Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Mutta miksi pitäisi mennä juuri Tuska-festareille? Miksei voi tämän kaverinsa kanssa mennä jollekin sellaiselle festarille, jossa soitettavasta myös hän pitää? Eikö tälle toiselle ole paljon mukavampaa maksaa sellaisesta festarilipusta, jossa musiikki on hänellekin mieluista? Tai käyttää festarilippurahat vaikka yhteiseen laivareissuun Tukholmaan, jos kumpikin pitää laivaristeilyistä?

Vähintään yhtä hyvin voisi kysyä, miksi pitäisi jättää menemättä juuri Tuska-festareille?

Ihmisiä on erilaisia, eikä kaikki tahdo käyttää aikaansa pelkästään sellaisten asioiden parissa joista todella nauttii. Musta on ainakin mielenkiintoista tehdä välillä sellaisia asioita, joita en normaalisti tekisi - etenkin jos voin jakaa kokemuksen hyvän ystävän seurassa.

Olen muuten joskus innostunut uusista asioista, myös sellaisista joista en olisi ikinä uskonut innostuvani, kun olen kokeillut rohkeasti jotain erilaista kaverin kanssa.

Jos ei pidä metallimusiikista, mutta ehdottomasti haluaa mennä Tuska-festareille, eikö silloin kannata valita seurakseen sellainen kaveri, joka ei myöskään pidä metallimusiikista? Ja se, joka pitää metallista, menee sellaisen kaverinsa kanssa, joka myös pitää metallista? Ihan jo siksikin, että se, joka ei pidä metallista, todennäköisesti puhuu siellä kaikesta muusta paitsi musiikista, jota varten koko festareille on menty. Ja se taas, joka pitää metallista, keskittyy todennäköisemmin kuuntelemaan esiintyjiä ja hänen kanssaan jutellaan nimenomaan musiikista, koska musiikkia vartenhan sinne on tultu eikä hengailemaan yhdessä. 

Onko noin vaikea kuvitella tilanne, jossa joku metallista kiinnostumaton haluaa mennä Tuska-festareille juuri siksi, että hänen ystävänsä pyytää häntä mukaan? Eikä kyse ole siitä, että hyvän seuran takia voi sietää huonoakin musaa, vaan siitä että sinänsä huonoistakin festareista voi saada paljon irti hyvässä seurassa.

Ja mistä tällainen pyyntö voisi johtua? Vaikka siitä, että pyytäjä tuntee kaverinsa ja tietää sen suhtautuvan avoimin mielin sellaisiin asioihin, joista sen kaverit on kiinnostunut. Monella on paljon sanottavaa myös niistä aiheista, joihin ei ole perehtynyt etukäteen.

Jos ei ole harjaantunut kuuntelemaan metallimusiikkia, voi olla aika karmaiseva kokemus kylmiltään kuunnella äkkiä festareilla kymmeniä keikkoja livenä. Usein metallin fanittaminen alkaa pikkuhiljaa esim raskaamman rockin ja grungen kautta, ja korva harjaantuu ajan kanssa nauttimaan hyvinkin haastavasta äärimetallistakin. Festariliput on niin kalliita, että juuri Tuskaan en itsekään ekana raahaisi asiaan perehtymätöntä ystäväkandidaattia, koska raskas livemusa voi kerta kaikkiaan tuntua aistimuksena pahalta melusaasteelta. Ensin voi kokeilla vaikka jotain klubikeikkaa, onko ystävä yhtään vastaanottavainen sellaiselle musiikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Oma kokemukseni on, että yhdistykset on täynnä samanhenkistä porukkaa ja niissä kokee pelkästään entistä pahempaa ulkopuolisuuden tunnetta, ellei satu sopimaan joukkoon...

No kävit sitten väärässä yhdistyksessä. Valitse sellainen yhdistys, jonka toiminta-ala oikeasti kiinnostaa sua, niin sovit kyllä joukkoon. Ja muista positiivinen ja rento asenne. Kun tätä ketjua on lukenut, niin tuntuu, että yksinäisyyttään valittavat ovat niitä, joille mikään ei kelpaa tai jotka odottavat liikoja.

Kyllähän mua kiinnostaa monikin asia - ja osa ongelmasta onkin siinä, että haluan elämäni olevan jatkossakin monipuolista. Pidän esim. fantasiakirjallisuudesta, mutta arvaas mitä tapahtui kun menin fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneiden yhdistykseen? Se oli täynnä ihmisiä, joille fantasiakirjallisuus oli koko elämä. Tai ehkä liioittelen vähän, koska kyllä siellä fanitettiin myös fantasiaelokuvia yms. Mutta koin oloni auttamattoman ulkopuoliseksi siinä joukossa, kun en ollut halukas kuluttamaan koko vapaa-aikaani tai edes puolia siitä fantasiamaailmojen parissa.

Vastaavia kokemuksia on monesta muustakin tiettyyn asiaan keskittyvästä yhdistyksestä: Niissä pitäisi olla täysillä mukana, jotta kelpaisi aidosti osaksi porukkaa ja tutustuisi kunnolla muihin. Pelkille jäsenmaksun maksajille ja ilmaisen talkootyön tekijöille riittää toki kysyntää, ja harvemmin hiljaista sivustaseuraajaa savustetaan tilaisuuksista ulos... Mutta kavereita on turha toivoa, kun muut tahtoo jutella intohimostaan muiden yhtä intohimoisten ja omistautuneiden harrastajien kanssa.

Urheiluseurojen kohdalla on käynyt huonosti eri syystä: En välitä kilpaurheilusta tippaakaan, joten en oikein sovi esim. oman seuran menestystä janoavien joukkoon.

Entä jokin kotiseutuyhdistys? Tai hyväntekeväisyysjärjestö? Niissä on mun kokemuksen mukaan mukana monenlaista porukkaa eikä pelkästään mitään yhden asian fanaatikkoja.

Turha ehdotella mitään, kaikkeen on kuitenkin olemassa vasta-argumentti. Kivempaa valitella yksinäisyyttään marttyyrimeiningillä kuin edes yrittää saada ystäviä.

Niin niin, kaikki yksinäiset on yksinäisiä ihan vaan siksi kun ne ei viitsi nähdä ystävystymisen eteen vähääkään vaivaa. Kuka tahansa saisi helposti kavereita, jos vaan menisi rohkeasti juttelemaan kaikille vastaantulijoille ja kiertelisi ympäri maata soittelemassa ihmisten ovikelloja, jos ohikulkijat loppuu kesken. Ihan varmasti joukosta löytyisi joku jonka kanssa synkkaa, ennemmin tai myöhemmin. Yksinäisten on turha toivoa muilta vähääkään ymmärrystä tai sympatiaa - syyttäköön mokomat luuserit itseään, kun ei hyödynnä kaikkia mahdollisuuksia joita maailma on pullollaan. Maailmassa on yli 7 miljardia ihmistä ja Suomessakin yli 5 miljoonaa, joten varmasti kaikille löytyy joku jonka kanssa synkkaa. Täytyy vaan yrittää tarpeeksi, siitä se on kiinni!

Joo, olen 35- vuotisen elämäni aikana tavannut/puhunut varmaan kymmenien tuhansien ihmisten kanssa, jos lyhyetkin vuorovaikutustilanteet lasketaan, ja ystäväsaldo on silti 1 kpl, sekin lapsuuden tuttu jota näkee muutaman kerran vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole harjaantunut kuuntelemaan metallimusiikkia, voi olla aika karmaiseva kokemus kylmiltään kuunnella äkkiä festareilla kymmeniä keikkoja livenä. Usein metallin fanittaminen alkaa pikkuhiljaa esim raskaamman rockin ja grungen kautta, ja korva harjaantuu ajan kanssa nauttimaan hyvinkin haastavasta äärimetallistakin. Festariliput on niin kalliita, että juuri Tuskaan en itsekään ekana raahaisi asiaan perehtymätöntä ystäväkandidaattia, koska raskas livemusa voi kerta kaikkiaan tuntua aistimuksena pahalta melusaasteelta. Ensin voi kokeilla vaikka jotain klubikeikkaa, onko ystävä yhtään vastaanottavainen sellaiselle musiikille.

Kiitos, selitit asian mun puolestani :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Mutta miksi pitäisi mennä juuri Tuska-festareille? Miksei voi tämän kaverinsa kanssa mennä jollekin sellaiselle festarille, jossa soitettavasta myös hän pitää? Eikö tälle toiselle ole paljon mukavampaa maksaa sellaisesta festarilipusta, jossa musiikki on hänellekin mieluista? Tai käyttää festarilippurahat vaikka yhteiseen laivareissuun Tukholmaan, jos kumpikin pitää laivaristeilyistä?

Mun mielestäni tässä koko systeemissä on pohjimmiltaan ideana minäminä. Et mä haluan näitä, löytyiskö muitakin. Ai löytyy, no kiva. Ai ei löydy, no ei sit mitään. Et en mä nyt kuitenkaan itse lähde uimaan sun kanssa, kun mä en tykkää niin tosta uimisesta. Ei niillä muilla ihmisillä ole käytännössä muuta virkaa kuin tallustella perässä ja olla jotakuinkin samaa mieltä samassa kuplassa. Noin niin kun kärjistettynä.

Kiinnostais tietää, miten tolla mentaliteetilla toimii parisuhde. 

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole harjaantunut kuuntelemaan metallimusiikkia, voi olla aika karmaiseva kokemus kylmiltään kuunnella äkkiä festareilla kymmeniä keikkoja livenä. Usein metallin fanittaminen alkaa pikkuhiljaa esim raskaamman rockin ja grungen kautta, ja korva harjaantuu ajan kanssa nauttimaan hyvinkin haastavasta äärimetallistakin. Festariliput on niin kalliita, että juuri Tuskaan en itsekään ekana raahaisi asiaan perehtymätöntä ystäväkandidaattia, koska raskas livemusa voi kerta kaikkiaan tuntua aistimuksena pahalta melusaasteelta. Ensin voi kokeilla vaikka jotain klubikeikkaa, onko ystävä yhtään vastaanottavainen sellaiselle musiikille.

Ihan hieno vastaus sinällään, mutta kysyjä ei kysynyt sitä, miksi ei ottaa henkilöä mukaan Tuskaan. Henkilö kysyi, miksi ei mennä yhdessä toisaalle. 

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole harjaantunut kuuntelemaan metallimusiikkia, voi olla aika karmaiseva kokemus kylmiltään kuunnella äkkiä festareilla kymmeniä keikkoja livenä. Usein metallin fanittaminen alkaa pikkuhiljaa esim raskaamman rockin ja grungen kautta, ja korva harjaantuu ajan kanssa nauttimaan hyvinkin haastavasta äärimetallistakin. Festariliput on niin kalliita, että juuri Tuskaan en itsekään ekana raahaisi asiaan perehtymätöntä ystäväkandidaattia, koska raskas livemusa voi kerta kaikkiaan tuntua aistimuksena pahalta melusaasteelta. Ensin voi kokeilla vaikka jotain klubikeikkaa, onko ystävä yhtään vastaanottavainen sellaiselle musiikille.

Se on tullut jo aiemmin selväksi, että SINULLA on paljon vaatimuksia kavereillesi eikä SINUN Tuska-festarielämykseesi sovi kuin tietynlaiset kaverit. Se ei kuitenkaan tarkoita, että myös MUUT olisi yhtä vaativia ja ehdottomia asioiden suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Oma kokemukseni on, että yhdistykset on täynnä samanhenkistä porukkaa ja niissä kokee pelkästään entistä pahempaa ulkopuolisuuden tunnetta, ellei satu sopimaan joukkoon...

No kävit sitten väärässä yhdistyksessä. Valitse sellainen yhdistys, jonka toiminta-ala oikeasti kiinnostaa sua, niin sovit kyllä joukkoon. Ja muista positiivinen ja rento asenne. Kun tätä ketjua on lukenut, niin tuntuu, että yksinäisyyttään valittavat ovat niitä, joille mikään ei kelpaa tai jotka odottavat liikoja.

Kyllähän mua kiinnostaa monikin asia - ja osa ongelmasta onkin siinä, että haluan elämäni olevan jatkossakin monipuolista. Pidän esim. fantasiakirjallisuudesta, mutta arvaas mitä tapahtui kun menin fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneiden yhdistykseen? Se oli täynnä ihmisiä, joille fantasiakirjallisuus oli koko elämä. Tai ehkä liioittelen vähän, koska kyllä siellä fanitettiin myös fantasiaelokuvia yms. Mutta koin oloni auttamattoman ulkopuoliseksi siinä joukossa, kun en ollut halukas kuluttamaan koko vapaa-aikaani tai edes puolia siitä fantasiamaailmojen parissa.

Vastaavia kokemuksia on monesta muustakin tiettyyn asiaan keskittyvästä yhdistyksestä: Niissä pitäisi olla täysillä mukana, jotta kelpaisi aidosti osaksi porukkaa ja tutustuisi kunnolla muihin. Pelkille jäsenmaksun maksajille ja ilmaisen talkootyön tekijöille riittää toki kysyntää, ja harvemmin hiljaista sivustaseuraajaa savustetaan tilaisuuksista ulos... Mutta kavereita on turha toivoa, kun muut tahtoo jutella intohimostaan muiden yhtä intohimoisten ja omistautuneiden harrastajien kanssa.

Urheiluseurojen kohdalla on käynyt huonosti eri syystä: En välitä kilpaurheilusta tippaakaan, joten en oikein sovi esim. oman seuran menestystä janoavien joukkoon.

Entä jokin kotiseutuyhdistys? Tai hyväntekeväisyysjärjestö? Niissä on mun kokemuksen mukaan mukana monenlaista porukkaa eikä pelkästään mitään yhden asian fanaatikkoja.

Ongelmana on, että ne ei järjestä sellaista toimintaa johon tahtoisin osallistua vähääkään säännöllisesti. Kavereita on tosi vaikea saada, jos käy muutaman kerran vuodessa jossain tapahtumassa jossa ei yleensä tule edes juteltua muiden kanssa.

Kavereita on vaikea saada, jos on vaikea ihminen. Tai jos ei tiedä mitä haluaa. Tai jos ei ole itse valmis tekemään mitään vaan odottaa bestiksen tipahtavan taivaalta. Jos käyttäisit paremmin tämänkin ajan mitä olet tällä palstalla valitellut ja keksinyt tekosyitä, sinulla olisi jo monta orastavaa ystävyyssuhdetta.

Eli jos elämässä on joku asia pielessä, sen asian korjaamiseen pitäisi käyttää kaikki liikenevä aika eikä mitään muuta saisi tehdä? Se on kuule sellainen elämänohje, jota noudattamalla elämä menee taatusti perseelleen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Mutta miksi pitäisi mennä juuri Tuska-festareille? Miksei voi tämän kaverinsa kanssa mennä jollekin sellaiselle festarille, jossa soitettavasta myös hän pitää? Eikö tälle toiselle ole paljon mukavampaa maksaa sellaisesta festarilipusta, jossa musiikki on hänellekin mieluista? Tai käyttää festarilippurahat vaikka yhteiseen laivareissuun Tukholmaan, jos kumpikin pitää laivaristeilyistä?

Vähintään yhtä hyvin voisi kysyä, miksi pitäisi jättää menemättä juuri Tuska-festareille?

Ihmisiä on erilaisia, eikä kaikki tahdo käyttää aikaansa pelkästään sellaisten asioiden parissa joista todella nauttii. Musta on ainakin mielenkiintoista tehdä välillä sellaisia asioita, joita en normaalisti tekisi - etenkin jos voin jakaa kokemuksen hyvän ystävän seurassa.

Olen muuten joskus innostunut uusista asioista, myös sellaisista joista en olisi ikinä uskonut innostuvani, kun olen kokeillut rohkeasti jotain erilaista kaverin kanssa.

Jos ei pidä metallimusiikista, mutta ehdottomasti haluaa mennä Tuska-festareille, eikö silloin kannata valita seurakseen sellainen kaveri, joka ei myöskään pidä metallimusiikista? Ja se, joka pitää metallista, menee sellaisen kaverinsa kanssa, joka myös pitää metallista? Ihan jo siksikin, että se, joka ei pidä metallista, todennäköisesti puhuu siellä kaikesta muusta paitsi musiikista, jota varten koko festareille on menty. Ja se taas, joka pitää metallista, keskittyy todennäköisemmin kuuntelemaan esiintyjiä ja hänen kanssaan jutellaan nimenomaan musiikista, koska musiikkia vartenhan sinne on tultu eikä hengailemaan yhdessä. 

Ei helvata. Tää alkaa kuulostaa jo ihan kipeeltä. Joo kyllä, minä ainakin puhun keikalla ihan muista asioista kuin keikkaan liittyvistä asioista! Esim. työasiakuulumisista ja siviilielämän kuulumisista. En mä mene keikalle pitämään paneelikeskustelua musiikista, vaikka musiikkia kuuntelenkin siellä. Joku menee siis festareille puhumaan musiikista eikä hengailemaan yhdessä! Huhhuh. Kuulostaapa tosi lämpimältä ystävyyssuhteelta. Miksi ei samalla vääntää vaikka jollain metallifoorumilla asioista, jos kaverit kiinnostavat noin vähän? 

Onko tässä ihme vimmaisessa tekemisessä ja teemapohjaisessa keskustelussa ylipäänsä kyse siitä, että koitetaan vältellä tavallista turinointia elämästä ja tunteista? 

Harvinaisen tutulta kuulostaa. Aina minä olen se joka soittaa tai laittaa viestiä. Kaverit ei lähes ikinä aloita keskustelua. Kieltämättä tuntuu vähän turhauttavalta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Mutta miksi pitäisi mennä juuri Tuska-festareille? Miksei voi tämän kaverinsa kanssa mennä jollekin sellaiselle festarille, jossa soitettavasta myös hän pitää? Eikö tälle toiselle ole paljon mukavampaa maksaa sellaisesta festarilipusta, jossa musiikki on hänellekin mieluista? Tai käyttää festarilippurahat vaikka yhteiseen laivareissuun Tukholmaan, jos kumpikin pitää laivaristeilyistä?

Vähintään yhtä hyvin voisi kysyä, miksi pitäisi jättää menemättä juuri Tuska-festareille?

Ihmisiä on erilaisia, eikä kaikki tahdo käyttää aikaansa pelkästään sellaisten asioiden parissa joista todella nauttii. Musta on ainakin mielenkiintoista tehdä välillä sellaisia asioita, joita en normaalisti tekisi - etenkin jos voin jakaa kokemuksen hyvän ystävän seurassa.

Olen muuten joskus innostunut uusista asioista, myös sellaisista joista en olisi ikinä uskonut innostuvani, kun olen kokeillut rohkeasti jotain erilaista kaverin kanssa.

Jos ei pidä metallimusiikista, mutta ehdottomasti haluaa mennä Tuska-festareille, eikö silloin kannata valita seurakseen sellainen kaveri, joka ei myöskään pidä metallimusiikista? Ja se, joka pitää metallista, menee sellaisen kaverinsa kanssa, joka myös pitää metallista? Ihan jo siksikin, että se, joka ei pidä metallista, todennäköisesti puhuu siellä kaikesta muusta paitsi musiikista, jota varten koko festareille on menty. Ja se taas, joka pitää metallista, keskittyy todennäköisemmin kuuntelemaan esiintyjiä ja hänen kanssaan jutellaan nimenomaan musiikista, koska musiikkia vartenhan sinne on tultu eikä hengailemaan yhdessä. 

Onko noin vaikea kuvitella tilanne, jossa joku metallista kiinnostumaton haluaa mennä Tuska-festareille juuri siksi, että hänen ystävänsä pyytää häntä mukaan? Eikä kyse ole siitä, että hyvän seuran takia voi sietää huonoakin musaa, vaan siitä että sinänsä huonoistakin festareista voi saada paljon irti hyvässä seurassa.

Ja mistä tällainen pyyntö voisi johtua? Vaikka siitä, että pyytäjä tuntee kaverinsa ja tietää sen suhtautuvan avoimin mielin sellaisiin asioihin, joista sen kaverit on kiinnostunut. Monella on paljon sanottavaa myös niistä aiheista, joihin ei ole perehtynyt etukäteen.

On, mun on vaikea kuvitella. Mulla on hyvä ystävä, joka on harrastanut balettia lapsesta lähtien. Olen nähnyt muutaman balettiesityksen eikä baletti kiinnosta mua. Mun on hyvin vaikea kuvitella, miksi haluaisin lähteä juuri hänen kanssaan katsomaan balettiesitystä ja tauoilla jutella hänen kanssaan baletista. Ja miksi hän haluaisi lähteä katsomaan balettiesitystä juuri minun kanssani ja tauoilla jutella kanssani baletista, kun en edes ymmärrä alan termistöä. Hän on erittäin hyvää seuraa, mutta ei se muuta tilannetta miksikään eli edelleenkään mulla ei olisi mitään järkevää juteltavaa baletista eikä itse esitys olisi yhtään sen kiinnostavampi, vaikka olisin katsomassa esitystä yksin tai jonkun sellaisen kanssa, jota baletti ei myöskään kiinnosta. Jälkimmäisessä tapauksessa sentään voisi jutella tauoilla jostain muusta kuin baletista. 

Jos luet kommentin 4419, niin minusta siinä oli hyvä esimerkki ihmisestä, joka on tuntenut olonsa ulkopuoliseksi, koska ei ole suhtautunut yhdistävään asiaan yhtä intohimoisesti kuin muut paikalla olijat. Mun mielestä on ihan kohteliasta ystävää kohtaan, että jos itse aikoo keskittyä johonkin tiettyyn asiaan eikä viihdyttämään ystäväänsä, jota ko asia ei kiinnosta, niin ei pyydä tätä ystäväänsä mukaan vaan viettää hänen kanssaan aikaa jossain muualla jonain toisena päivänä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Mutta miksi pitäisi mennä juuri Tuska-festareille? Miksei voi tämän kaverinsa kanssa mennä jollekin sellaiselle festarille, jossa soitettavasta myös hän pitää? Eikö tälle toiselle ole paljon mukavampaa maksaa sellaisesta festarilipusta, jossa musiikki on hänellekin mieluista? Tai käyttää festarilippurahat vaikka yhteiseen laivareissuun Tukholmaan, jos kumpikin pitää laivaristeilyistä?

Vähintään yhtä hyvin voisi kysyä, miksi pitäisi jättää menemättä juuri Tuska-festareille?

Ihmisiä on erilaisia, eikä kaikki tahdo käyttää aikaansa pelkästään sellaisten asioiden parissa joista todella nauttii. Musta on ainakin mielenkiintoista tehdä välillä sellaisia asioita, joita en normaalisti tekisi - etenkin jos voin jakaa kokemuksen hyvän ystävän seurassa.

Olen muuten joskus innostunut uusista asioista, myös sellaisista joista en olisi ikinä uskonut innostuvani, kun olen kokeillut rohkeasti jotain erilaista kaverin kanssa.

Jos ei pidä metallimusiikista, mutta ehdottomasti haluaa mennä Tuska-festareille, eikö silloin kannata valita seurakseen sellainen kaveri, joka ei myöskään pidä metallimusiikista? Ja se, joka pitää metallista, menee sellaisen kaverinsa kanssa, joka myös pitää metallista? Ihan jo siksikin, että se, joka ei pidä metallista, todennäköisesti puhuu siellä kaikesta muusta paitsi musiikista, jota varten koko festareille on menty. Ja se taas, joka pitää metallista, keskittyy todennäköisemmin kuuntelemaan esiintyjiä ja hänen kanssaan jutellaan nimenomaan musiikista, koska musiikkia vartenhan sinne on tultu eikä hengailemaan yhdessä. 

Ei helvata. Tää alkaa kuulostaa jo ihan kipeeltä. Joo kyllä, minä ainakin puhun keikalla ihan muista asioista kuin keikkaan liittyvistä asioista! Esim. työasiakuulumisista ja siviilielämän kuulumisista. En mä mene keikalle pitämään paneelikeskustelua musiikista, vaikka musiikkia kuuntelenkin siellä. Joku menee siis festareille puhumaan musiikista eikä hengailemaan yhdessä! Huhhuh. Kuulostaapa tosi lämpimältä ystävyyssuhteelta. Miksi ei samalla vääntää vaikka jollain metallifoorumilla asioista, jos kaverit kiinnostavat noin vähän? 

Onko tässä ihme vimmaisessa tekemisessä ja teemapohjaisessa keskustelussa ylipäänsä kyse siitä, että koitetaan vältellä tavallista turinointia elämästä ja tunteista? 

Ei ole. Kyse on siitä, että jos mennään katsomaan jotain elokuvaa, mennään katsomaan elokuvaa ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Jos mennään katsomaan balettia, mennään katsomaan balettia ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Jos mennään kuuntelemaan jotain konserttia, mennään kuuntelemaan konserttia ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Kun halutaan turinoida elämästä ja tunteista, sitä varten ei mennä elokuviin, katsomaan balettia tai kuuntelemaan konserttia vaan mennään ihan vaikka kahvilaan, kävelylle tai kutsutaan toinen kotiin istumaan iltaa. 

Kaikki yksinäiseksi itsensä tuntevat, missä kokoonnutaan ja koska?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Tällä kirjoittajalla on pakko olla tosi suppea maailma. Jos siis joku kerrankin investoi 50 euroa ruokaan, vaikka se ei ole hänelle tyypillistä joko siitä syystä, että hän ei näin voi taloudellisista syistä tehdä tai ei ole kiinnostusta tehdä, niin henkilö päättelee, että henkilö puhuu ruokailun yhteydessä ravintolaruokien hinnoista eikä esim. kysele toisen kuulumisia. Voi vain ihmetellä, miksi henkilö ajattelee tilanteen menevän näin. Vaikka henkilö hieman varovaisesti lähtisikin syömään, hän erittäin todennäköisesti keskittyisi seuraan ja siihen oletettavasti hyvään ruokaan ja miettisi, että no, juhlitaanpa nyt ja säästetään jatkossa. 

Vastaavasti jos joku paljon kotona viihtyvä lähtee kylille, niin kirjoittaja olettaa, että tämä henkilö juttelee baari-illan siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on. Tai ehkäpä hän onkin iloinen siitä, että kerrankin lähti jonnekin tai että tulipa tämäkin pitkästä aikaa nähtyä. Aika vaikeata visioida tilannetta, jossa joku 4-6 tuntia keskittyy puhumaan seuralaiselle siitä, että olipa huono päätös tämä. Jotenkin voisi kuvitella, että näiden ihmisten välillä olisi ennemmin jonkinlaista vuorovaikutusta, vaikka baari olisi miten tahansa ärsyttävä paikka toisen mielestä. 

Ihmiset eivät elä missään karsinoissa. He voivat tehdä poikkeuksia ja nauttia erilaisista tilanteista. He voivat jopa olla välittämättä jostakin asiasta 364 päivää vuodessa, mutta kerran vuodessa tehdä jotakin mielihyvin. Aikuiset ihmiset osaavat itse tehdä päätöksensä ja päätöksensä jälkeen varmasti elävät ihan mukavasti tilanteen kanssa eivätkä valita siitä. 

Se on sitten eri asia, jos tästä kys. ketjusta löytyy ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan kykene tekemään kuin tiettyjä asioita ja puhumaan näistä tietyistä asioista, mutta suurin osa ihmisistä ei toimi näin. Ihmiset tekevät paljon ristiriitaisuuksiakin ja jopa mielihyvin. Joku ei ehkä tykkää laulamisesta, ja hän voi silti mennä laulukurssille - nimenomaan siksi, että kehittyisi siinä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Mutta miksi pitäisi mennä juuri Tuska-festareille? Miksei voi tämän kaverinsa kanssa mennä jollekin sellaiselle festarille, jossa soitettavasta myös hän pitää? Eikö tälle toiselle ole paljon mukavampaa maksaa sellaisesta festarilipusta, jossa musiikki on hänellekin mieluista? Tai käyttää festarilippurahat vaikka yhteiseen laivareissuun Tukholmaan, jos kumpikin pitää laivaristeilyistä?

Vähintään yhtä hyvin voisi kysyä, miksi pitäisi jättää menemättä juuri Tuska-festareille?

Ihmisiä on erilaisia, eikä kaikki tahdo käyttää aikaansa pelkästään sellaisten asioiden parissa joista todella nauttii. Musta on ainakin mielenkiintoista tehdä välillä sellaisia asioita, joita en normaalisti tekisi - etenkin jos voin jakaa kokemuksen hyvän ystävän seurassa.

Olen muuten joskus innostunut uusista asioista, myös sellaisista joista en olisi ikinä uskonut innostuvani, kun olen kokeillut rohkeasti jotain erilaista kaverin kanssa.

Jos ei pidä metallimusiikista, mutta ehdottomasti haluaa mennä Tuska-festareille, eikö silloin kannata valita seurakseen sellainen kaveri, joka ei myöskään pidä metallimusiikista? Ja se, joka pitää metallista, menee sellaisen kaverinsa kanssa, joka myös pitää metallista? Ihan jo siksikin, että se, joka ei pidä metallista, todennäköisesti puhuu siellä kaikesta muusta paitsi musiikista, jota varten koko festareille on menty. Ja se taas, joka pitää metallista, keskittyy todennäköisemmin kuuntelemaan esiintyjiä ja hänen kanssaan jutellaan nimenomaan musiikista, koska musiikkia vartenhan sinne on tultu eikä hengailemaan yhdessä. 

Ei helvata. Tää alkaa kuulostaa jo ihan kipeeltä. Joo kyllä, minä ainakin puhun keikalla ihan muista asioista kuin keikkaan liittyvistä asioista! Esim. työasiakuulumisista ja siviilielämän kuulumisista. En mä mene keikalle pitämään paneelikeskustelua musiikista, vaikka musiikkia kuuntelenkin siellä. Joku menee siis festareille puhumaan musiikista eikä hengailemaan yhdessä! Huhhuh. Kuulostaapa tosi lämpimältä ystävyyssuhteelta. Miksi ei samalla vääntää vaikka jollain metallifoorumilla asioista, jos kaverit kiinnostavat noin vähän? 

Onko tässä ihme vimmaisessa tekemisessä ja teemapohjaisessa keskustelussa ylipäänsä kyse siitä, että koitetaan vältellä tavallista turinointia elämästä ja tunteista? 

Ei ole. Kyse on siitä, että jos mennään katsomaan jotain elokuvaa, mennään katsomaan elokuvaa ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Jos mennään katsomaan balettia, mennään katsomaan balettia ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Jos mennään kuuntelemaan jotain konserttia, mennään kuuntelemaan konserttia ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Kun halutaan turinoida elämästä ja tunteista, sitä varten ei mennä elokuviin, katsomaan balettia tai kuuntelemaan konserttia vaan mennään ihan vaikka kahvilaan, kävelylle tai kutsutaan toinen kotiin istumaan iltaa. 

Ihan vilpitön kysymys: millä sä teippaat ihmisten suun, kun he kysyvät sulta pahaa aavistamatta elokuvakäynnin tai konsertin yhteydessä, että mitäs kuuluu ja mites töissä/opiskeluissa/kotona? Ilmoitatko sä, että puheenaihe on väärä, nyt puhutaan vain elokuvista tai konsertista?

Mä en nimittäin ole kohdannut elämässäni yhtäkään ihmistä, joka olisi puhunut vain Oikeasta Aiheesta oikeana päivänä. Joko siis sun täytyy liiotella asioita tai sitten todellakin elämme täysin toisenlaisissa maailmoissa. Mun maailmassa ei ole kiellettyjä puheenaiheita tietyissä tilanteissa, enkä mä edes tiedä, miten mä voisin estää ihmisiä puhumasta omasta elämästään keikalla. Tulee jo mieleen kuin puhuisimme esim. autismin kirjosta, jolloin tällaiset toimintatavat olisi helpompi ymmärtää. Tietysti täällä netissä ei koskaan voikaan tietää, mistä on kyse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Tällä kirjoittajalla on pakko olla tosi suppea maailma. Jos siis joku kerrankin investoi 50 euroa ruokaan, vaikka se ei ole hänelle tyypillistä joko siitä syystä, että hän ei näin voi taloudellisista syistä tehdä tai ei ole kiinnostusta tehdä, niin henkilö päättelee, että henkilö puhuu ruokailun yhteydessä ravintolaruokien hinnoista eikä esim. kysele toisen kuulumisia. Voi vain ihmetellä, miksi henkilö ajattelee tilanteen menevän näin. Vaikka henkilö hieman varovaisesti lähtisikin syömään, hän erittäin todennäköisesti keskittyisi seuraan ja siihen oletettavasti hyvään ruokaan ja miettisi, että no, juhlitaanpa nyt ja säästetään jatkossa. 

Vastaavasti jos joku paljon kotona viihtyvä lähtee kylille, niin kirjoittaja olettaa, että tämä henkilö juttelee baari-illan siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on. Tai ehkäpä hän onkin iloinen siitä, että kerrankin lähti jonnekin tai että tulipa tämäkin pitkästä aikaa nähtyä. Aika vaikeata visioida tilannetta, jossa joku 4-6 tuntia keskittyy puhumaan seuralaiselle siitä, että olipa huono päätös tämä. Jotenkin voisi kuvitella, että näiden ihmisten välillä olisi ennemmin jonkinlaista vuorovaikutusta, vaikka baari olisi miten tahansa ärsyttävä paikka toisen mielestä. 

Ihmiset eivät elä missään karsinoissa. He voivat tehdä poikkeuksia ja nauttia erilaisista tilanteista. He voivat jopa olla välittämättä jostakin asiasta 364 päivää vuodessa, mutta kerran vuodessa tehdä jotakin mielihyvin. Aikuiset ihmiset osaavat itse tehdä päätöksensä ja päätöksensä jälkeen varmasti elävät ihan mukavasti tilanteen kanssa eivätkä valita siitä. 

Se on sitten eri asia, jos tästä kys. ketjusta löytyy ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan kykene tekemään kuin tiettyjä asioita ja puhumaan näistä tietyistä asioista, mutta suurin osa ihmisistä ei toimi näin. Ihmiset tekevät paljon ristiriitaisuuksiakin ja jopa mielihyvin. Joku ei ehkä tykkää laulamisesta, ja hän voi silti mennä laulukurssille - nimenomaan siksi, että kehittyisi siinä. 

Lihavoimallasi kommentilla viittasin toisen kirjoittajan kommenttiin, jossa hänen mielestään keskustelu voi olla avartavaa aiheesta, josta toinen ei ole kiinnostunut ja toinen on. 

Mun pointtini on, että jos mulla on kaveri, joka tykkää asiasta A, mutta ei asiasta B, ja toinen kaveri, joka tykkää asiasta B, mutta ei asiasta A, niin en näe mitään järkeä lähtiessäni tekemään asiaa A pyytää mukaan juuri tuota, joka ei tykkää asiasta A ja sanoa tälle toiselle, että sori, mutta mä lähdenkin tällä kertaa tekemään asiaa A toisen kaverini kanssa, koska se ei tykkää asiasta A. Mä valitsen asian A tekemiseen sen kaverini, joka tykkää asiasta A, ja asian B tekemiseen taas sen kaverini, joka tykkää asiasta B. Joku toinen voi tehdä toisinpäin eikä siinä mitään, jos molemmat ovat tyytyväisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Mutta miksi pitäisi mennä juuri Tuska-festareille? Miksei voi tämän kaverinsa kanssa mennä jollekin sellaiselle festarille, jossa soitettavasta myös hän pitää? Eikö tälle toiselle ole paljon mukavampaa maksaa sellaisesta festarilipusta, jossa musiikki on hänellekin mieluista? Tai käyttää festarilippurahat vaikka yhteiseen laivareissuun Tukholmaan, jos kumpikin pitää laivaristeilyistä?

Vähintään yhtä hyvin voisi kysyä, miksi pitäisi jättää menemättä juuri Tuska-festareille?

Ihmisiä on erilaisia, eikä kaikki tahdo käyttää aikaansa pelkästään sellaisten asioiden parissa joista todella nauttii. Musta on ainakin mielenkiintoista tehdä välillä sellaisia asioita, joita en normaalisti tekisi - etenkin jos voin jakaa kokemuksen hyvän ystävän seurassa.

Olen muuten joskus innostunut uusista asioista, myös sellaisista joista en olisi ikinä uskonut innostuvani, kun olen kokeillut rohkeasti jotain erilaista kaverin kanssa.

Jos ei pidä metallimusiikista, mutta ehdottomasti haluaa mennä Tuska-festareille, eikö silloin kannata valita seurakseen sellainen kaveri, joka ei myöskään pidä metallimusiikista? Ja se, joka pitää metallista, menee sellaisen kaverinsa kanssa, joka myös pitää metallista? Ihan jo siksikin, että se, joka ei pidä metallista, todennäköisesti puhuu siellä kaikesta muusta paitsi musiikista, jota varten koko festareille on menty. Ja se taas, joka pitää metallista, keskittyy todennäköisemmin kuuntelemaan esiintyjiä ja hänen kanssaan jutellaan nimenomaan musiikista, koska musiikkia vartenhan sinne on tultu eikä hengailemaan yhdessä. 

Ei helvata. Tää alkaa kuulostaa jo ihan kipeeltä. Joo kyllä, minä ainakin puhun keikalla ihan muista asioista kuin keikkaan liittyvistä asioista! Esim. työasiakuulumisista ja siviilielämän kuulumisista. En mä mene keikalle pitämään paneelikeskustelua musiikista, vaikka musiikkia kuuntelenkin siellä. Joku menee siis festareille puhumaan musiikista eikä hengailemaan yhdessä! Huhhuh. Kuulostaapa tosi lämpimältä ystävyyssuhteelta. Miksi ei samalla vääntää vaikka jollain metallifoorumilla asioista, jos kaverit kiinnostavat noin vähän? 

Onko tässä ihme vimmaisessa tekemisessä ja teemapohjaisessa keskustelussa ylipäänsä kyse siitä, että koitetaan vältellä tavallista turinointia elämästä ja tunteista? 

Ei ole. Kyse on siitä, että jos mennään katsomaan jotain elokuvaa, mennään katsomaan elokuvaa ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Jos mennään katsomaan balettia, mennään katsomaan balettia ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Jos mennään kuuntelemaan jotain konserttia, mennään kuuntelemaan konserttia ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Kun halutaan turinoida elämästä ja tunteista, sitä varten ei mennä elokuviin, katsomaan balettia tai kuuntelemaan konserttia vaan mennään ihan vaikka kahvilaan, kävelylle tai kutsutaan toinen kotiin istumaan iltaa. 

Ihan vilpitön kysymys: millä sä teippaat ihmisten suun, kun he kysyvät sulta pahaa aavistamatta elokuvakäynnin tai konsertin yhteydessä, että mitäs kuuluu ja mites töissä/opiskeluissa/kotona? Ilmoitatko sä, että puheenaihe on väärä, nyt puhutaan vain elokuvista tai konsertista?

Mä en nimittäin ole kohdannut elämässäni yhtäkään ihmistä, joka olisi puhunut vain Oikeasta Aiheesta oikeana päivänä. Joko siis sun täytyy liiotella asioita tai sitten todellakin elämme täysin toisenlaisissa maailmoissa. Mun maailmassa ei ole kiellettyjä puheenaiheita tietyissä tilanteissa, enkä mä edes tiedä, miten mä voisin estää ihmisiä puhumasta omasta elämästään keikalla. Tulee jo mieleen kuin puhuisimme esim. autismin kirjosta, jolloin tällaiset toimintatavat olisi helpompi ymmärtää. Tietysti täällä netissä ei koskaan voikaan tietää, mistä on kyse. 

Ei mun tarvitse teipata kenenkään suuta kiinni, koska menen leffaan sellaisen kaverini kanssa, joka tykkää keskustella nähdystä leffasta leffan jälkeen. Tai konserttiin sellaisen kaverini, joka tykkää konsertin jälkeen keskustella siitä, mitä juuri nähtiin ja koettiin. Mä tapaan ja olen muutenkin yhteyksissä ystäviini ja kavereihini sen verran usein, että kuulumiset tulee kyllä vaihdettua ihan muulloinkin ja kun käydään leffassa, konsertissa tms, niin voidaan puhua juuri nähdystä ja koetusta eikä tarvitse sillä kertaa puhua lasten korvatulehduskierteistä, puolison ylitöistä, uudesta työpaikasta tms. Mä ymmärrän hyvin, että jos ei tapaa ystäviään ja kavereitaan muulloin kuin vain leffassa, konserteissa jne, silloin varmasti onkin tarvetta puhua kaikesta muustakin ja enemmän vielä kaikesta muusta kuin siitä, mitä juuri käytiin katsomassa/kuuntelemassa.

olet luuseri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Mutta miksi pitäisi mennä juuri Tuska-festareille? Miksei voi tämän kaverinsa kanssa mennä jollekin sellaiselle festarille, jossa soitettavasta myös hän pitää? Eikö tälle toiselle ole paljon mukavampaa maksaa sellaisesta festarilipusta, jossa musiikki on hänellekin mieluista? Tai käyttää festarilippurahat vaikka yhteiseen laivareissuun Tukholmaan, jos kumpikin pitää laivaristeilyistä?

Vähintään yhtä hyvin voisi kysyä, miksi pitäisi jättää menemättä juuri Tuska-festareille?

Ihmisiä on erilaisia, eikä kaikki tahdo käyttää aikaansa pelkästään sellaisten asioiden parissa joista todella nauttii. Musta on ainakin mielenkiintoista tehdä välillä sellaisia asioita, joita en normaalisti tekisi - etenkin jos voin jakaa kokemuksen hyvän ystävän seurassa.

Olen muuten joskus innostunut uusista asioista, myös sellaisista joista en olisi ikinä uskonut innostuvani, kun olen kokeillut rohkeasti jotain erilaista kaverin kanssa.

Jos ei pidä metallimusiikista, mutta ehdottomasti haluaa mennä Tuska-festareille, eikö silloin kannata valita seurakseen sellainen kaveri, joka ei myöskään pidä metallimusiikista? Ja se, joka pitää metallista, menee sellaisen kaverinsa kanssa, joka myös pitää metallista? Ihan jo siksikin, että se, joka ei pidä metallista, todennäköisesti puhuu siellä kaikesta muusta paitsi musiikista, jota varten koko festareille on menty. Ja se taas, joka pitää metallista, keskittyy todennäköisemmin kuuntelemaan esiintyjiä ja hänen kanssaan jutellaan nimenomaan musiikista, koska musiikkia vartenhan sinne on tultu eikä hengailemaan yhdessä. 

Ei helvata. Tää alkaa kuulostaa jo ihan kipeeltä. Joo kyllä, minä ainakin puhun keikalla ihan muista asioista kuin keikkaan liittyvistä asioista! Esim. työasiakuulumisista ja siviilielämän kuulumisista. En mä mene keikalle pitämään paneelikeskustelua musiikista, vaikka musiikkia kuuntelenkin siellä. Joku menee siis festareille puhumaan musiikista eikä hengailemaan yhdessä! Huhhuh. Kuulostaapa tosi lämpimältä ystävyyssuhteelta. Miksi ei samalla vääntää vaikka jollain metallifoorumilla asioista, jos kaverit kiinnostavat noin vähän? 

Onko tässä ihme vimmaisessa tekemisessä ja teemapohjaisessa keskustelussa ylipäänsä kyse siitä, että koitetaan vältellä tavallista turinointia elämästä ja tunteista? 

Ei ole. Kyse on siitä, että jos mennään katsomaan jotain elokuvaa, mennään katsomaan elokuvaa ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Jos mennään katsomaan balettia, mennään katsomaan balettia ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Jos mennään kuuntelemaan jotain konserttia, mennään kuuntelemaan konserttia ja keskustelemaan sen jälkeen siitä eikä turinoimaan elämästä ja tunteista. Kun halutaan turinoida elämästä ja tunteista, sitä varten ei mennä elokuviin, katsomaan balettia tai kuuntelemaan konserttia vaan mennään ihan vaikka kahvilaan, kävelylle tai kutsutaan toinen kotiin istumaan iltaa. 

Ihan vilpitön kysymys: millä sä teippaat ihmisten suun, kun he kysyvät sulta pahaa aavistamatta elokuvakäynnin tai konsertin yhteydessä, että mitäs kuuluu ja mites töissä/opiskeluissa/kotona? Ilmoitatko sä, että puheenaihe on väärä, nyt puhutaan vain elokuvista tai konsertista?

Mä en nimittäin ole kohdannut elämässäni yhtäkään ihmistä, joka olisi puhunut vain Oikeasta Aiheesta oikeana päivänä. Joko siis sun täytyy liiotella asioita tai sitten todellakin elämme täysin toisenlaisissa maailmoissa. Mun maailmassa ei ole kiellettyjä puheenaiheita tietyissä tilanteissa, enkä mä edes tiedä, miten mä voisin estää ihmisiä puhumasta omasta elämästään keikalla. Tulee jo mieleen kuin puhuisimme esim. autismin kirjosta, jolloin tällaiset toimintatavat olisi helpompi ymmärtää. Tietysti täällä netissä ei koskaan voikaan tietää, mistä on kyse. 

Ei mun tarvitse teipata kenenkään suuta kiinni, koska menen leffaan sellaisen kaverini kanssa, joka tykkää keskustella nähdystä leffasta leffan jälkeen. Tai konserttiin sellaisen kaverini, joka tykkää konsertin jälkeen keskustella siitä, mitä juuri nähtiin ja koettiin. Mä tapaan ja olen muutenkin yhteyksissä ystäviini ja kavereihini sen verran usein, että kuulumiset tulee kyllä vaihdettua ihan muulloinkin ja kun käydään leffassa, konsertissa tms, niin voidaan puhua juuri nähdystä ja koetusta eikä tarvitse sillä kertaa puhua lasten korvatulehduskierteistä, puolison ylitöistä, uudesta työpaikasta tms. Mä ymmärrän hyvin, että jos ei tapaa ystäviään ja kavereitaan muulloin kuin vain leffassa, konserteissa jne, silloin varmasti onkin tarvetta puhua kaikesta muustakin ja enemmän vielä kaikesta muusta kuin siitä, mitä juuri käytiin katsomassa/kuuntelemassa.

Ymmärränkö siis oikein, että heti kun näette, niin kaverisi sanoo korkeintaan "moi", mutta ymmärtää olla sanomatta "mitäs sulle?"? Ja kokemuksen jälkeen hän ymmärtää olla sanomatta, että "mun pitää nyt mennä, kun huomenna on aamuvuoro"?

Tällainen systeemi on vain syntynyt teille vuosien aikana vai onko teillä jotkut pelisäännöt siitä, että kaikki small talk ja kuulumiset jätetään pois? Minusta tuo kuulostaa täysin mahdottomalta (myös tosin järjettömältä) systeemiltä, koska eihän ihminen ole kone. Aina voi tulla suusta tahattomastikin jotain, joka ei liity elokuvaan tai konserttiin. 

Eli siis konserttiin ja elokuviin voi pyytää henkilön, joka on näistä kiinnostunut. Lisäksi pitää haravoida pois henkilöt, jotka puhuvat näiden reissujen yhteydessä kuulumisista tai eivät ole kiinnostuneita tarkoista analyyseista, vaan ehkä vain fiilistelevät omassa päässään. Kuulostaapa rennolta elämältä. Mä olen luullut, että mulla on jonkin verran erinäisiä rituaaleja, mutta ihan huojentavaa sinällään havaita, että monessa asiassa asiat eivät ole silti itselle kovinkaan nöpönnuukia.

minäkin kirjoitti:

Kaikki yksinäiseksi itsensä tuntevat, missä kokoonnutaan ja koska?

Itä-Suomessa