Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No niin pyörii sama levy, että muiden pitää tehdä, ja yksinäisen vaan saada.

Pakko myöntää, että tämä henkilö onnistuu saamaan ainakin minut erittäin kyrsiintyneeksi, mikä toki on hänen tavoitteensakin. Ei siksi, että hänen sanoistaan piittaisi, vaan siksi, että henkilöllä on erittäin v*ttumainen tapa vääristellä toistuvasti ihmisten puheita, vaikka kuinka täsmentäisi kerta toisensa jälkeen.  Kun puhutaan kaikista, niin eikö vaan henkilö tule ja sano, että miksi puhutaan vaan näistä ja miksi ei yksinäisetkin. Mikään vastaus ei kelpaa eli kun koittaa selittää, että kukaan ei ole tuollaista sanonut, niin taas sama ****** tulee ja sanoo, että eipäs kun näinhän se on, että yksinäiset sitä ja tätä. Oiskohan jo syytä mennä ammattilaiselle avautumaan pakkomielteestä ja traumasta yksinäisiin liittyen? Tai oisko vaikka joku perheellisten ketju parempi, niin voisi siellä kilvan vahvistaa näitä erilaisia harhoja inhottavista, vaativista yksinäisistä.

Miksei vaan vastaa kysymykseen?  Siksikö että on irl samanlainen, heittelee loukkaamistarkoituksessa mt-diagnooseja omasta päästään? Ja ihmettelee, että miksi muut eivät halua olla tekemisissä.

Tunne tietyistä ongelmista on hiipinyt oikeasti ainakin minun mieleeni. Sanotaanko vaikka niin, että kyllä jumittaja jumittajan tuntee - intressimme vain tapahtuvat aivan eri saroilla. Ja kyllä, niistä jumituksista tosiaan pääsee puhumaan ammattilaiselle ja pääseepä ehkä joskus eteenpäinkin.

Sinun ilkeilysi täällä kykenee jättämään huomiotta ainoastaan lukutaidoton.

Tämä tietysti varmaan pätee asiaan kuin asiaan, että ilman lukutaitoa on paha lukea. 

Varmaan melko turhaa heittäytyä sinun uhriksi, sillä niin makaa kuin petaa. Jossain vaiheessa vain ihmisille saattaa tosiaan tulla ihan oikeasti tunne, ettei ole kyse enää ihan normaalista toiminnasta. Joten kyse ei ole mistään "kiäh, pääsinpä sanomaan" -ilkeilystä.

Avaudu nyt toki kunnolla traumoistasi, kun olet näin pitkään jaksanut jauhaa.

Mihinköhän traumoihin viittaat? 

Pitäisiköhän minunkin käyttää täällä tämä paljon käytetty "täällä on muitakin kuin yksi kirjoittaja".

Etkös sinä ole käyttänyt sitä jo moneen otteeseen ja heti sen jälkeen taas jatkanut yksinäisten entiseen malliin?

Taitaa mennä nyt henkilöt kovasti sekaisin, jos tätäkin sivua lueskelet. Ei, en tosiaan ole käyttänyt ennen kuin nyt, koska se on ollut tämän yhden ilkiön vakilause. En ole yksinäisten mollaaja, vaan päin vastoin, kuten yläpuolelta käy ilmi. Kuten vastasin hänelle, niin tunne hänen tietyistä mt-ongelmista on todella hiipinyt päähäni, mistä taas sinä pomppasit minun silmilleni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydeltä saa jokainen vaatia ihan mitä haluaa. Aivan kuten saa vaatia puolisoltaankin . Toista ei kuitenkaan voi vaatia muuttumaan oman mielensä mukaiseksi, joten on olemassa riski, että ystävyys tai parisuhde katkeaa tai sellaista ei pääse koskaan syntymäänkään, ellei satu kohtaamaan omaa perfect matchiaan. Ja silloinkaan toinen ei saa muuttua koko elämänsä aikana.

Totta kai ihmiset saavat muuttua. Suhteet elävät. Jos yhteistä löytyy tarpeeksi, ihmiset jatkavat yhdessä. Joskus taas muutokset ajavat ihmisiä erilleen. Elämä on liikettä.

Juuri näin,mutta on ihmisiä, joiden mielestä ei saisi tapahtua muutoksia, jotka ajavat ihmisiä erilleen. Noista muutoksistahan on juuri kyse silloin, kun lapsuuden ja nuoruuden ystävistä etääntyy. Tavallisimmat syyt taitavat olla muutot eli maantieteellinen etäisyys sekä parisuhteet ja perheen perustamiset. Tapaamiset harvenevat, kun on etäisyyttä tai elämässä uusia ihmisiä. Jos harventuneet tapaamiset eivät toiselle enää riitä vaan haluaisi edelleen tavata vähintään kerran viikossa kuten ennenkin, ajaudutaan erilleen ja syytetään toista siitä, että tämä oli inhottava, kun meni muuttamaan tai pariutui ja hankki vielä lapsiakin. 

Jos ihmissuhde on pitkä, niin olisi mukavaa jos toinen viitsisi sanoa ääneen sen, että hän haluaisi jotain muutoksia eikä ole enää tyytyväinen siihen miten asiat ovat. Jotkut ihmiset piilottavat tyytymättömyytensä ja vain äkisti päättävät ihmissuhteen. Olisi hienoa, jos pitkäaikaisessa ihmissuhteessa ennen sitä yritettäisiin saada suhde toimimaan uudenlaisessa tilanteessa ja vasta jos se ei onnistu, lyötäisiin hanskat tiskiin. Kukaan ei kuitenkaan osaa lukea toisten ajatuksia.

Ikävä kyllä aika harvalla työssäkäyvällä perheellisellä, jolla on muitakin ystäviä ja kavereita kuin tämä yksi, on aikaa ja energiaa tavata tätä yhtä joka viikko. Sinkkuna ehtii tavata ainakin seitsemää ystävää jokaista kerran viikossa, mutta ei enää perheellisenä. Normaalisti ystävät sopeutuvat siihen, että toisen elämäntilanne on muuttunut ja tapaamisten väheneminen on ihan ok. Tutustutaan itsekin uusiin ihmisiin eikä harventuneet tapaamiset haittaa kumpaakaan. Kun lapset kasvavat sen verran, että voivat jäädä tunniksi pariksi yksin kotiin, tapaamisia voi jälleen lisätä, jos toisenkin elämäntilanne sen sallii. Jos ei salli, toinen ymmärtää sanomattakin, että jatketaan harvemmin tapaamisia. Joskus tietenkin käy niin, että matkan varrella löytyy uusia ystäviä ja sen vuoksi vanha ystävyys vähitellen hiipuu, mutta sekin on ihan normaalia eikä mun mielestä tarvitse sitäkään normaalijärkisille erikseen selittää.

Ääneen lausumattomat odotukset puolin ja toisin ovat yleensä se asia, mikä saa monet ihmissuhteet päättymään. Mitä haittaa siitä on, että odotuksista puhutaan ääneen eikä odoteta, että toinen automaattisesti ymmärtää jotakin ilman, että siitä puhuttaisiin ikinä mitään? Jokainen elää omaa elämäänsä ja olisi hyvä, että ihmiset puhuisivat keskenään siitä miten he asioita kokevat. Se lisää ymmärrystä toisten tilanteita kohtaan. Ei siinä ole millään tavalla kyse siitä, että pitäisi toista jotenkin vähä-älyisenä.

Mä kyllä pitäisin ainakin jollain tasolla sosiaalisesti vähä-älyisenä, jos sinkkukaveri alkaisi esittämään viikottaisia tapaamisodotuksiaan ystävälleen, jolla on työssäkäyvä puoliso ja pieni vauva. Tai äitikahvilassa tutustuneista toinen alkaisi esittää odotuksia arkipäivien päiväkahveista kaverille, joka juuri palasi työelämään. Tai pitkäaikainen ystävyys, jossa molempien lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, toinen päättää tehdä vielä iltatähden eikä toinen ymmärtäisi, että toinen palasi takaisin pikkulapsiperhearkeen ja hänen elämänsä on nyt taas sellaista eikä lähes aikuisten lasten äidin elämää kuten itsellä on.

Mulla on ollut tuon viimeisimmän esimerkkini mukainen pitkä ystävyys, mutta ei mun ystäväni tarvinnut selitellä mulle, että hänellä ei olekaan enää samalla tavalla aikaa kuin mulla yhden täysi-ikäisen ja yhden teinin äitinä oli. En mä mikään pässi ole vaan tajusin kyllä heti,kun hän kertoi raskausuutisensa, että hänen elämänsä muuttuu ja ihan eri suuntaan kuin omani. Hän alkoi taas kaivata seuraa arkipäiviinsä päiväsaikaan ja mä taas olin silloin töissä. Ja vastaavasti minä pystyin jättämään nuorison keskenään kotiin, matkustelin ja tein kaikenlaista, mitä sinkkuna on mukava tehdä. Enkä mä esittänyt ystävälleni odotuksia, että hänen pitäisi jättää vauva miehensä kanssa kotiin ja lähteä mun kanssani pidennetylle viikonlopulle Berliiniin. Kumpikin meistä ymmärsi ihan sanomattakin, että vaikka elettiin noin 15 vuotta samanlaisessa elämäntilanteessa ja elämämme muuttuivat koko ajan samaan tahtiin samaan suuntaan, yks kaks toisen elämäntilanne palasikin takaisin alkuun ja toisen ei.

Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään? Vähä-älyisiä ihmisiä riittääkin tuolla sinun tarkastelutavallasi tässä maailmassa sitten paljon. Sinä olet ainoa ihminen joka elää juuri tuota elämää. Kukaan muu ei voi tarkalleen tietää miltä se tuntuu ja mitä siihen kaipaat. Se ei ole loukkaus, se on puhdas tosiasia. Ainoastaan ääneen lausutut sanat auttavat ihmisiä tavoittamaan toisen kokemuksen.

Mä olen kiitollinen omista ystävistäni, koska mun ei tarvitse perustella heille, miksi en ehdi tai jaksa nyt jotain asiaa. Eikä heidänkään tarvitse perustella mulle. Joskus en jaksa ihan vain siksi, että lähipiirissäni olevilla ihmisillä on vaikeaa ja koitan olla heidän tukenaan. Mulla ei ole tapana kertoa muiden ihmisten asioita kolmansille osapuolille, joten jo senkin vuoksi mun ystävieni ei tarvitse tietää, miten jollain toisella ystävälläni tai läheiselläni menee eli miksi mun aikani ja voimani meneekin nyt jonkun toisen ongelmien kanssa. Hyvässä ystävyydessä ei tarvita selityksiä eikä varsinkaan sellaisia selityksiä, jotka koskisivat jotain muita ihmisiä kuin näitä kahta ystävystä. Hyvässä ystävyydessä toisen ei tarvitse olla koko ajan kartalla, millaista toisen elämä juuri sillä hetkellä on. Hyvässä ystävyydessä voi luottaa toiseen ja siihen, että tämä sanoo, ettei ehdi tai jaksa nyt. Ei tarvita selitystä, miksi ei ehdi tai jaksa. Jos ystävä on vaikkapa juuri perustanut yrityksen ja keronut ystävälleen perustaneensa sen, normaalijärkisille on yleensä aika selvää, ettei ystävällä ole vähään aikaan kauheasti vapaa-aikaa.  Jos ystävä on vielä perheellinen, toinen kyllä tajuaa sanomattakin, että vähäinen vapaa-aika kuluu ensisijaisesti perheen kanssa ja vain, jos jotain aikarippeitä jää jäljelle ja silloin ei ole ihan uuvuksissa, voi ehtiä pitää yhteyttä ystävään. 

Voi olla, että mun ajattelullani vähä-älyisiä riittää tässä maailmassa, mutta en tarvitse ystävikseni sellaisia, jotka eivät osaa käyttää ollenkaan omia aivojaan. Tai sellaisia, jotka eivät usko, että en ehdi tai jaksa ilman, että selitän heille, miksi en. Sellaisen ihmisen, joka haluaa selitykset kaikista asioista, pitää hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään selittelee. Sellaisen ihmisen, joka haluaa olla 24/7 selvillä, mitä ystävän elämässä tapahtuu, pitää hankkia ystäväkseen sellainen ihminen, joka haluaa 24/7 kertoa ystävälleen omasta elämästään. Sellaisen, joka haluaa kuulla kaikki ystävänsä puolison, vanhempien, sisarusten, lasten, ystävien ja kavereidenkin asiat, kannattaa hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään puhuu muiden asioista kolmansille osapuolille. Ystävystymisessä vaikeinta onkin löytää sellainen ihminen, joka haluaa samoja asoita.  Jos ystäväsi on lojaali ja luotettava ihmissuhteissaan, niin vaikka kertoisit hänelle, että odotat hänen kertovan puolisonsa, vanhempiensa, lastensa, ystäviensä ja kavereidensa asioista sinulle, törmäät seinään. Jos sulle ei riitä vastaukseksi, että nyt ei ehdi tai jaksa, etsi sellainen ystävä, jota kiinnostaa lörpötellä muidenkin asioita kuin omiaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos joku lörpöttelee sulle muiden asioita, hän myös satavarmasti lörpöttelee muille sun asioitasi. 

Jännittävä teksti, jossa ihan hyviä pointteja. Silti samanaikaisesti tässä on jokin sellainen yksityisyyttä ylettömästi korostava asenne, joka kuulostaa tylyltä ja jopa vihamieliseltä. Kuulostaa aika periaatteelliselta touhulta, vähän sellaiselta, että "ystävät olkoot ystäviä, mutta älkää tulko multa kyselemään mitään, ei kuulu teille". En oikein ymmärrä edes, miksi jonkin asian selittäminen on itseltäni noin kovasti pois, että vie ihan ärsyyntymisen rajoille. Eikö samalla rahalla olisi ihan rauhassa vain selittänyt asian? Kuulosti siltä, että jos kysyisi sinulta, että minkäs alan yritys sinulla on, niin voisi saada sinut siitäkin nenilleen ja saisi olla varuillaan, että mikä nyt mahtaa olla taas liian tyhmä kysymys. 

Olen mielestäni aika luotettava, enkä tunnista tuota kuvailemaasi ongelmaa. Voihan aina sanoa, että nyt täytyy auttaa äitiä tai täytyy auttaa toista kaveria, eikä kuvailla toisten vaikeuksia sen tarkemmin. 

Sinä vaikutatkin ihan normaalilta ihmiseltä :) Edellinen kommenttini olikin oikeastaan tähän lauseeseen: "Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään" ja mun pointtini siinä oli, että ei ystävän tarvitsekaan tietää, millaista mun elämäni käytönnössä tällä hetkellä on. Jos sanon, että en ehdi tai jaksa, se riittää ystävilleni. Ei mun tarvitse selittää sen enempää. Ei tarvitse kertoa, että äitini on huonossa kunnossa ja tarvitsee apuani tai että siskollani on juuri avioero meneillään ja tarvitsee sen vuoksi mun tukeani ja apuani. Se, ettei ehdi tai jaksa, riittää ihan hyvin.  Jos ehdotan ystävälleni jotain eikä hänelle sovi, ei mulla ole tapana alkaa peräämään selityksiä, miksi ei sovi. Jos ei sovi niin ei sovi. Ihan sama, mistä syystä ei sovi, lopputuloshan on kuitenkin sama eli ei sovi. Eikä mun tarvitse tietää ystävieni elämästä kaikkea. Ei mun tarvitse koko ajan tietää, millaista mun ystävieni elämä käytännössä tällä hetkellä on. Mun mielestä ihmisellä on ystävyyssuhteissaankin oikeus yksityisyyteensä eikä uteleminen kuulu ystävyyteen. Kertoo, jos kertoo tai kertoo, kun kertoo. Tai ei kerro koskaan, koska ajan myötä kokeekin asian loppujen lopuksi aika merkityksettömänä. Ts pääsee asian yli ilman, että kertoo siitä ystävälleen. 

Ja mitä sitten tulee esim perheen perustamiseen, pitkään välimatkaan, yrityksen perustamiseen, sairastumiseen tai vaikkapa opiskeluun työn ohella, mun mielestä jokainen täysijärkinen ymmärtää, että kun kertoo vaikka aloittaneensa amk-opinnot kokopäivätyön ohella, opiskelukin vie aikaa. Tällä ihmisellä ei ole enää aikaa yhtä paljon kuin ennen opiskeluitaan. Tai jos pitkään työttömänä ollut on käynyt vuorotyötä tekevän ystävänsä kanssa pari kertaa viikossa päivisin uimahallissa, täysjärkinen ymmärtää, että jos hän saa työpaikan, ne päivisin tapahtuvat uimahallireissut jäävät pois. Ei ole mitään rakettiedettä ymmärtää, että tiettyihin asioihin menee aikaa ja se aika on pois jostain sellaisesta, mihin oli aiemmin aikaa. Aito ystävä on iloinen, kun toinen on saanut opiskelupaikan, työpaikan, perheenlisäystä tms, vaikka se vähentääkin yhteydenpitoa toisen kiireiden vuoksi. 

Jotkut - enkä tarkoita nyt sinua - tuntuvat haluavan ystävän olevan kuin avoin kirja, joka kertoo ihan kaiken elämästään. Ei saa olla pienintäkään yksityisasiaa. Kaikki pitäisi jakaa ystävän kanssa. Eihän puolisonkaan kanssa jaeta jokaista asiaa, mitä elämässä tapahtuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydeltä saa jokainen vaatia ihan mitä haluaa. Aivan kuten saa vaatia puolisoltaankin . Toista ei kuitenkaan voi vaatia muuttumaan oman mielensä mukaiseksi, joten on olemassa riski, että ystävyys tai parisuhde katkeaa tai sellaista ei pääse koskaan syntymäänkään, ellei satu kohtaamaan omaa perfect matchiaan. Ja silloinkaan toinen ei saa muuttua koko elämänsä aikana.

Totta kai ihmiset saavat muuttua. Suhteet elävät. Jos yhteistä löytyy tarpeeksi, ihmiset jatkavat yhdessä. Joskus taas muutokset ajavat ihmisiä erilleen. Elämä on liikettä.

Juuri näin,mutta on ihmisiä, joiden mielestä ei saisi tapahtua muutoksia, jotka ajavat ihmisiä erilleen. Noista muutoksistahan on juuri kyse silloin, kun lapsuuden ja nuoruuden ystävistä etääntyy. Tavallisimmat syyt taitavat olla muutot eli maantieteellinen etäisyys sekä parisuhteet ja perheen perustamiset. Tapaamiset harvenevat, kun on etäisyyttä tai elämässä uusia ihmisiä. Jos harventuneet tapaamiset eivät toiselle enää riitä vaan haluaisi edelleen tavata vähintään kerran viikossa kuten ennenkin, ajaudutaan erilleen ja syytetään toista siitä, että tämä oli inhottava, kun meni muuttamaan tai pariutui ja hankki vielä lapsiakin. 

Jos ihmissuhde on pitkä, niin olisi mukavaa jos toinen viitsisi sanoa ääneen sen, että hän haluaisi jotain muutoksia eikä ole enää tyytyväinen siihen miten asiat ovat. Jotkut ihmiset piilottavat tyytymättömyytensä ja vain äkisti päättävät ihmissuhteen. Olisi hienoa, jos pitkäaikaisessa ihmissuhteessa ennen sitä yritettäisiin saada suhde toimimaan uudenlaisessa tilanteessa ja vasta jos se ei onnistu, lyötäisiin hanskat tiskiin. Kukaan ei kuitenkaan osaa lukea toisten ajatuksia.

Ikävä kyllä aika harvalla työssäkäyvällä perheellisellä, jolla on muitakin ystäviä ja kavereita kuin tämä yksi, on aikaa ja energiaa tavata tätä yhtä joka viikko. Sinkkuna ehtii tavata ainakin seitsemää ystävää jokaista kerran viikossa, mutta ei enää perheellisenä. Normaalisti ystävät sopeutuvat siihen, että toisen elämäntilanne on muuttunut ja tapaamisten väheneminen on ihan ok. Tutustutaan itsekin uusiin ihmisiin eikä harventuneet tapaamiset haittaa kumpaakaan. Kun lapset kasvavat sen verran, että voivat jäädä tunniksi pariksi yksin kotiin, tapaamisia voi jälleen lisätä, jos toisenkin elämäntilanne sen sallii. Jos ei salli, toinen ymmärtää sanomattakin, että jatketaan harvemmin tapaamisia. Joskus tietenkin käy niin, että matkan varrella löytyy uusia ystäviä ja sen vuoksi vanha ystävyys vähitellen hiipuu, mutta sekin on ihan normaalia eikä mun mielestä tarvitse sitäkään normaalijärkisille erikseen selittää.

Ääneen lausumattomat odotukset puolin ja toisin ovat yleensä se asia, mikä saa monet ihmissuhteet päättymään. Mitä haittaa siitä on, että odotuksista puhutaan ääneen eikä odoteta, että toinen automaattisesti ymmärtää jotakin ilman, että siitä puhuttaisiin ikinä mitään? Jokainen elää omaa elämäänsä ja olisi hyvä, että ihmiset puhuisivat keskenään siitä miten he asioita kokevat. Se lisää ymmärrystä toisten tilanteita kohtaan. Ei siinä ole millään tavalla kyse siitä, että pitäisi toista jotenkin vähä-älyisenä.

Mä kyllä pitäisin ainakin jollain tasolla sosiaalisesti vähä-älyisenä, jos sinkkukaveri alkaisi esittämään viikottaisia tapaamisodotuksiaan ystävälleen, jolla on työssäkäyvä puoliso ja pieni vauva. Tai äitikahvilassa tutustuneista toinen alkaisi esittää odotuksia arkipäivien päiväkahveista kaverille, joka juuri palasi työelämään. Tai pitkäaikainen ystävyys, jossa molempien lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, toinen päättää tehdä vielä iltatähden eikä toinen ymmärtäisi, että toinen palasi takaisin pikkulapsiperhearkeen ja hänen elämänsä on nyt taas sellaista eikä lähes aikuisten lasten äidin elämää kuten itsellä on.

Mulla on ollut tuon viimeisimmän esimerkkini mukainen pitkä ystävyys, mutta ei mun ystäväni tarvinnut selitellä mulle, että hänellä ei olekaan enää samalla tavalla aikaa kuin mulla yhden täysi-ikäisen ja yhden teinin äitinä oli. En mä mikään pässi ole vaan tajusin kyllä heti,kun hän kertoi raskausuutisensa, että hänen elämänsä muuttuu ja ihan eri suuntaan kuin omani. Hän alkoi taas kaivata seuraa arkipäiviinsä päiväsaikaan ja mä taas olin silloin töissä. Ja vastaavasti minä pystyin jättämään nuorison keskenään kotiin, matkustelin ja tein kaikenlaista, mitä sinkkuna on mukava tehdä. Enkä mä esittänyt ystävälleni odotuksia, että hänen pitäisi jättää vauva miehensä kanssa kotiin ja lähteä mun kanssani pidennetylle viikonlopulle Berliiniin. Kumpikin meistä ymmärsi ihan sanomattakin, että vaikka elettiin noin 15 vuotta samanlaisessa elämäntilanteessa ja elämämme muuttuivat koko ajan samaan tahtiin samaan suuntaan, yks kaks toisen elämäntilanne palasikin takaisin alkuun ja toisen ei.

Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään? Vähä-älyisiä ihmisiä riittääkin tuolla sinun tarkastelutavallasi tässä maailmassa sitten paljon. Sinä olet ainoa ihminen joka elää juuri tuota elämää. Kukaan muu ei voi tarkalleen tietää miltä se tuntuu ja mitä siihen kaipaat. Se ei ole loukkaus, se on puhdas tosiasia. Ainoastaan ääneen lausutut sanat auttavat ihmisiä tavoittamaan toisen kokemuksen.

Mä olen kiitollinen omista ystävistäni, koska mun ei tarvitse perustella heille, miksi en ehdi tai jaksa nyt jotain asiaa. Eikä heidänkään tarvitse perustella mulle. Joskus en jaksa ihan vain siksi, että lähipiirissäni olevilla ihmisillä on vaikeaa ja koitan olla heidän tukenaan. Mulla ei ole tapana kertoa muiden ihmisten asioita kolmansille osapuolille, joten jo senkin vuoksi mun ystävieni ei tarvitse tietää, miten jollain toisella ystävälläni tai läheiselläni menee eli miksi mun aikani ja voimani meneekin nyt jonkun toisen ongelmien kanssa. Hyvässä ystävyydessä ei tarvita selityksiä eikä varsinkaan sellaisia selityksiä, jotka koskisivat jotain muita ihmisiä kuin näitä kahta ystävystä. Hyvässä ystävyydessä toisen ei tarvitse olla koko ajan kartalla, millaista toisen elämä juuri sillä hetkellä on. Hyvässä ystävyydessä voi luottaa toiseen ja siihen, että tämä sanoo, ettei ehdi tai jaksa nyt. Ei tarvita selitystä, miksi ei ehdi tai jaksa. Jos ystävä on vaikkapa juuri perustanut yrityksen ja keronut ystävälleen perustaneensa sen, normaalijärkisille on yleensä aika selvää, ettei ystävällä ole vähään aikaan kauheasti vapaa-aikaa.  Jos ystävä on vielä perheellinen, toinen kyllä tajuaa sanomattakin, että vähäinen vapaa-aika kuluu ensisijaisesti perheen kanssa ja vain, jos jotain aikarippeitä jää jäljelle ja silloin ei ole ihan uuvuksissa, voi ehtiä pitää yhteyttä ystävään. 

Voi olla, että mun ajattelullani vähä-älyisiä riittää tässä maailmassa, mutta en tarvitse ystävikseni sellaisia, jotka eivät osaa käyttää ollenkaan omia aivojaan. Tai sellaisia, jotka eivät usko, että en ehdi tai jaksa ilman, että selitän heille, miksi en. Sellaisen ihmisen, joka haluaa selitykset kaikista asioista, pitää hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään selittelee. Sellaisen ihmisen, joka haluaa olla 24/7 selvillä, mitä ystävän elämässä tapahtuu, pitää hankkia ystäväkseen sellainen ihminen, joka haluaa 24/7 kertoa ystävälleen omasta elämästään. Sellaisen, joka haluaa kuulla kaikki ystävänsä puolison, vanhempien, sisarusten, lasten, ystävien ja kavereidenkin asiat, kannattaa hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään puhuu muiden asioista kolmansille osapuolille. Ystävystymisessä vaikeinta onkin löytää sellainen ihminen, joka haluaa samoja asoita.  Jos ystäväsi on lojaali ja luotettava ihmissuhteissaan, niin vaikka kertoisit hänelle, että odotat hänen kertovan puolisonsa, vanhempiensa, lastensa, ystäviensä ja kavereidensa asioista sinulle, törmäät seinään. Jos sulle ei riitä vastaukseksi, että nyt ei ehdi tai jaksa, etsi sellainen ystävä, jota kiinnostaa lörpötellä muidenkin asioita kuin omiaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos joku lörpöttelee sulle muiden asioita, hän myös satavarmasti lörpöttelee muille sun asioitasi. 

Jännittävä teksti, jossa ihan hyviä pointteja. Silti samanaikaisesti tässä on jokin sellainen yksityisyyttä ylettömästi korostava asenne, joka kuulostaa tylyltä ja jopa vihamieliseltä. Kuulostaa aika periaatteelliselta touhulta, vähän sellaiselta, että "ystävät olkoot ystäviä, mutta älkää tulko multa kyselemään mitään, ei kuulu teille". En oikein ymmärrä edes, miksi jonkin asian selittäminen on itseltäni noin kovasti pois, että vie ihan ärsyyntymisen rajoille. Eikö samalla rahalla olisi ihan rauhassa vain selittänyt asian? Kuulosti siltä, että jos kysyisi sinulta, että minkäs alan yritys sinulla on, niin voisi saada sinut siitäkin nenilleen ja saisi olla varuillaan, että mikä nyt mahtaa olla taas liian tyhmä kysymys. 

Olen mielestäni aika luotettava, enkä tunnista tuota kuvailemaasi ongelmaa. Voihan aina sanoa, että nyt täytyy auttaa äitiä tai täytyy auttaa toista kaveria, eikä kuvailla toisten vaikeuksia sen tarkemmin. 

Sinä vaikutatkin ihan normaalilta ihmiseltä :) Edellinen kommenttini olikin oikeastaan tähän lauseeseen: "Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään" ja mun pointtini siinä oli, että ei ystävän tarvitsekaan tietää, millaista mun elämäni käytönnössä tällä hetkellä on. Jos sanon, että en ehdi tai jaksa, se riittää ystävilleni. Ei mun tarvitse selittää sen enempää. Ei tarvitse kertoa, että äitini on huonossa kunnossa ja tarvitsee apuani tai että siskollani on juuri avioero meneillään ja tarvitsee sen vuoksi mun tukeani ja apuani. Se, ettei ehdi tai jaksa, riittää ihan hyvin.  Jos ehdotan ystävälleni jotain eikä hänelle sovi, ei mulla ole tapana alkaa peräämään selityksiä, miksi ei sovi. Jos ei sovi niin ei sovi. Ihan sama, mistä syystä ei sovi, lopputuloshan on kuitenkin sama eli ei sovi. Eikä mun tarvitse tietää ystävieni elämästä kaikkea. Ei mun tarvitse koko ajan tietää, millaista mun ystävieni elämä käytännössä tällä hetkellä on. Mun mielestä ihmisellä on ystävyyssuhteissaankin oikeus yksityisyyteensä eikä uteleminen kuulu ystävyyteen. Kertoo, jos kertoo tai kertoo, kun kertoo. Tai ei kerro koskaan, koska ajan myötä kokeekin asian loppujen lopuksi aika merkityksettömänä. Ts pääsee asian yli ilman, että kertoo siitä ystävälleen. 

Ja mitä sitten tulee esim perheen perustamiseen, pitkään välimatkaan, yrityksen perustamiseen, sairastumiseen tai vaikkapa opiskeluun työn ohella, mun mielestä jokainen täysijärkinen ymmärtää, että kun kertoo vaikka aloittaneensa amk-opinnot kokopäivätyön ohella, opiskelukin vie aikaa. Tällä ihmisellä ei ole enää aikaa yhtä paljon kuin ennen opiskeluitaan. Tai jos pitkään työttömänä ollut on käynyt vuorotyötä tekevän ystävänsä kanssa pari kertaa viikossa päivisin uimahallissa, täysjärkinen ymmärtää, että jos hän saa työpaikan, ne päivisin tapahtuvat uimahallireissut jäävät pois. Ei ole mitään rakettiedettä ymmärtää, että tiettyihin asioihin menee aikaa ja se aika on pois jostain sellaisesta, mihin oli aiemmin aikaa. Aito ystävä on iloinen, kun toinen on saanut opiskelupaikan, työpaikan, perheenlisäystä tms, vaikka se vähentääkin yhteydenpitoa toisen kiireiden vuoksi. 

Jotkut - enkä tarkoita nyt sinua - tuntuvat haluavan ystävän olevan kuin avoin kirja, joka kertoo ihan kaiken elämästään. Ei saa olla pienintäkään yksityisasiaa. Kaikki pitäisi jakaa ystävän kanssa. Eihän puolisonkaan kanssa jaeta jokaista asiaa, mitä elämässä tapahtuu. 

Mitä asioita sinä et jaa puolisosi kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydeltä saa jokainen vaatia ihan mitä haluaa. Aivan kuten saa vaatia puolisoltaankin . Toista ei kuitenkaan voi vaatia muuttumaan oman mielensä mukaiseksi, joten on olemassa riski, että ystävyys tai parisuhde katkeaa tai sellaista ei pääse koskaan syntymäänkään, ellei satu kohtaamaan omaa perfect matchiaan. Ja silloinkaan toinen ei saa muuttua koko elämänsä aikana.

Totta kai ihmiset saavat muuttua. Suhteet elävät. Jos yhteistä löytyy tarpeeksi, ihmiset jatkavat yhdessä. Joskus taas muutokset ajavat ihmisiä erilleen. Elämä on liikettä.

Juuri näin,mutta on ihmisiä, joiden mielestä ei saisi tapahtua muutoksia, jotka ajavat ihmisiä erilleen. Noista muutoksistahan on juuri kyse silloin, kun lapsuuden ja nuoruuden ystävistä etääntyy. Tavallisimmat syyt taitavat olla muutot eli maantieteellinen etäisyys sekä parisuhteet ja perheen perustamiset. Tapaamiset harvenevat, kun on etäisyyttä tai elämässä uusia ihmisiä. Jos harventuneet tapaamiset eivät toiselle enää riitä vaan haluaisi edelleen tavata vähintään kerran viikossa kuten ennenkin, ajaudutaan erilleen ja syytetään toista siitä, että tämä oli inhottava, kun meni muuttamaan tai pariutui ja hankki vielä lapsiakin. 

Jos ihmissuhde on pitkä, niin olisi mukavaa jos toinen viitsisi sanoa ääneen sen, että hän haluaisi jotain muutoksia eikä ole enää tyytyväinen siihen miten asiat ovat. Jotkut ihmiset piilottavat tyytymättömyytensä ja vain äkisti päättävät ihmissuhteen. Olisi hienoa, jos pitkäaikaisessa ihmissuhteessa ennen sitä yritettäisiin saada suhde toimimaan uudenlaisessa tilanteessa ja vasta jos se ei onnistu, lyötäisiin hanskat tiskiin. Kukaan ei kuitenkaan osaa lukea toisten ajatuksia.

Ikävä kyllä aika harvalla työssäkäyvällä perheellisellä, jolla on muitakin ystäviä ja kavereita kuin tämä yksi, on aikaa ja energiaa tavata tätä yhtä joka viikko. Sinkkuna ehtii tavata ainakin seitsemää ystävää jokaista kerran viikossa, mutta ei enää perheellisenä. Normaalisti ystävät sopeutuvat siihen, että toisen elämäntilanne on muuttunut ja tapaamisten väheneminen on ihan ok. Tutustutaan itsekin uusiin ihmisiin eikä harventuneet tapaamiset haittaa kumpaakaan. Kun lapset kasvavat sen verran, että voivat jäädä tunniksi pariksi yksin kotiin, tapaamisia voi jälleen lisätä, jos toisenkin elämäntilanne sen sallii. Jos ei salli, toinen ymmärtää sanomattakin, että jatketaan harvemmin tapaamisia. Joskus tietenkin käy niin, että matkan varrella löytyy uusia ystäviä ja sen vuoksi vanha ystävyys vähitellen hiipuu, mutta sekin on ihan normaalia eikä mun mielestä tarvitse sitäkään normaalijärkisille erikseen selittää.

Ääneen lausumattomat odotukset puolin ja toisin ovat yleensä se asia, mikä saa monet ihmissuhteet päättymään. Mitä haittaa siitä on, että odotuksista puhutaan ääneen eikä odoteta, että toinen automaattisesti ymmärtää jotakin ilman, että siitä puhuttaisiin ikinä mitään? Jokainen elää omaa elämäänsä ja olisi hyvä, että ihmiset puhuisivat keskenään siitä miten he asioita kokevat. Se lisää ymmärrystä toisten tilanteita kohtaan. Ei siinä ole millään tavalla kyse siitä, että pitäisi toista jotenkin vähä-älyisenä.

Mä kyllä pitäisin ainakin jollain tasolla sosiaalisesti vähä-älyisenä, jos sinkkukaveri alkaisi esittämään viikottaisia tapaamisodotuksiaan ystävälleen, jolla on työssäkäyvä puoliso ja pieni vauva. Tai äitikahvilassa tutustuneista toinen alkaisi esittää odotuksia arkipäivien päiväkahveista kaverille, joka juuri palasi työelämään. Tai pitkäaikainen ystävyys, jossa molempien lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, toinen päättää tehdä vielä iltatähden eikä toinen ymmärtäisi, että toinen palasi takaisin pikkulapsiperhearkeen ja hänen elämänsä on nyt taas sellaista eikä lähes aikuisten lasten äidin elämää kuten itsellä on.

Mulla on ollut tuon viimeisimmän esimerkkini mukainen pitkä ystävyys, mutta ei mun ystäväni tarvinnut selitellä mulle, että hänellä ei olekaan enää samalla tavalla aikaa kuin mulla yhden täysi-ikäisen ja yhden teinin äitinä oli. En mä mikään pässi ole vaan tajusin kyllä heti,kun hän kertoi raskausuutisensa, että hänen elämänsä muuttuu ja ihan eri suuntaan kuin omani. Hän alkoi taas kaivata seuraa arkipäiviinsä päiväsaikaan ja mä taas olin silloin töissä. Ja vastaavasti minä pystyin jättämään nuorison keskenään kotiin, matkustelin ja tein kaikenlaista, mitä sinkkuna on mukava tehdä. Enkä mä esittänyt ystävälleni odotuksia, että hänen pitäisi jättää vauva miehensä kanssa kotiin ja lähteä mun kanssani pidennetylle viikonlopulle Berliiniin. Kumpikin meistä ymmärsi ihan sanomattakin, että vaikka elettiin noin 15 vuotta samanlaisessa elämäntilanteessa ja elämämme muuttuivat koko ajan samaan tahtiin samaan suuntaan, yks kaks toisen elämäntilanne palasikin takaisin alkuun ja toisen ei.

Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään? Vähä-älyisiä ihmisiä riittääkin tuolla sinun tarkastelutavallasi tässä maailmassa sitten paljon. Sinä olet ainoa ihminen joka elää juuri tuota elämää. Kukaan muu ei voi tarkalleen tietää miltä se tuntuu ja mitä siihen kaipaat. Se ei ole loukkaus, se on puhdas tosiasia. Ainoastaan ääneen lausutut sanat auttavat ihmisiä tavoittamaan toisen kokemuksen.

Mä olen kiitollinen omista ystävistäni, koska mun ei tarvitse perustella heille, miksi en ehdi tai jaksa nyt jotain asiaa. Eikä heidänkään tarvitse perustella mulle. Joskus en jaksa ihan vain siksi, että lähipiirissäni olevilla ihmisillä on vaikeaa ja koitan olla heidän tukenaan. Mulla ei ole tapana kertoa muiden ihmisten asioita kolmansille osapuolille, joten jo senkin vuoksi mun ystävieni ei tarvitse tietää, miten jollain toisella ystävälläni tai läheiselläni menee eli miksi mun aikani ja voimani meneekin nyt jonkun toisen ongelmien kanssa. Hyvässä ystävyydessä ei tarvita selityksiä eikä varsinkaan sellaisia selityksiä, jotka koskisivat jotain muita ihmisiä kuin näitä kahta ystävystä. Hyvässä ystävyydessä toisen ei tarvitse olla koko ajan kartalla, millaista toisen elämä juuri sillä hetkellä on. Hyvässä ystävyydessä voi luottaa toiseen ja siihen, että tämä sanoo, ettei ehdi tai jaksa nyt. Ei tarvita selitystä, miksi ei ehdi tai jaksa. Jos ystävä on vaikkapa juuri perustanut yrityksen ja keronut ystävälleen perustaneensa sen, normaalijärkisille on yleensä aika selvää, ettei ystävällä ole vähään aikaan kauheasti vapaa-aikaa.  Jos ystävä on vielä perheellinen, toinen kyllä tajuaa sanomattakin, että vähäinen vapaa-aika kuluu ensisijaisesti perheen kanssa ja vain, jos jotain aikarippeitä jää jäljelle ja silloin ei ole ihan uuvuksissa, voi ehtiä pitää yhteyttä ystävään. 

Voi olla, että mun ajattelullani vähä-älyisiä riittää tässä maailmassa, mutta en tarvitse ystävikseni sellaisia, jotka eivät osaa käyttää ollenkaan omia aivojaan. Tai sellaisia, jotka eivät usko, että en ehdi tai jaksa ilman, että selitän heille, miksi en. Sellaisen ihmisen, joka haluaa selitykset kaikista asioista, pitää hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään selittelee. Sellaisen ihmisen, joka haluaa olla 24/7 selvillä, mitä ystävän elämässä tapahtuu, pitää hankkia ystäväkseen sellainen ihminen, joka haluaa 24/7 kertoa ystävälleen omasta elämästään. Sellaisen, joka haluaa kuulla kaikki ystävänsä puolison, vanhempien, sisarusten, lasten, ystävien ja kavereidenkin asiat, kannattaa hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään puhuu muiden asioista kolmansille osapuolille. Ystävystymisessä vaikeinta onkin löytää sellainen ihminen, joka haluaa samoja asoita.  Jos ystäväsi on lojaali ja luotettava ihmissuhteissaan, niin vaikka kertoisit hänelle, että odotat hänen kertovan puolisonsa, vanhempiensa, lastensa, ystäviensä ja kavereidensa asioista sinulle, törmäät seinään. Jos sulle ei riitä vastaukseksi, että nyt ei ehdi tai jaksa, etsi sellainen ystävä, jota kiinnostaa lörpötellä muidenkin asioita kuin omiaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos joku lörpöttelee sulle muiden asioita, hän myös satavarmasti lörpöttelee muille sun asioitasi. 

Jännittävä teksti, jossa ihan hyviä pointteja. Silti samanaikaisesti tässä on jokin sellainen yksityisyyttä ylettömästi korostava asenne, joka kuulostaa tylyltä ja jopa vihamieliseltä. Kuulostaa aika periaatteelliselta touhulta, vähän sellaiselta, että "ystävät olkoot ystäviä, mutta älkää tulko multa kyselemään mitään, ei kuulu teille". En oikein ymmärrä edes, miksi jonkin asian selittäminen on itseltäni noin kovasti pois, että vie ihan ärsyyntymisen rajoille. Eikö samalla rahalla olisi ihan rauhassa vain selittänyt asian? Kuulosti siltä, että jos kysyisi sinulta, että minkäs alan yritys sinulla on, niin voisi saada sinut siitäkin nenilleen ja saisi olla varuillaan, että mikä nyt mahtaa olla taas liian tyhmä kysymys. 

Olen mielestäni aika luotettava, enkä tunnista tuota kuvailemaasi ongelmaa. Voihan aina sanoa, että nyt täytyy auttaa äitiä tai täytyy auttaa toista kaveria, eikä kuvailla toisten vaikeuksia sen tarkemmin. 

Sinä vaikutatkin ihan normaalilta ihmiseltä :) Edellinen kommenttini olikin oikeastaan tähän lauseeseen: "Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään" ja mun pointtini siinä oli, että ei ystävän tarvitsekaan tietää, millaista mun elämäni käytönnössä tällä hetkellä on. Jos sanon, että en ehdi tai jaksa, se riittää ystävilleni. Ei mun tarvitse selittää sen enempää. Ei tarvitse kertoa, että äitini on huonossa kunnossa ja tarvitsee apuani tai että siskollani on juuri avioero meneillään ja tarvitsee sen vuoksi mun tukeani ja apuani. Se, ettei ehdi tai jaksa, riittää ihan hyvin.  Jos ehdotan ystävälleni jotain eikä hänelle sovi, ei mulla ole tapana alkaa peräämään selityksiä, miksi ei sovi. Jos ei sovi niin ei sovi. Ihan sama, mistä syystä ei sovi, lopputuloshan on kuitenkin sama eli ei sovi. Eikä mun tarvitse tietää ystävieni elämästä kaikkea. Ei mun tarvitse koko ajan tietää, millaista mun ystävieni elämä käytännössä tällä hetkellä on. Mun mielestä ihmisellä on ystävyyssuhteissaankin oikeus yksityisyyteensä eikä uteleminen kuulu ystävyyteen. Kertoo, jos kertoo tai kertoo, kun kertoo. Tai ei kerro koskaan, koska ajan myötä kokeekin asian loppujen lopuksi aika merkityksettömänä. Ts pääsee asian yli ilman, että kertoo siitä ystävälleen. 

Ja mitä sitten tulee esim perheen perustamiseen, pitkään välimatkaan, yrityksen perustamiseen, sairastumiseen tai vaikkapa opiskeluun työn ohella, mun mielestä jokainen täysijärkinen ymmärtää, että kun kertoo vaikka aloittaneensa amk-opinnot kokopäivätyön ohella, opiskelukin vie aikaa. Tällä ihmisellä ei ole enää aikaa yhtä paljon kuin ennen opiskeluitaan. Tai jos pitkään työttömänä ollut on käynyt vuorotyötä tekevän ystävänsä kanssa pari kertaa viikossa päivisin uimahallissa, täysjärkinen ymmärtää, että jos hän saa työpaikan, ne päivisin tapahtuvat uimahallireissut jäävät pois. Ei ole mitään rakettiedettä ymmärtää, että tiettyihin asioihin menee aikaa ja se aika on pois jostain sellaisesta, mihin oli aiemmin aikaa. Aito ystävä on iloinen, kun toinen on saanut opiskelupaikan, työpaikan, perheenlisäystä tms, vaikka se vähentääkin yhteydenpitoa toisen kiireiden vuoksi. 

Jotkut - enkä tarkoita nyt sinua - tuntuvat haluavan ystävän olevan kuin avoin kirja, joka kertoo ihan kaiken elämästään. Ei saa olla pienintäkään yksityisasiaa. Kaikki pitäisi jakaa ystävän kanssa. Eihän puolisonkaan kanssa jaeta jokaista asiaa, mitä elämässä tapahtuu. 

Mitä asioita sinä et jaa puolisosi kanssa?

Minä en esim.jaa ystävieni asioita ja salaisuuksia puolisoni kanssa.Mutta ehkä nämä kaiken tiedon vaatijat ovatkin sellaisia, että lavertelevat puolisolleen kaikki ystäviensäkin asiat ja eivät siksi ymmärrä, että kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten taitaa yksinäisiä nyppiä se, kun ystävä tekee lapsia ja heille ei ole enää aikaa, kuten ennen

Aika moni perheellinen ihminen kokee myös itsensä yksinäiseksi. Kyllä, se harmittaa, jos ystävällä ei ole sinulle aikaa. Sehän on monien mielestä yksi ystävyyden peruselementeistä, että toisen seurassa vietetään aikaa.

Siksi ei kannatakaan nk laittaa kaikkia munia samaan koriin. Kun on useampia ystäviä ja kavereita ja ehkä lisäksi vielä tuttavia, ei tunne itseään yksinäiseksi, vaikka juuri jollekin tietylle ystävälle tai kaverille ei nyt sovi. Jollekin toiselle kun voi sopiakin. Mun mielestä ystävyys edellyttää myös tilan antamista toiselle ja yhdessä ollaan silloin, kun se sopii molemmille eikä kummankaan tarvitse perua tai muuttaa omia suunnitelmiaan sen vuoksi, että toinen haluaakin tehdä jotain yhdessä.

Entä jos kaipaa juuri tätä tiettyä ystävää, kun häntä ei ole kuukausiin tavannut? Saako ystävyyssuhteessa kaivata toisen seuraa, jos ei hetkeen olla oltu tekemisissä?

Tottakai saa kaivata. Mä kaipaan aika ajoin edelleenkin ystävääni, joka kuoli jo 30 vuotta sitten. Ei kaipaamisessa ole mitään väärää. Jos ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, voi laittaa vaikka tekstarin tai laittaa mesessä tai whatsappissa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu. Sun kaipauksesi on kuitenkin oma tunteesi ja jos ystäväsi on kiireinen - tai vaikka sairaana - ei hänen tehtävänsä ole muuttaa omia aikataulujaan tai suunnitelmiaan sun kaipauksesi lievittämiseksi. 

Mä en ole tavannut parasta ystävääni kohta kahteen vuoteen. Hän on mulle sellainen "sielunsisko", jota moni yksinäinen tuntuu kaipaavan elämäänsä. Asutaan naapurikaupungeissa eli matkakaan ei ole pitkä ja julkinen liikenne toimii. Syy tapaamattomuuteen on mun sairauteni. Viimeisen vuoden aikana olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa. En toistaiseksi pääse kotoa juurikaan pois tai ainoastaan lyhyen matkan päähän. Bussilla matkustaminen ei onnistu multa lainkaan. Kaipaan tätä ystävääni ja kaipaan yhteisiä hetkiä, mutta maltan odottaa. Todennäköisesti jo ensi kesänä pystyn taas liikkumaan bussillakin. Ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan, mutta en mä ole hänelle siitä mustasukkainen.

Mulla ramppaa perhettä ja läheisiä täällä kotona ihan niin usein kuin vain haluan ja jaksan ottaa vastaan. Paikallisessa baarissa käy naapurustossa asuvia tutuiksi tulleita ihmisiä, joiden kanssa voin rupatella silloin, kun vointi on sen verran hyvä, että jaksan kävellä baariin asti ja istua hetken aikaa siellä. Jotkut jopa tarjoutuvat saattamaan mut takaisin kotiin, koska kävelyni kyynärsauvojenkin kanssa on vielä huonoa. Lisäksi mulla on tietysti Facebook Messengereineen. Pidän sitä kautta yhteyttä ihmisiin, joita en voi nyt toistaiseksi tavata irl. 

Nyt olen ollut kohta 2 kk neljän seinän sisällä. En silti koe itseäni yksinäiseksi. Mulla vain on nyt sellainen elämäntilanne, ettei ulkona liikkuminen ole mahdollista. Parin viikon sisällä pääsen ehkä piipahtamaan paikallisessa. Ystävänikään ei koe itseään yksnäiseksi, koska hänellä on elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Olisi aika ikävää, jos minä olisin hänen ainoa ihmissuhteensa. Tai ehkä olisin monen palstalaisen mielestä vain huono ystävä, kun menin 10 vuotta sitten sairastumaan hitaasti etenevään sairauteen. Reilu vuosi sitten tämä ystäväni sai saman diagnoosin ja minussa hän näkee oman tulevaisuutensa. Tämä on lähentänyt meitä entisestään, vaikka emme olekaan tavanneet kertaakaan hänen diagnoosinsa jälkeen. 

Ystäväänsä - kuolluttakin - voi kaivata, mutta jos on muitakin ystäviä ja kavereita, toisen muuttunut elämäntilanne ei johdakaan toisen yksinäisyyteen. Tätä aiemmalla kirjoituksellani tarkoitin.

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on nykyään keskimäärin kolme ystävää. Moni tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ystävät ovat jatkuvasti todella kiireisen oloisia ja tapaamisten välillä menee aikaa vuosikausia.

Jos niillä kaikilla kolmella on niin kiire, että yhteydenpidossa on välissä vuosia, nimenomaan kannattaa hankkia uusia ystäviä, kavereita ja muita tuttuja. Kuten edellä kirjoitin, hyvä ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan nyt, kun minusta ei ole lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhteyttä pidetään viestittämällä pari kertaa viikossa, mutta kahteen vuoteen ei olla tavattu. Ei meidän ystävyys kaadu siihen, että emme nyt toistaiseksi ole voineet tavata. Eikä kumpikaan meistä ole yksinäinen, koska kummankin elämässä on muitakin ihmisiä. Mun mielestä hyvän ystävän täytyy ymmärtää, että toisella voi olla hyvinkin kiireisiä elämänvaiheita. Eihän kukaan elä elämäänsä ystäviään varten vaan itseään varten. Myös se ystävä elää omaa elämäänsä samaan aikaan kuin kiireisempi ystävänsä elää omaansa.

Ei siinä ole mitään vikaa, että ihmisellä on elämäntilanteisiinsa liittyviä ystäviä ja kavereita. Kotiäitivuosina voi päivät kulua samalla alueella asuvien muiden äitien kanssa, mutta kun palataan takaisin työelämään, aiemmat päiväkahvittelut ja yhdessä vietetyt päivät leikkipuistossa loppuvat. Opiskeluaikana voidaan olla hyvinkin tiiviisti yhdessä, päivät koululla, koulun jälkeen tehdään ehkä yhdessä ryhmätöitä ja viikonloppuisin käydään leffassa, baarissa tms. Mutta kun opinnot on ohi ja toinen muuttaa työpaikan saatuaan Oulusta Helsinkiin, on aika selvää, että enää ei olla kaikki päivät yhdessä eikä käydä enää joka viikonloppu leffassa, baarissa tms. Ouluun jäänyt hankkii uusia ystäviä Oulusta ja Helsinkiin lähtenyt Helsingistä. Ei ystävyys ole mikään elinikäinen sitoumus, jossa kumpikin tekee kaikki elämäänsä koskevat päätökset siten, että se sopii myös toiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydeltä saa jokainen vaatia ihan mitä haluaa. Aivan kuten saa vaatia puolisoltaankin . Toista ei kuitenkaan voi vaatia muuttumaan oman mielensä mukaiseksi, joten on olemassa riski, että ystävyys tai parisuhde katkeaa tai sellaista ei pääse koskaan syntymäänkään, ellei satu kohtaamaan omaa perfect matchiaan. Ja silloinkaan toinen ei saa muuttua koko elämänsä aikana.

Totta kai ihmiset saavat muuttua. Suhteet elävät. Jos yhteistä löytyy tarpeeksi, ihmiset jatkavat yhdessä. Joskus taas muutokset ajavat ihmisiä erilleen. Elämä on liikettä.

Juuri näin,mutta on ihmisiä, joiden mielestä ei saisi tapahtua muutoksia, jotka ajavat ihmisiä erilleen. Noista muutoksistahan on juuri kyse silloin, kun lapsuuden ja nuoruuden ystävistä etääntyy. Tavallisimmat syyt taitavat olla muutot eli maantieteellinen etäisyys sekä parisuhteet ja perheen perustamiset. Tapaamiset harvenevat, kun on etäisyyttä tai elämässä uusia ihmisiä. Jos harventuneet tapaamiset eivät toiselle enää riitä vaan haluaisi edelleen tavata vähintään kerran viikossa kuten ennenkin, ajaudutaan erilleen ja syytetään toista siitä, että tämä oli inhottava, kun meni muuttamaan tai pariutui ja hankki vielä lapsiakin. 

Jos ihmissuhde on pitkä, niin olisi mukavaa jos toinen viitsisi sanoa ääneen sen, että hän haluaisi jotain muutoksia eikä ole enää tyytyväinen siihen miten asiat ovat. Jotkut ihmiset piilottavat tyytymättömyytensä ja vain äkisti päättävät ihmissuhteen. Olisi hienoa, jos pitkäaikaisessa ihmissuhteessa ennen sitä yritettäisiin saada suhde toimimaan uudenlaisessa tilanteessa ja vasta jos se ei onnistu, lyötäisiin hanskat tiskiin. Kukaan ei kuitenkaan osaa lukea toisten ajatuksia.

Ikävä kyllä aika harvalla työssäkäyvällä perheellisellä, jolla on muitakin ystäviä ja kavereita kuin tämä yksi, on aikaa ja energiaa tavata tätä yhtä joka viikko. Sinkkuna ehtii tavata ainakin seitsemää ystävää jokaista kerran viikossa, mutta ei enää perheellisenä. Normaalisti ystävät sopeutuvat siihen, että toisen elämäntilanne on muuttunut ja tapaamisten väheneminen on ihan ok. Tutustutaan itsekin uusiin ihmisiin eikä harventuneet tapaamiset haittaa kumpaakaan. Kun lapset kasvavat sen verran, että voivat jäädä tunniksi pariksi yksin kotiin, tapaamisia voi jälleen lisätä, jos toisenkin elämäntilanne sen sallii. Jos ei salli, toinen ymmärtää sanomattakin, että jatketaan harvemmin tapaamisia. Joskus tietenkin käy niin, että matkan varrella löytyy uusia ystäviä ja sen vuoksi vanha ystävyys vähitellen hiipuu, mutta sekin on ihan normaalia eikä mun mielestä tarvitse sitäkään normaalijärkisille erikseen selittää.

Ääneen lausumattomat odotukset puolin ja toisin ovat yleensä se asia, mikä saa monet ihmissuhteet päättymään. Mitä haittaa siitä on, että odotuksista puhutaan ääneen eikä odoteta, että toinen automaattisesti ymmärtää jotakin ilman, että siitä puhuttaisiin ikinä mitään? Jokainen elää omaa elämäänsä ja olisi hyvä, että ihmiset puhuisivat keskenään siitä miten he asioita kokevat. Se lisää ymmärrystä toisten tilanteita kohtaan. Ei siinä ole millään tavalla kyse siitä, että pitäisi toista jotenkin vähä-älyisenä.

Mä kyllä pitäisin ainakin jollain tasolla sosiaalisesti vähä-älyisenä, jos sinkkukaveri alkaisi esittämään viikottaisia tapaamisodotuksiaan ystävälleen, jolla on työssäkäyvä puoliso ja pieni vauva. Tai äitikahvilassa tutustuneista toinen alkaisi esittää odotuksia arkipäivien päiväkahveista kaverille, joka juuri palasi työelämään. Tai pitkäaikainen ystävyys, jossa molempien lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, toinen päättää tehdä vielä iltatähden eikä toinen ymmärtäisi, että toinen palasi takaisin pikkulapsiperhearkeen ja hänen elämänsä on nyt taas sellaista eikä lähes aikuisten lasten äidin elämää kuten itsellä on.

Mulla on ollut tuon viimeisimmän esimerkkini mukainen pitkä ystävyys, mutta ei mun ystäväni tarvinnut selitellä mulle, että hänellä ei olekaan enää samalla tavalla aikaa kuin mulla yhden täysi-ikäisen ja yhden teinin äitinä oli. En mä mikään pässi ole vaan tajusin kyllä heti,kun hän kertoi raskausuutisensa, että hänen elämänsä muuttuu ja ihan eri suuntaan kuin omani. Hän alkoi taas kaivata seuraa arkipäiviinsä päiväsaikaan ja mä taas olin silloin töissä. Ja vastaavasti minä pystyin jättämään nuorison keskenään kotiin, matkustelin ja tein kaikenlaista, mitä sinkkuna on mukava tehdä. Enkä mä esittänyt ystävälleni odotuksia, että hänen pitäisi jättää vauva miehensä kanssa kotiin ja lähteä mun kanssani pidennetylle viikonlopulle Berliiniin. Kumpikin meistä ymmärsi ihan sanomattakin, että vaikka elettiin noin 15 vuotta samanlaisessa elämäntilanteessa ja elämämme muuttuivat koko ajan samaan tahtiin samaan suuntaan, yks kaks toisen elämäntilanne palasikin takaisin alkuun ja toisen ei.

Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään? Vähä-älyisiä ihmisiä riittääkin tuolla sinun tarkastelutavallasi tässä maailmassa sitten paljon. Sinä olet ainoa ihminen joka elää juuri tuota elämää. Kukaan muu ei voi tarkalleen tietää miltä se tuntuu ja mitä siihen kaipaat. Se ei ole loukkaus, se on puhdas tosiasia. Ainoastaan ääneen lausutut sanat auttavat ihmisiä tavoittamaan toisen kokemuksen.

Mä olen kiitollinen omista ystävistäni, koska mun ei tarvitse perustella heille, miksi en ehdi tai jaksa nyt jotain asiaa. Eikä heidänkään tarvitse perustella mulle. Joskus en jaksa ihan vain siksi, että lähipiirissäni olevilla ihmisillä on vaikeaa ja koitan olla heidän tukenaan. Mulla ei ole tapana kertoa muiden ihmisten asioita kolmansille osapuolille, joten jo senkin vuoksi mun ystävieni ei tarvitse tietää, miten jollain toisella ystävälläni tai läheiselläni menee eli miksi mun aikani ja voimani meneekin nyt jonkun toisen ongelmien kanssa. Hyvässä ystävyydessä ei tarvita selityksiä eikä varsinkaan sellaisia selityksiä, jotka koskisivat jotain muita ihmisiä kuin näitä kahta ystävystä. Hyvässä ystävyydessä toisen ei tarvitse olla koko ajan kartalla, millaista toisen elämä juuri sillä hetkellä on. Hyvässä ystävyydessä voi luottaa toiseen ja siihen, että tämä sanoo, ettei ehdi tai jaksa nyt. Ei tarvita selitystä, miksi ei ehdi tai jaksa. Jos ystävä on vaikkapa juuri perustanut yrityksen ja keronut ystävälleen perustaneensa sen, normaalijärkisille on yleensä aika selvää, ettei ystävällä ole vähään aikaan kauheasti vapaa-aikaa.  Jos ystävä on vielä perheellinen, toinen kyllä tajuaa sanomattakin, että vähäinen vapaa-aika kuluu ensisijaisesti perheen kanssa ja vain, jos jotain aikarippeitä jää jäljelle ja silloin ei ole ihan uuvuksissa, voi ehtiä pitää yhteyttä ystävään. 

Voi olla, että mun ajattelullani vähä-älyisiä riittää tässä maailmassa, mutta en tarvitse ystävikseni sellaisia, jotka eivät osaa käyttää ollenkaan omia aivojaan. Tai sellaisia, jotka eivät usko, että en ehdi tai jaksa ilman, että selitän heille, miksi en. Sellaisen ihmisen, joka haluaa selitykset kaikista asioista, pitää hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään selittelee. Sellaisen ihmisen, joka haluaa olla 24/7 selvillä, mitä ystävän elämässä tapahtuu, pitää hankkia ystäväkseen sellainen ihminen, joka haluaa 24/7 kertoa ystävälleen omasta elämästään. Sellaisen, joka haluaa kuulla kaikki ystävänsä puolison, vanhempien, sisarusten, lasten, ystävien ja kavereidenkin asiat, kannattaa hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään puhuu muiden asioista kolmansille osapuolille. Ystävystymisessä vaikeinta onkin löytää sellainen ihminen, joka haluaa samoja asoita.  Jos ystäväsi on lojaali ja luotettava ihmissuhteissaan, niin vaikka kertoisit hänelle, että odotat hänen kertovan puolisonsa, vanhempiensa, lastensa, ystäviensä ja kavereidensa asioista sinulle, törmäät seinään. Jos sulle ei riitä vastaukseksi, että nyt ei ehdi tai jaksa, etsi sellainen ystävä, jota kiinnostaa lörpötellä muidenkin asioita kuin omiaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos joku lörpöttelee sulle muiden asioita, hän myös satavarmasti lörpöttelee muille sun asioitasi. 

Jännittävä teksti, jossa ihan hyviä pointteja. Silti samanaikaisesti tässä on jokin sellainen yksityisyyttä ylettömästi korostava asenne, joka kuulostaa tylyltä ja jopa vihamieliseltä. Kuulostaa aika periaatteelliselta touhulta, vähän sellaiselta, että "ystävät olkoot ystäviä, mutta älkää tulko multa kyselemään mitään, ei kuulu teille". En oikein ymmärrä edes, miksi jonkin asian selittäminen on itseltäni noin kovasti pois, että vie ihan ärsyyntymisen rajoille. Eikö samalla rahalla olisi ihan rauhassa vain selittänyt asian? Kuulosti siltä, että jos kysyisi sinulta, että minkäs alan yritys sinulla on, niin voisi saada sinut siitäkin nenilleen ja saisi olla varuillaan, että mikä nyt mahtaa olla taas liian tyhmä kysymys. 

Olen mielestäni aika luotettava, enkä tunnista tuota kuvailemaasi ongelmaa. Voihan aina sanoa, että nyt täytyy auttaa äitiä tai täytyy auttaa toista kaveria, eikä kuvailla toisten vaikeuksia sen tarkemmin. 

Sinä vaikutatkin ihan normaalilta ihmiseltä :) Edellinen kommenttini olikin oikeastaan tähän lauseeseen: "Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään" ja mun pointtini siinä oli, että ei ystävän tarvitsekaan tietää, millaista mun elämäni käytönnössä tällä hetkellä on. Jos sanon, että en ehdi tai jaksa, se riittää ystävilleni. Ei mun tarvitse selittää sen enempää. Ei tarvitse kertoa, että äitini on huonossa kunnossa ja tarvitsee apuani tai että siskollani on juuri avioero meneillään ja tarvitsee sen vuoksi mun tukeani ja apuani. Se, ettei ehdi tai jaksa, riittää ihan hyvin.  Jos ehdotan ystävälleni jotain eikä hänelle sovi, ei mulla ole tapana alkaa peräämään selityksiä, miksi ei sovi. Jos ei sovi niin ei sovi. Ihan sama, mistä syystä ei sovi, lopputuloshan on kuitenkin sama eli ei sovi. Eikä mun tarvitse tietää ystävieni elämästä kaikkea. Ei mun tarvitse koko ajan tietää, millaista mun ystävieni elämä käytännössä tällä hetkellä on. Mun mielestä ihmisellä on ystävyyssuhteissaankin oikeus yksityisyyteensä eikä uteleminen kuulu ystävyyteen. Kertoo, jos kertoo tai kertoo, kun kertoo. Tai ei kerro koskaan, koska ajan myötä kokeekin asian loppujen lopuksi aika merkityksettömänä. Ts pääsee asian yli ilman, että kertoo siitä ystävälleen. 

Ja mitä sitten tulee esim perheen perustamiseen, pitkään välimatkaan, yrityksen perustamiseen, sairastumiseen tai vaikkapa opiskeluun työn ohella, mun mielestä jokainen täysijärkinen ymmärtää, että kun kertoo vaikka aloittaneensa amk-opinnot kokopäivätyön ohella, opiskelukin vie aikaa. Tällä ihmisellä ei ole enää aikaa yhtä paljon kuin ennen opiskeluitaan. Tai jos pitkään työttömänä ollut on käynyt vuorotyötä tekevän ystävänsä kanssa pari kertaa viikossa päivisin uimahallissa, täysjärkinen ymmärtää, että jos hän saa työpaikan, ne päivisin tapahtuvat uimahallireissut jäävät pois. Ei ole mitään rakettiedettä ymmärtää, että tiettyihin asioihin menee aikaa ja se aika on pois jostain sellaisesta, mihin oli aiemmin aikaa. Aito ystävä on iloinen, kun toinen on saanut opiskelupaikan, työpaikan, perheenlisäystä tms, vaikka se vähentääkin yhteydenpitoa toisen kiireiden vuoksi. 

Jotkut - enkä tarkoita nyt sinua - tuntuvat haluavan ystävän olevan kuin avoin kirja, joka kertoo ihan kaiken elämästään. Ei saa olla pienintäkään yksityisasiaa. Kaikki pitäisi jakaa ystävän kanssa. Eihän puolisonkaan kanssa jaeta jokaista asiaa, mitä elämässä tapahtuu. 

Mitä asioita sinä et jaa puolisosi kanssa?

Minä en esim.jaa ystävieni asioita ja salaisuuksia puolisoni kanssa.Mutta ehkä nämä kaiken tiedon vaatijat ovatkin sellaisia, että lavertelevat puolisolleen kaikki ystäviensäkin asiat ja eivät siksi ymmärrä, että kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea

-ohis

Kyse oli omassa elämässä tapahtuvista asioista, joita ei jaeta puolison kanssa, ei toisten elämän käänteistä. Mitä omassa elämässäsi on sellaista, mistä et halua puhua puolisosi kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten taitaa yksinäisiä nyppiä se, kun ystävä tekee lapsia ja heille ei ole enää aikaa, kuten ennen

Aika moni perheellinen ihminen kokee myös itsensä yksinäiseksi. Kyllä, se harmittaa, jos ystävällä ei ole sinulle aikaa. Sehän on monien mielestä yksi ystävyyden peruselementeistä, että toisen seurassa vietetään aikaa.

Siksi ei kannatakaan nk laittaa kaikkia munia samaan koriin. Kun on useampia ystäviä ja kavereita ja ehkä lisäksi vielä tuttavia, ei tunne itseään yksinäiseksi, vaikka juuri jollekin tietylle ystävälle tai kaverille ei nyt sovi. Jollekin toiselle kun voi sopiakin. Mun mielestä ystävyys edellyttää myös tilan antamista toiselle ja yhdessä ollaan silloin, kun se sopii molemmille eikä kummankaan tarvitse perua tai muuttaa omia suunnitelmiaan sen vuoksi, että toinen haluaakin tehdä jotain yhdessä.

Entä jos kaipaa juuri tätä tiettyä ystävää, kun häntä ei ole kuukausiin tavannut? Saako ystävyyssuhteessa kaivata toisen seuraa, jos ei hetkeen olla oltu tekemisissä?

Tottakai saa kaivata. Mä kaipaan aika ajoin edelleenkin ystävääni, joka kuoli jo 30 vuotta sitten. Ei kaipaamisessa ole mitään väärää. Jos ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, voi laittaa vaikka tekstarin tai laittaa mesessä tai whatsappissa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu. Sun kaipauksesi on kuitenkin oma tunteesi ja jos ystäväsi on kiireinen - tai vaikka sairaana - ei hänen tehtävänsä ole muuttaa omia aikataulujaan tai suunnitelmiaan sun kaipauksesi lievittämiseksi. 

Mä en ole tavannut parasta ystävääni kohta kahteen vuoteen. Hän on mulle sellainen "sielunsisko", jota moni yksinäinen tuntuu kaipaavan elämäänsä. Asutaan naapurikaupungeissa eli matkakaan ei ole pitkä ja julkinen liikenne toimii. Syy tapaamattomuuteen on mun sairauteni. Viimeisen vuoden aikana olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa. En toistaiseksi pääse kotoa juurikaan pois tai ainoastaan lyhyen matkan päähän. Bussilla matkustaminen ei onnistu multa lainkaan. Kaipaan tätä ystävääni ja kaipaan yhteisiä hetkiä, mutta maltan odottaa. Todennäköisesti jo ensi kesänä pystyn taas liikkumaan bussillakin. Ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan, mutta en mä ole hänelle siitä mustasukkainen.

Mulla ramppaa perhettä ja läheisiä täällä kotona ihan niin usein kuin vain haluan ja jaksan ottaa vastaan. Paikallisessa baarissa käy naapurustossa asuvia tutuiksi tulleita ihmisiä, joiden kanssa voin rupatella silloin, kun vointi on sen verran hyvä, että jaksan kävellä baariin asti ja istua hetken aikaa siellä. Jotkut jopa tarjoutuvat saattamaan mut takaisin kotiin, koska kävelyni kyynärsauvojenkin kanssa on vielä huonoa. Lisäksi mulla on tietysti Facebook Messengereineen. Pidän sitä kautta yhteyttä ihmisiin, joita en voi nyt toistaiseksi tavata irl. 

Nyt olen ollut kohta 2 kk neljän seinän sisällä. En silti koe itseäni yksinäiseksi. Mulla vain on nyt sellainen elämäntilanne, ettei ulkona liikkuminen ole mahdollista. Parin viikon sisällä pääsen ehkä piipahtamaan paikallisessa. Ystävänikään ei koe itseään yksnäiseksi, koska hänellä on elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Olisi aika ikävää, jos minä olisin hänen ainoa ihmissuhteensa. Tai ehkä olisin monen palstalaisen mielestä vain huono ystävä, kun menin 10 vuotta sitten sairastumaan hitaasti etenevään sairauteen. Reilu vuosi sitten tämä ystäväni sai saman diagnoosin ja minussa hän näkee oman tulevaisuutensa. Tämä on lähentänyt meitä entisestään, vaikka emme olekaan tavanneet kertaakaan hänen diagnoosinsa jälkeen. 

Ystäväänsä - kuolluttakin - voi kaivata, mutta jos on muitakin ystäviä ja kavereita, toisen muuttunut elämäntilanne ei johdakaan toisen yksinäisyyteen. Tätä aiemmalla kirjoituksellani tarkoitin.

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on nykyään keskimäärin kolme ystävää. Moni tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ystävät ovat jatkuvasti todella kiireisen oloisia ja tapaamisten välillä menee aikaa vuosikausia.

Jos niillä kaikilla kolmella on niin kiire, että yhteydenpidossa on välissä vuosia, nimenomaan kannattaa hankkia uusia ystäviä, kavereita ja muita tuttuja. Kuten edellä kirjoitin, hyvä ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan nyt, kun minusta ei ole lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhteyttä pidetään viestittämällä pari kertaa viikossa, mutta kahteen vuoteen ei olla tavattu. Ei meidän ystävyys kaadu siihen, että emme nyt toistaiseksi ole voineet tavata. Eikä kumpikaan meistä ole yksinäinen, koska kummankin elämässä on muitakin ihmisiä. Mun mielestä hyvän ystävän täytyy ymmärtää, että toisella voi olla hyvinkin kiireisiä elämänvaiheita. Eihän kukaan elä elämäänsä ystäviään varten vaan itseään varten. Myös se ystävä elää omaa elämäänsä samaan aikaan kuin kiireisempi ystävänsä elää omaansa.

Ei siinä ole mitään vikaa, että ihmisellä on elämäntilanteisiinsa liittyviä ystäviä ja kavereita. Kotiäitivuosina voi päivät kulua samalla alueella asuvien muiden äitien kanssa, mutta kun palataan takaisin työelämään, aiemmat päiväkahvittelut ja yhdessä vietetyt päivät leikkipuistossa loppuvat. Opiskeluaikana voidaan olla hyvinkin tiiviisti yhdessä, päivät koululla, koulun jälkeen tehdään ehkä yhdessä ryhmätöitä ja viikonloppuisin käydään leffassa, baarissa tms. Mutta kun opinnot on ohi ja toinen muuttaa työpaikan saatuaan Oulusta Helsinkiin, on aika selvää, että enää ei olla kaikki päivät yhdessä eikä käydä enää joka viikonloppu leffassa, baarissa tms. Ouluun jäänyt hankkii uusia ystäviä Oulusta ja Helsinkiin lähtenyt Helsingistä. Ei ystävyys ole mikään elinikäinen sitoumus, jossa kumpikin tekee kaikki elämäänsä koskevat päätökset siten, että se sopii myös toiselle. 

Miten se käytännössä onnistuu, jos ihmiset suhtautuvat kuten täällä? Uusia ystäväehdokkaita tunnutaan tässä keskustelussa pidettävän selvästi ikävinä tyrkkyinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydeltä saa jokainen vaatia ihan mitä haluaa. Aivan kuten saa vaatia puolisoltaankin . Toista ei kuitenkaan voi vaatia muuttumaan oman mielensä mukaiseksi, joten on olemassa riski, että ystävyys tai parisuhde katkeaa tai sellaista ei pääse koskaan syntymäänkään, ellei satu kohtaamaan omaa perfect matchiaan. Ja silloinkaan toinen ei saa muuttua koko elämänsä aikana.

Totta kai ihmiset saavat muuttua. Suhteet elävät. Jos yhteistä löytyy tarpeeksi, ihmiset jatkavat yhdessä. Joskus taas muutokset ajavat ihmisiä erilleen. Elämä on liikettä.

Juuri näin,mutta on ihmisiä, joiden mielestä ei saisi tapahtua muutoksia, jotka ajavat ihmisiä erilleen. Noista muutoksistahan on juuri kyse silloin, kun lapsuuden ja nuoruuden ystävistä etääntyy. Tavallisimmat syyt taitavat olla muutot eli maantieteellinen etäisyys sekä parisuhteet ja perheen perustamiset. Tapaamiset harvenevat, kun on etäisyyttä tai elämässä uusia ihmisiä. Jos harventuneet tapaamiset eivät toiselle enää riitä vaan haluaisi edelleen tavata vähintään kerran viikossa kuten ennenkin, ajaudutaan erilleen ja syytetään toista siitä, että tämä oli inhottava, kun meni muuttamaan tai pariutui ja hankki vielä lapsiakin. 

Jos ihmissuhde on pitkä, niin olisi mukavaa jos toinen viitsisi sanoa ääneen sen, että hän haluaisi jotain muutoksia eikä ole enää tyytyväinen siihen miten asiat ovat. Jotkut ihmiset piilottavat tyytymättömyytensä ja vain äkisti päättävät ihmissuhteen. Olisi hienoa, jos pitkäaikaisessa ihmissuhteessa ennen sitä yritettäisiin saada suhde toimimaan uudenlaisessa tilanteessa ja vasta jos se ei onnistu, lyötäisiin hanskat tiskiin. Kukaan ei kuitenkaan osaa lukea toisten ajatuksia.

Ikävä kyllä aika harvalla työssäkäyvällä perheellisellä, jolla on muitakin ystäviä ja kavereita kuin tämä yksi, on aikaa ja energiaa tavata tätä yhtä joka viikko. Sinkkuna ehtii tavata ainakin seitsemää ystävää jokaista kerran viikossa, mutta ei enää perheellisenä. Normaalisti ystävät sopeutuvat siihen, että toisen elämäntilanne on muuttunut ja tapaamisten väheneminen on ihan ok. Tutustutaan itsekin uusiin ihmisiin eikä harventuneet tapaamiset haittaa kumpaakaan. Kun lapset kasvavat sen verran, että voivat jäädä tunniksi pariksi yksin kotiin, tapaamisia voi jälleen lisätä, jos toisenkin elämäntilanne sen sallii. Jos ei salli, toinen ymmärtää sanomattakin, että jatketaan harvemmin tapaamisia. Joskus tietenkin käy niin, että matkan varrella löytyy uusia ystäviä ja sen vuoksi vanha ystävyys vähitellen hiipuu, mutta sekin on ihan normaalia eikä mun mielestä tarvitse sitäkään normaalijärkisille erikseen selittää.

Ääneen lausumattomat odotukset puolin ja toisin ovat yleensä se asia, mikä saa monet ihmissuhteet päättymään. Mitä haittaa siitä on, että odotuksista puhutaan ääneen eikä odoteta, että toinen automaattisesti ymmärtää jotakin ilman, että siitä puhuttaisiin ikinä mitään? Jokainen elää omaa elämäänsä ja olisi hyvä, että ihmiset puhuisivat keskenään siitä miten he asioita kokevat. Se lisää ymmärrystä toisten tilanteita kohtaan. Ei siinä ole millään tavalla kyse siitä, että pitäisi toista jotenkin vähä-älyisenä.

Mä kyllä pitäisin ainakin jollain tasolla sosiaalisesti vähä-älyisenä, jos sinkkukaveri alkaisi esittämään viikottaisia tapaamisodotuksiaan ystävälleen, jolla on työssäkäyvä puoliso ja pieni vauva. Tai äitikahvilassa tutustuneista toinen alkaisi esittää odotuksia arkipäivien päiväkahveista kaverille, joka juuri palasi työelämään. Tai pitkäaikainen ystävyys, jossa molempien lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, toinen päättää tehdä vielä iltatähden eikä toinen ymmärtäisi, että toinen palasi takaisin pikkulapsiperhearkeen ja hänen elämänsä on nyt taas sellaista eikä lähes aikuisten lasten äidin elämää kuten itsellä on.

Mulla on ollut tuon viimeisimmän esimerkkini mukainen pitkä ystävyys, mutta ei mun ystäväni tarvinnut selitellä mulle, että hänellä ei olekaan enää samalla tavalla aikaa kuin mulla yhden täysi-ikäisen ja yhden teinin äitinä oli. En mä mikään pässi ole vaan tajusin kyllä heti,kun hän kertoi raskausuutisensa, että hänen elämänsä muuttuu ja ihan eri suuntaan kuin omani. Hän alkoi taas kaivata seuraa arkipäiviinsä päiväsaikaan ja mä taas olin silloin töissä. Ja vastaavasti minä pystyin jättämään nuorison keskenään kotiin, matkustelin ja tein kaikenlaista, mitä sinkkuna on mukava tehdä. Enkä mä esittänyt ystävälleni odotuksia, että hänen pitäisi jättää vauva miehensä kanssa kotiin ja lähteä mun kanssani pidennetylle viikonlopulle Berliiniin. Kumpikin meistä ymmärsi ihan sanomattakin, että vaikka elettiin noin 15 vuotta samanlaisessa elämäntilanteessa ja elämämme muuttuivat koko ajan samaan tahtiin samaan suuntaan, yks kaks toisen elämäntilanne palasikin takaisin alkuun ja toisen ei.

Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään? Vähä-älyisiä ihmisiä riittääkin tuolla sinun tarkastelutavallasi tässä maailmassa sitten paljon. Sinä olet ainoa ihminen joka elää juuri tuota elämää. Kukaan muu ei voi tarkalleen tietää miltä se tuntuu ja mitä siihen kaipaat. Se ei ole loukkaus, se on puhdas tosiasia. Ainoastaan ääneen lausutut sanat auttavat ihmisiä tavoittamaan toisen kokemuksen.

Mä olen kiitollinen omista ystävistäni, koska mun ei tarvitse perustella heille, miksi en ehdi tai jaksa nyt jotain asiaa. Eikä heidänkään tarvitse perustella mulle. Joskus en jaksa ihan vain siksi, että lähipiirissäni olevilla ihmisillä on vaikeaa ja koitan olla heidän tukenaan. Mulla ei ole tapana kertoa muiden ihmisten asioita kolmansille osapuolille, joten jo senkin vuoksi mun ystävieni ei tarvitse tietää, miten jollain toisella ystävälläni tai läheiselläni menee eli miksi mun aikani ja voimani meneekin nyt jonkun toisen ongelmien kanssa. Hyvässä ystävyydessä ei tarvita selityksiä eikä varsinkaan sellaisia selityksiä, jotka koskisivat jotain muita ihmisiä kuin näitä kahta ystävystä. Hyvässä ystävyydessä toisen ei tarvitse olla koko ajan kartalla, millaista toisen elämä juuri sillä hetkellä on. Hyvässä ystävyydessä voi luottaa toiseen ja siihen, että tämä sanoo, ettei ehdi tai jaksa nyt. Ei tarvita selitystä, miksi ei ehdi tai jaksa. Jos ystävä on vaikkapa juuri perustanut yrityksen ja keronut ystävälleen perustaneensa sen, normaalijärkisille on yleensä aika selvää, ettei ystävällä ole vähään aikaan kauheasti vapaa-aikaa.  Jos ystävä on vielä perheellinen, toinen kyllä tajuaa sanomattakin, että vähäinen vapaa-aika kuluu ensisijaisesti perheen kanssa ja vain, jos jotain aikarippeitä jää jäljelle ja silloin ei ole ihan uuvuksissa, voi ehtiä pitää yhteyttä ystävään. 

Voi olla, että mun ajattelullani vähä-älyisiä riittää tässä maailmassa, mutta en tarvitse ystävikseni sellaisia, jotka eivät osaa käyttää ollenkaan omia aivojaan. Tai sellaisia, jotka eivät usko, että en ehdi tai jaksa ilman, että selitän heille, miksi en. Sellaisen ihmisen, joka haluaa selitykset kaikista asioista, pitää hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään selittelee. Sellaisen ihmisen, joka haluaa olla 24/7 selvillä, mitä ystävän elämässä tapahtuu, pitää hankkia ystäväkseen sellainen ihminen, joka haluaa 24/7 kertoa ystävälleen omasta elämästään. Sellaisen, joka haluaa kuulla kaikki ystävänsä puolison, vanhempien, sisarusten, lasten, ystävien ja kavereidenkin asiat, kannattaa hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään puhuu muiden asioista kolmansille osapuolille. Ystävystymisessä vaikeinta onkin löytää sellainen ihminen, joka haluaa samoja asoita.  Jos ystäväsi on lojaali ja luotettava ihmissuhteissaan, niin vaikka kertoisit hänelle, että odotat hänen kertovan puolisonsa, vanhempiensa, lastensa, ystäviensä ja kavereidensa asioista sinulle, törmäät seinään. Jos sulle ei riitä vastaukseksi, että nyt ei ehdi tai jaksa, etsi sellainen ystävä, jota kiinnostaa lörpötellä muidenkin asioita kuin omiaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos joku lörpöttelee sulle muiden asioita, hän myös satavarmasti lörpöttelee muille sun asioitasi. 

Jännittävä teksti, jossa ihan hyviä pointteja. Silti samanaikaisesti tässä on jokin sellainen yksityisyyttä ylettömästi korostava asenne, joka kuulostaa tylyltä ja jopa vihamieliseltä. Kuulostaa aika periaatteelliselta touhulta, vähän sellaiselta, että "ystävät olkoot ystäviä, mutta älkää tulko multa kyselemään mitään, ei kuulu teille". En oikein ymmärrä edes, miksi jonkin asian selittäminen on itseltäni noin kovasti pois, että vie ihan ärsyyntymisen rajoille. Eikö samalla rahalla olisi ihan rauhassa vain selittänyt asian? Kuulosti siltä, että jos kysyisi sinulta, että minkäs alan yritys sinulla on, niin voisi saada sinut siitäkin nenilleen ja saisi olla varuillaan, että mikä nyt mahtaa olla taas liian tyhmä kysymys. 

Olen mielestäni aika luotettava, enkä tunnista tuota kuvailemaasi ongelmaa. Voihan aina sanoa, että nyt täytyy auttaa äitiä tai täytyy auttaa toista kaveria, eikä kuvailla toisten vaikeuksia sen tarkemmin. 

Sinä vaikutatkin ihan normaalilta ihmiseltä :) Edellinen kommenttini olikin oikeastaan tähän lauseeseen: "Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään" ja mun pointtini siinä oli, että ei ystävän tarvitsekaan tietää, millaista mun elämäni käytönnössä tällä hetkellä on. Jos sanon, että en ehdi tai jaksa, se riittää ystävilleni. Ei mun tarvitse selittää sen enempää. Ei tarvitse kertoa, että äitini on huonossa kunnossa ja tarvitsee apuani tai että siskollani on juuri avioero meneillään ja tarvitsee sen vuoksi mun tukeani ja apuani. Se, ettei ehdi tai jaksa, riittää ihan hyvin.  Jos ehdotan ystävälleni jotain eikä hänelle sovi, ei mulla ole tapana alkaa peräämään selityksiä, miksi ei sovi. Jos ei sovi niin ei sovi. Ihan sama, mistä syystä ei sovi, lopputuloshan on kuitenkin sama eli ei sovi. Eikä mun tarvitse tietää ystävieni elämästä kaikkea. Ei mun tarvitse koko ajan tietää, millaista mun ystävieni elämä käytännössä tällä hetkellä on. Mun mielestä ihmisellä on ystävyyssuhteissaankin oikeus yksityisyyteensä eikä uteleminen kuulu ystävyyteen. Kertoo, jos kertoo tai kertoo, kun kertoo. Tai ei kerro koskaan, koska ajan myötä kokeekin asian loppujen lopuksi aika merkityksettömänä. Ts pääsee asian yli ilman, että kertoo siitä ystävälleen. 

Ja mitä sitten tulee esim perheen perustamiseen, pitkään välimatkaan, yrityksen perustamiseen, sairastumiseen tai vaikkapa opiskeluun työn ohella, mun mielestä jokainen täysijärkinen ymmärtää, että kun kertoo vaikka aloittaneensa amk-opinnot kokopäivätyön ohella, opiskelukin vie aikaa. Tällä ihmisellä ei ole enää aikaa yhtä paljon kuin ennen opiskeluitaan. Tai jos pitkään työttömänä ollut on käynyt vuorotyötä tekevän ystävänsä kanssa pari kertaa viikossa päivisin uimahallissa, täysjärkinen ymmärtää, että jos hän saa työpaikan, ne päivisin tapahtuvat uimahallireissut jäävät pois. Ei ole mitään rakettiedettä ymmärtää, että tiettyihin asioihin menee aikaa ja se aika on pois jostain sellaisesta, mihin oli aiemmin aikaa. Aito ystävä on iloinen, kun toinen on saanut opiskelupaikan, työpaikan, perheenlisäystä tms, vaikka se vähentääkin yhteydenpitoa toisen kiireiden vuoksi. 

Jotkut - enkä tarkoita nyt sinua - tuntuvat haluavan ystävän olevan kuin avoin kirja, joka kertoo ihan kaiken elämästään. Ei saa olla pienintäkään yksityisasiaa. Kaikki pitäisi jakaa ystävän kanssa. Eihän puolisonkaan kanssa jaeta jokaista asiaa, mitä elämässä tapahtuu. 

Mitä asioita sinä et jaa puolisosi kanssa?

Esimerkiksi työasioitani. Ja kuten joku toinen jo kommentoi, en myöskään ystävieni tai muiden läheisteni asioita. Enkä asioita, jotka mua jostain syystä ärsyttävät, mutta tiedän itsekin, että  kyse on pikkuasiasta ja tarvitsen vain vähän aikaa, jonka jälkeen unohdan koko jutun. Enkä asioista, joiden arvelen vain turhaan huolestuttavan puolisoani, ennenkuin asia on varmistunut tai asiasta syntyy sellaisia tilanteita, joihin puolison pitäisi tavalla tai toisella ottaa kantaa tai muuten osallistua tai varautua. Enkä sellaisiakaan, joista tietäminen ei tuo mitään lisäarvoa puolison elämään (esim kerron, että kävin hammaslääkärissä, mutta en koe tarpeelliseksi kertoa, millainen hammaslääkäri oli, montako reikää paikattiin vai paikattiinko yhtään, oliko puudutus vai ei, otettiinko röntgenkuva vai ei jne). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydeltä saa jokainen vaatia ihan mitä haluaa. Aivan kuten saa vaatia puolisoltaankin . Toista ei kuitenkaan voi vaatia muuttumaan oman mielensä mukaiseksi, joten on olemassa riski, että ystävyys tai parisuhde katkeaa tai sellaista ei pääse koskaan syntymäänkään, ellei satu kohtaamaan omaa perfect matchiaan. Ja silloinkaan toinen ei saa muuttua koko elämänsä aikana.

Totta kai ihmiset saavat muuttua. Suhteet elävät. Jos yhteistä löytyy tarpeeksi, ihmiset jatkavat yhdessä. Joskus taas muutokset ajavat ihmisiä erilleen. Elämä on liikettä.

Juuri näin,mutta on ihmisiä, joiden mielestä ei saisi tapahtua muutoksia, jotka ajavat ihmisiä erilleen. Noista muutoksistahan on juuri kyse silloin, kun lapsuuden ja nuoruuden ystävistä etääntyy. Tavallisimmat syyt taitavat olla muutot eli maantieteellinen etäisyys sekä parisuhteet ja perheen perustamiset. Tapaamiset harvenevat, kun on etäisyyttä tai elämässä uusia ihmisiä. Jos harventuneet tapaamiset eivät toiselle enää riitä vaan haluaisi edelleen tavata vähintään kerran viikossa kuten ennenkin, ajaudutaan erilleen ja syytetään toista siitä, että tämä oli inhottava, kun meni muuttamaan tai pariutui ja hankki vielä lapsiakin. 

Jos ihmissuhde on pitkä, niin olisi mukavaa jos toinen viitsisi sanoa ääneen sen, että hän haluaisi jotain muutoksia eikä ole enää tyytyväinen siihen miten asiat ovat. Jotkut ihmiset piilottavat tyytymättömyytensä ja vain äkisti päättävät ihmissuhteen. Olisi hienoa, jos pitkäaikaisessa ihmissuhteessa ennen sitä yritettäisiin saada suhde toimimaan uudenlaisessa tilanteessa ja vasta jos se ei onnistu, lyötäisiin hanskat tiskiin. Kukaan ei kuitenkaan osaa lukea toisten ajatuksia.

Ikävä kyllä aika harvalla työssäkäyvällä perheellisellä, jolla on muitakin ystäviä ja kavereita kuin tämä yksi, on aikaa ja energiaa tavata tätä yhtä joka viikko. Sinkkuna ehtii tavata ainakin seitsemää ystävää jokaista kerran viikossa, mutta ei enää perheellisenä. Normaalisti ystävät sopeutuvat siihen, että toisen elämäntilanne on muuttunut ja tapaamisten väheneminen on ihan ok. Tutustutaan itsekin uusiin ihmisiin eikä harventuneet tapaamiset haittaa kumpaakaan. Kun lapset kasvavat sen verran, että voivat jäädä tunniksi pariksi yksin kotiin, tapaamisia voi jälleen lisätä, jos toisenkin elämäntilanne sen sallii. Jos ei salli, toinen ymmärtää sanomattakin, että jatketaan harvemmin tapaamisia. Joskus tietenkin käy niin, että matkan varrella löytyy uusia ystäviä ja sen vuoksi vanha ystävyys vähitellen hiipuu, mutta sekin on ihan normaalia eikä mun mielestä tarvitse sitäkään normaalijärkisille erikseen selittää.

Ääneen lausumattomat odotukset puolin ja toisin ovat yleensä se asia, mikä saa monet ihmissuhteet päättymään. Mitä haittaa siitä on, että odotuksista puhutaan ääneen eikä odoteta, että toinen automaattisesti ymmärtää jotakin ilman, että siitä puhuttaisiin ikinä mitään? Jokainen elää omaa elämäänsä ja olisi hyvä, että ihmiset puhuisivat keskenään siitä miten he asioita kokevat. Se lisää ymmärrystä toisten tilanteita kohtaan. Ei siinä ole millään tavalla kyse siitä, että pitäisi toista jotenkin vähä-älyisenä.

Mä kyllä pitäisin ainakin jollain tasolla sosiaalisesti vähä-älyisenä, jos sinkkukaveri alkaisi esittämään viikottaisia tapaamisodotuksiaan ystävälleen, jolla on työssäkäyvä puoliso ja pieni vauva. Tai äitikahvilassa tutustuneista toinen alkaisi esittää odotuksia arkipäivien päiväkahveista kaverille, joka juuri palasi työelämään. Tai pitkäaikainen ystävyys, jossa molempien lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, toinen päättää tehdä vielä iltatähden eikä toinen ymmärtäisi, että toinen palasi takaisin pikkulapsiperhearkeen ja hänen elämänsä on nyt taas sellaista eikä lähes aikuisten lasten äidin elämää kuten itsellä on.

Mulla on ollut tuon viimeisimmän esimerkkini mukainen pitkä ystävyys, mutta ei mun ystäväni tarvinnut selitellä mulle, että hänellä ei olekaan enää samalla tavalla aikaa kuin mulla yhden täysi-ikäisen ja yhden teinin äitinä oli. En mä mikään pässi ole vaan tajusin kyllä heti,kun hän kertoi raskausuutisensa, että hänen elämänsä muuttuu ja ihan eri suuntaan kuin omani. Hän alkoi taas kaivata seuraa arkipäiviinsä päiväsaikaan ja mä taas olin silloin töissä. Ja vastaavasti minä pystyin jättämään nuorison keskenään kotiin, matkustelin ja tein kaikenlaista, mitä sinkkuna on mukava tehdä. Enkä mä esittänyt ystävälleni odotuksia, että hänen pitäisi jättää vauva miehensä kanssa kotiin ja lähteä mun kanssani pidennetylle viikonlopulle Berliiniin. Kumpikin meistä ymmärsi ihan sanomattakin, että vaikka elettiin noin 15 vuotta samanlaisessa elämäntilanteessa ja elämämme muuttuivat koko ajan samaan tahtiin samaan suuntaan, yks kaks toisen elämäntilanne palasikin takaisin alkuun ja toisen ei.

Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään? Vähä-älyisiä ihmisiä riittääkin tuolla sinun tarkastelutavallasi tässä maailmassa sitten paljon. Sinä olet ainoa ihminen joka elää juuri tuota elämää. Kukaan muu ei voi tarkalleen tietää miltä se tuntuu ja mitä siihen kaipaat. Se ei ole loukkaus, se on puhdas tosiasia. Ainoastaan ääneen lausutut sanat auttavat ihmisiä tavoittamaan toisen kokemuksen.

Mä olen kiitollinen omista ystävistäni, koska mun ei tarvitse perustella heille, miksi en ehdi tai jaksa nyt jotain asiaa. Eikä heidänkään tarvitse perustella mulle. Joskus en jaksa ihan vain siksi, että lähipiirissäni olevilla ihmisillä on vaikeaa ja koitan olla heidän tukenaan. Mulla ei ole tapana kertoa muiden ihmisten asioita kolmansille osapuolille, joten jo senkin vuoksi mun ystävieni ei tarvitse tietää, miten jollain toisella ystävälläni tai läheiselläni menee eli miksi mun aikani ja voimani meneekin nyt jonkun toisen ongelmien kanssa. Hyvässä ystävyydessä ei tarvita selityksiä eikä varsinkaan sellaisia selityksiä, jotka koskisivat jotain muita ihmisiä kuin näitä kahta ystävystä. Hyvässä ystävyydessä toisen ei tarvitse olla koko ajan kartalla, millaista toisen elämä juuri sillä hetkellä on. Hyvässä ystävyydessä voi luottaa toiseen ja siihen, että tämä sanoo, ettei ehdi tai jaksa nyt. Ei tarvita selitystä, miksi ei ehdi tai jaksa. Jos ystävä on vaikkapa juuri perustanut yrityksen ja keronut ystävälleen perustaneensa sen, normaalijärkisille on yleensä aika selvää, ettei ystävällä ole vähään aikaan kauheasti vapaa-aikaa.  Jos ystävä on vielä perheellinen, toinen kyllä tajuaa sanomattakin, että vähäinen vapaa-aika kuluu ensisijaisesti perheen kanssa ja vain, jos jotain aikarippeitä jää jäljelle ja silloin ei ole ihan uuvuksissa, voi ehtiä pitää yhteyttä ystävään. 

Voi olla, että mun ajattelullani vähä-älyisiä riittää tässä maailmassa, mutta en tarvitse ystävikseni sellaisia, jotka eivät osaa käyttää ollenkaan omia aivojaan. Tai sellaisia, jotka eivät usko, että en ehdi tai jaksa ilman, että selitän heille, miksi en. Sellaisen ihmisen, joka haluaa selitykset kaikista asioista, pitää hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään selittelee. Sellaisen ihmisen, joka haluaa olla 24/7 selvillä, mitä ystävän elämässä tapahtuu, pitää hankkia ystäväkseen sellainen ihminen, joka haluaa 24/7 kertoa ystävälleen omasta elämästään. Sellaisen, joka haluaa kuulla kaikki ystävänsä puolison, vanhempien, sisarusten, lasten, ystävien ja kavereidenkin asiat, kannattaa hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään puhuu muiden asioista kolmansille osapuolille. Ystävystymisessä vaikeinta onkin löytää sellainen ihminen, joka haluaa samoja asoita.  Jos ystäväsi on lojaali ja luotettava ihmissuhteissaan, niin vaikka kertoisit hänelle, että odotat hänen kertovan puolisonsa, vanhempiensa, lastensa, ystäviensä ja kavereidensa asioista sinulle, törmäät seinään. Jos sulle ei riitä vastaukseksi, että nyt ei ehdi tai jaksa, etsi sellainen ystävä, jota kiinnostaa lörpötellä muidenkin asioita kuin omiaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos joku lörpöttelee sulle muiden asioita, hän myös satavarmasti lörpöttelee muille sun asioitasi. 

Jännittävä teksti, jossa ihan hyviä pointteja. Silti samanaikaisesti tässä on jokin sellainen yksityisyyttä ylettömästi korostava asenne, joka kuulostaa tylyltä ja jopa vihamieliseltä. Kuulostaa aika periaatteelliselta touhulta, vähän sellaiselta, että "ystävät olkoot ystäviä, mutta älkää tulko multa kyselemään mitään, ei kuulu teille". En oikein ymmärrä edes, miksi jonkin asian selittäminen on itseltäni noin kovasti pois, että vie ihan ärsyyntymisen rajoille. Eikö samalla rahalla olisi ihan rauhassa vain selittänyt asian? Kuulosti siltä, että jos kysyisi sinulta, että minkäs alan yritys sinulla on, niin voisi saada sinut siitäkin nenilleen ja saisi olla varuillaan, että mikä nyt mahtaa olla taas liian tyhmä kysymys. 

Olen mielestäni aika luotettava, enkä tunnista tuota kuvailemaasi ongelmaa. Voihan aina sanoa, että nyt täytyy auttaa äitiä tai täytyy auttaa toista kaveria, eikä kuvailla toisten vaikeuksia sen tarkemmin. 

Sinä vaikutatkin ihan normaalilta ihmiseltä :) Edellinen kommenttini olikin oikeastaan tähän lauseeseen: "Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään" ja mun pointtini siinä oli, että ei ystävän tarvitsekaan tietää, millaista mun elämäni käytönnössä tällä hetkellä on. Jos sanon, että en ehdi tai jaksa, se riittää ystävilleni. Ei mun tarvitse selittää sen enempää. Ei tarvitse kertoa, että äitini on huonossa kunnossa ja tarvitsee apuani tai että siskollani on juuri avioero meneillään ja tarvitsee sen vuoksi mun tukeani ja apuani. Se, ettei ehdi tai jaksa, riittää ihan hyvin.  Jos ehdotan ystävälleni jotain eikä hänelle sovi, ei mulla ole tapana alkaa peräämään selityksiä, miksi ei sovi. Jos ei sovi niin ei sovi. Ihan sama, mistä syystä ei sovi, lopputuloshan on kuitenkin sama eli ei sovi. Eikä mun tarvitse tietää ystävieni elämästä kaikkea. Ei mun tarvitse koko ajan tietää, millaista mun ystävieni elämä käytännössä tällä hetkellä on. Mun mielestä ihmisellä on ystävyyssuhteissaankin oikeus yksityisyyteensä eikä uteleminen kuulu ystävyyteen. Kertoo, jos kertoo tai kertoo, kun kertoo. Tai ei kerro koskaan, koska ajan myötä kokeekin asian loppujen lopuksi aika merkityksettömänä. Ts pääsee asian yli ilman, että kertoo siitä ystävälleen. 

Ja mitä sitten tulee esim perheen perustamiseen, pitkään välimatkaan, yrityksen perustamiseen, sairastumiseen tai vaikkapa opiskeluun työn ohella, mun mielestä jokainen täysijärkinen ymmärtää, että kun kertoo vaikka aloittaneensa amk-opinnot kokopäivätyön ohella, opiskelukin vie aikaa. Tällä ihmisellä ei ole enää aikaa yhtä paljon kuin ennen opiskeluitaan. Tai jos pitkään työttömänä ollut on käynyt vuorotyötä tekevän ystävänsä kanssa pari kertaa viikossa päivisin uimahallissa, täysjärkinen ymmärtää, että jos hän saa työpaikan, ne päivisin tapahtuvat uimahallireissut jäävät pois. Ei ole mitään rakettiedettä ymmärtää, että tiettyihin asioihin menee aikaa ja se aika on pois jostain sellaisesta, mihin oli aiemmin aikaa. Aito ystävä on iloinen, kun toinen on saanut opiskelupaikan, työpaikan, perheenlisäystä tms, vaikka se vähentääkin yhteydenpitoa toisen kiireiden vuoksi. 

Jotkut - enkä tarkoita nyt sinua - tuntuvat haluavan ystävän olevan kuin avoin kirja, joka kertoo ihan kaiken elämästään. Ei saa olla pienintäkään yksityisasiaa. Kaikki pitäisi jakaa ystävän kanssa. Eihän puolisonkaan kanssa jaeta jokaista asiaa, mitä elämässä tapahtuu. 

Mitä asioita sinä et jaa puolisosi kanssa?

Minä en esim.jaa ystävieni asioita ja salaisuuksia puolisoni kanssa.Mutta ehkä nämä kaiken tiedon vaatijat ovatkin sellaisia, että lavertelevat puolisolleen kaikki ystäviensäkin asiat ja eivät siksi ymmärrä, että kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea

-ohis

Kyse oli omassa elämässä tapahtuvista asioista, joita ei jaeta puolison kanssa, ei toisten elämän käänteistä. Mitä omassa elämässäsi on sellaista, mistä et halua puhua puolisosi kanssa?

Annappas kun mietin. Olemme olleet naimisissa 30 vuotta. Sinä aikana on varmaan jäänyt paljon asioita kertomatta toiselle. Kuten myös toisella minulle. Mieheni on ollut välillä 10 vuotta töissä toisella paikkakunnalla ja oli vain viikonloput kotona. En usko, että viikonlopun aikana ehdimme jakaa kaiken tarkkaan, mitä olemme viikolla tehneet. Samoin on varmaan jäänyt monia muita juttuja ja ajatuksia kertomatta muiden tärkeämpien asioiden jalkoihin.

En ole koskaan kokenut puolisoakaan ihmiseksi, kenelle olen tilivelvollinen koko ajan tekemisistäni ja ajatuksistani. Jos olen viikolla vapaana, ei hän kysy illalla töistä tullessaan heti, että kerro kaikki, mitä teit päivän aikana. Jakamatta varmaan jäi paljon, mitä tein sellaisena päivänä. Kävin kaupassa, juttelin kaverin kanssa puhelimessa tunnin, ostin kahdet rintaliivit ja kengät, nukuin päiväunet. En minäkään tenttaa, mitä hän teki viime lauantaina, kun olin iltavuorossa.

Joten paljon jää asioita jakamatta puolison kanssa ja on jäänyt 30 vuoden aikana. On paljon asioita, joita en tiedä puolisostani ja mitä hän on tehnyt, kun en ole ollut paikalla. 

-Se ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten taitaa yksinäisiä nyppiä se, kun ystävä tekee lapsia ja heille ei ole enää aikaa, kuten ennen

Aika moni perheellinen ihminen kokee myös itsensä yksinäiseksi. Kyllä, se harmittaa, jos ystävällä ei ole sinulle aikaa. Sehän on monien mielestä yksi ystävyyden peruselementeistä, että toisen seurassa vietetään aikaa.

Siksi ei kannatakaan nk laittaa kaikkia munia samaan koriin. Kun on useampia ystäviä ja kavereita ja ehkä lisäksi vielä tuttavia, ei tunne itseään yksinäiseksi, vaikka juuri jollekin tietylle ystävälle tai kaverille ei nyt sovi. Jollekin toiselle kun voi sopiakin. Mun mielestä ystävyys edellyttää myös tilan antamista toiselle ja yhdessä ollaan silloin, kun se sopii molemmille eikä kummankaan tarvitse perua tai muuttaa omia suunnitelmiaan sen vuoksi, että toinen haluaakin tehdä jotain yhdessä.

Entä jos kaipaa juuri tätä tiettyä ystävää, kun häntä ei ole kuukausiin tavannut? Saako ystävyyssuhteessa kaivata toisen seuraa, jos ei hetkeen olla oltu tekemisissä?

Tottakai saa kaivata. Mä kaipaan aika ajoin edelleenkin ystävääni, joka kuoli jo 30 vuotta sitten. Ei kaipaamisessa ole mitään väärää. Jos ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, voi laittaa vaikka tekstarin tai laittaa mesessä tai whatsappissa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu. Sun kaipauksesi on kuitenkin oma tunteesi ja jos ystäväsi on kiireinen - tai vaikka sairaana - ei hänen tehtävänsä ole muuttaa omia aikataulujaan tai suunnitelmiaan sun kaipauksesi lievittämiseksi. 

Mä en ole tavannut parasta ystävääni kohta kahteen vuoteen. Hän on mulle sellainen "sielunsisko", jota moni yksinäinen tuntuu kaipaavan elämäänsä. Asutaan naapurikaupungeissa eli matkakaan ei ole pitkä ja julkinen liikenne toimii. Syy tapaamattomuuteen on mun sairauteni. Viimeisen vuoden aikana olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa. En toistaiseksi pääse kotoa juurikaan pois tai ainoastaan lyhyen matkan päähän. Bussilla matkustaminen ei onnistu multa lainkaan. Kaipaan tätä ystävääni ja kaipaan yhteisiä hetkiä, mutta maltan odottaa. Todennäköisesti jo ensi kesänä pystyn taas liikkumaan bussillakin. Ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan, mutta en mä ole hänelle siitä mustasukkainen.

Mulla ramppaa perhettä ja läheisiä täällä kotona ihan niin usein kuin vain haluan ja jaksan ottaa vastaan. Paikallisessa baarissa käy naapurustossa asuvia tutuiksi tulleita ihmisiä, joiden kanssa voin rupatella silloin, kun vointi on sen verran hyvä, että jaksan kävellä baariin asti ja istua hetken aikaa siellä. Jotkut jopa tarjoutuvat saattamaan mut takaisin kotiin, koska kävelyni kyynärsauvojenkin kanssa on vielä huonoa. Lisäksi mulla on tietysti Facebook Messengereineen. Pidän sitä kautta yhteyttä ihmisiin, joita en voi nyt toistaiseksi tavata irl. 

Nyt olen ollut kohta 2 kk neljän seinän sisällä. En silti koe itseäni yksinäiseksi. Mulla vain on nyt sellainen elämäntilanne, ettei ulkona liikkuminen ole mahdollista. Parin viikon sisällä pääsen ehkä piipahtamaan paikallisessa. Ystävänikään ei koe itseään yksnäiseksi, koska hänellä on elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Olisi aika ikävää, jos minä olisin hänen ainoa ihmissuhteensa. Tai ehkä olisin monen palstalaisen mielestä vain huono ystävä, kun menin 10 vuotta sitten sairastumaan hitaasti etenevään sairauteen. Reilu vuosi sitten tämä ystäväni sai saman diagnoosin ja minussa hän näkee oman tulevaisuutensa. Tämä on lähentänyt meitä entisestään, vaikka emme olekaan tavanneet kertaakaan hänen diagnoosinsa jälkeen. 

Ystäväänsä - kuolluttakin - voi kaivata, mutta jos on muitakin ystäviä ja kavereita, toisen muuttunut elämäntilanne ei johdakaan toisen yksinäisyyteen. Tätä aiemmalla kirjoituksellani tarkoitin.

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on nykyään keskimäärin kolme ystävää. Moni tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ystävät ovat jatkuvasti todella kiireisen oloisia ja tapaamisten välillä menee aikaa vuosikausia.

Jos niillä kaikilla kolmella on niin kiire, että yhteydenpidossa on välissä vuosia, nimenomaan kannattaa hankkia uusia ystäviä, kavereita ja muita tuttuja. Kuten edellä kirjoitin, hyvä ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan nyt, kun minusta ei ole lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhteyttä pidetään viestittämällä pari kertaa viikossa, mutta kahteen vuoteen ei olla tavattu. Ei meidän ystävyys kaadu siihen, että emme nyt toistaiseksi ole voineet tavata. Eikä kumpikaan meistä ole yksinäinen, koska kummankin elämässä on muitakin ihmisiä. Mun mielestä hyvän ystävän täytyy ymmärtää, että toisella voi olla hyvinkin kiireisiä elämänvaiheita. Eihän kukaan elä elämäänsä ystäviään varten vaan itseään varten. Myös se ystävä elää omaa elämäänsä samaan aikaan kuin kiireisempi ystävänsä elää omaansa.

Ei siinä ole mitään vikaa, että ihmisellä on elämäntilanteisiinsa liittyviä ystäviä ja kavereita. Kotiäitivuosina voi päivät kulua samalla alueella asuvien muiden äitien kanssa, mutta kun palataan takaisin työelämään, aiemmat päiväkahvittelut ja yhdessä vietetyt päivät leikkipuistossa loppuvat. Opiskeluaikana voidaan olla hyvinkin tiiviisti yhdessä, päivät koululla, koulun jälkeen tehdään ehkä yhdessä ryhmätöitä ja viikonloppuisin käydään leffassa, baarissa tms. Mutta kun opinnot on ohi ja toinen muuttaa työpaikan saatuaan Oulusta Helsinkiin, on aika selvää, että enää ei olla kaikki päivät yhdessä eikä käydä enää joka viikonloppu leffassa, baarissa tms. Ouluun jäänyt hankkii uusia ystäviä Oulusta ja Helsinkiin lähtenyt Helsingistä. Ei ystävyys ole mikään elinikäinen sitoumus, jossa kumpikin tekee kaikki elämäänsä koskevat päätökset siten, että se sopii myös toiselle. 

Miten se käytännössä onnistuu, jos ihmiset suhtautuvat kuten täällä? Uusia ystäväehdokkaita tunnutaan tässä keskustelussa pidettävän selvästi ikävinä tyrkkyinä.

Niin. Eikö olekkin hassua. Toiset saa kavereita ja ystäviä helposti uudella paikkakunnalla, toiset ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten taitaa yksinäisiä nyppiä se, kun ystävä tekee lapsia ja heille ei ole enää aikaa, kuten ennen

Aika moni perheellinen ihminen kokee myös itsensä yksinäiseksi. Kyllä, se harmittaa, jos ystävällä ei ole sinulle aikaa. Sehän on monien mielestä yksi ystävyyden peruselementeistä, että toisen seurassa vietetään aikaa.

Siksi ei kannatakaan nk laittaa kaikkia munia samaan koriin. Kun on useampia ystäviä ja kavereita ja ehkä lisäksi vielä tuttavia, ei tunne itseään yksinäiseksi, vaikka juuri jollekin tietylle ystävälle tai kaverille ei nyt sovi. Jollekin toiselle kun voi sopiakin. Mun mielestä ystävyys edellyttää myös tilan antamista toiselle ja yhdessä ollaan silloin, kun se sopii molemmille eikä kummankaan tarvitse perua tai muuttaa omia suunnitelmiaan sen vuoksi, että toinen haluaakin tehdä jotain yhdessä.

Entä jos kaipaa juuri tätä tiettyä ystävää, kun häntä ei ole kuukausiin tavannut? Saako ystävyyssuhteessa kaivata toisen seuraa, jos ei hetkeen olla oltu tekemisissä?

Tottakai saa kaivata. Mä kaipaan aika ajoin edelleenkin ystävääni, joka kuoli jo 30 vuotta sitten. Ei kaipaamisessa ole mitään väärää. Jos ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, voi laittaa vaikka tekstarin tai laittaa mesessä tai whatsappissa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu. Sun kaipauksesi on kuitenkin oma tunteesi ja jos ystäväsi on kiireinen - tai vaikka sairaana - ei hänen tehtävänsä ole muuttaa omia aikataulujaan tai suunnitelmiaan sun kaipauksesi lievittämiseksi. 

Mä en ole tavannut parasta ystävääni kohta kahteen vuoteen. Hän on mulle sellainen "sielunsisko", jota moni yksinäinen tuntuu kaipaavan elämäänsä. Asutaan naapurikaupungeissa eli matkakaan ei ole pitkä ja julkinen liikenne toimii. Syy tapaamattomuuteen on mun sairauteni. Viimeisen vuoden aikana olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa. En toistaiseksi pääse kotoa juurikaan pois tai ainoastaan lyhyen matkan päähän. Bussilla matkustaminen ei onnistu multa lainkaan. Kaipaan tätä ystävääni ja kaipaan yhteisiä hetkiä, mutta maltan odottaa. Todennäköisesti jo ensi kesänä pystyn taas liikkumaan bussillakin. Ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan, mutta en mä ole hänelle siitä mustasukkainen.

Mulla ramppaa perhettä ja läheisiä täällä kotona ihan niin usein kuin vain haluan ja jaksan ottaa vastaan. Paikallisessa baarissa käy naapurustossa asuvia tutuiksi tulleita ihmisiä, joiden kanssa voin rupatella silloin, kun vointi on sen verran hyvä, että jaksan kävellä baariin asti ja istua hetken aikaa siellä. Jotkut jopa tarjoutuvat saattamaan mut takaisin kotiin, koska kävelyni kyynärsauvojenkin kanssa on vielä huonoa. Lisäksi mulla on tietysti Facebook Messengereineen. Pidän sitä kautta yhteyttä ihmisiin, joita en voi nyt toistaiseksi tavata irl. 

Nyt olen ollut kohta 2 kk neljän seinän sisällä. En silti koe itseäni yksinäiseksi. Mulla vain on nyt sellainen elämäntilanne, ettei ulkona liikkuminen ole mahdollista. Parin viikon sisällä pääsen ehkä piipahtamaan paikallisessa. Ystävänikään ei koe itseään yksnäiseksi, koska hänellä on elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Olisi aika ikävää, jos minä olisin hänen ainoa ihmissuhteensa. Tai ehkä olisin monen palstalaisen mielestä vain huono ystävä, kun menin 10 vuotta sitten sairastumaan hitaasti etenevään sairauteen. Reilu vuosi sitten tämä ystäväni sai saman diagnoosin ja minussa hän näkee oman tulevaisuutensa. Tämä on lähentänyt meitä entisestään, vaikka emme olekaan tavanneet kertaakaan hänen diagnoosinsa jälkeen. 

Ystäväänsä - kuolluttakin - voi kaivata, mutta jos on muitakin ystäviä ja kavereita, toisen muuttunut elämäntilanne ei johdakaan toisen yksinäisyyteen. Tätä aiemmalla kirjoituksellani tarkoitin.

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on nykyään keskimäärin kolme ystävää. Moni tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ystävät ovat jatkuvasti todella kiireisen oloisia ja tapaamisten välillä menee aikaa vuosikausia.

Jos niillä kaikilla kolmella on niin kiire, että yhteydenpidossa on välissä vuosia, nimenomaan kannattaa hankkia uusia ystäviä, kavereita ja muita tuttuja. Kuten edellä kirjoitin, hyvä ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan nyt, kun minusta ei ole lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhteyttä pidetään viestittämällä pari kertaa viikossa, mutta kahteen vuoteen ei olla tavattu. Ei meidän ystävyys kaadu siihen, että emme nyt toistaiseksi ole voineet tavata. Eikä kumpikaan meistä ole yksinäinen, koska kummankin elämässä on muitakin ihmisiä. Mun mielestä hyvän ystävän täytyy ymmärtää, että toisella voi olla hyvinkin kiireisiä elämänvaiheita. Eihän kukaan elä elämäänsä ystäviään varten vaan itseään varten. Myös se ystävä elää omaa elämäänsä samaan aikaan kuin kiireisempi ystävänsä elää omaansa.

Ei siinä ole mitään vikaa, että ihmisellä on elämäntilanteisiinsa liittyviä ystäviä ja kavereita. Kotiäitivuosina voi päivät kulua samalla alueella asuvien muiden äitien kanssa, mutta kun palataan takaisin työelämään, aiemmat päiväkahvittelut ja yhdessä vietetyt päivät leikkipuistossa loppuvat. Opiskeluaikana voidaan olla hyvinkin tiiviisti yhdessä, päivät koululla, koulun jälkeen tehdään ehkä yhdessä ryhmätöitä ja viikonloppuisin käydään leffassa, baarissa tms. Mutta kun opinnot on ohi ja toinen muuttaa työpaikan saatuaan Oulusta Helsinkiin, on aika selvää, että enää ei olla kaikki päivät yhdessä eikä käydä enää joka viikonloppu leffassa, baarissa tms. Ouluun jäänyt hankkii uusia ystäviä Oulusta ja Helsinkiin lähtenyt Helsingistä. Ei ystävyys ole mikään elinikäinen sitoumus, jossa kumpikin tekee kaikki elämäänsä koskevat päätökset siten, että se sopii myös toiselle. 

Miten se käytännössä onnistuu, jos ihmiset suhtautuvat kuten täällä? Uusia ystäväehdokkaita tunnutaan tässä keskustelussa pidettävän selvästi ikävinä tyrkkyinä.

Niin. Eikö olekkin hassua. Toiset saa kavereita ja ystäviä helposti uudella paikkakunnalla, toiset ei.

Tässä keskustelussa yritetään yksinäisyys esittää vain yksilötason ongelmana tyyliin, että ihmisessä on oltava jotain vikaa, jos hän kokee itsensä yksinäiseksi. Silti moni tutkija on sitä mieltä, että yksinäisyys on erittäin yleinen ongelma, josta ihmiset eivät oikeastaan uskalla puhua, koska pelkäävät tulevansa leimatuksi, jos tällaisia kokemuksia esiin nostavat. Moni opiskelija muun muassa on yksinäinen uudella paikkakunnalla, vaikka usein opinnot tarjoavat paljonkin tilaisuuksia tutustua uusiin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten taitaa yksinäisiä nyppiä se, kun ystävä tekee lapsia ja heille ei ole enää aikaa, kuten ennen

Aika moni perheellinen ihminen kokee myös itsensä yksinäiseksi. Kyllä, se harmittaa, jos ystävällä ei ole sinulle aikaa. Sehän on monien mielestä yksi ystävyyden peruselementeistä, että toisen seurassa vietetään aikaa.

Siksi ei kannatakaan nk laittaa kaikkia munia samaan koriin. Kun on useampia ystäviä ja kavereita ja ehkä lisäksi vielä tuttavia, ei tunne itseään yksinäiseksi, vaikka juuri jollekin tietylle ystävälle tai kaverille ei nyt sovi. Jollekin toiselle kun voi sopiakin. Mun mielestä ystävyys edellyttää myös tilan antamista toiselle ja yhdessä ollaan silloin, kun se sopii molemmille eikä kummankaan tarvitse perua tai muuttaa omia suunnitelmiaan sen vuoksi, että toinen haluaakin tehdä jotain yhdessä.

Entä jos kaipaa juuri tätä tiettyä ystävää, kun häntä ei ole kuukausiin tavannut? Saako ystävyyssuhteessa kaivata toisen seuraa, jos ei hetkeen olla oltu tekemisissä?

Tottakai saa kaivata. Mä kaipaan aika ajoin edelleenkin ystävääni, joka kuoli jo 30 vuotta sitten. Ei kaipaamisessa ole mitään väärää. Jos ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, voi laittaa vaikka tekstarin tai laittaa mesessä tai whatsappissa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu. Sun kaipauksesi on kuitenkin oma tunteesi ja jos ystäväsi on kiireinen - tai vaikka sairaana - ei hänen tehtävänsä ole muuttaa omia aikataulujaan tai suunnitelmiaan sun kaipauksesi lievittämiseksi. 

Mä en ole tavannut parasta ystävääni kohta kahteen vuoteen. Hän on mulle sellainen "sielunsisko", jota moni yksinäinen tuntuu kaipaavan elämäänsä. Asutaan naapurikaupungeissa eli matkakaan ei ole pitkä ja julkinen liikenne toimii. Syy tapaamattomuuteen on mun sairauteni. Viimeisen vuoden aikana olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa. En toistaiseksi pääse kotoa juurikaan pois tai ainoastaan lyhyen matkan päähän. Bussilla matkustaminen ei onnistu multa lainkaan. Kaipaan tätä ystävääni ja kaipaan yhteisiä hetkiä, mutta maltan odottaa. Todennäköisesti jo ensi kesänä pystyn taas liikkumaan bussillakin. Ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan, mutta en mä ole hänelle siitä mustasukkainen.

Mulla ramppaa perhettä ja läheisiä täällä kotona ihan niin usein kuin vain haluan ja jaksan ottaa vastaan. Paikallisessa baarissa käy naapurustossa asuvia tutuiksi tulleita ihmisiä, joiden kanssa voin rupatella silloin, kun vointi on sen verran hyvä, että jaksan kävellä baariin asti ja istua hetken aikaa siellä. Jotkut jopa tarjoutuvat saattamaan mut takaisin kotiin, koska kävelyni kyynärsauvojenkin kanssa on vielä huonoa. Lisäksi mulla on tietysti Facebook Messengereineen. Pidän sitä kautta yhteyttä ihmisiin, joita en voi nyt toistaiseksi tavata irl. 

Nyt olen ollut kohta 2 kk neljän seinän sisällä. En silti koe itseäni yksinäiseksi. Mulla vain on nyt sellainen elämäntilanne, ettei ulkona liikkuminen ole mahdollista. Parin viikon sisällä pääsen ehkä piipahtamaan paikallisessa. Ystävänikään ei koe itseään yksnäiseksi, koska hänellä on elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Olisi aika ikävää, jos minä olisin hänen ainoa ihmissuhteensa. Tai ehkä olisin monen palstalaisen mielestä vain huono ystävä, kun menin 10 vuotta sitten sairastumaan hitaasti etenevään sairauteen. Reilu vuosi sitten tämä ystäväni sai saman diagnoosin ja minussa hän näkee oman tulevaisuutensa. Tämä on lähentänyt meitä entisestään, vaikka emme olekaan tavanneet kertaakaan hänen diagnoosinsa jälkeen. 

Ystäväänsä - kuolluttakin - voi kaivata, mutta jos on muitakin ystäviä ja kavereita, toisen muuttunut elämäntilanne ei johdakaan toisen yksinäisyyteen. Tätä aiemmalla kirjoituksellani tarkoitin.

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on nykyään keskimäärin kolme ystävää. Moni tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ystävät ovat jatkuvasti todella kiireisen oloisia ja tapaamisten välillä menee aikaa vuosikausia.

Jos niillä kaikilla kolmella on niin kiire, että yhteydenpidossa on välissä vuosia, nimenomaan kannattaa hankkia uusia ystäviä, kavereita ja muita tuttuja. Kuten edellä kirjoitin, hyvä ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan nyt, kun minusta ei ole lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhteyttä pidetään viestittämällä pari kertaa viikossa, mutta kahteen vuoteen ei olla tavattu. Ei meidän ystävyys kaadu siihen, että emme nyt toistaiseksi ole voineet tavata. Eikä kumpikaan meistä ole yksinäinen, koska kummankin elämässä on muitakin ihmisiä. Mun mielestä hyvän ystävän täytyy ymmärtää, että toisella voi olla hyvinkin kiireisiä elämänvaiheita. Eihän kukaan elä elämäänsä ystäviään varten vaan itseään varten. Myös se ystävä elää omaa elämäänsä samaan aikaan kuin kiireisempi ystävänsä elää omaansa.

Ei siinä ole mitään vikaa, että ihmisellä on elämäntilanteisiinsa liittyviä ystäviä ja kavereita. Kotiäitivuosina voi päivät kulua samalla alueella asuvien muiden äitien kanssa, mutta kun palataan takaisin työelämään, aiemmat päiväkahvittelut ja yhdessä vietetyt päivät leikkipuistossa loppuvat. Opiskeluaikana voidaan olla hyvinkin tiiviisti yhdessä, päivät koululla, koulun jälkeen tehdään ehkä yhdessä ryhmätöitä ja viikonloppuisin käydään leffassa, baarissa tms. Mutta kun opinnot on ohi ja toinen muuttaa työpaikan saatuaan Oulusta Helsinkiin, on aika selvää, että enää ei olla kaikki päivät yhdessä eikä käydä enää joka viikonloppu leffassa, baarissa tms. Ouluun jäänyt hankkii uusia ystäviä Oulusta ja Helsinkiin lähtenyt Helsingistä. Ei ystävyys ole mikään elinikäinen sitoumus, jossa kumpikin tekee kaikki elämäänsä koskevat päätökset siten, että se sopii myös toiselle. 

Miten se käytännössä onnistuu, jos ihmiset suhtautuvat kuten täällä? Uusia ystäväehdokkaita tunnutaan tässä keskustelussa pidettävän selvästi ikävinä tyrkkyinä.

Niin. Eikö olekkin hassua. Toiset saa kavereita ja ystäviä helposti uudella paikkakunnalla, toiset ei.

Tässä keskustelussa yritetään yksinäisyys esittää vain yksilötason ongelmana tyyliin, että ihmisessä on oltava jotain vikaa, jos hän kokee itsensä yksinäiseksi. Silti moni tutkija on sitä mieltä, että yksinäisyys on erittäin yleinen ongelma, josta ihmiset eivät oikeastaan uskalla puhua, koska pelkäävät tulevansa leimatuksi, jos tällaisia kokemuksia esiin nostavat. Moni opiskelija muun muassa on yksinäinen uudella paikkakunnalla, vaikka usein opinnot tarjoavat paljonkin tilaisuuksia tutustua uusiin ihmisiin.

Yksinäisyys on tunne. Joku voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja olisi seuraa. Sille ei voi kukaan muu tehdä mitään,kuin itse.

Samoin, jos on konkreettisesti yksinäinen, sillekkään ei voi kukaan muu mitään. Ainoa keino, on yrittää itse sille tehdä jotain.

Muita haukkumalla tilanne ei miksikään muutu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten taitaa yksinäisiä nyppiä se, kun ystävä tekee lapsia ja heille ei ole enää aikaa, kuten ennen

Aika moni perheellinen ihminen kokee myös itsensä yksinäiseksi. Kyllä, se harmittaa, jos ystävällä ei ole sinulle aikaa. Sehän on monien mielestä yksi ystävyyden peruselementeistä, että toisen seurassa vietetään aikaa.

Siksi ei kannatakaan nk laittaa kaikkia munia samaan koriin. Kun on useampia ystäviä ja kavereita ja ehkä lisäksi vielä tuttavia, ei tunne itseään yksinäiseksi, vaikka juuri jollekin tietylle ystävälle tai kaverille ei nyt sovi. Jollekin toiselle kun voi sopiakin. Mun mielestä ystävyys edellyttää myös tilan antamista toiselle ja yhdessä ollaan silloin, kun se sopii molemmille eikä kummankaan tarvitse perua tai muuttaa omia suunnitelmiaan sen vuoksi, että toinen haluaakin tehdä jotain yhdessä.

Entä jos kaipaa juuri tätä tiettyä ystävää, kun häntä ei ole kuukausiin tavannut? Saako ystävyyssuhteessa kaivata toisen seuraa, jos ei hetkeen olla oltu tekemisissä?

Tottakai saa kaivata. Mä kaipaan aika ajoin edelleenkin ystävääni, joka kuoli jo 30 vuotta sitten. Ei kaipaamisessa ole mitään väärää. Jos ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, voi laittaa vaikka tekstarin tai laittaa mesessä tai whatsappissa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu. Sun kaipauksesi on kuitenkin oma tunteesi ja jos ystäväsi on kiireinen - tai vaikka sairaana - ei hänen tehtävänsä ole muuttaa omia aikataulujaan tai suunnitelmiaan sun kaipauksesi lievittämiseksi. 

Mä en ole tavannut parasta ystävääni kohta kahteen vuoteen. Hän on mulle sellainen "sielunsisko", jota moni yksinäinen tuntuu kaipaavan elämäänsä. Asutaan naapurikaupungeissa eli matkakaan ei ole pitkä ja julkinen liikenne toimii. Syy tapaamattomuuteen on mun sairauteni. Viimeisen vuoden aikana olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa. En toistaiseksi pääse kotoa juurikaan pois tai ainoastaan lyhyen matkan päähän. Bussilla matkustaminen ei onnistu multa lainkaan. Kaipaan tätä ystävääni ja kaipaan yhteisiä hetkiä, mutta maltan odottaa. Todennäköisesti jo ensi kesänä pystyn taas liikkumaan bussillakin. Ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan, mutta en mä ole hänelle siitä mustasukkainen.

Mulla ramppaa perhettä ja läheisiä täällä kotona ihan niin usein kuin vain haluan ja jaksan ottaa vastaan. Paikallisessa baarissa käy naapurustossa asuvia tutuiksi tulleita ihmisiä, joiden kanssa voin rupatella silloin, kun vointi on sen verran hyvä, että jaksan kävellä baariin asti ja istua hetken aikaa siellä. Jotkut jopa tarjoutuvat saattamaan mut takaisin kotiin, koska kävelyni kyynärsauvojenkin kanssa on vielä huonoa. Lisäksi mulla on tietysti Facebook Messengereineen. Pidän sitä kautta yhteyttä ihmisiin, joita en voi nyt toistaiseksi tavata irl. 

Nyt olen ollut kohta 2 kk neljän seinän sisällä. En silti koe itseäni yksinäiseksi. Mulla vain on nyt sellainen elämäntilanne, ettei ulkona liikkuminen ole mahdollista. Parin viikon sisällä pääsen ehkä piipahtamaan paikallisessa. Ystävänikään ei koe itseään yksnäiseksi, koska hänellä on elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Olisi aika ikävää, jos minä olisin hänen ainoa ihmissuhteensa. Tai ehkä olisin monen palstalaisen mielestä vain huono ystävä, kun menin 10 vuotta sitten sairastumaan hitaasti etenevään sairauteen. Reilu vuosi sitten tämä ystäväni sai saman diagnoosin ja minussa hän näkee oman tulevaisuutensa. Tämä on lähentänyt meitä entisestään, vaikka emme olekaan tavanneet kertaakaan hänen diagnoosinsa jälkeen. 

Ystäväänsä - kuolluttakin - voi kaivata, mutta jos on muitakin ystäviä ja kavereita, toisen muuttunut elämäntilanne ei johdakaan toisen yksinäisyyteen. Tätä aiemmalla kirjoituksellani tarkoitin.

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on nykyään keskimäärin kolme ystävää. Moni tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ystävät ovat jatkuvasti todella kiireisen oloisia ja tapaamisten välillä menee aikaa vuosikausia.

Jos niillä kaikilla kolmella on niin kiire, että yhteydenpidossa on välissä vuosia, nimenomaan kannattaa hankkia uusia ystäviä, kavereita ja muita tuttuja. Kuten edellä kirjoitin, hyvä ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan nyt, kun minusta ei ole lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhteyttä pidetään viestittämällä pari kertaa viikossa, mutta kahteen vuoteen ei olla tavattu. Ei meidän ystävyys kaadu siihen, että emme nyt toistaiseksi ole voineet tavata. Eikä kumpikaan meistä ole yksinäinen, koska kummankin elämässä on muitakin ihmisiä. Mun mielestä hyvän ystävän täytyy ymmärtää, että toisella voi olla hyvinkin kiireisiä elämänvaiheita. Eihän kukaan elä elämäänsä ystäviään varten vaan itseään varten. Myös se ystävä elää omaa elämäänsä samaan aikaan kuin kiireisempi ystävänsä elää omaansa.

Ei siinä ole mitään vikaa, että ihmisellä on elämäntilanteisiinsa liittyviä ystäviä ja kavereita. Kotiäitivuosina voi päivät kulua samalla alueella asuvien muiden äitien kanssa, mutta kun palataan takaisin työelämään, aiemmat päiväkahvittelut ja yhdessä vietetyt päivät leikkipuistossa loppuvat. Opiskeluaikana voidaan olla hyvinkin tiiviisti yhdessä, päivät koululla, koulun jälkeen tehdään ehkä yhdessä ryhmätöitä ja viikonloppuisin käydään leffassa, baarissa tms. Mutta kun opinnot on ohi ja toinen muuttaa työpaikan saatuaan Oulusta Helsinkiin, on aika selvää, että enää ei olla kaikki päivät yhdessä eikä käydä enää joka viikonloppu leffassa, baarissa tms. Ouluun jäänyt hankkii uusia ystäviä Oulusta ja Helsinkiin lähtenyt Helsingistä. Ei ystävyys ole mikään elinikäinen sitoumus, jossa kumpikin tekee kaikki elämäänsä koskevat päätökset siten, että se sopii myös toiselle. 

Miten se käytännössä onnistuu, jos ihmiset suhtautuvat kuten täällä? Uusia ystäväehdokkaita tunnutaan tässä keskustelussa pidettävän selvästi ikävinä tyrkkyinä.

Niin. Eikö olekkin hassua. Toiset saa kavereita ja ystäviä helposti uudella paikkakunnalla, toiset ei.

Tässä keskustelussa yritetään yksinäisyys esittää vain yksilötason ongelmana tyyliin, että ihmisessä on oltava jotain vikaa, jos hän kokee itsensä yksinäiseksi. Silti moni tutkija on sitä mieltä, että yksinäisyys on erittäin yleinen ongelma, josta ihmiset eivät oikeastaan uskalla puhua, koska pelkäävät tulevansa leimatuksi, jos tällaisia kokemuksia esiin nostavat. Moni opiskelija muun muassa on yksinäinen uudella paikkakunnalla, vaikka usein opinnot tarjoavat paljonkin tilaisuuksia tutustua uusiin ihmisiin.

Yksinäisyys on tunne. Joku voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja olisi seuraa. Sille ei voi kukaan muu tehdä mitään,kuin itse.

Samoin, jos on konkreettisesti yksinäinen, sillekkään ei voi kukaan muu mitään. Ainoa keino, on yrittää itse sille tehdä jotain.

Muita haukkumalla tilanne ei miksikään muutu.

Ihmisille voidaan myös järjestää erilaisia tilaisuuksia tutustumista varten. Ja esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttaneelle ihmiselle voidaan myös tarjota tilaisuuksia tutustua omiin tuttaviin, viettää itse aikaa hänen kanssaan jne. Yksinäisyyttä voivat kyllä muutkin ihmiset yrittää helpottaa, jos jonkun yksinäisyyden huomaavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten taitaa yksinäisiä nyppiä se, kun ystävä tekee lapsia ja heille ei ole enää aikaa, kuten ennen

Aika moni perheellinen ihminen kokee myös itsensä yksinäiseksi. Kyllä, se harmittaa, jos ystävällä ei ole sinulle aikaa. Sehän on monien mielestä yksi ystävyyden peruselementeistä, että toisen seurassa vietetään aikaa.

Siksi ei kannatakaan nk laittaa kaikkia munia samaan koriin. Kun on useampia ystäviä ja kavereita ja ehkä lisäksi vielä tuttavia, ei tunne itseään yksinäiseksi, vaikka juuri jollekin tietylle ystävälle tai kaverille ei nyt sovi. Jollekin toiselle kun voi sopiakin. Mun mielestä ystävyys edellyttää myös tilan antamista toiselle ja yhdessä ollaan silloin, kun se sopii molemmille eikä kummankaan tarvitse perua tai muuttaa omia suunnitelmiaan sen vuoksi, että toinen haluaakin tehdä jotain yhdessä.

Entä jos kaipaa juuri tätä tiettyä ystävää, kun häntä ei ole kuukausiin tavannut? Saako ystävyyssuhteessa kaivata toisen seuraa, jos ei hetkeen olla oltu tekemisissä?

Tottakai saa kaivata. Mä kaipaan aika ajoin edelleenkin ystävääni, joka kuoli jo 30 vuotta sitten. Ei kaipaamisessa ole mitään väärää. Jos ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, voi laittaa vaikka tekstarin tai laittaa mesessä tai whatsappissa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu. Sun kaipauksesi on kuitenkin oma tunteesi ja jos ystäväsi on kiireinen - tai vaikka sairaana - ei hänen tehtävänsä ole muuttaa omia aikataulujaan tai suunnitelmiaan sun kaipauksesi lievittämiseksi. 

Mä en ole tavannut parasta ystävääni kohta kahteen vuoteen. Hän on mulle sellainen "sielunsisko", jota moni yksinäinen tuntuu kaipaavan elämäänsä. Asutaan naapurikaupungeissa eli matkakaan ei ole pitkä ja julkinen liikenne toimii. Syy tapaamattomuuteen on mun sairauteni. Viimeisen vuoden aikana olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa. En toistaiseksi pääse kotoa juurikaan pois tai ainoastaan lyhyen matkan päähän. Bussilla matkustaminen ei onnistu multa lainkaan. Kaipaan tätä ystävääni ja kaipaan yhteisiä hetkiä, mutta maltan odottaa. Todennäköisesti jo ensi kesänä pystyn taas liikkumaan bussillakin. Ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan, mutta en mä ole hänelle siitä mustasukkainen.

Mulla ramppaa perhettä ja läheisiä täällä kotona ihan niin usein kuin vain haluan ja jaksan ottaa vastaan. Paikallisessa baarissa käy naapurustossa asuvia tutuiksi tulleita ihmisiä, joiden kanssa voin rupatella silloin, kun vointi on sen verran hyvä, että jaksan kävellä baariin asti ja istua hetken aikaa siellä. Jotkut jopa tarjoutuvat saattamaan mut takaisin kotiin, koska kävelyni kyynärsauvojenkin kanssa on vielä huonoa. Lisäksi mulla on tietysti Facebook Messengereineen. Pidän sitä kautta yhteyttä ihmisiin, joita en voi nyt toistaiseksi tavata irl. 

Nyt olen ollut kohta 2 kk neljän seinän sisällä. En silti koe itseäni yksinäiseksi. Mulla vain on nyt sellainen elämäntilanne, ettei ulkona liikkuminen ole mahdollista. Parin viikon sisällä pääsen ehkä piipahtamaan paikallisessa. Ystävänikään ei koe itseään yksnäiseksi, koska hänellä on elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Olisi aika ikävää, jos minä olisin hänen ainoa ihmissuhteensa. Tai ehkä olisin monen palstalaisen mielestä vain huono ystävä, kun menin 10 vuotta sitten sairastumaan hitaasti etenevään sairauteen. Reilu vuosi sitten tämä ystäväni sai saman diagnoosin ja minussa hän näkee oman tulevaisuutensa. Tämä on lähentänyt meitä entisestään, vaikka emme olekaan tavanneet kertaakaan hänen diagnoosinsa jälkeen. 

Ystäväänsä - kuolluttakin - voi kaivata, mutta jos on muitakin ystäviä ja kavereita, toisen muuttunut elämäntilanne ei johdakaan toisen yksinäisyyteen. Tätä aiemmalla kirjoituksellani tarkoitin.

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on nykyään keskimäärin kolme ystävää. Moni tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ystävät ovat jatkuvasti todella kiireisen oloisia ja tapaamisten välillä menee aikaa vuosikausia.

Jos niillä kaikilla kolmella on niin kiire, että yhteydenpidossa on välissä vuosia, nimenomaan kannattaa hankkia uusia ystäviä, kavereita ja muita tuttuja. Kuten edellä kirjoitin, hyvä ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan nyt, kun minusta ei ole lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhteyttä pidetään viestittämällä pari kertaa viikossa, mutta kahteen vuoteen ei olla tavattu. Ei meidän ystävyys kaadu siihen, että emme nyt toistaiseksi ole voineet tavata. Eikä kumpikaan meistä ole yksinäinen, koska kummankin elämässä on muitakin ihmisiä. Mun mielestä hyvän ystävän täytyy ymmärtää, että toisella voi olla hyvinkin kiireisiä elämänvaiheita. Eihän kukaan elä elämäänsä ystäviään varten vaan itseään varten. Myös se ystävä elää omaa elämäänsä samaan aikaan kuin kiireisempi ystävänsä elää omaansa.

Ei siinä ole mitään vikaa, että ihmisellä on elämäntilanteisiinsa liittyviä ystäviä ja kavereita. Kotiäitivuosina voi päivät kulua samalla alueella asuvien muiden äitien kanssa, mutta kun palataan takaisin työelämään, aiemmat päiväkahvittelut ja yhdessä vietetyt päivät leikkipuistossa loppuvat. Opiskeluaikana voidaan olla hyvinkin tiiviisti yhdessä, päivät koululla, koulun jälkeen tehdään ehkä yhdessä ryhmätöitä ja viikonloppuisin käydään leffassa, baarissa tms. Mutta kun opinnot on ohi ja toinen muuttaa työpaikan saatuaan Oulusta Helsinkiin, on aika selvää, että enää ei olla kaikki päivät yhdessä eikä käydä enää joka viikonloppu leffassa, baarissa tms. Ouluun jäänyt hankkii uusia ystäviä Oulusta ja Helsinkiin lähtenyt Helsingistä. Ei ystävyys ole mikään elinikäinen sitoumus, jossa kumpikin tekee kaikki elämäänsä koskevat päätökset siten, että se sopii myös toiselle. 

Miten se käytännössä onnistuu, jos ihmiset suhtautuvat kuten täällä? Uusia ystäväehdokkaita tunnutaan tässä keskustelussa pidettävän selvästi ikävinä tyrkkyinä.

Miten mä tämän selittäisin? Kaikkien ei tarvitse olla ystäviä. Ihmisiin voi tutustua muutenkin. Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa. Tai kuten mulla näiden kahden vuoden aikana lähibaarista on tullut tutuksi ihmisiä, jotka asuvat alueella. Naapuritaloissa. En ole heidän kanssaan ystävä eikä ole tarkoitus koskaan ystävystyäkään, mutta kun pääsen kyynärsauvojen kanssa paikalliseen asti ja siellä on joku näistä tuttavista, voin mennä samaan pöytään istumaan ja juttelemaan sen hetken, kun jaksan siellä istua. Ei mun tarvitse istua siellä puolta tai yhtä tuntia juuri ystäväni kanssa vaan juttuseuraksi riittää tuttavatkin. Oikeastaan mieluummin jopa niin, koska jos alkaisin sopimaan jonkun ystäväni kanssa ajankohtaa, jolloin näkisimme tuossa lähibaarissa, hänellä menisi ensinnäkin jo matkoihin aikaa ja lisäksi häntä voisi harmittaa, jos en jaksaisikaan istua siellä kuin puoli tuntia. Ystävien lisäksi on ihan hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. 

Tässä keskustelussa mun mielestä pidetään tyrkkyinä vain sellaisia, joilla on hirveä kiire päästä toisen elämään sisään ja mieluiten toisen elämän tärkeimmäksi ihmiseksi. Sen sijaan ihmiset, jotka tutustuvat toisiin ilman mitään ennakko-odotuksia suhteen tulevaisuudesta, ovat ihan ok varmaan kaikkien mielestä. Jonkun ihmisen kanssa juttelee hetken elämässään eikä tapaa tätä koskaan enää. Jotain tapaa useampiakin kertoja, mutta ilman mitään ystävystymistarkoituksia. 

Mun mielestä on uusiin ihmisiin tutustuessa tärkeää kunioittaa toista ja ymmärtää, että hänellä on oma elämä, omat ihmissuhteet, omat rakkaansa. Ei voi odottaa, että vaikka olisit miten kiva ja ihana - tai yksinäinen - , toinen olisi valmis jättämään muun elämänsä vähemmälle keskittyäkseen sinuun. Vähentämään yhteydenpitoaan ystäviinsä, jotta voisi viettää senkin ajan sinun kanssasi. Pitää ymmärtää, että ne ihmiset ja asiat, jotka ovat olleet ensin, ovat ensin. Sitten vasta tulee uusi tuttavuus, jos aikaa ja energiaa riittää. Joskus voi tulla vastaan ihminen, jolla onkin aikaa. Ei ole kovin paljoa ihmissuhteita eikä työkään sellaista, joka pahemmin rassaisi. Tällaisen ihmisen kanssa ystävystyminen voi olla nopeaakin, koska nopea ystävystyminen sopii molemmille. Toisaalta nopeaa ystävystymistä ei tapahdu silloin, jos toinen haluaa ensin tutustua sinuun rauhassa. Jotkut ihmiset taas tuntuvat tulevan nopeasti elämääsi ja ehkä ilahdutkin siitä, mutta he saattavat myös yhtä nopeasti kadota elämästäsi, koska löysivät taas uuden ihmisen, jonka kanssa ystävystyivät nopeasti. On ihan selvää, että silloin pettyy, mutta todennäköisesti saman pettymyksen kokeneita on tämän ihmisen menneisyydessä muitakin. Et siis ole ainoa ystävä, jonka hän on vaihtanut lähes läpsystä. 

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten taitaa yksinäisiä nyppiä se, kun ystävä tekee lapsia ja heille ei ole enää aikaa, kuten ennen

Aika moni perheellinen ihminen kokee myös itsensä yksinäiseksi. Kyllä, se harmittaa, jos ystävällä ei ole sinulle aikaa. Sehän on monien mielestä yksi ystävyyden peruselementeistä, että toisen seurassa vietetään aikaa.

Siksi ei kannatakaan nk laittaa kaikkia munia samaan koriin. Kun on useampia ystäviä ja kavereita ja ehkä lisäksi vielä tuttavia, ei tunne itseään yksinäiseksi, vaikka juuri jollekin tietylle ystävälle tai kaverille ei nyt sovi. Jollekin toiselle kun voi sopiakin. Mun mielestä ystävyys edellyttää myös tilan antamista toiselle ja yhdessä ollaan silloin, kun se sopii molemmille eikä kummankaan tarvitse perua tai muuttaa omia suunnitelmiaan sen vuoksi, että toinen haluaakin tehdä jotain yhdessä.

Entä jos kaipaa juuri tätä tiettyä ystävää, kun häntä ei ole kuukausiin tavannut? Saako ystävyyssuhteessa kaivata toisen seuraa, jos ei hetkeen olla oltu tekemisissä?

Tottakai saa kaivata. Mä kaipaan aika ajoin edelleenkin ystävääni, joka kuoli jo 30 vuotta sitten. Ei kaipaamisessa ole mitään väärää. Jos ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, voi laittaa vaikka tekstarin tai laittaa mesessä tai whatsappissa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu. Sun kaipauksesi on kuitenkin oma tunteesi ja jos ystäväsi on kiireinen - tai vaikka sairaana - ei hänen tehtävänsä ole muuttaa omia aikataulujaan tai suunnitelmiaan sun kaipauksesi lievittämiseksi. 

Mä en ole tavannut parasta ystävääni kohta kahteen vuoteen. Hän on mulle sellainen "sielunsisko", jota moni yksinäinen tuntuu kaipaavan elämäänsä. Asutaan naapurikaupungeissa eli matkakaan ei ole pitkä ja julkinen liikenne toimii. Syy tapaamattomuuteen on mun sairauteni. Viimeisen vuoden aikana olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa. En toistaiseksi pääse kotoa juurikaan pois tai ainoastaan lyhyen matkan päähän. Bussilla matkustaminen ei onnistu multa lainkaan. Kaipaan tätä ystävääni ja kaipaan yhteisiä hetkiä, mutta maltan odottaa. Todennäköisesti jo ensi kesänä pystyn taas liikkumaan bussillakin. Ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan, mutta en mä ole hänelle siitä mustasukkainen.

Mulla ramppaa perhettä ja läheisiä täällä kotona ihan niin usein kuin vain haluan ja jaksan ottaa vastaan. Paikallisessa baarissa käy naapurustossa asuvia tutuiksi tulleita ihmisiä, joiden kanssa voin rupatella silloin, kun vointi on sen verran hyvä, että jaksan kävellä baariin asti ja istua hetken aikaa siellä. Jotkut jopa tarjoutuvat saattamaan mut takaisin kotiin, koska kävelyni kyynärsauvojenkin kanssa on vielä huonoa. Lisäksi mulla on tietysti Facebook Messengereineen. Pidän sitä kautta yhteyttä ihmisiin, joita en voi nyt toistaiseksi tavata irl. 

Nyt olen ollut kohta 2 kk neljän seinän sisällä. En silti koe itseäni yksinäiseksi. Mulla vain on nyt sellainen elämäntilanne, ettei ulkona liikkuminen ole mahdollista. Parin viikon sisällä pääsen ehkä piipahtamaan paikallisessa. Ystävänikään ei koe itseään yksnäiseksi, koska hänellä on elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Olisi aika ikävää, jos minä olisin hänen ainoa ihmissuhteensa. Tai ehkä olisin monen palstalaisen mielestä vain huono ystävä, kun menin 10 vuotta sitten sairastumaan hitaasti etenevään sairauteen. Reilu vuosi sitten tämä ystäväni sai saman diagnoosin ja minussa hän näkee oman tulevaisuutensa. Tämä on lähentänyt meitä entisestään, vaikka emme olekaan tavanneet kertaakaan hänen diagnoosinsa jälkeen. 

Ystäväänsä - kuolluttakin - voi kaivata, mutta jos on muitakin ystäviä ja kavereita, toisen muuttunut elämäntilanne ei johdakaan toisen yksinäisyyteen. Tätä aiemmalla kirjoituksellani tarkoitin.

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on nykyään keskimäärin kolme ystävää. Moni tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ystävät ovat jatkuvasti todella kiireisen oloisia ja tapaamisten välillä menee aikaa vuosikausia.

Jos niillä kaikilla kolmella on niin kiire, että yhteydenpidossa on välissä vuosia, nimenomaan kannattaa hankkia uusia ystäviä, kavereita ja muita tuttuja. Kuten edellä kirjoitin, hyvä ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan nyt, kun minusta ei ole lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhteyttä pidetään viestittämällä pari kertaa viikossa, mutta kahteen vuoteen ei olla tavattu. Ei meidän ystävyys kaadu siihen, että emme nyt toistaiseksi ole voineet tavata. Eikä kumpikaan meistä ole yksinäinen, koska kummankin elämässä on muitakin ihmisiä. Mun mielestä hyvän ystävän täytyy ymmärtää, että toisella voi olla hyvinkin kiireisiä elämänvaiheita. Eihän kukaan elä elämäänsä ystäviään varten vaan itseään varten. Myös se ystävä elää omaa elämäänsä samaan aikaan kuin kiireisempi ystävänsä elää omaansa.

Ei siinä ole mitään vikaa, että ihmisellä on elämäntilanteisiinsa liittyviä ystäviä ja kavereita. Kotiäitivuosina voi päivät kulua samalla alueella asuvien muiden äitien kanssa, mutta kun palataan takaisin työelämään, aiemmat päiväkahvittelut ja yhdessä vietetyt päivät leikkipuistossa loppuvat. Opiskeluaikana voidaan olla hyvinkin tiiviisti yhdessä, päivät koululla, koulun jälkeen tehdään ehkä yhdessä ryhmätöitä ja viikonloppuisin käydään leffassa, baarissa tms. Mutta kun opinnot on ohi ja toinen muuttaa työpaikan saatuaan Oulusta Helsinkiin, on aika selvää, että enää ei olla kaikki päivät yhdessä eikä käydä enää joka viikonloppu leffassa, baarissa tms. Ouluun jäänyt hankkii uusia ystäviä Oulusta ja Helsinkiin lähtenyt Helsingistä. Ei ystävyys ole mikään elinikäinen sitoumus, jossa kumpikin tekee kaikki elämäänsä koskevat päätökset siten, että se sopii myös toiselle. 

Miten se käytännössä onnistuu, jos ihmiset suhtautuvat kuten täällä? Uusia ystäväehdokkaita tunnutaan tässä keskustelussa pidettävän selvästi ikävinä tyrkkyinä.

Niin. Eikö olekkin hassua. Toiset saa kavereita ja ystäviä helposti uudella paikkakunnalla, toiset ei.

Tässä keskustelussa yritetään yksinäisyys esittää vain yksilötason ongelmana tyyliin, että ihmisessä on oltava jotain vikaa, jos hän kokee itsensä yksinäiseksi. Silti moni tutkija on sitä mieltä, että yksinäisyys on erittäin yleinen ongelma, josta ihmiset eivät oikeastaan uskalla puhua, koska pelkäävät tulevansa leimatuksi, jos tällaisia kokemuksia esiin nostavat. Moni opiskelija muun muassa on yksinäinen uudella paikkakunnalla, vaikka usein opinnot tarjoavat paljonkin tilaisuuksia tutustua uusiin ihmisiin.

Yksinäisyys on tunne. Joku voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja olisi seuraa. Sille ei voi kukaan muu tehdä mitään,kuin itse.

Samoin, jos on konkreettisesti yksinäinen, sillekkään ei voi kukaan muu mitään. Ainoa keino, on yrittää itse sille tehdä jotain.

Muita haukkumalla tilanne ei miksikään muutu.

Ihmisille voidaan myös järjestää erilaisia tilaisuuksia tutustumista varten. Ja esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttaneelle ihmiselle voidaan myös tarjota tilaisuuksia tutustua omiin tuttaviin, viettää itse aikaa hänen kanssaan jne. Yksinäisyyttä voivat kyllä muutkin ihmiset yrittää helpottaa, jos jonkun yksinäisyyden huomaavat.

Eli tarvittaisiin vapaaehtoistyöntekijöitä tällaisiin tutustumistilaisuuksiin. Tässä yhteiskunnassa vaan on jo vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia tutustua muihin ihmisiin. Pienilläkin paikkakunnilla on monenlaista toimintaa, isoissa kaupungeissa voit vain valita, mikä sua kiinnostaa. Lisäksi on netti. Uudelle paikkakunnalle muuttaessaan kannattaa ensin katsoa, löytyykö Facebookista paikallisryhmää ja jos löytyy, liittyä siihen. Kun siellä kyselee uuden asuinalueensa asioista ja kommentoi muiden kommentteihin, nimi jää ihmisten mieleen. Jossain vaiheessa voikin jo kysyä, löytyisikö ryhmästä seuraa uimaan, hiihtämään, lenkille tms. Ja sitten tavata ja tutustua myös livenä.

Yksilötasolla taas on kyllä hyvin vaikeaa kenenkään naamasta nähdä, onko tämä yksinäinen vai ei. Sen vuoksi yksinäisellä pitäisi olla oma-aloitteisuutta. Jos esimerkiksi uudella paikkakunnalla on muita äitejä pihalla lastensa kanssa, pitää mennä itsekin sinne eikä odottaa, että joku tulee soittamaan ovikelloa ja pyytämään mukaan. Tai jos aloittaa opiskelut paikassa, josta ei vielä tunne ketään, pitää hakeutua muiden opiskelijoiden seuraan, osallistua järjestettyihin yhteisjuttuihin jne. Halukkuus osallistua muiden kanssa olemiseen pitää siis osoittaa itse, koska läheskään kaikki eivät edes halua mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

Mistä tiedät olevasi sille toiselle vain lenkkikaveri, ja että hänellä on muitakin ns oikeita ystäviä?

Joo onhan se ihan kamala rikos ihmisyyttä vastaan että yksinäinen kehtaakin haluta ystävyyttä, eikä vaan olla se varakaveri. Voi nyt #*¥#.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten taitaa yksinäisiä nyppiä se, kun ystävä tekee lapsia ja heille ei ole enää aikaa, kuten ennen

Aika moni perheellinen ihminen kokee myös itsensä yksinäiseksi. Kyllä, se harmittaa, jos ystävällä ei ole sinulle aikaa. Sehän on monien mielestä yksi ystävyyden peruselementeistä, että toisen seurassa vietetään aikaa.

Siksi ei kannatakaan nk laittaa kaikkia munia samaan koriin. Kun on useampia ystäviä ja kavereita ja ehkä lisäksi vielä tuttavia, ei tunne itseään yksinäiseksi, vaikka juuri jollekin tietylle ystävälle tai kaverille ei nyt sovi. Jollekin toiselle kun voi sopiakin. Mun mielestä ystävyys edellyttää myös tilan antamista toiselle ja yhdessä ollaan silloin, kun se sopii molemmille eikä kummankaan tarvitse perua tai muuttaa omia suunnitelmiaan sen vuoksi, että toinen haluaakin tehdä jotain yhdessä.

Entä jos kaipaa juuri tätä tiettyä ystävää, kun häntä ei ole kuukausiin tavannut? Saako ystävyyssuhteessa kaivata toisen seuraa, jos ei hetkeen olla oltu tekemisissä?

Tottakai saa kaivata. Mä kaipaan aika ajoin edelleenkin ystävääni, joka kuoli jo 30 vuotta sitten. Ei kaipaamisessa ole mitään väärää. Jos ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, voi laittaa vaikka tekstarin tai laittaa mesessä tai whatsappissa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu. Sun kaipauksesi on kuitenkin oma tunteesi ja jos ystäväsi on kiireinen - tai vaikka sairaana - ei hänen tehtävänsä ole muuttaa omia aikataulujaan tai suunnitelmiaan sun kaipauksesi lievittämiseksi. 

Mä en ole tavannut parasta ystävääni kohta kahteen vuoteen. Hän on mulle sellainen "sielunsisko", jota moni yksinäinen tuntuu kaipaavan elämäänsä. Asutaan naapurikaupungeissa eli matkakaan ei ole pitkä ja julkinen liikenne toimii. Syy tapaamattomuuteen on mun sairauteni. Viimeisen vuoden aikana olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa. En toistaiseksi pääse kotoa juurikaan pois tai ainoastaan lyhyen matkan päähän. Bussilla matkustaminen ei onnistu multa lainkaan. Kaipaan tätä ystävääni ja kaipaan yhteisiä hetkiä, mutta maltan odottaa. Todennäköisesti jo ensi kesänä pystyn taas liikkumaan bussillakin. Ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan, mutta en mä ole hänelle siitä mustasukkainen.

Mulla ramppaa perhettä ja läheisiä täällä kotona ihan niin usein kuin vain haluan ja jaksan ottaa vastaan. Paikallisessa baarissa käy naapurustossa asuvia tutuiksi tulleita ihmisiä, joiden kanssa voin rupatella silloin, kun vointi on sen verran hyvä, että jaksan kävellä baariin asti ja istua hetken aikaa siellä. Jotkut jopa tarjoutuvat saattamaan mut takaisin kotiin, koska kävelyni kyynärsauvojenkin kanssa on vielä huonoa. Lisäksi mulla on tietysti Facebook Messengereineen. Pidän sitä kautta yhteyttä ihmisiin, joita en voi nyt toistaiseksi tavata irl. 

Nyt olen ollut kohta 2 kk neljän seinän sisällä. En silti koe itseäni yksinäiseksi. Mulla vain on nyt sellainen elämäntilanne, ettei ulkona liikkuminen ole mahdollista. Parin viikon sisällä pääsen ehkä piipahtamaan paikallisessa. Ystävänikään ei koe itseään yksnäiseksi, koska hänellä on elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Olisi aika ikävää, jos minä olisin hänen ainoa ihmissuhteensa. Tai ehkä olisin monen palstalaisen mielestä vain huono ystävä, kun menin 10 vuotta sitten sairastumaan hitaasti etenevään sairauteen. Reilu vuosi sitten tämä ystäväni sai saman diagnoosin ja minussa hän näkee oman tulevaisuutensa. Tämä on lähentänyt meitä entisestään, vaikka emme olekaan tavanneet kertaakaan hänen diagnoosinsa jälkeen. 

Ystäväänsä - kuolluttakin - voi kaivata, mutta jos on muitakin ystäviä ja kavereita, toisen muuttunut elämäntilanne ei johdakaan toisen yksinäisyyteen. Tätä aiemmalla kirjoituksellani tarkoitin.

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on nykyään keskimäärin kolme ystävää. Moni tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ystävät ovat jatkuvasti todella kiireisen oloisia ja tapaamisten välillä menee aikaa vuosikausia.

Jos niillä kaikilla kolmella on niin kiire, että yhteydenpidossa on välissä vuosia, nimenomaan kannattaa hankkia uusia ystäviä, kavereita ja muita tuttuja. Kuten edellä kirjoitin, hyvä ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan nyt, kun minusta ei ole lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhteyttä pidetään viestittämällä pari kertaa viikossa, mutta kahteen vuoteen ei olla tavattu. Ei meidän ystävyys kaadu siihen, että emme nyt toistaiseksi ole voineet tavata. Eikä kumpikaan meistä ole yksinäinen, koska kummankin elämässä on muitakin ihmisiä. Mun mielestä hyvän ystävän täytyy ymmärtää, että toisella voi olla hyvinkin kiireisiä elämänvaiheita. Eihän kukaan elä elämäänsä ystäviään varten vaan itseään varten. Myös se ystävä elää omaa elämäänsä samaan aikaan kuin kiireisempi ystävänsä elää omaansa.

Ei siinä ole mitään vikaa, että ihmisellä on elämäntilanteisiinsa liittyviä ystäviä ja kavereita. Kotiäitivuosina voi päivät kulua samalla alueella asuvien muiden äitien kanssa, mutta kun palataan takaisin työelämään, aiemmat päiväkahvittelut ja yhdessä vietetyt päivät leikkipuistossa loppuvat. Opiskeluaikana voidaan olla hyvinkin tiiviisti yhdessä, päivät koululla, koulun jälkeen tehdään ehkä yhdessä ryhmätöitä ja viikonloppuisin käydään leffassa, baarissa tms. Mutta kun opinnot on ohi ja toinen muuttaa työpaikan saatuaan Oulusta Helsinkiin, on aika selvää, että enää ei olla kaikki päivät yhdessä eikä käydä enää joka viikonloppu leffassa, baarissa tms. Ouluun jäänyt hankkii uusia ystäviä Oulusta ja Helsinkiin lähtenyt Helsingistä. Ei ystävyys ole mikään elinikäinen sitoumus, jossa kumpikin tekee kaikki elämäänsä koskevat päätökset siten, että se sopii myös toiselle. 

Miten se käytännössä onnistuu, jos ihmiset suhtautuvat kuten täällä? Uusia ystäväehdokkaita tunnutaan tässä keskustelussa pidettävän selvästi ikävinä tyrkkyinä.

Niin. Eikö olekkin hassua. Toiset saa kavereita ja ystäviä helposti uudella paikkakunnalla, toiset ei.

Tässä keskustelussa yritetään yksinäisyys esittää vain yksilötason ongelmana tyyliin, että ihmisessä on oltava jotain vikaa, jos hän kokee itsensä yksinäiseksi. Silti moni tutkija on sitä mieltä, että yksinäisyys on erittäin yleinen ongelma, josta ihmiset eivät oikeastaan uskalla puhua, koska pelkäävät tulevansa leimatuksi, jos tällaisia kokemuksia esiin nostavat. Moni opiskelija muun muassa on yksinäinen uudella paikkakunnalla, vaikka usein opinnot tarjoavat paljonkin tilaisuuksia tutustua uusiin ihmisiin.

Yksinäisyys on tunne. Joku voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja olisi seuraa. Sille ei voi kukaan muu tehdä mitään,kuin itse.

Samoin, jos on konkreettisesti yksinäinen, sillekkään ei voi kukaan muu mitään. Ainoa keino, on yrittää itse sille tehdä jotain.

Muita haukkumalla tilanne ei miksikään muutu.

Ihmisille voidaan myös järjestää erilaisia tilaisuuksia tutustumista varten. Ja esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttaneelle ihmiselle voidaan myös tarjota tilaisuuksia tutustua omiin tuttaviin, viettää itse aikaa hänen kanssaan jne. Yksinäisyyttä voivat kyllä muutkin ihmiset yrittää helpottaa, jos jonkun yksinäisyyden huomaavat.

Eli tarvittaisiin vapaaehtoistyöntekijöitä tällaisiin tutustumistilaisuuksiin. Tässä yhteiskunnassa vaan on jo vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia tutustua muihin ihmisiin. Pienilläkin paikkakunnilla on monenlaista toimintaa, isoissa kaupungeissa voit vain valita, mikä sua kiinnostaa. Lisäksi on netti. Uudelle paikkakunnalle muuttaessaan kannattaa ensin katsoa, löytyykö Facebookista paikallisryhmää ja jos löytyy, liittyä siihen. Kun siellä kyselee uuden asuinalueensa asioista ja kommentoi muiden kommentteihin, nimi jää ihmisten mieleen. Jossain vaiheessa voikin jo kysyä, löytyisikö ryhmästä seuraa uimaan, hiihtämään, lenkille tms. Ja sitten tavata ja tutustua myös livenä.

Yksilötasolla taas on kyllä hyvin vaikeaa kenenkään naamasta nähdä, onko tämä yksinäinen vai ei. Sen vuoksi yksinäisellä pitäisi olla oma-aloitteisuutta. Jos esimerkiksi uudella paikkakunnalla on muita äitejä pihalla lastensa kanssa, pitää mennä itsekin sinne eikä odottaa, että joku tulee soittamaan ovikelloa ja pyytämään mukaan. Tai jos aloittaa opiskelut paikassa, josta ei vielä tunne ketään, pitää hakeutua muiden opiskelijoiden seuraan, osallistua järjestettyihin yhteisjuttuihin jne. Halukkuus osallistua muiden kanssa olemiseen pitää siis osoittaa itse, koska läheskään kaikki eivät edes halua mukaan. 

Ovatko siis tutkijat sinusta väärässä siinä, että yksinäisyyden taustalla on monia syitä? Onko siis oikea syy mielestäsi se, että toiset ovat vain nyhveröitä, jotka eivät onnistu järjestämään asioitaan kunnolla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

No työaika on vähän eri asia kuin vapaa-aika. En mä ainakaan tarvii minkäänlaista kaveria lenkkiseuraksi, kun yksinkin on kiva lenkkeillä. Että jos kysyn lenkkiseuraksi niin tarkoittaa et pidän ihmisenä johon haluan tutustua paremmin.