Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

Mistä tiedät olevasi sille toiselle vain lenkkikaveri, ja että hänellä on muitakin ns oikeita ystäviä?

Joo onhan se ihan kamala rikos ihmisyyttä vastaan että yksinäinen kehtaakin haluta ystävyyttä, eikä vaan olla se varakaveri. Voi nyt #*¥#.

Siitä, että me emme tekisi koskaan mitään muuta yhdessä kuin käymme lenkillä. Samalla tavalla kuin erotan työkaverinikin ystävästäni eli jos emme ole yhdessä muulloin kuin työpaikalla tai työasioissa, silloin olen toiselle - ja hän minulle - vain työkaveri eikä ystävä. Tai kun naapurini kanssa juttelen vain pihalla, mutta emme esimerkiksi koskaan kutsu toisiamme kotiimme kahville. Silloinkin kumpikin tietää, että olemme vain naapureita emmekä suinkaan ystäviä emmekä edes kavereita, vaikka aina pihassa tavatessamme jäämmekin juttelemaan. 

Onko yksinäisten yksi ongelma, että he eivät osaa erottaa ystävyyttä, kaveruutta ja tuttavuutta toisistaan? Vai onko niin, että kolmen kiireisen ystävän lisäksi he haluavat ainoastaan lisää ystäviä, kaverit ja tuttavat eivät heille kelpaa? Eivät siltikään, vaikka yleensä aikuisiän ystävyyden edellytyksenä on, että ensin ollaan oltu tuttavia, sitten myöhemmin kavereita ja vasta lopuksi, jos hyvin käy, saatetaan ystävystyäkin? Jos sulla on työpaikalla kiva miespuolinen työkaveri, olette tunteneet työn puolesta jo vuosia ja kun kahvitauolla kerrot tulevasta muutostasi harmitellen muuttoavun vähäisyyttä ja tämä työkaverisi tarjoutuu tulemaan muuttoavuksi, oletatko silloinkin, että hän on myös valmis menemään naimisiin kanssasi? Ja sitten petyt, kun kosintaa ei kuulukaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

No työaika on vähän eri asia kuin vapaa-aika. En mä ainakaan tarvii minkäänlaista kaveria lenkkiseuraksi, kun yksinkin on kiva lenkkeillä. Että jos kysyn lenkkiseuraksi niin tarkoittaa et pidän ihmisenä johon haluan tutustua paremmin.

Mutta jos ette koskaan tee mitään muuta yhdessä kuin käytte lenkillä, oletatko, että teidän välillänne on jotain muutakin kuin vain lenkkikaveruus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

Mistä tiedät olevasi sille toiselle vain lenkkikaveri, ja että hänellä on muitakin ns oikeita ystäviä?

Joo onhan se ihan kamala rikos ihmisyyttä vastaan että yksinäinen kehtaakin haluta ystävyyttä, eikä vaan olla se varakaveri. Voi nyt #*¥#.

Siitä, että me emme tekisi koskaan mitään muuta yhdessä kuin käymme lenkillä. Samalla tavalla kuin erotan työkaverinikin ystävästäni eli jos emme ole yhdessä muulloin kuin työpaikalla tai työasioissa, silloin olen toiselle - ja hän minulle - vain työkaveri eikä ystävä. Tai kun naapurini kanssa juttelen vain pihalla, mutta emme esimerkiksi koskaan kutsu toisiamme kotiimme kahville. Silloinkin kumpikin tietää, että olemme vain naapureita emmekä suinkaan ystäviä emmekä edes kavereita, vaikka aina pihassa tavatessamme jäämmekin juttelemaan. 

Onko yksinäisten yksi ongelma, että he eivät osaa erottaa ystävyyttä, kaveruutta ja tuttavuutta toisistaan? Vai onko niin, että kolmen kiireisen ystävän lisäksi he haluavat ainoastaan lisää ystäviä, kaverit ja tuttavat eivät heille kelpaa? Eivät siltikään, vaikka yleensä aikuisiän ystävyyden edellytyksenä on, että ensin ollaan oltu tuttavia, sitten myöhemmin kavereita ja vasta lopuksi, jos hyvin käy, saatetaan ystävystyäkin? Jos sulla on työpaikalla kiva miespuolinen työkaveri, olette tunteneet työn puolesta jo vuosia ja kun kahvitauolla kerrot tulevasta muutostasi harmitellen muuttoavun vähäisyyttä ja tämä työkaverisi tarjoutuu tulemaan muuttoavuksi, oletatko silloinkin, että hän on myös valmis menemään naimisiin kanssasi? Ja sitten petyt, kun kosintaa ei kuulukaan? 

Onpas sulla erikoinen sukupuoleen liittyvä roolitus tuossa esimerkissä. Ei, en usko että naispuolinenkaan muuttoavuksi tarjoutuja haluaisi kanssani naimisiin, joten miksi mieskään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten taitaa yksinäisiä nyppiä se, kun ystävä tekee lapsia ja heille ei ole enää aikaa, kuten ennen

Aika moni perheellinen ihminen kokee myös itsensä yksinäiseksi. Kyllä, se harmittaa, jos ystävällä ei ole sinulle aikaa. Sehän on monien mielestä yksi ystävyyden peruselementeistä, että toisen seurassa vietetään aikaa.

Siksi ei kannatakaan nk laittaa kaikkia munia samaan koriin. Kun on useampia ystäviä ja kavereita ja ehkä lisäksi vielä tuttavia, ei tunne itseään yksinäiseksi, vaikka juuri jollekin tietylle ystävälle tai kaverille ei nyt sovi. Jollekin toiselle kun voi sopiakin. Mun mielestä ystävyys edellyttää myös tilan antamista toiselle ja yhdessä ollaan silloin, kun se sopii molemmille eikä kummankaan tarvitse perua tai muuttaa omia suunnitelmiaan sen vuoksi, että toinen haluaakin tehdä jotain yhdessä.

Entä jos kaipaa juuri tätä tiettyä ystävää, kun häntä ei ole kuukausiin tavannut? Saako ystävyyssuhteessa kaivata toisen seuraa, jos ei hetkeen olla oltu tekemisissä?

Tottakai saa kaivata. Mä kaipaan aika ajoin edelleenkin ystävääni, joka kuoli jo 30 vuotta sitten. Ei kaipaamisessa ole mitään väärää. Jos ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, voi laittaa vaikka tekstarin tai laittaa mesessä tai whatsappissa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu. Sun kaipauksesi on kuitenkin oma tunteesi ja jos ystäväsi on kiireinen - tai vaikka sairaana - ei hänen tehtävänsä ole muuttaa omia aikataulujaan tai suunnitelmiaan sun kaipauksesi lievittämiseksi. 

Mä en ole tavannut parasta ystävääni kohta kahteen vuoteen. Hän on mulle sellainen "sielunsisko", jota moni yksinäinen tuntuu kaipaavan elämäänsä. Asutaan naapurikaupungeissa eli matkakaan ei ole pitkä ja julkinen liikenne toimii. Syy tapaamattomuuteen on mun sairauteni. Viimeisen vuoden aikana olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa. En toistaiseksi pääse kotoa juurikaan pois tai ainoastaan lyhyen matkan päähän. Bussilla matkustaminen ei onnistu multa lainkaan. Kaipaan tätä ystävääni ja kaipaan yhteisiä hetkiä, mutta maltan odottaa. Todennäköisesti jo ensi kesänä pystyn taas liikkumaan bussillakin. Ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan, mutta en mä ole hänelle siitä mustasukkainen.

Mulla ramppaa perhettä ja läheisiä täällä kotona ihan niin usein kuin vain haluan ja jaksan ottaa vastaan. Paikallisessa baarissa käy naapurustossa asuvia tutuiksi tulleita ihmisiä, joiden kanssa voin rupatella silloin, kun vointi on sen verran hyvä, että jaksan kävellä baariin asti ja istua hetken aikaa siellä. Jotkut jopa tarjoutuvat saattamaan mut takaisin kotiin, koska kävelyni kyynärsauvojenkin kanssa on vielä huonoa. Lisäksi mulla on tietysti Facebook Messengereineen. Pidän sitä kautta yhteyttä ihmisiin, joita en voi nyt toistaiseksi tavata irl. 

Nyt olen ollut kohta 2 kk neljän seinän sisällä. En silti koe itseäni yksinäiseksi. Mulla vain on nyt sellainen elämäntilanne, ettei ulkona liikkuminen ole mahdollista. Parin viikon sisällä pääsen ehkä piipahtamaan paikallisessa. Ystävänikään ei koe itseään yksnäiseksi, koska hänellä on elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Olisi aika ikävää, jos minä olisin hänen ainoa ihmissuhteensa. Tai ehkä olisin monen palstalaisen mielestä vain huono ystävä, kun menin 10 vuotta sitten sairastumaan hitaasti etenevään sairauteen. Reilu vuosi sitten tämä ystäväni sai saman diagnoosin ja minussa hän näkee oman tulevaisuutensa. Tämä on lähentänyt meitä entisestään, vaikka emme olekaan tavanneet kertaakaan hänen diagnoosinsa jälkeen. 

Ystäväänsä - kuolluttakin - voi kaivata, mutta jos on muitakin ystäviä ja kavereita, toisen muuttunut elämäntilanne ei johdakaan toisen yksinäisyyteen. Tätä aiemmalla kirjoituksellani tarkoitin.

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on nykyään keskimäärin kolme ystävää. Moni tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ystävät ovat jatkuvasti todella kiireisen oloisia ja tapaamisten välillä menee aikaa vuosikausia.

Jos niillä kaikilla kolmella on niin kiire, että yhteydenpidossa on välissä vuosia, nimenomaan kannattaa hankkia uusia ystäviä, kavereita ja muita tuttuja. Kuten edellä kirjoitin, hyvä ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan nyt, kun minusta ei ole lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhteyttä pidetään viestittämällä pari kertaa viikossa, mutta kahteen vuoteen ei olla tavattu. Ei meidän ystävyys kaadu siihen, että emme nyt toistaiseksi ole voineet tavata. Eikä kumpikaan meistä ole yksinäinen, koska kummankin elämässä on muitakin ihmisiä. Mun mielestä hyvän ystävän täytyy ymmärtää, että toisella voi olla hyvinkin kiireisiä elämänvaiheita. Eihän kukaan elä elämäänsä ystäviään varten vaan itseään varten. Myös se ystävä elää omaa elämäänsä samaan aikaan kuin kiireisempi ystävänsä elää omaansa.

Ei siinä ole mitään vikaa, että ihmisellä on elämäntilanteisiinsa liittyviä ystäviä ja kavereita. Kotiäitivuosina voi päivät kulua samalla alueella asuvien muiden äitien kanssa, mutta kun palataan takaisin työelämään, aiemmat päiväkahvittelut ja yhdessä vietetyt päivät leikkipuistossa loppuvat. Opiskeluaikana voidaan olla hyvinkin tiiviisti yhdessä, päivät koululla, koulun jälkeen tehdään ehkä yhdessä ryhmätöitä ja viikonloppuisin käydään leffassa, baarissa tms. Mutta kun opinnot on ohi ja toinen muuttaa työpaikan saatuaan Oulusta Helsinkiin, on aika selvää, että enää ei olla kaikki päivät yhdessä eikä käydä enää joka viikonloppu leffassa, baarissa tms. Ouluun jäänyt hankkii uusia ystäviä Oulusta ja Helsinkiin lähtenyt Helsingistä. Ei ystävyys ole mikään elinikäinen sitoumus, jossa kumpikin tekee kaikki elämäänsä koskevat päätökset siten, että se sopii myös toiselle. 

Miten se käytännössä onnistuu, jos ihmiset suhtautuvat kuten täällä? Uusia ystäväehdokkaita tunnutaan tässä keskustelussa pidettävän selvästi ikävinä tyrkkyinä.

Niin. Eikö olekkin hassua. Toiset saa kavereita ja ystäviä helposti uudella paikkakunnalla, toiset ei.

Tässä keskustelussa yritetään yksinäisyys esittää vain yksilötason ongelmana tyyliin, että ihmisessä on oltava jotain vikaa, jos hän kokee itsensä yksinäiseksi. Silti moni tutkija on sitä mieltä, että yksinäisyys on erittäin yleinen ongelma, josta ihmiset eivät oikeastaan uskalla puhua, koska pelkäävät tulevansa leimatuksi, jos tällaisia kokemuksia esiin nostavat. Moni opiskelija muun muassa on yksinäinen uudella paikkakunnalla, vaikka usein opinnot tarjoavat paljonkin tilaisuuksia tutustua uusiin ihmisiin.

Yksinäisyys on tunne. Joku voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja olisi seuraa. Sille ei voi kukaan muu tehdä mitään,kuin itse.

Samoin, jos on konkreettisesti yksinäinen, sillekkään ei voi kukaan muu mitään. Ainoa keino, on yrittää itse sille tehdä jotain.

Muita haukkumalla tilanne ei miksikään muutu.

Ihmisille voidaan myös järjestää erilaisia tilaisuuksia tutustumista varten. Ja esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttaneelle ihmiselle voidaan myös tarjota tilaisuuksia tutustua omiin tuttaviin, viettää itse aikaa hänen kanssaan jne. Yksinäisyyttä voivat kyllä muutkin ihmiset yrittää helpottaa, jos jonkun yksinäisyyden huomaavat.

Eli tarvittaisiin vapaaehtoistyöntekijöitä tällaisiin tutustumistilaisuuksiin. Tässä yhteiskunnassa vaan on jo vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia tutustua muihin ihmisiin. Pienilläkin paikkakunnilla on monenlaista toimintaa, isoissa kaupungeissa voit vain valita, mikä sua kiinnostaa. Lisäksi on netti. Uudelle paikkakunnalle muuttaessaan kannattaa ensin katsoa, löytyykö Facebookista paikallisryhmää ja jos löytyy, liittyä siihen. Kun siellä kyselee uuden asuinalueensa asioista ja kommentoi muiden kommentteihin, nimi jää ihmisten mieleen. Jossain vaiheessa voikin jo kysyä, löytyisikö ryhmästä seuraa uimaan, hiihtämään, lenkille tms. Ja sitten tavata ja tutustua myös livenä.

Yksilötasolla taas on kyllä hyvin vaikeaa kenenkään naamasta nähdä, onko tämä yksinäinen vai ei. Sen vuoksi yksinäisellä pitäisi olla oma-aloitteisuutta. Jos esimerkiksi uudella paikkakunnalla on muita äitejä pihalla lastensa kanssa, pitää mennä itsekin sinne eikä odottaa, että joku tulee soittamaan ovikelloa ja pyytämään mukaan. Tai jos aloittaa opiskelut paikassa, josta ei vielä tunne ketään, pitää hakeutua muiden opiskelijoiden seuraan, osallistua järjestettyihin yhteisjuttuihin jne. Halukkuus osallistua muiden kanssa olemiseen pitää siis osoittaa itse, koska läheskään kaikki eivät edes halua mukaan. 

Ovatko siis tutkijat sinusta väärässä siinä, että yksinäisyyden taustalla on monia syitä? Onko siis oikea syy mielestäsi se, että toiset ovat vain nyhveröitä, jotka eivät onnistu järjestämään asioitaan kunnolla?

Tutkijat ovat varmasti ihan oikeassa. Ja meillä on vaikka kuinka paljon erilaisia tapoja tutustua muihin ihmisiin. On jopa mahdollisuus kysyä itselleen vapaaehtoistyöntekijää tai varsinaista tukihenkilöä, jos ei kykene yksin menemään muiden ihmisten seuraan. Näissä yksinäisyyskeskusteluissa on palstalla esitetty useammankin kerran ehdotusta yksinäisten tapaamisista. Tai yleensä tapahtumista, joita järjestettäisiin, jotta yksinäiset voisivat tutustua muihin. Vaan kun tällaiset tutustumisjutut eivät ole yksinäisten mieleen (minkä varsin hyvin ymmärrän). He eivät halua sääliä tai että joku vapaaehtoisesti silloin tällöin viettää aikaansa heidän kanssa. Hekin haluaisivat tutustua ja ystävystyä spontaanisti. Se vaan ei ikävä kyllä onnistu, jos on itse aloitteeton ja passiivinen.

Ja tosiaan joku voi olla vaikka perheellinen ja on ystäviäkin, mutta kokee yksinäisyyttä ollessaan päivät kotona yksin esimerkiksi työttömyyden tai pienten lasten vuoksi. Sinkkukaverit menevät omia menojaan, koska tämä yksi pienten lastensa kanssa ei yksinkertaisesti pääse mukaan, koska ei saa lapsenvahtia niin usein kuin olisi tarvetta. Tai työssäkäyvä perheellinen voi työpäivän jälkeen olla niin väsynyt, että ei halua lähteä enää illalla työttömän kaverinsa kanssa jonnekin, kun pitää tehdä työpäivän jälkeen kaikki kotihommat ja olla perheenkin kanssa, kun taas työtön on saanut kodin siivottua tiptopkuntoon jo ennen aamukymmentä. 

Yksinäisyyttä on monenlaista, siitä on tässäkin ketjussa kommentteja. Kukaan ei kuitenkaan voi odottaa passiivisena kotona ja toivoa, että joku tulisi hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

No työaika on vähän eri asia kuin vapaa-aika. En mä ainakaan tarvii minkäänlaista kaveria lenkkiseuraksi, kun yksinkin on kiva lenkkeillä. Että jos kysyn lenkkiseuraksi niin tarkoittaa et pidän ihmisenä johon haluan tutustua paremmin.

Mutta jos ette koskaan tee mitään muuta yhdessä kuin käytte lenkillä, oletatko, että teidän välillänne on jotain muutakin kuin vain lenkkikaveruus?

Enemmän kuin tekeminen mun kohdalla sitä määrittelisi juttujen taso lenkillä. Jos olisi vain pinnallista löpinää, pitäisin pelkkänä lenkkikaveruutena. Sitä tosin mulla ei ois tarvetta jatkaa, koska mieluummin lenkkeilisin yksin kuin miräänsanomattomassa seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten taitaa yksinäisiä nyppiä se, kun ystävä tekee lapsia ja heille ei ole enää aikaa, kuten ennen

Aika moni perheellinen ihminen kokee myös itsensä yksinäiseksi. Kyllä, se harmittaa, jos ystävällä ei ole sinulle aikaa. Sehän on monien mielestä yksi ystävyyden peruselementeistä, että toisen seurassa vietetään aikaa.

Siksi ei kannatakaan nk laittaa kaikkia munia samaan koriin. Kun on useampia ystäviä ja kavereita ja ehkä lisäksi vielä tuttavia, ei tunne itseään yksinäiseksi, vaikka juuri jollekin tietylle ystävälle tai kaverille ei nyt sovi. Jollekin toiselle kun voi sopiakin. Mun mielestä ystävyys edellyttää myös tilan antamista toiselle ja yhdessä ollaan silloin, kun se sopii molemmille eikä kummankaan tarvitse perua tai muuttaa omia suunnitelmiaan sen vuoksi, että toinen haluaakin tehdä jotain yhdessä.

Entä jos kaipaa juuri tätä tiettyä ystävää, kun häntä ei ole kuukausiin tavannut? Saako ystävyyssuhteessa kaivata toisen seuraa, jos ei hetkeen olla oltu tekemisissä?

Tottakai saa kaivata. Mä kaipaan aika ajoin edelleenkin ystävääni, joka kuoli jo 30 vuotta sitten. Ei kaipaamisessa ole mitään väärää. Jos ei ole pitkään aikaan ollut yhteyksissä, voi laittaa vaikka tekstarin tai laittaa mesessä tai whatsappissa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu. Sun kaipauksesi on kuitenkin oma tunteesi ja jos ystäväsi on kiireinen - tai vaikka sairaana - ei hänen tehtävänsä ole muuttaa omia aikataulujaan tai suunnitelmiaan sun kaipauksesi lievittämiseksi. 

Mä en ole tavannut parasta ystävääni kohta kahteen vuoteen. Hän on mulle sellainen "sielunsisko", jota moni yksinäinen tuntuu kaipaavan elämäänsä. Asutaan naapurikaupungeissa eli matkakaan ei ole pitkä ja julkinen liikenne toimii. Syy tapaamattomuuteen on mun sairauteni. Viimeisen vuoden aikana olen ollut jo kahdessa isossa leikkauksessa. En toistaiseksi pääse kotoa juurikaan pois tai ainoastaan lyhyen matkan päähän. Bussilla matkustaminen ei onnistu multa lainkaan. Kaipaan tätä ystävääni ja kaipaan yhteisiä hetkiä, mutta maltan odottaa. Todennäköisesti jo ensi kesänä pystyn taas liikkumaan bussillakin. Ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan, mutta en mä ole hänelle siitä mustasukkainen.

Mulla ramppaa perhettä ja läheisiä täällä kotona ihan niin usein kuin vain haluan ja jaksan ottaa vastaan. Paikallisessa baarissa käy naapurustossa asuvia tutuiksi tulleita ihmisiä, joiden kanssa voin rupatella silloin, kun vointi on sen verran hyvä, että jaksan kävellä baariin asti ja istua hetken aikaa siellä. Jotkut jopa tarjoutuvat saattamaan mut takaisin kotiin, koska kävelyni kyynärsauvojenkin kanssa on vielä huonoa. Lisäksi mulla on tietysti Facebook Messengereineen. Pidän sitä kautta yhteyttä ihmisiin, joita en voi nyt toistaiseksi tavata irl. 

Nyt olen ollut kohta 2 kk neljän seinän sisällä. En silti koe itseäni yksinäiseksi. Mulla vain on nyt sellainen elämäntilanne, ettei ulkona liikkuminen ole mahdollista. Parin viikon sisällä pääsen ehkä piipahtamaan paikallisessa. Ystävänikään ei koe itseään yksnäiseksi, koska hänellä on elämässään muitakin ihmisiä kuin minä. Olisi aika ikävää, jos minä olisin hänen ainoa ihmissuhteensa. Tai ehkä olisin monen palstalaisen mielestä vain huono ystävä, kun menin 10 vuotta sitten sairastumaan hitaasti etenevään sairauteen. Reilu vuosi sitten tämä ystäväni sai saman diagnoosin ja minussa hän näkee oman tulevaisuutensa. Tämä on lähentänyt meitä entisestään, vaikka emme olekaan tavanneet kertaakaan hänen diagnoosinsa jälkeen. 

Ystäväänsä - kuolluttakin - voi kaivata, mutta jos on muitakin ystäviä ja kavereita, toisen muuttunut elämäntilanne ei johdakaan toisen yksinäisyyteen. Tätä aiemmalla kirjoituksellani tarkoitin.

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on nykyään keskimäärin kolme ystävää. Moni tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ystävät ovat jatkuvasti todella kiireisen oloisia ja tapaamisten välillä menee aikaa vuosikausia.

Jos niillä kaikilla kolmella on niin kiire, että yhteydenpidossa on välissä vuosia, nimenomaan kannattaa hankkia uusia ystäviä, kavereita ja muita tuttuja. Kuten edellä kirjoitin, hyvä ystäväni tapaa muita ystäviään ja kavereitaan nyt, kun minusta ei ole lähtemään kotinurkkia kauemmas. Yhteyttä pidetään viestittämällä pari kertaa viikossa, mutta kahteen vuoteen ei olla tavattu. Ei meidän ystävyys kaadu siihen, että emme nyt toistaiseksi ole voineet tavata. Eikä kumpikaan meistä ole yksinäinen, koska kummankin elämässä on muitakin ihmisiä. Mun mielestä hyvän ystävän täytyy ymmärtää, että toisella voi olla hyvinkin kiireisiä elämänvaiheita. Eihän kukaan elä elämäänsä ystäviään varten vaan itseään varten. Myös se ystävä elää omaa elämäänsä samaan aikaan kuin kiireisempi ystävänsä elää omaansa.

Ei siinä ole mitään vikaa, että ihmisellä on elämäntilanteisiinsa liittyviä ystäviä ja kavereita. Kotiäitivuosina voi päivät kulua samalla alueella asuvien muiden äitien kanssa, mutta kun palataan takaisin työelämään, aiemmat päiväkahvittelut ja yhdessä vietetyt päivät leikkipuistossa loppuvat. Opiskeluaikana voidaan olla hyvinkin tiiviisti yhdessä, päivät koululla, koulun jälkeen tehdään ehkä yhdessä ryhmätöitä ja viikonloppuisin käydään leffassa, baarissa tms. Mutta kun opinnot on ohi ja toinen muuttaa työpaikan saatuaan Oulusta Helsinkiin, on aika selvää, että enää ei olla kaikki päivät yhdessä eikä käydä enää joka viikonloppu leffassa, baarissa tms. Ouluun jäänyt hankkii uusia ystäviä Oulusta ja Helsinkiin lähtenyt Helsingistä. Ei ystävyys ole mikään elinikäinen sitoumus, jossa kumpikin tekee kaikki elämäänsä koskevat päätökset siten, että se sopii myös toiselle. 

Miten se käytännössä onnistuu, jos ihmiset suhtautuvat kuten täällä? Uusia ystäväehdokkaita tunnutaan tässä keskustelussa pidettävän selvästi ikävinä tyrkkyinä.

Niin. Eikö olekkin hassua. Toiset saa kavereita ja ystäviä helposti uudella paikkakunnalla, toiset ei.

Tässä keskustelussa yritetään yksinäisyys esittää vain yksilötason ongelmana tyyliin, että ihmisessä on oltava jotain vikaa, jos hän kokee itsensä yksinäiseksi. Silti moni tutkija on sitä mieltä, että yksinäisyys on erittäin yleinen ongelma, josta ihmiset eivät oikeastaan uskalla puhua, koska pelkäävät tulevansa leimatuksi, jos tällaisia kokemuksia esiin nostavat. Moni opiskelija muun muassa on yksinäinen uudella paikkakunnalla, vaikka usein opinnot tarjoavat paljonkin tilaisuuksia tutustua uusiin ihmisiin.

Yksinäisyys on tunne. Joku voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja olisi seuraa. Sille ei voi kukaan muu tehdä mitään,kuin itse.

Samoin, jos on konkreettisesti yksinäinen, sillekkään ei voi kukaan muu mitään. Ainoa keino, on yrittää itse sille tehdä jotain.

Muita haukkumalla tilanne ei miksikään muutu.

Ihmisille voidaan myös järjestää erilaisia tilaisuuksia tutustumista varten. Ja esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttaneelle ihmiselle voidaan myös tarjota tilaisuuksia tutustua omiin tuttaviin, viettää itse aikaa hänen kanssaan jne. Yksinäisyyttä voivat kyllä muutkin ihmiset yrittää helpottaa, jos jonkun yksinäisyyden huomaavat.

Eli tarvittaisiin vapaaehtoistyöntekijöitä tällaisiin tutustumistilaisuuksiin. Tässä yhteiskunnassa vaan on jo vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia tutustua muihin ihmisiin. Pienilläkin paikkakunnilla on monenlaista toimintaa, isoissa kaupungeissa voit vain valita, mikä sua kiinnostaa. Lisäksi on netti. Uudelle paikkakunnalle muuttaessaan kannattaa ensin katsoa, löytyykö Facebookista paikallisryhmää ja jos löytyy, liittyä siihen. Kun siellä kyselee uuden asuinalueensa asioista ja kommentoi muiden kommentteihin, nimi jää ihmisten mieleen. Jossain vaiheessa voikin jo kysyä, löytyisikö ryhmästä seuraa uimaan, hiihtämään, lenkille tms. Ja sitten tavata ja tutustua myös livenä.

Yksilötasolla taas on kyllä hyvin vaikeaa kenenkään naamasta nähdä, onko tämä yksinäinen vai ei. Sen vuoksi yksinäisellä pitäisi olla oma-aloitteisuutta. Jos esimerkiksi uudella paikkakunnalla on muita äitejä pihalla lastensa kanssa, pitää mennä itsekin sinne eikä odottaa, että joku tulee soittamaan ovikelloa ja pyytämään mukaan. Tai jos aloittaa opiskelut paikassa, josta ei vielä tunne ketään, pitää hakeutua muiden opiskelijoiden seuraan, osallistua järjestettyihin yhteisjuttuihin jne. Halukkuus osallistua muiden kanssa olemiseen pitää siis osoittaa itse, koska läheskään kaikki eivät edes halua mukaan. 

Ovatko siis tutkijat sinusta väärässä siinä, että yksinäisyyden taustalla on monia syitä? Onko siis oikea syy mielestäsi se, että toiset ovat vain nyhveröitä, jotka eivät onnistu järjestämään asioitaan kunnolla?

Aikamoista hiusten halkomista jo. Mieleeni tulee eräs tapaus aikasen monta vuotta taaksepäin.

Muutin uuteen asuntoon ja menin lähi kauppaan. Kaupan kassalla edessäni oli jo keskiiän ylittänyt nainen. Hänellä oli kädessään vain kaksi tuotetta mutta ei laittanut niitä hihnalle vaikka odotin pitkään. Lopulta laitoin kaksi välimerkki kylttiä hihnalle merkitsemään sitä että hän on ensin sekä jättäen tilan hänen tuotteilleen sitten nostin muutama tuotetta kärrystäni hihnan päätyyn. Nainen alkoi karjumaan minulle kuinka en osaa käyttäytyä kohteliaasti ja että mukamas ollaan niin kiireisiä. Kuinka olen ällöttävä idiootti. Kassalle hän tilitti sitä kuinka hänen lääkäri tyttärensä ei koskaan käyttäytyisi niin ja kertoi muutamia esimerkkejä hänen tyttären hyvästä käytöksestä ja koulutuksesta. Pahoitteluni kaikuivat kuuroille korville. Takanani oleva mies sanoi minulle silloin että, älä välitä sama täti käy päivittäin tekemässä juuri tuon tempun jollekkin. Maksoin ja mietin asiaa hetken. Otin tavarani tiskiltä ja kiiruhdin tädin perään. Hymyilin hänelle kauniisti ja sanoin että kuulen mielelläni tyttärestäsi jos olet yksinäinen tai haluat jutella jonkun kanssa. Täti valahti viti valkoiseksi, haistatteli minulle ja häipyi. Sen jälkeen en nähnyt häntä enää ikinä siinä kaupassa. Tätä reaktiotahan voi vain arvailla mutta minun mieleeni juolahti heti sitä mitä näen lapsissa joka päivä. Primitiivistä laumaeläimen kaipuuta tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Negatiivinenkin huomio on huomiota, huonokin väittely on silti seuraa.. 

Uskoisin että jos ihminen tutkisi sieluaan hän ymmärtäisi että joskus yksinäisyys on suojaverkko, joskus yksinäisyys on masennus, joskus yksinäisyys on pelkotila, joskus jotain mitä ei voisi edes ymmärtää... kumpi tuli ensin, muna vai kana. monesti luulen että yksinäisyyteen ajaudutaan ehkä huomaamattakin ja sitten se kerää ympärilleen kaikenlaista muutakin.

Siitä kierteestä tuntuu olevan vaikea päästä irti jos on menettänyt toivonsa. Usein syitä ei ole. Ei ole mitään valmiita vastauksia mutta voi olla toivoa. Toisten polku voi olla ensimmäinen askel omalla polulla jos haluat vielä kulkea johonkin.

Jos esität ikuisesti vain kysymystä "miksi" muut et pääse ikinä mihinkään muuhun kuin katkeruuteen. Kukaan ei ole täydellinen, ehkä ei edes hyvä, ihmisiin joutuu elämässään pettymään, monestikkin mutta useimmiten hyvät hetket ovat sen riskin arvoisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

Mistä tiedät olevasi sille toiselle vain lenkkikaveri, ja että hänellä on muitakin ns oikeita ystäviä?

Joo onhan se ihan kamala rikos ihmisyyttä vastaan että yksinäinen kehtaakin haluta ystävyyttä, eikä vaan olla se varakaveri. Voi nyt #*¥#.

Siitä, että me emme tekisi koskaan mitään muuta yhdessä kuin käymme lenkillä. Samalla tavalla kuin erotan työkaverinikin ystävästäni eli jos emme ole yhdessä muulloin kuin työpaikalla tai työasioissa, silloin olen toiselle - ja hän minulle - vain työkaveri eikä ystävä. Tai kun naapurini kanssa juttelen vain pihalla, mutta emme esimerkiksi koskaan kutsu toisiamme kotiimme kahville. Silloinkin kumpikin tietää, että olemme vain naapureita emmekä suinkaan ystäviä emmekä edes kavereita, vaikka aina pihassa tavatessamme jäämmekin juttelemaan. 

Onko yksinäisten yksi ongelma, että he eivät osaa erottaa ystävyyttä, kaveruutta ja tuttavuutta toisistaan? Vai onko niin, että kolmen kiireisen ystävän lisäksi he haluavat ainoastaan lisää ystäviä, kaverit ja tuttavat eivät heille kelpaa? Eivät siltikään, vaikka yleensä aikuisiän ystävyyden edellytyksenä on, että ensin ollaan oltu tuttavia, sitten myöhemmin kavereita ja vasta lopuksi, jos hyvin käy, saatetaan ystävystyäkin? Jos sulla on työpaikalla kiva miespuolinen työkaveri, olette tunteneet työn puolesta jo vuosia ja kun kahvitauolla kerrot tulevasta muutostasi harmitellen muuttoavun vähäisyyttä ja tämä työkaverisi tarjoutuu tulemaan muuttoavuksi, oletatko silloinkin, että hän on myös valmis menemään naimisiin kanssasi? Ja sitten petyt, kun kosintaa ei kuulukaan? 

Onpas sulla erikoinen sukupuoleen liittyvä roolitus tuossa esimerkissä. Ei, en usko että naispuolinenkaan muuttoavuksi tarjoutuja haluaisi kanssani naimisiin, joten miksi mieskään.

Minusta ei omituinen roolitus sikäli, että edelleenkin suurin osa avioliitoista on miehen ja naisen välisiä. Toki esimerkkini toimii myös silloin, jos työkaverikin on nainen ja molemmat kiinnostuneita naisista. 

Pointtini oli, että ihmisen pitäisi opetella näkemään ero ystävyyden, kaveruuden ja tuttavuuden välillä. Ei voi olettaa, että jokainen, joka on sulle kiva ja ystävällinen, juttelee sun kanssasi tavatessanne,  kenties tekee jotain pieniä palveluksiakin jne, olisi automaattisesti sun ystäväsi (tai tuleva aviopuolisosi). Kaveri saattaa ollakin, mutta ei ystävä. Työkaverin kanssa saattaa käydä vuosia joka keskiviikko töiden jälkeen työpaikan kuntosalilla, mutta ei sekään vielä ystävyyttä ole.  Ei kannata mennä tunteissaan ja odotuksissaan asioiden edelle vaan antaa ajan kulua ja katsoa, ryhtyykö tekemään lenkkikaverinsa tai kuntosalikaverinsa  kanssa joskus jotain muutakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

No työaika on vähän eri asia kuin vapaa-aika. En mä ainakaan tarvii minkäänlaista kaveria lenkkiseuraksi, kun yksinkin on kiva lenkkeillä. Että jos kysyn lenkkiseuraksi niin tarkoittaa et pidän ihmisenä johon haluan tutustua paremmin.

Mutta jos ette koskaan tee mitään muuta yhdessä kuin käytte lenkillä, oletatko, että teidän välillänne on jotain muutakin kuin vain lenkkikaveruus?

Kyllä suoraan sanottuna olettaisin. Montako eri aktiviteettia siihen sitten vaaditaan että voi pitää toista ystävänä?

Ja kuten joku toinen jo kommentoi, oletan että siellä lenkillä tulisi toisen kanssa juteltua aika paljon, ts siinä aika äkkiä tulisi tutuksi jos vaikka tunninkin joka toinen viikko esim juttelee taukoamatta. Kyllä, alkaisin olettaa tuota ihmistä ystäväksi. Ja tuntuisi pahalta jos/kun jossain vaiheessa huomaisinkin että olen hänelle vain neljäs varavaihtoehto.

Työkaveruus on eri asia, koska siellä ei olla toisten kanssa vapaaehtoisesti. Toisaalta, jos esim kävisin lähes päivittäin lounaalla saman ihmisen kanssa pitkän aikaa, kyllä alkaisin häntäkin pitää enemmän kuin työtoverina.

Tämä on nyt todella ristiriitaista - pitäisi yrittää olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta vasta vuosien vuosien vuosien, ja tietyn määrän erilaisia aktiviteetteja, päästä on sallittua alkaa olettaa toista edes kaveriksi saati ystäväksi. Kuitenkin monet pitävät viallisena jos ei ole niitä ystäviä - samalla kun niiden hankkiminen pitäisi ymmärtää vuosikausia kestäväksi prosessiksi. Eli olet outo jos yrität ystävystya (jonkun mielestä) liian nopeasti, olet outo jos sulla ei ole ystäviä. Lose-lose meille joilla ei niitä ystäviä ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

No työaika on vähän eri asia kuin vapaa-aika. En mä ainakaan tarvii minkäänlaista kaveria lenkkiseuraksi, kun yksinkin on kiva lenkkeillä. Että jos kysyn lenkkiseuraksi niin tarkoittaa et pidän ihmisenä johon haluan tutustua paremmin.

Mutta jos ette koskaan tee mitään muuta yhdessä kuin käytte lenkillä, oletatko, että teidän välillänne on jotain muutakin kuin vain lenkkikaveruus?

Enemmän kuin tekeminen mun kohdalla sitä määrittelisi juttujen taso lenkillä. Jos olisi vain pinnallista löpinää, pitäisin pelkkänä lenkkikaveruutena. Sitä tosin mulla ei ois tarvetta jatkaa, koska mieluummin lenkkeilisin yksin kuin miräänsanomattomassa seurassa.

Juuri näin. Osaat erottaa, mikä on vain lenkkikaveruutta ja mikä ei. Et pyytäisi häntä kaasoksesi etkä lapsesi kummiksi, koska tunnistit suhteestanne, että ette ole ystäviä. Ja koska alunperinkin lenkkeilet mieluummin yksin, et enää lenkkeilisi tämän ihmisen kanssa vaan hän etsisi jonkun toisen lenkkikaverikseen ja sinä jonkun toisen  ystäväksesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

No työaika on vähän eri asia kuin vapaa-aika. En mä ainakaan tarvii minkäänlaista kaveria lenkkiseuraksi, kun yksinkin on kiva lenkkeillä. Että jos kysyn lenkkiseuraksi niin tarkoittaa et pidän ihmisenä johon haluan tutustua paremmin.

Mutta jos ette koskaan tee mitään muuta yhdessä kuin käytte lenkillä, oletatko, että teidän välillänne on jotain muutakin kuin vain lenkkikaveruus?

Kyllä suoraan sanottuna olettaisin. Montako eri aktiviteettia siihen sitten vaaditaan että voi pitää toista ystävänä?

Ja kuten joku toinen jo kommentoi, oletan että siellä lenkillä tulisi toisen kanssa juteltua aika paljon, ts siinä aika äkkiä tulisi tutuksi jos vaikka tunninkin joka toinen viikko esim juttelee taukoamatta. Kyllä, alkaisin olettaa tuota ihmistä ystäväksi. Ja tuntuisi pahalta jos/kun jossain vaiheessa huomaisinkin että olen hänelle vain neljäs varavaihtoehto.

Työkaveruus on eri asia, koska siellä ei olla toisten kanssa vapaaehtoisesti. Toisaalta, jos esim kävisin lähes päivittäin lounaalla saman ihmisen kanssa pitkän aikaa, kyllä alkaisin häntäkin pitää enemmän kuin työtoverina.

Tämä on nyt todella ristiriitaista - pitäisi yrittää olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta vasta vuosien vuosien vuosien, ja tietyn määrän erilaisia aktiviteetteja, päästä on sallittua alkaa olettaa toista edes kaveriksi saati ystäväksi. Kuitenkin monet pitävät viallisena jos ei ole niitä ystäviä - samalla kun niiden hankkiminen pitäisi ymmärtää vuosikausia kestäväksi prosessiksi. Eli olet outo jos yrität ystävystya (jonkun mielestä) liian nopeasti, olet outo jos sulla ei ole ystäviä. Lose-lose meille joilla ei niitä ystäviä ole.

Ristiriitaista tässä on vain se, että jotkut tuntuvat unohtavan kaveruuden. Suhteen, joka on enemmän kuin tuttavuus, mutta vähemmän kuin ystävyys. Moni vaikuttaa pitävän kaveruussuhdetta ystävyyssuhteena. Kaveruussuhteet ovat usein niitä, mitkä liittyvät yhteen asiaan. Esimerkiksi yhteiseen harrastukseen tai johonkin muuhun yhteiseen kiinnostuksenkohteeseen. Koitan selittää asiaa esimerkillä:

1. Käyt lenkillä jonkun tuntemasi ihmisen kanssa joka toinen torstai. Juttelette niitä näitä, mutta ette mitään kovin henkilökohtaista. Ette tee mitään muuta yhdessä ettekä sovitusti tapaa toisianne muuten kuin joka toinen torstai lenkillä. Tämä ihminen on sulle tuttava ja sinä hänelle.

2. Käyt lenkillä jonkun tuntemasi ihmisen kanssa joka toinen torstai. Juttelette niitä näitä ja ajan päästä jo jotain henkilökohtaisiakin asioitanne. Saatatte myös olla puhumatta henkilökohtaisia juttuja, mutta tapaatte sovitusti vaikka kahvilla, leffassa, kirppiksellä tms. Ts viihdytte toistenne seurassa niin hyvin, että haluatte viettää aikaanne yhdessä joskus muulloinkin kuin vain lenkillä. Tämä ihminen on muuttunut sulle tuttavasta kaveriksi ja sinä hänelle. 

3. Alat pitää yhteyttä tähän ihmiseen lenkkien, kahvittelujen, leffassa käyntien yms lisäksi enemmän. Ja hän sinuun. Kerrot hänelle enemmän itsestäsi ja teette yhä enemmän asioita yhdessä. Hänkin kertoo. Ehdotat hänelle asoita (ja hänkin ehdottaa), joita kumpikaan teistä ei ole aiemmin tehnyt, mutta hän lähtee mukaasi ja voitte jälkikäteen yhdessä nauraa, miten tumpeloitta olitte. Saatatte kertoa, että yksin en kyllä olisi edes uskaltanut lähteä tekemään tätä asiaa, koska olisin pelännyt liikaa. Huomaat, että hänestä ei ole poikkeuksellisen pitkään aikaan kuulunut mitään ja ärtymyksen sijasta huolestut. Onko tapahtunut jotain? Soitat tai laitat ainakin viestiä hänelle. Hän toimii samoin, jos huolestuu sinusta. Tämä ihminen on muuttunut sulle ystäväksi ja sinä hänelle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

No työaika on vähän eri asia kuin vapaa-aika. En mä ainakaan tarvii minkäänlaista kaveria lenkkiseuraksi, kun yksinkin on kiva lenkkeillä. Että jos kysyn lenkkiseuraksi niin tarkoittaa et pidän ihmisenä johon haluan tutustua paremmin.

Mutta jos ette koskaan tee mitään muuta yhdessä kuin käytte lenkillä, oletatko, että teidän välillänne on jotain muutakin kuin vain lenkkikaveruus?

Kyllä suoraan sanottuna olettaisin. Montako eri aktiviteettia siihen sitten vaaditaan että voi pitää toista ystävänä?

Ja kuten joku toinen jo kommentoi, oletan että siellä lenkillä tulisi toisen kanssa juteltua aika paljon, ts siinä aika äkkiä tulisi tutuksi jos vaikka tunninkin joka toinen viikko esim juttelee taukoamatta. Kyllä, alkaisin olettaa tuota ihmistä ystäväksi. Ja tuntuisi pahalta jos/kun jossain vaiheessa huomaisinkin että olen hänelle vain neljäs varavaihtoehto.

Työkaveruus on eri asia, koska siellä ei olla toisten kanssa vapaaehtoisesti. Toisaalta, jos esim kävisin lähes päivittäin lounaalla saman ihmisen kanssa pitkän aikaa, kyllä alkaisin häntäkin pitää enemmän kuin työtoverina.

Tämä on nyt todella ristiriitaista - pitäisi yrittää olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta vasta vuosien vuosien vuosien, ja tietyn määrän erilaisia aktiviteetteja, päästä on sallittua alkaa olettaa toista edes kaveriksi saati ystäväksi. Kuitenkin monet pitävät viallisena jos ei ole niitä ystäviä - samalla kun niiden hankkiminen pitäisi ymmärtää vuosikausia kestäväksi prosessiksi. Eli olet outo jos yrität ystävystya (jonkun mielestä) liian nopeasti, olet outo jos sulla ei ole ystäviä. Lose-lose meille joilla ei niitä ystäviä ole.

Ristiriitaista tässä on vain se, että jotkut tuntuvat unohtavan kaveruuden. Suhteen, joka on enemmän kuin tuttavuus, mutta vähemmän kuin ystävyys. Moni vaikuttaa pitävän kaveruussuhdetta ystävyyssuhteena. Kaveruussuhteet ovat usein niitä, mitkä liittyvät yhteen asiaan. Esimerkiksi yhteiseen harrastukseen tai johonkin muuhun yhteiseen kiinnostuksenkohteeseen. Koitan selittää asiaa esimerkillä:

1. Käyt lenkillä jonkun tuntemasi ihmisen kanssa joka toinen torstai. Juttelette niitä näitä, mutta ette mitään kovin henkilökohtaista. Ette tee mitään muuta yhdessä ettekä sovitusti tapaa toisianne muuten kuin joka toinen torstai lenkillä. Tämä ihminen on sulle tuttava ja sinä hänelle.

2. Käyt lenkillä jonkun tuntemasi ihmisen kanssa joka toinen torstai. Juttelette niitä näitä ja ajan päästä jo jotain henkilökohtaisiakin asioitanne. Saatatte myös olla puhumatta henkilökohtaisia juttuja, mutta tapaatte sovitusti vaikka kahvilla, leffassa, kirppiksellä tms. Ts viihdytte toistenne seurassa niin hyvin, että haluatte viettää aikaanne yhdessä joskus muulloinkin kuin vain lenkillä. Tämä ihminen on muuttunut sulle tuttavasta kaveriksi ja sinä hänelle. 

3. Alat pitää yhteyttä tähän ihmiseen lenkkien, kahvittelujen, leffassa käyntien yms lisäksi enemmän. Ja hän sinuun. Kerrot hänelle enemmän itsestäsi ja teette yhä enemmän asioita yhdessä. Hänkin kertoo. Ehdotat hänelle asoita (ja hänkin ehdottaa), joita kumpikaan teistä ei ole aiemmin tehnyt, mutta hän lähtee mukaasi ja voitte jälkikäteen yhdessä nauraa, miten tumpeloitta olitte. Saatatte kertoa, että yksin en kyllä olisi edes uskaltanut lähteä tekemään tätä asiaa, koska olisin pelännyt liikaa. Huomaat, että hänestä ei ole poikkeuksellisen pitkään aikaan kuulunut mitään ja ärtymyksen sijasta huolestut. Onko tapahtunut jotain? Soitat tai laitat ainakin viestiä hänelle. Hän toimii samoin, jos huolestuu sinusta. Tämä ihminen on muuttunut sulle ystäväksi ja sinä hänelle. 

3. Kunnes tämä ihminen vastaa, että mitä ihmettä oikein roikut hänessä, etkö osaa lukea sanattomia viestejä... Jee, kohti uusia pettymyksiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

No työaika on vähän eri asia kuin vapaa-aika. En mä ainakaan tarvii minkäänlaista kaveria lenkkiseuraksi, kun yksinkin on kiva lenkkeillä. Että jos kysyn lenkkiseuraksi niin tarkoittaa et pidän ihmisenä johon haluan tutustua paremmin.

Mutta jos ette koskaan tee mitään muuta yhdessä kuin käytte lenkillä, oletatko, että teidän välillänne on jotain muutakin kuin vain lenkkikaveruus?

Kyllä suoraan sanottuna olettaisin. Montako eri aktiviteettia siihen sitten vaaditaan että voi pitää toista ystävänä?

Ja kuten joku toinen jo kommentoi, oletan että siellä lenkillä tulisi toisen kanssa juteltua aika paljon, ts siinä aika äkkiä tulisi tutuksi jos vaikka tunninkin joka toinen viikko esim juttelee taukoamatta. Kyllä, alkaisin olettaa tuota ihmistä ystäväksi. Ja tuntuisi pahalta jos/kun jossain vaiheessa huomaisinkin että olen hänelle vain neljäs varavaihtoehto.

Työkaveruus on eri asia, koska siellä ei olla toisten kanssa vapaaehtoisesti. Toisaalta, jos esim kävisin lähes päivittäin lounaalla saman ihmisen kanssa pitkän aikaa, kyllä alkaisin häntäkin pitää enemmän kuin työtoverina.

Tämä on nyt todella ristiriitaista - pitäisi yrittää olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta vasta vuosien vuosien vuosien, ja tietyn määrän erilaisia aktiviteetteja, päästä on sallittua alkaa olettaa toista edes kaveriksi saati ystäväksi. Kuitenkin monet pitävät viallisena jos ei ole niitä ystäviä - samalla kun niiden hankkiminen pitäisi ymmärtää vuosikausia kestäväksi prosessiksi. Eli olet outo jos yrität ystävystya (jonkun mielestä) liian nopeasti, olet outo jos sulla ei ole ystäviä. Lose-lose meille joilla ei niitä ystäviä ole.

Ristiriitaista tässä on vain se, että jotkut tuntuvat unohtavan kaveruuden. Suhteen, joka on enemmän kuin tuttavuus, mutta vähemmän kuin ystävyys. Moni vaikuttaa pitävän kaveruussuhdetta ystävyyssuhteena. Kaveruussuhteet ovat usein niitä, mitkä liittyvät yhteen asiaan. Esimerkiksi yhteiseen harrastukseen tai johonkin muuhun yhteiseen kiinnostuksenkohteeseen. Koitan selittää asiaa esimerkillä:

1. Käyt lenkillä jonkun tuntemasi ihmisen kanssa joka toinen torstai. Juttelette niitä näitä, mutta ette mitään kovin henkilökohtaista. Ette tee mitään muuta yhdessä ettekä sovitusti tapaa toisianne muuten kuin joka toinen torstai lenkillä. Tämä ihminen on sulle tuttava ja sinä hänelle.

2. Käyt lenkillä jonkun tuntemasi ihmisen kanssa joka toinen torstai. Juttelette niitä näitä ja ajan päästä jo jotain henkilökohtaisiakin asioitanne. Saatatte myös olla puhumatta henkilökohtaisia juttuja, mutta tapaatte sovitusti vaikka kahvilla, leffassa, kirppiksellä tms. Ts viihdytte toistenne seurassa niin hyvin, että haluatte viettää aikaanne yhdessä joskus muulloinkin kuin vain lenkillä. Tämä ihminen on muuttunut sulle tuttavasta kaveriksi ja sinä hänelle. 

3. Alat pitää yhteyttä tähän ihmiseen lenkkien, kahvittelujen, leffassa käyntien yms lisäksi enemmän. Ja hän sinuun. Kerrot hänelle enemmän itsestäsi ja teette yhä enemmän asioita yhdessä. Hänkin kertoo. Ehdotat hänelle asoita (ja hänkin ehdottaa), joita kumpikaan teistä ei ole aiemmin tehnyt, mutta hän lähtee mukaasi ja voitte jälkikäteen yhdessä nauraa, miten tumpeloitta olitte. Saatatte kertoa, että yksin en kyllä olisi edes uskaltanut lähteä tekemään tätä asiaa, koska olisin pelännyt liikaa. Huomaat, että hänestä ei ole poikkeuksellisen pitkään aikaan kuulunut mitään ja ärtymyksen sijasta huolestut. Onko tapahtunut jotain? Soitat tai laitat ainakin viestiä hänelle. Hän toimii samoin, jos huolestuu sinusta. Tämä ihminen on muuttunut sulle ystäväksi ja sinä hänelle. 

3. Kunnes tämä ihminen vastaa, että mitä ihmettä oikein roikut hänessä, etkö osaa lukea sanattomia viestejä... Jee, kohti uusia pettymyksiä!

Ei tietenkään pidä jäädä roikkumaan, jos yhteydenpito muuttuu myöhemmin yksipuoliseksi. Jos toinen on kiireinen elämäntilanteidensa muuttuessa (ja kyllä, ystävälle kerrotaan, jos on tulossa perheenlisäystä, muutetaan kauemmas, aloitetaan talonrakennusprojekti tai on jokin muu syy, miksi aikaa onkin vähemmän kuin ennen) , yhteydenpito luonnollisesti vähenee, mutta jos se loppuu toisen osalta täysin (ts toinen ei edes vastaa yhteydenottoihisi enää), ystävyyskin on silloin päättynyt.

Mua kuitenkin ihmetyttää sun viimeinen lauseesi. On toki surullista, kun ystävyys syystä tai toisesta päättyy. Silti on muistoissa kaikki hyvät ajat, jolloin oltiin ystäviä. Eihän ystävystymisen tarkoituksena ole elinikäinen sitoutuminen toiseen. Ihmiset selviävät avioeroistakin ja silti menevät uudelleen naimisiin jonkun toisen kanssa ajattelematta, että kohta taas tulee uusi pettymys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

No työaika on vähän eri asia kuin vapaa-aika. En mä ainakaan tarvii minkäänlaista kaveria lenkkiseuraksi, kun yksinkin on kiva lenkkeillä. Että jos kysyn lenkkiseuraksi niin tarkoittaa et pidän ihmisenä johon haluan tutustua paremmin.

Mutta jos ette koskaan tee mitään muuta yhdessä kuin käytte lenkillä, oletatko, että teidän välillänne on jotain muutakin kuin vain lenkkikaveruus?

Kyllä suoraan sanottuna olettaisin. Montako eri aktiviteettia siihen sitten vaaditaan että voi pitää toista ystävänä?

Ja kuten joku toinen jo kommentoi, oletan että siellä lenkillä tulisi toisen kanssa juteltua aika paljon, ts siinä aika äkkiä tulisi tutuksi jos vaikka tunninkin joka toinen viikko esim juttelee taukoamatta. Kyllä, alkaisin olettaa tuota ihmistä ystäväksi. Ja tuntuisi pahalta jos/kun jossain vaiheessa huomaisinkin että olen hänelle vain neljäs varavaihtoehto.

Työkaveruus on eri asia, koska siellä ei olla toisten kanssa vapaaehtoisesti. Toisaalta, jos esim kävisin lähes päivittäin lounaalla saman ihmisen kanssa pitkän aikaa, kyllä alkaisin häntäkin pitää enemmän kuin työtoverina.

Tämä on nyt todella ristiriitaista - pitäisi yrittää olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta vasta vuosien vuosien vuosien, ja tietyn määrän erilaisia aktiviteetteja, päästä on sallittua alkaa olettaa toista edes kaveriksi saati ystäväksi. Kuitenkin monet pitävät viallisena jos ei ole niitä ystäviä - samalla kun niiden hankkiminen pitäisi ymmärtää vuosikausia kestäväksi prosessiksi. Eli olet outo jos yrität ystävystya (jonkun mielestä) liian nopeasti, olet outo jos sulla ei ole ystäviä. Lose-lose meille joilla ei niitä ystäviä ole.

Ristiriitaista tässä on vain se, että jotkut tuntuvat unohtavan kaveruuden. Suhteen, joka on enemmän kuin tuttavuus, mutta vähemmän kuin ystävyys. Moni vaikuttaa pitävän kaveruussuhdetta ystävyyssuhteena. Kaveruussuhteet ovat usein niitä, mitkä liittyvät yhteen asiaan. Esimerkiksi yhteiseen harrastukseen tai johonkin muuhun yhteiseen kiinnostuksenkohteeseen. Koitan selittää asiaa esimerkillä:

1. Käyt lenkillä jonkun tuntemasi ihmisen kanssa joka toinen torstai. Juttelette niitä näitä, mutta ette mitään kovin henkilökohtaista. Ette tee mitään muuta yhdessä ettekä sovitusti tapaa toisianne muuten kuin joka toinen torstai lenkillä. Tämä ihminen on sulle tuttava ja sinä hänelle.

2. Käyt lenkillä jonkun tuntemasi ihmisen kanssa joka toinen torstai. Juttelette niitä näitä ja ajan päästä jo jotain henkilökohtaisiakin asioitanne. Saatatte myös olla puhumatta henkilökohtaisia juttuja, mutta tapaatte sovitusti vaikka kahvilla, leffassa, kirppiksellä tms. Ts viihdytte toistenne seurassa niin hyvin, että haluatte viettää aikaanne yhdessä joskus muulloinkin kuin vain lenkillä. Tämä ihminen on muuttunut sulle tuttavasta kaveriksi ja sinä hänelle. 

3. Alat pitää yhteyttä tähän ihmiseen lenkkien, kahvittelujen, leffassa käyntien yms lisäksi enemmän. Ja hän sinuun. Kerrot hänelle enemmän itsestäsi ja teette yhä enemmän asioita yhdessä. Hänkin kertoo. Ehdotat hänelle asoita (ja hänkin ehdottaa), joita kumpikaan teistä ei ole aiemmin tehnyt, mutta hän lähtee mukaasi ja voitte jälkikäteen yhdessä nauraa, miten tumpeloitta olitte. Saatatte kertoa, että yksin en kyllä olisi edes uskaltanut lähteä tekemään tätä asiaa, koska olisin pelännyt liikaa. Huomaat, että hänestä ei ole poikkeuksellisen pitkään aikaan kuulunut mitään ja ärtymyksen sijasta huolestut. Onko tapahtunut jotain? Soitat tai laitat ainakin viestiä hänelle. Hän toimii samoin, jos huolestuu sinusta. Tämä ihminen on muuttunut sulle ystäväksi ja sinä hänelle. 

3. Kunnes tämä ihminen vastaa, että mitä ihmettä oikein roikut hänessä, etkö osaa lukea sanattomia viestejä... Jee, kohti uusia pettymyksiä!

Ei tietenkään pidä jäädä roikkumaan, jos yhteydenpito muuttuu myöhemmin yksipuoliseksi. Jos toinen on kiireinen elämäntilanteidensa muuttuessa (ja kyllä, ystävälle kerrotaan, jos on tulossa perheenlisäystä, muutetaan kauemmas, aloitetaan talonrakennusprojekti tai on jokin muu syy, miksi aikaa onkin vähemmän kuin ennen) , yhteydenpito luonnollisesti vähenee, mutta jos se loppuu toisen osalta täysin (ts toinen ei edes vastaa yhteydenottoihisi enää), ystävyyskin on silloin päättynyt.

Mua kuitenkin ihmetyttää sun viimeinen lauseesi. On toki surullista, kun ystävyys syystä tai toisesta päättyy. Silti on muistoissa kaikki hyvät ajat, jolloin oltiin ystäviä. Eihän ystävystymisen tarkoituksena ole elinikäinen sitoutuminen toiseen. Ihmiset selviävät avioeroistakin ja silti menevät uudelleen naimisiin jonkun toisen kanssa ajattelematta, että kohta taas tulee uusi pettymys. 

Aika moni ihminen päätyy avioeron jälkeen olemaan itsekseen. Se on hyvin yleistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Mitä ihmettä? Kun sähän olet sille toisellekin vain lenkkikaveri ja hänellä on omat ystävänsä ehkä myös niin kiireisiä tai asuvat niin kaukana, ettei heistä ole lenkkikaveriksi. Jos käyt jonkun ihmisen kanssa vain ja ainoastaan lenkillä, miten kuvittelet olevasi hänelle jotain muuta kuin lenkkikaveri? Koetko kaikki työkaverisikin ystäviksesi, koska teet heidän kanssaan töitä?  Tämä tuntuu olevan monen yksinäisen ongelma eli joka ainoasta ihmisestä pitäisi saada elinikäinen sydänystävä. Ei tarvitse, koska ystävien lisäksi on hyvä olla kavereita ja tuttaviakin. Jos siis ystävät ovat kiireisiä tai muuten olisi yksinäinen. 

No työaika on vähän eri asia kuin vapaa-aika. En mä ainakaan tarvii minkäänlaista kaveria lenkkiseuraksi, kun yksinkin on kiva lenkkeillä. Että jos kysyn lenkkiseuraksi niin tarkoittaa et pidän ihmisenä johon haluan tutustua paremmin.

Mutta jos ette koskaan tee mitään muuta yhdessä kuin käytte lenkillä, oletatko, että teidän välillänne on jotain muutakin kuin vain lenkkikaveruus?

Kyllä suoraan sanottuna olettaisin. Montako eri aktiviteettia siihen sitten vaaditaan että voi pitää toista ystävänä?

Ja kuten joku toinen jo kommentoi, oletan että siellä lenkillä tulisi toisen kanssa juteltua aika paljon, ts siinä aika äkkiä tulisi tutuksi jos vaikka tunninkin joka toinen viikko esim juttelee taukoamatta. Kyllä, alkaisin olettaa tuota ihmistä ystäväksi. Ja tuntuisi pahalta jos/kun jossain vaiheessa huomaisinkin että olen hänelle vain neljäs varavaihtoehto.

Työkaveruus on eri asia, koska siellä ei olla toisten kanssa vapaaehtoisesti. Toisaalta, jos esim kävisin lähes päivittäin lounaalla saman ihmisen kanssa pitkän aikaa, kyllä alkaisin häntäkin pitää enemmän kuin työtoverina.

Tämä on nyt todella ristiriitaista - pitäisi yrittää olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta vasta vuosien vuosien vuosien, ja tietyn määrän erilaisia aktiviteetteja, päästä on sallittua alkaa olettaa toista edes kaveriksi saati ystäväksi. Kuitenkin monet pitävät viallisena jos ei ole niitä ystäviä - samalla kun niiden hankkiminen pitäisi ymmärtää vuosikausia kestäväksi prosessiksi. Eli olet outo jos yrität ystävystya (jonkun mielestä) liian nopeasti, olet outo jos sulla ei ole ystäviä. Lose-lose meille joilla ei niitä ystäviä ole.

Ristiriitaista tässä on vain se, että jotkut tuntuvat unohtavan kaveruuden. Suhteen, joka on enemmän kuin tuttavuus, mutta vähemmän kuin ystävyys. Moni vaikuttaa pitävän kaveruussuhdetta ystävyyssuhteena. Kaveruussuhteet ovat usein niitä, mitkä liittyvät yhteen asiaan. Esimerkiksi yhteiseen harrastukseen tai johonkin muuhun yhteiseen kiinnostuksenkohteeseen. Koitan selittää asiaa esimerkillä:

1. Käyt lenkillä jonkun tuntemasi ihmisen kanssa joka toinen torstai. Juttelette niitä näitä, mutta ette mitään kovin henkilökohtaista. Ette tee mitään muuta yhdessä ettekä sovitusti tapaa toisianne muuten kuin joka toinen torstai lenkillä. Tämä ihminen on sulle tuttava ja sinä hänelle.

2. Käyt lenkillä jonkun tuntemasi ihmisen kanssa joka toinen torstai. Juttelette niitä näitä ja ajan päästä jo jotain henkilökohtaisiakin asioitanne. Saatatte myös olla puhumatta henkilökohtaisia juttuja, mutta tapaatte sovitusti vaikka kahvilla, leffassa, kirppiksellä tms. Ts viihdytte toistenne seurassa niin hyvin, että haluatte viettää aikaanne yhdessä joskus muulloinkin kuin vain lenkillä. Tämä ihminen on muuttunut sulle tuttavasta kaveriksi ja sinä hänelle. 

3. Alat pitää yhteyttä tähän ihmiseen lenkkien, kahvittelujen, leffassa käyntien yms lisäksi enemmän. Ja hän sinuun. Kerrot hänelle enemmän itsestäsi ja teette yhä enemmän asioita yhdessä. Hänkin kertoo. Ehdotat hänelle asoita (ja hänkin ehdottaa), joita kumpikaan teistä ei ole aiemmin tehnyt, mutta hän lähtee mukaasi ja voitte jälkikäteen yhdessä nauraa, miten tumpeloitta olitte. Saatatte kertoa, että yksin en kyllä olisi edes uskaltanut lähteä tekemään tätä asiaa, koska olisin pelännyt liikaa. Huomaat, että hänestä ei ole poikkeuksellisen pitkään aikaan kuulunut mitään ja ärtymyksen sijasta huolestut. Onko tapahtunut jotain? Soitat tai laitat ainakin viestiä hänelle. Hän toimii samoin, jos huolestuu sinusta. Tämä ihminen on muuttunut sulle ystäväksi ja sinä hänelle. 

3. Kunnes tämä ihminen vastaa, että mitä ihmettä oikein roikut hänessä, etkö osaa lukea sanattomia viestejä... Jee, kohti uusia pettymyksiä!

Ei tietenkään pidä jäädä roikkumaan, jos yhteydenpito muuttuu myöhemmin yksipuoliseksi. Jos toinen on kiireinen elämäntilanteidensa muuttuessa (ja kyllä, ystävälle kerrotaan, jos on tulossa perheenlisäystä, muutetaan kauemmas, aloitetaan talonrakennusprojekti tai on jokin muu syy, miksi aikaa onkin vähemmän kuin ennen) , yhteydenpito luonnollisesti vähenee, mutta jos se loppuu toisen osalta täysin (ts toinen ei edes vastaa yhteydenottoihisi enää), ystävyyskin on silloin päättynyt.

Mua kuitenkin ihmetyttää sun viimeinen lauseesi. On toki surullista, kun ystävyys syystä tai toisesta päättyy. Silti on muistoissa kaikki hyvät ajat, jolloin oltiin ystäviä. Eihän ystävystymisen tarkoituksena ole elinikäinen sitoutuminen toiseen. Ihmiset selviävät avioeroistakin ja silti menevät uudelleen naimisiin jonkun toisen kanssa ajattelematta, että kohta taas tulee uusi pettymys. 

Aika moni ihminen päätyy avioeron jälkeen olemaan itsekseen. Se on hyvin yleistä.

Ja hyvin moni aloittaa eron jälkeen jossain vaiheessa uuden suhteen. Ei välttämättä mene uudelleen naimisiin, mutta ei silti elä sinkkuna koko loppuelämäänsä. Elämässä voi olla aika paljon pettymyksiä. Työpaikka menee alta tai unelmaduuni ei muutaman vuoden päästä tunnukaan enää unelmaduunilta vaikkapa organisaatiomuutosten tai uuden pomon vuoksi. Asuntoon, josta on aina haaveillut, ei koskaan tule olemaan varaa tai elämäntilanne muuttuu niin, että unelmakoti on laitettava myyntiin. Lapsia ei yrityksistä huolimatta tule yhtään tai ei tule niin montaa kuin olisi halunnut. Tai vanhemmuus onkin sata kertaa rankempaa kuin oli kuvitellut. Tai lapsi sairastuu tai on vammainen. Uudelleenkoulutus terveyssyistä ei tuokaan mukanaan enää työpaikkaa.  Eläkeiässä ei olla niin hyväkuntoisia ja vetreitä kuin mitä oli nelikymppisenä suunniteltu. Ihmissuhteet muuttuvat, osa jää menneisyyteen ja uusia tulee tilalle. Pitkä ystävyys voi muuttua satunnaisiksi viesteiksi, jos ystävä muuttaakin maapallon toiselle puolelle. Ystävä voi kuolla, dementoitua, alkoholisoitua tai tulla huumeriippuvaiseksi. Tai muuttua psyykkisesti niin, ettei omat lapsensakaan halua olla enää tekemisissä. Silti elämä jatkuu. Mun mielestä kannattaa iloita elämästään silloin, kun siihen on jotain aihetta. Siltikin, vaikka se ilo ei kestäisi kovin pitkään. 

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Oho, näinkö ihmiset ajattelee. Minua kutsui eräs puolituttu lenkille tässä joku kuukausi sitten. Lähdin, kun sopi minulle ja lenkille oli kiva saada kaveri. Uusiin ihmisiin on kiva tutustua. No hän sanoi suoraan, että hänellä on tapahtunut aika ikävä juttu ja ahdistaa miettiä sitä yksin. Kun ne parhaat ystävät olivat juuri muualla silloin. Lenkkeiltiin ja hän kertoi tapahtumasta ja purki mieltään. Juteltiin muutakin. Ei minua vaivannut, että hän halusi seuraa, kun ei kestänyt miettiä asiaa yksin ja ystävät eivät olleet saatavilla.

Mentiin jatkamaan juttua kahville ja hänellä mieli parani ja meillä oli tosi kivaa. Olenkin nyt käynyt hänen kanssaan silloin tällöin lenkillä ja kahvilla. Ja olen menossa käymään viikonloppunakin. Meille on kehittynyt kiva tuttavuus ja meillä on hauskaa yhdessä. Välillä pohditaan vakavempiakin asioita.

Mutta olisin menettänyt koko tämän ihmissuhteen, jos olisin ensimäisenä miettinyt, että tuntuupa pahalta olla lenkkiseurana, kun hänen ystävät ei joutaneet. Onneksi en sellaisia mieti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydeltä saa jokainen vaatia ihan mitä haluaa. Aivan kuten saa vaatia puolisoltaankin . Toista ei kuitenkaan voi vaatia muuttumaan oman mielensä mukaiseksi, joten on olemassa riski, että ystävyys tai parisuhde katkeaa tai sellaista ei pääse koskaan syntymäänkään, ellei satu kohtaamaan omaa perfect matchiaan. Ja silloinkaan toinen ei saa muuttua koko elämänsä aikana.

Totta kai ihmiset saavat muuttua. Suhteet elävät. Jos yhteistä löytyy tarpeeksi, ihmiset jatkavat yhdessä. Joskus taas muutokset ajavat ihmisiä erilleen. Elämä on liikettä.

Juuri näin,mutta on ihmisiä, joiden mielestä ei saisi tapahtua muutoksia, jotka ajavat ihmisiä erilleen. Noista muutoksistahan on juuri kyse silloin, kun lapsuuden ja nuoruuden ystävistä etääntyy. Tavallisimmat syyt taitavat olla muutot eli maantieteellinen etäisyys sekä parisuhteet ja perheen perustamiset. Tapaamiset harvenevat, kun on etäisyyttä tai elämässä uusia ihmisiä. Jos harventuneet tapaamiset eivät toiselle enää riitä vaan haluaisi edelleen tavata vähintään kerran viikossa kuten ennenkin, ajaudutaan erilleen ja syytetään toista siitä, että tämä oli inhottava, kun meni muuttamaan tai pariutui ja hankki vielä lapsiakin. 

Jos ihmissuhde on pitkä, niin olisi mukavaa jos toinen viitsisi sanoa ääneen sen, että hän haluaisi jotain muutoksia eikä ole enää tyytyväinen siihen miten asiat ovat. Jotkut ihmiset piilottavat tyytymättömyytensä ja vain äkisti päättävät ihmissuhteen. Olisi hienoa, jos pitkäaikaisessa ihmissuhteessa ennen sitä yritettäisiin saada suhde toimimaan uudenlaisessa tilanteessa ja vasta jos se ei onnistu, lyötäisiin hanskat tiskiin. Kukaan ei kuitenkaan osaa lukea toisten ajatuksia.

Ikävä kyllä aika harvalla työssäkäyvällä perheellisellä, jolla on muitakin ystäviä ja kavereita kuin tämä yksi, on aikaa ja energiaa tavata tätä yhtä joka viikko. Sinkkuna ehtii tavata ainakin seitsemää ystävää jokaista kerran viikossa, mutta ei enää perheellisenä. Normaalisti ystävät sopeutuvat siihen, että toisen elämäntilanne on muuttunut ja tapaamisten väheneminen on ihan ok. Tutustutaan itsekin uusiin ihmisiin eikä harventuneet tapaamiset haittaa kumpaakaan. Kun lapset kasvavat sen verran, että voivat jäädä tunniksi pariksi yksin kotiin, tapaamisia voi jälleen lisätä, jos toisenkin elämäntilanne sen sallii. Jos ei salli, toinen ymmärtää sanomattakin, että jatketaan harvemmin tapaamisia. Joskus tietenkin käy niin, että matkan varrella löytyy uusia ystäviä ja sen vuoksi vanha ystävyys vähitellen hiipuu, mutta sekin on ihan normaalia eikä mun mielestä tarvitse sitäkään normaalijärkisille erikseen selittää.

Ääneen lausumattomat odotukset puolin ja toisin ovat yleensä se asia, mikä saa monet ihmissuhteet päättymään. Mitä haittaa siitä on, että odotuksista puhutaan ääneen eikä odoteta, että toinen automaattisesti ymmärtää jotakin ilman, että siitä puhuttaisiin ikinä mitään? Jokainen elää omaa elämäänsä ja olisi hyvä, että ihmiset puhuisivat keskenään siitä miten he asioita kokevat. Se lisää ymmärrystä toisten tilanteita kohtaan. Ei siinä ole millään tavalla kyse siitä, että pitäisi toista jotenkin vähä-älyisenä.

Mä kyllä pitäisin ainakin jollain tasolla sosiaalisesti vähä-älyisenä, jos sinkkukaveri alkaisi esittämään viikottaisia tapaamisodotuksiaan ystävälleen, jolla on työssäkäyvä puoliso ja pieni vauva. Tai äitikahvilassa tutustuneista toinen alkaisi esittää odotuksia arkipäivien päiväkahveista kaverille, joka juuri palasi työelämään. Tai pitkäaikainen ystävyys, jossa molempien lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, toinen päättää tehdä vielä iltatähden eikä toinen ymmärtäisi, että toinen palasi takaisin pikkulapsiperhearkeen ja hänen elämänsä on nyt taas sellaista eikä lähes aikuisten lasten äidin elämää kuten itsellä on.

Mulla on ollut tuon viimeisimmän esimerkkini mukainen pitkä ystävyys, mutta ei mun ystäväni tarvinnut selitellä mulle, että hänellä ei olekaan enää samalla tavalla aikaa kuin mulla yhden täysi-ikäisen ja yhden teinin äitinä oli. En mä mikään pässi ole vaan tajusin kyllä heti,kun hän kertoi raskausuutisensa, että hänen elämänsä muuttuu ja ihan eri suuntaan kuin omani. Hän alkoi taas kaivata seuraa arkipäiviinsä päiväsaikaan ja mä taas olin silloin töissä. Ja vastaavasti minä pystyin jättämään nuorison keskenään kotiin, matkustelin ja tein kaikenlaista, mitä sinkkuna on mukava tehdä. Enkä mä esittänyt ystävälleni odotuksia, että hänen pitäisi jättää vauva miehensä kanssa kotiin ja lähteä mun kanssani pidennetylle viikonlopulle Berliiniin. Kumpikin meistä ymmärsi ihan sanomattakin, että vaikka elettiin noin 15 vuotta samanlaisessa elämäntilanteessa ja elämämme muuttuivat koko ajan samaan tahtiin samaan suuntaan, yks kaks toisen elämäntilanne palasikin takaisin alkuun ja toisen ei.

Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään? Vähä-älyisiä ihmisiä riittääkin tuolla sinun tarkastelutavallasi tässä maailmassa sitten paljon. Sinä olet ainoa ihminen joka elää juuri tuota elämää. Kukaan muu ei voi tarkalleen tietää miltä se tuntuu ja mitä siihen kaipaat. Se ei ole loukkaus, se on puhdas tosiasia. Ainoastaan ääneen lausutut sanat auttavat ihmisiä tavoittamaan toisen kokemuksen.

Mä olen kiitollinen omista ystävistäni, koska mun ei tarvitse perustella heille, miksi en ehdi tai jaksa nyt jotain asiaa. Eikä heidänkään tarvitse perustella mulle. Joskus en jaksa ihan vain siksi, että lähipiirissäni olevilla ihmisillä on vaikeaa ja koitan olla heidän tukenaan. Mulla ei ole tapana kertoa muiden ihmisten asioita kolmansille osapuolille, joten jo senkin vuoksi mun ystävieni ei tarvitse tietää, miten jollain toisella ystävälläni tai läheiselläni menee eli miksi mun aikani ja voimani meneekin nyt jonkun toisen ongelmien kanssa. Hyvässä ystävyydessä ei tarvita selityksiä eikä varsinkaan sellaisia selityksiä, jotka koskisivat jotain muita ihmisiä kuin näitä kahta ystävystä. Hyvässä ystävyydessä toisen ei tarvitse olla koko ajan kartalla, millaista toisen elämä juuri sillä hetkellä on. Hyvässä ystävyydessä voi luottaa toiseen ja siihen, että tämä sanoo, ettei ehdi tai jaksa nyt. Ei tarvita selitystä, miksi ei ehdi tai jaksa. Jos ystävä on vaikkapa juuri perustanut yrityksen ja keronut ystävälleen perustaneensa sen, normaalijärkisille on yleensä aika selvää, ettei ystävällä ole vähään aikaan kauheasti vapaa-aikaa.  Jos ystävä on vielä perheellinen, toinen kyllä tajuaa sanomattakin, että vähäinen vapaa-aika kuluu ensisijaisesti perheen kanssa ja vain, jos jotain aikarippeitä jää jäljelle ja silloin ei ole ihan uuvuksissa, voi ehtiä pitää yhteyttä ystävään. 

Voi olla, että mun ajattelullani vähä-älyisiä riittää tässä maailmassa, mutta en tarvitse ystävikseni sellaisia, jotka eivät osaa käyttää ollenkaan omia aivojaan. Tai sellaisia, jotka eivät usko, että en ehdi tai jaksa ilman, että selitän heille, miksi en. Sellaisen ihmisen, joka haluaa selitykset kaikista asioista, pitää hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään selittelee. Sellaisen ihmisen, joka haluaa olla 24/7 selvillä, mitä ystävän elämässä tapahtuu, pitää hankkia ystäväkseen sellainen ihminen, joka haluaa 24/7 kertoa ystävälleen omasta elämästään. Sellaisen, joka haluaa kuulla kaikki ystävänsä puolison, vanhempien, sisarusten, lasten, ystävien ja kavereidenkin asiat, kannattaa hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään puhuu muiden asioista kolmansille osapuolille. Ystävystymisessä vaikeinta onkin löytää sellainen ihminen, joka haluaa samoja asoita.  Jos ystäväsi on lojaali ja luotettava ihmissuhteissaan, niin vaikka kertoisit hänelle, että odotat hänen kertovan puolisonsa, vanhempiensa, lastensa, ystäviensä ja kavereidensa asioista sinulle, törmäät seinään. Jos sulle ei riitä vastaukseksi, että nyt ei ehdi tai jaksa, etsi sellainen ystävä, jota kiinnostaa lörpötellä muidenkin asioita kuin omiaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos joku lörpöttelee sulle muiden asioita, hän myös satavarmasti lörpöttelee muille sun asioitasi. 

Jännittävä teksti, jossa ihan hyviä pointteja. Silti samanaikaisesti tässä on jokin sellainen yksityisyyttä ylettömästi korostava asenne, joka kuulostaa tylyltä ja jopa vihamieliseltä. Kuulostaa aika periaatteelliselta touhulta, vähän sellaiselta, että "ystävät olkoot ystäviä, mutta älkää tulko multa kyselemään mitään, ei kuulu teille". En oikein ymmärrä edes, miksi jonkin asian selittäminen on itseltäni noin kovasti pois, että vie ihan ärsyyntymisen rajoille. Eikö samalla rahalla olisi ihan rauhassa vain selittänyt asian? Kuulosti siltä, että jos kysyisi sinulta, että minkäs alan yritys sinulla on, niin voisi saada sinut siitäkin nenilleen ja saisi olla varuillaan, että mikä nyt mahtaa olla taas liian tyhmä kysymys. 

Olen mielestäni aika luotettava, enkä tunnista tuota kuvailemaasi ongelmaa. Voihan aina sanoa, että nyt täytyy auttaa äitiä tai täytyy auttaa toista kaveria, eikä kuvailla toisten vaikeuksia sen tarkemmin. 

Sinä vaikutatkin ihan normaalilta ihmiseltä :) Edellinen kommenttini olikin oikeastaan tähän lauseeseen: "Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään" ja mun pointtini siinä oli, että ei ystävän tarvitsekaan tietää, millaista mun elämäni käytönnössä tällä hetkellä on. Jos sanon, että en ehdi tai jaksa, se riittää ystävilleni. Ei mun tarvitse selittää sen enempää. Ei tarvitse kertoa, että äitini on huonossa kunnossa ja tarvitsee apuani tai että siskollani on juuri avioero meneillään ja tarvitsee sen vuoksi mun tukeani ja apuani. Se, ettei ehdi tai jaksa, riittää ihan hyvin.  Jos ehdotan ystävälleni jotain eikä hänelle sovi, ei mulla ole tapana alkaa peräämään selityksiä, miksi ei sovi. Jos ei sovi niin ei sovi. Ihan sama, mistä syystä ei sovi, lopputuloshan on kuitenkin sama eli ei sovi. Eikä mun tarvitse tietää ystävieni elämästä kaikkea. Ei mun tarvitse koko ajan tietää, millaista mun ystävieni elämä käytännössä tällä hetkellä on. Mun mielestä ihmisellä on ystävyyssuhteissaankin oikeus yksityisyyteensä eikä uteleminen kuulu ystävyyteen. Kertoo, jos kertoo tai kertoo, kun kertoo. Tai ei kerro koskaan, koska ajan myötä kokeekin asian loppujen lopuksi aika merkityksettömänä. Ts pääsee asian yli ilman, että kertoo siitä ystävälleen. 

Ja mitä sitten tulee esim perheen perustamiseen, pitkään välimatkaan, yrityksen perustamiseen, sairastumiseen tai vaikkapa opiskeluun työn ohella, mun mielestä jokainen täysijärkinen ymmärtää, että kun kertoo vaikka aloittaneensa amk-opinnot kokopäivätyön ohella, opiskelukin vie aikaa. Tällä ihmisellä ei ole enää aikaa yhtä paljon kuin ennen opiskeluitaan. Tai jos pitkään työttömänä ollut on käynyt vuorotyötä tekevän ystävänsä kanssa pari kertaa viikossa päivisin uimahallissa, täysjärkinen ymmärtää, että jos hän saa työpaikan, ne päivisin tapahtuvat uimahallireissut jäävät pois. Ei ole mitään rakettiedettä ymmärtää, että tiettyihin asioihin menee aikaa ja se aika on pois jostain sellaisesta, mihin oli aiemmin aikaa. Aito ystävä on iloinen, kun toinen on saanut opiskelupaikan, työpaikan, perheenlisäystä tms, vaikka se vähentääkin yhteydenpitoa toisen kiireiden vuoksi. 

Jotkut - enkä tarkoita nyt sinua - tuntuvat haluavan ystävän olevan kuin avoin kirja, joka kertoo ihan kaiken elämästään. Ei saa olla pienintäkään yksityisasiaa. Kaikki pitäisi jakaa ystävän kanssa. Eihän puolisonkaan kanssa jaeta jokaista asiaa, mitä elämässä tapahtuu. 

Niin, en tiedä, kertooko se minusta jotakin, mutta tuntuu jotenkin ahdistavalta ajatukselta, jos ystävyydessä on paljon rajoitteita. Että ei kuulu sulle se eikä tämä. Ei tarvitse kaikkea tietää, mutta jos tavallaan mennään eri suuntiin ja ollaan omissa oloissa eikä niinkään puhalleta yhteen hiileen, niin helposti se vieraannuttaa.

Esim. yksi aiempi kaveri sanoi aina, että hänellä on menoa, kun hän äkillisesti teki oharit tai ei muuten tullut jonnekin. Käytännössä tämä tuntui muista helposti siltä, että hän asetti itsensä ikään kuin korkeammalle pallille kuin muut, henkilöksi, jonka ei tarvitse selittää meille mitään. Kun taas muut ihan luontevasti sanoivat parilla sanalla jotakin. En usko hetkeäkään, että hänellä oli toistuvasti kyse kovin salaisista menoista, vaan ensisijaisena haluna oli osoittaa kaverien paikka ja että heillehän ei kuulu mikään. Se taas kuulostaa vähän erikoiselta asenteelta kaveruudessa. 

Eipä nainen sitten vuosiin olekaan enää ollut meidän kaveriporukassa, joskin lähti yksityiseen yksinäisyyteensä ns. omin jaloin. Toivottavasti on nyt tyytyväinen, kun ei tarvitse enää meille änkyröidä. 

Minun mielestäni kyseleminen on myös välittämistä. Mutta olen kyllä perheestä, jossa on aina kyselty toisten menoista.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydeltä saa jokainen vaatia ihan mitä haluaa. Aivan kuten saa vaatia puolisoltaankin . Toista ei kuitenkaan voi vaatia muuttumaan oman mielensä mukaiseksi, joten on olemassa riski, että ystävyys tai parisuhde katkeaa tai sellaista ei pääse koskaan syntymäänkään, ellei satu kohtaamaan omaa perfect matchiaan. Ja silloinkaan toinen ei saa muuttua koko elämänsä aikana.

Totta kai ihmiset saavat muuttua. Suhteet elävät. Jos yhteistä löytyy tarpeeksi, ihmiset jatkavat yhdessä. Joskus taas muutokset ajavat ihmisiä erilleen. Elämä on liikettä.

Juuri näin,mutta on ihmisiä, joiden mielestä ei saisi tapahtua muutoksia, jotka ajavat ihmisiä erilleen. Noista muutoksistahan on juuri kyse silloin, kun lapsuuden ja nuoruuden ystävistä etääntyy. Tavallisimmat syyt taitavat olla muutot eli maantieteellinen etäisyys sekä parisuhteet ja perheen perustamiset. Tapaamiset harvenevat, kun on etäisyyttä tai elämässä uusia ihmisiä. Jos harventuneet tapaamiset eivät toiselle enää riitä vaan haluaisi edelleen tavata vähintään kerran viikossa kuten ennenkin, ajaudutaan erilleen ja syytetään toista siitä, että tämä oli inhottava, kun meni muuttamaan tai pariutui ja hankki vielä lapsiakin. 

Jos ihmissuhde on pitkä, niin olisi mukavaa jos toinen viitsisi sanoa ääneen sen, että hän haluaisi jotain muutoksia eikä ole enää tyytyväinen siihen miten asiat ovat. Jotkut ihmiset piilottavat tyytymättömyytensä ja vain äkisti päättävät ihmissuhteen. Olisi hienoa, jos pitkäaikaisessa ihmissuhteessa ennen sitä yritettäisiin saada suhde toimimaan uudenlaisessa tilanteessa ja vasta jos se ei onnistu, lyötäisiin hanskat tiskiin. Kukaan ei kuitenkaan osaa lukea toisten ajatuksia.

Ikävä kyllä aika harvalla työssäkäyvällä perheellisellä, jolla on muitakin ystäviä ja kavereita kuin tämä yksi, on aikaa ja energiaa tavata tätä yhtä joka viikko. Sinkkuna ehtii tavata ainakin seitsemää ystävää jokaista kerran viikossa, mutta ei enää perheellisenä. Normaalisti ystävät sopeutuvat siihen, että toisen elämäntilanne on muuttunut ja tapaamisten väheneminen on ihan ok. Tutustutaan itsekin uusiin ihmisiin eikä harventuneet tapaamiset haittaa kumpaakaan. Kun lapset kasvavat sen verran, että voivat jäädä tunniksi pariksi yksin kotiin, tapaamisia voi jälleen lisätä, jos toisenkin elämäntilanne sen sallii. Jos ei salli, toinen ymmärtää sanomattakin, että jatketaan harvemmin tapaamisia. Joskus tietenkin käy niin, että matkan varrella löytyy uusia ystäviä ja sen vuoksi vanha ystävyys vähitellen hiipuu, mutta sekin on ihan normaalia eikä mun mielestä tarvitse sitäkään normaalijärkisille erikseen selittää.

Ääneen lausumattomat odotukset puolin ja toisin ovat yleensä se asia, mikä saa monet ihmissuhteet päättymään. Mitä haittaa siitä on, että odotuksista puhutaan ääneen eikä odoteta, että toinen automaattisesti ymmärtää jotakin ilman, että siitä puhuttaisiin ikinä mitään? Jokainen elää omaa elämäänsä ja olisi hyvä, että ihmiset puhuisivat keskenään siitä miten he asioita kokevat. Se lisää ymmärrystä toisten tilanteita kohtaan. Ei siinä ole millään tavalla kyse siitä, että pitäisi toista jotenkin vähä-älyisenä.

Mä kyllä pitäisin ainakin jollain tasolla sosiaalisesti vähä-älyisenä, jos sinkkukaveri alkaisi esittämään viikottaisia tapaamisodotuksiaan ystävälleen, jolla on työssäkäyvä puoliso ja pieni vauva. Tai äitikahvilassa tutustuneista toinen alkaisi esittää odotuksia arkipäivien päiväkahveista kaverille, joka juuri palasi työelämään. Tai pitkäaikainen ystävyys, jossa molempien lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, toinen päättää tehdä vielä iltatähden eikä toinen ymmärtäisi, että toinen palasi takaisin pikkulapsiperhearkeen ja hänen elämänsä on nyt taas sellaista eikä lähes aikuisten lasten äidin elämää kuten itsellä on.

Mulla on ollut tuon viimeisimmän esimerkkini mukainen pitkä ystävyys, mutta ei mun ystäväni tarvinnut selitellä mulle, että hänellä ei olekaan enää samalla tavalla aikaa kuin mulla yhden täysi-ikäisen ja yhden teinin äitinä oli. En mä mikään pässi ole vaan tajusin kyllä heti,kun hän kertoi raskausuutisensa, että hänen elämänsä muuttuu ja ihan eri suuntaan kuin omani. Hän alkoi taas kaivata seuraa arkipäiviinsä päiväsaikaan ja mä taas olin silloin töissä. Ja vastaavasti minä pystyin jättämään nuorison keskenään kotiin, matkustelin ja tein kaikenlaista, mitä sinkkuna on mukava tehdä. Enkä mä esittänyt ystävälleni odotuksia, että hänen pitäisi jättää vauva miehensä kanssa kotiin ja lähteä mun kanssani pidennetylle viikonlopulle Berliiniin. Kumpikin meistä ymmärsi ihan sanomattakin, että vaikka elettiin noin 15 vuotta samanlaisessa elämäntilanteessa ja elämämme muuttuivat koko ajan samaan tahtiin samaan suuntaan, yks kaks toisen elämäntilanne palasikin takaisin alkuun ja toisen ei.

Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään? Vähä-älyisiä ihmisiä riittääkin tuolla sinun tarkastelutavallasi tässä maailmassa sitten paljon. Sinä olet ainoa ihminen joka elää juuri tuota elämää. Kukaan muu ei voi tarkalleen tietää miltä se tuntuu ja mitä siihen kaipaat. Se ei ole loukkaus, se on puhdas tosiasia. Ainoastaan ääneen lausutut sanat auttavat ihmisiä tavoittamaan toisen kokemuksen.

Mä olen kiitollinen omista ystävistäni, koska mun ei tarvitse perustella heille, miksi en ehdi tai jaksa nyt jotain asiaa. Eikä heidänkään tarvitse perustella mulle. Joskus en jaksa ihan vain siksi, että lähipiirissäni olevilla ihmisillä on vaikeaa ja koitan olla heidän tukenaan. Mulla ei ole tapana kertoa muiden ihmisten asioita kolmansille osapuolille, joten jo senkin vuoksi mun ystävieni ei tarvitse tietää, miten jollain toisella ystävälläni tai läheiselläni menee eli miksi mun aikani ja voimani meneekin nyt jonkun toisen ongelmien kanssa. Hyvässä ystävyydessä ei tarvita selityksiä eikä varsinkaan sellaisia selityksiä, jotka koskisivat jotain muita ihmisiä kuin näitä kahta ystävystä. Hyvässä ystävyydessä toisen ei tarvitse olla koko ajan kartalla, millaista toisen elämä juuri sillä hetkellä on. Hyvässä ystävyydessä voi luottaa toiseen ja siihen, että tämä sanoo, ettei ehdi tai jaksa nyt. Ei tarvita selitystä, miksi ei ehdi tai jaksa. Jos ystävä on vaikkapa juuri perustanut yrityksen ja keronut ystävälleen perustaneensa sen, normaalijärkisille on yleensä aika selvää, ettei ystävällä ole vähään aikaan kauheasti vapaa-aikaa.  Jos ystävä on vielä perheellinen, toinen kyllä tajuaa sanomattakin, että vähäinen vapaa-aika kuluu ensisijaisesti perheen kanssa ja vain, jos jotain aikarippeitä jää jäljelle ja silloin ei ole ihan uuvuksissa, voi ehtiä pitää yhteyttä ystävään. 

Voi olla, että mun ajattelullani vähä-älyisiä riittää tässä maailmassa, mutta en tarvitse ystävikseni sellaisia, jotka eivät osaa käyttää ollenkaan omia aivojaan. Tai sellaisia, jotka eivät usko, että en ehdi tai jaksa ilman, että selitän heille, miksi en. Sellaisen ihmisen, joka haluaa selitykset kaikista asioista, pitää hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään selittelee. Sellaisen ihmisen, joka haluaa olla 24/7 selvillä, mitä ystävän elämässä tapahtuu, pitää hankkia ystäväkseen sellainen ihminen, joka haluaa 24/7 kertoa ystävälleen omasta elämästään. Sellaisen, joka haluaa kuulla kaikki ystävänsä puolison, vanhempien, sisarusten, lasten, ystävien ja kavereidenkin asiat, kannattaa hankkia ystäväkseen sellainen, joka mielellään puhuu muiden asioista kolmansille osapuolille. Ystävystymisessä vaikeinta onkin löytää sellainen ihminen, joka haluaa samoja asoita.  Jos ystäväsi on lojaali ja luotettava ihmissuhteissaan, niin vaikka kertoisit hänelle, että odotat hänen kertovan puolisonsa, vanhempiensa, lastensa, ystäviensä ja kavereidensa asioista sinulle, törmäät seinään. Jos sulle ei riitä vastaukseksi, että nyt ei ehdi tai jaksa, etsi sellainen ystävä, jota kiinnostaa lörpötellä muidenkin asioita kuin omiaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jos joku lörpöttelee sulle muiden asioita, hän myös satavarmasti lörpöttelee muille sun asioitasi. 

Jännittävä teksti, jossa ihan hyviä pointteja. Silti samanaikaisesti tässä on jokin sellainen yksityisyyttä ylettömästi korostava asenne, joka kuulostaa tylyltä ja jopa vihamieliseltä. Kuulostaa aika periaatteelliselta touhulta, vähän sellaiselta, että "ystävät olkoot ystäviä, mutta älkää tulko multa kyselemään mitään, ei kuulu teille". En oikein ymmärrä edes, miksi jonkin asian selittäminen on itseltäni noin kovasti pois, että vie ihan ärsyyntymisen rajoille. Eikö samalla rahalla olisi ihan rauhassa vain selittänyt asian? Kuulosti siltä, että jos kysyisi sinulta, että minkäs alan yritys sinulla on, niin voisi saada sinut siitäkin nenilleen ja saisi olla varuillaan, että mikä nyt mahtaa olla taas liian tyhmä kysymys. 

Olen mielestäni aika luotettava, enkä tunnista tuota kuvailemaasi ongelmaa. Voihan aina sanoa, että nyt täytyy auttaa äitiä tai täytyy auttaa toista kaveria, eikä kuvailla toisten vaikeuksia sen tarkemmin. 

Sinä vaikutatkin ihan normaalilta ihmiseltä :) Edellinen kommenttini olikin oikeastaan tähän lauseeseen: "Eli sinä pidät ihmistä vähä-älyisenä, jos hän ei tiedä millaista sinun elämäsi käytännössä tällä hetkellä on ilman, että puhut siitä hänelle mitään" ja mun pointtini siinä oli, että ei ystävän tarvitsekaan tietää, millaista mun elämäni käytönnössä tällä hetkellä on. Jos sanon, että en ehdi tai jaksa, se riittää ystävilleni. Ei mun tarvitse selittää sen enempää. Ei tarvitse kertoa, että äitini on huonossa kunnossa ja tarvitsee apuani tai että siskollani on juuri avioero meneillään ja tarvitsee sen vuoksi mun tukeani ja apuani. Se, ettei ehdi tai jaksa, riittää ihan hyvin.  Jos ehdotan ystävälleni jotain eikä hänelle sovi, ei mulla ole tapana alkaa peräämään selityksiä, miksi ei sovi. Jos ei sovi niin ei sovi. Ihan sama, mistä syystä ei sovi, lopputuloshan on kuitenkin sama eli ei sovi. Eikä mun tarvitse tietää ystävieni elämästä kaikkea. Ei mun tarvitse koko ajan tietää, millaista mun ystävieni elämä käytännössä tällä hetkellä on. Mun mielestä ihmisellä on ystävyyssuhteissaankin oikeus yksityisyyteensä eikä uteleminen kuulu ystävyyteen. Kertoo, jos kertoo tai kertoo, kun kertoo. Tai ei kerro koskaan, koska ajan myötä kokeekin asian loppujen lopuksi aika merkityksettömänä. Ts pääsee asian yli ilman, että kertoo siitä ystävälleen. 

Ja mitä sitten tulee esim perheen perustamiseen, pitkään välimatkaan, yrityksen perustamiseen, sairastumiseen tai vaikkapa opiskeluun työn ohella, mun mielestä jokainen täysijärkinen ymmärtää, että kun kertoo vaikka aloittaneensa amk-opinnot kokopäivätyön ohella, opiskelukin vie aikaa. Tällä ihmisellä ei ole enää aikaa yhtä paljon kuin ennen opiskeluitaan. Tai jos pitkään työttömänä ollut on käynyt vuorotyötä tekevän ystävänsä kanssa pari kertaa viikossa päivisin uimahallissa, täysjärkinen ymmärtää, että jos hän saa työpaikan, ne päivisin tapahtuvat uimahallireissut jäävät pois. Ei ole mitään rakettiedettä ymmärtää, että tiettyihin asioihin menee aikaa ja se aika on pois jostain sellaisesta, mihin oli aiemmin aikaa. Aito ystävä on iloinen, kun toinen on saanut opiskelupaikan, työpaikan, perheenlisäystä tms, vaikka se vähentääkin yhteydenpitoa toisen kiireiden vuoksi. 

Jotkut - enkä tarkoita nyt sinua - tuntuvat haluavan ystävän olevan kuin avoin kirja, joka kertoo ihan kaiken elämästään. Ei saa olla pienintäkään yksityisasiaa. Kaikki pitäisi jakaa ystävän kanssa. Eihän puolisonkaan kanssa jaeta jokaista asiaa, mitä elämässä tapahtuu. 

Mitä asioita sinä et jaa puolisosi kanssa?

Minä en esim.jaa ystävieni asioita ja salaisuuksia puolisoni kanssa.Mutta ehkä nämä kaiken tiedon vaatijat ovatkin sellaisia, että lavertelevat puolisolleen kaikki ystäviensäkin asiat ja eivät siksi ymmärrä, että kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea

-ohis

No tästä mä voin olla kanssasi melko samaa mieltä eli olen huomannut, että jotkut kertovat puolisolleen myös minun asiat! Tää on tullut ihan puskista, ja itse asiassa edelleenkään en meinaa muistaa sitä. Kunnes sitten se kaverin puoliso kysyy, että niin mites se ja se asia, jolloin alkaa yleensä sapettaa. 

Eli siis mä kannatan kyllä suht avointa tiedonkulkua kavereiden välillä, mutta ne asia ei kuulu kaverin puolisolle. Mutta toki minäkin voin kertoa kaverini kuulumisia esim. äidilleni eli samaa kuraa jossain määrin kai sekin. He kumminkin tuntevat toisensa jo lapsuusajoiltani. 

Ainakin oman opiskeluni aikoina järjestettiin kaikenlaisia tutustumisiltoja. Eikö niitä nykyään enää ole?

Oli opiskeluryhmässä ryhmäytymistapahtumia ja yhteisiä opiskelijailtoja ja bileitä. Monenlaista työtä tehtiin, että uusi kurssi ryhmäytyisi ja tutustuisi toisiinsa. Oli myös monenlaista muuta ryhmää, mihin sai ilmoittautua. Ilmoitustaululla oli monenlaista harrastekutsua.

Eli ainakin ennen järjestettiin kyllä tapahtumia, missä opiskelijat saivat tutustua toisiinsa. Onhan monesti suurin osa opiskelijoista muualta muuttaneita, joten noissa tapahtumissa pääsevät tutustumaan toisiinsa.

Toinen asia, mikä tuli mieleen omasta kokemuksesta. Minulla oli elämänvaihe, jolloin oli paljon sellaista, mitä en pystynyt itse hallitsemaan eli omaan ajankäyttööni vaikuttavaa. Sen elämänvaiheen jälkeen jäi ystäviksi ne, jotka ymmärsi, että en voi oikein luvata mitään, kun en oikein edes huomisesta tiedä, mitä tapahtuu. Ne ystävät, jotka pommitti ja kyseli ja halusi varmistusta, olenko ihan varmasti huomenna vapaa ja miksi et tuu, missä oot ja onko tuo oikeasti tärkeä meno. He jäivät, koska se huono omatunto oli niin murskaavaa siinä elämäntilanteessa, etten jaksanut ottaa sitä enää ristikseni. Koska heidän kanssaan koko ajan koin olevani syyllinen ja tekeväni huonosti. Huomasin, että aloin välttelemään heidän puheluihin vastaamista ja en katsonut viestejä, koska niiden jälkeen oli aina kamalan paha olo. Kun en todellakaan voinut elämäntilanteelleni ja ajankäytölleni mitään.

Ehkä olin paska ystävä sitten, mutta osa ystävistä jäi tämän elämänvaiheen aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jostain voi saada kivan lenkkikaverin, vaikkei tästä varsinaista ystävää tulisikaan. Kun kolmella oikealla ystävällä on liian kiire lähteäkseen kanssasi lenkille, voit käydä lenkillä uuden lenkkikaverisi kanssa."

Ajatteletko yhtään miltä tällainen tuntuu siitä varalla olevasta "lenkkikaverista", johon otetaan yhteyttä vain kun kukaan "oikea ystävä" ei ole saatavilla? Minusta tuo on just sitä ihmisten hyväksikäyttöä, mitä halveksun. Sulle on monen kerroksen ihmisiä, niitä tärkeitä ja sitten niitä hyödykkeitä joita vaan käytetään kun ei ole parempaa tarjolla. Se sun lenkkikaverikin on ihminen, jolla voi olla ihan eri käsitys siitä onko hän sulle tärkeä.

Oho, näinkö ihmiset ajattelee. Minua kutsui eräs puolituttu lenkille tässä joku kuukausi sitten. Lähdin, kun sopi minulle ja lenkille oli kiva saada kaveri. Uusiin ihmisiin on kiva tutustua. No hän sanoi suoraan, että hänellä on tapahtunut aika ikävä juttu ja ahdistaa miettiä sitä yksin. Kun ne parhaat ystävät olivat juuri muualla silloin. Lenkkeiltiin ja hän kertoi tapahtumasta ja purki mieltään. Juteltiin muutakin. Ei minua vaivannut, että hän halusi seuraa, kun ei kestänyt miettiä asiaa yksin ja ystävät eivät olleet saatavilla.

Mentiin jatkamaan juttua kahville ja hänellä mieli parani ja meillä oli tosi kivaa. Olenkin nyt käynyt hänen kanssaan silloin tällöin lenkillä ja kahvilla. Ja olen menossa käymään viikonloppunakin. Meille on kehittynyt kiva tuttavuus ja meillä on hauskaa yhdessä. Välillä pohditaan vakavempiakin asioita.

Mutta olisin menettänyt koko tämän ihmissuhteen, jos olisin ensimäisenä miettinyt, että tuntuupa pahalta olla lenkkiseurana, kun hänen ystävät ei joutaneet. Onneksi en sellaisia mieti.

Tämän ketjun kommentoijista olisi heti alkuun todennut, että ei halua olla noin raskaan ihmisen kanssa missään tekemisissä, joka heti alkuun kehtaa vuodattaa toisille murheitaan.

Eräs ihminen, jota minun on vaikea luokitella mihinkään ryhmään tuttava/kaveri/ystävä, aiheuttaa melkoista päänvaivaa käyttäytymisellään. Hän pyytää joskus lenkille, teatteriin, syömään tms. Silloin hän käyttäytyy kuin olisimme ystäviä: kertoo parisuhteestaan, iloistaan ja murheistaan avoimesti. Kuitenkin, hän pitää koko aika jonkinlaista etäisyyttä. Esim synttäreitään saattaa viettää tyttöporukalla (joista tunnen monet) ulkomailla, mutta ei kutsu minua.Ymmärrän hänen puheistaan, että hänellä on paljon läheisempiä ystäviä, joiden kanssa hän pitää tiiviisti yhteyttä. Minä olen ilmeisesti sellainen hätävara. Tuntuu vain hassulta, että toinen avautuu niin paljon omasta elämästään, mutta ei oikeastaan halua minulta sitä samaa. Olen yrittänyt nauttia näistä murusista, mutta kyllä minä myös rehellisesti ottaen olen vähän häkeltynyt.

On erikoinen tunne, että hän saa oloni tuntumaan yksinäisemmäksi kuin olenkaan.