oloista. Niin myös yksinäisen ihmisen toiminta sellaisen mielestä, jonka sosiaaliset tarpeet ovat täyttyneet.
Tää oli mainiosti sanottu. Tuo postaus (myös sen jälkeinen postaus) oli täysin kuin rikkaan ihmisen suhtautumista köyhään ja kipeään. En voinut välttää ajatusta, että poliittista suuntautumista ei ollut kovin vaikeata arvata. ;)
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole tuo postaaja, mutta allekirjoitan sen täysin. Ja poliittisesti olen suuntautunut vasemmalle, toisin kuin taisit luulla. Musta tuo vertaus on niin ontuva kuin olla voi - köyhyys ja rikkaus on aika vähän yksilöstä itsestään kiinni, mutta yksinäisyys aika paljon. Mutta kivahan on tietysti ajatelle sosiaaliseen elämäänsä tyytyväiset riistäjiksi, joiden hyvinvointi revitään teidän yksinäisten nahasta.
No sikäli se vertaus oli osuva, että kovin usein köyhät näyttää uskovan että heidän köyhyytensä on automaattisesti rikkaiden syy. Silloinkin, kun se on selkeästi itseaiheutettua. Tästäkin keskutelusta huomaa kyllä, että eräiden yksinäisten kohdalla on vähän sama juttu...
Vierailija kirjoitti:
Voisiko jossain vaiheessa hyväksyä sen, että sille saattaa olla syy ettei joku tietty tai kukaan soita? On minunkin elämässäni ollut ihmisiä jotka on lakanneet pitämästä yhteyttä, mutta kyllä mä olen aika nopeasti tajunnut "vihjeen" ja siirtynyt eteenpäin. Jos homma ei jomman kumman osalta toimi, niin se ei vaan toimi.
Yllättävän moni tosin ei tajua. Tässäkin keskustelussa on muutama, joille näin itsestäänselvä juttu on mahdoton käsittää. Ehkä se on joku autismin muoto kun ei oikein selvitä sosiaalisesta elämästä ja suhteiden luomisesta, mutta täytyykö omasta ongelmastaan tosiaan syytellä koko ajan muita? Outo ilmiö.
Itse asiassa se, jos joku ei ota yhteyttä vuosikymmeniin, on niin suoraa puhetta kuin vain olla voi. Sen suoremmaksi ei enää mene, ei vaikka sanoisi että painu jo h*vettiin siitä soittelemasta v*tun idiootti.