Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.

Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.

Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)

Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.

Ohis. ..et kiinnosta muita, koska et ole kiinnostunut oikein mistään. Kerroin aiemmin tuttavasta, jota ei kiinnostanut mikään mun ehdottamani eikä mikään hänen ehdottamansa. Oli aika selvää, että hän vietti kanssani aikaa vain siksi, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja olisi muuten ollut yksinäinen. Ei sellaisesta mitään ystävyyttä synny.

Kuka on sanonut että pitää mennä joka ilta johonkin tiettyyn harrastukseen? Valitse yksi harrastus, käy siellä kerran viikossa vaikka syksystä kevääseen, niin voit löytääkin ihmisen, joka haluaa kanssasi vaikka kävelylle, kirpparille, syömään tms. Ja siitä se ystävys sitten voi alkaa kehittyä. Mutta älä oleta että joku on bestis heti saman tien tai että joku haluaa heti viettää aikaa sun kanssa vaan sohvalla istuskellen.

Pakko myöntää, että liioittelin vähän. Mulla on 2 viikoittaista harrastusta ja 1 epäsäännöllinen, joissa käyn yhteensä 4-6 kertaa viikossa tilanteesta riippuen. En pysty/tahdo vähentää harrastuksia, koska muuten kärsin yksinäisistä illoista. Mutta jättäisin harrastukset heti väliin, jos saisin seuraa kävelylle, kirpparille, syömään tms.

Mitä se harrastusten vähentäminen edes auttaisi? Siinähän vaan vähenisi niiden ihmisten määrä, joiden kanssa voin ehkä mahdollisesti ystävystyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Monissa ravintoloissa on toki 2-3 kasvisvaihtoehtoa ja sekasyöjälle 20-30 vaihtoehtoa. Ikävä kyllä näiden ravintoloiden kasvisvaihtoehtoihin ei ole pahemmin panostettu vaan ruuat on tyyliin kunhan on edes jotain. Ihan eri asia kuin käydä kasvisruokaravintolassa. - eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.

Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.

Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)

Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.

Ohis. ..et kiinnosta muita, koska et ole kiinnostunut oikein mistään. Kerroin aiemmin tuttavasta, jota ei kiinnostanut mikään mun ehdottamani eikä mikään hänen ehdottamansa. Oli aika selvää, että hän vietti kanssani aikaa vain siksi, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja olisi muuten ollut yksinäinen. Ei sellaisesta mitään ystävyyttä synny.

Olihan hän siis kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi? Kai te silloin teitte jotain, esim juttelitte. Hän oli siis kiinnostunut juttelusta.

Jutella voi puhelimessakin.

On se useimmista kuitenkin eri asia kommunikoida ihmisten kanssa puhelimitse vs kasvotusten.

Ehkä on sitten niin, että vain opiskelijoilla ja rikkailla ihmisillä on hengailuystäviä, muut on liian kiireisiä ja stressaantuneita elämästään jotta ehtisi hengailla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.

Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.

Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)

Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.

Ohis. ..et kiinnosta muita, koska et ole kiinnostunut oikein mistään. Kerroin aiemmin tuttavasta, jota ei kiinnostanut mikään mun ehdottamani eikä mikään hänen ehdottamansa. Oli aika selvää, että hän vietti kanssani aikaa vain siksi, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja olisi muuten ollut yksinäinen. Ei sellaisesta mitään ystävyyttä synny.

Olihan hän siis kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi? Kai te silloin teitte jotain, esim juttelitte. Hän oli siis kiinnostunut juttelusta.

Jutella voi puhelimessakin.

On se useimmista kuitenkin eri asia kommunikoida ihmisten kanssa puhelimitse vs kasvotusten.

Ehkä on sitten niin, että vain opiskelijoilla ja rikkailla ihmisillä on hengailuystäviä, muut on liian kiireisiä ja stressaantuneita elämästään jotta ehtisi hengailla?

Opiskelijoilla on hengailuystäviä, koska ei ole rahaa tehdä oikein mitään. Rikkailla taas on niin paljon massia ja vapaa-aikaa, että ei jaksa koko ajan tehdä jotain. Taviksilla on työ, perhe ja arki, joten ystävien kanssa halutaan tehdä jotain, mitä ei töissä tai perheen kanssa tule tehtyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.

Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.

Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)

Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.

Ohis. ..et kiinnosta muita, koska et ole kiinnostunut oikein mistään. Kerroin aiemmin tuttavasta, jota ei kiinnostanut mikään mun ehdottamani eikä mikään hänen ehdottamansa. Oli aika selvää, että hän vietti kanssani aikaa vain siksi, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja olisi muuten ollut yksinäinen. Ei sellaisesta mitään ystävyyttä synny.

Olihan hän siis kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi? Kai te silloin teitte jotain, esim juttelitte. Hän oli siis kiinnostunut juttelusta.

Jutella voi puhelimessakin.

On se useimmista kuitenkin eri asia kommunikoida ihmisten kanssa puhelimitse vs kasvotusten.

Ehkä on sitten niin, että vain opiskelijoilla ja rikkailla ihmisillä on hengailuystäviä, muut on liian kiireisiä ja stressaantuneita elämästään jotta ehtisi hengailla?

Opiskelijoilla on hengailuystäviä, koska ei ole rahaa tehdä oikein mitään. Rikkailla taas on niin paljon massia ja vapaa-aikaa, että ei jaksa koko ajan tehdä jotain. Taviksilla on työ, perhe ja arki, joten ystävien kanssa halutaan tehdä jotain, mitä ei töissä tai perheen kanssa tule tehtyä.

Siksi suunnitelmani on rikastua ja viitata taviksille kintaalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Monissa ravintoloissa on toki 2-3 kasvisvaihtoehtoa ja sekasyöjälle 20-30 vaihtoehtoa. Ikävä kyllä näiden ravintoloiden kasvisvaihtoehtoihin ei ole pahemmin panostettu vaan ruuat on tyyliin kunhan on edes jotain. Ihan eri asia kuin käydä kasvisruokaravintolassa. - eri

Juuri on ollut lehdissä siitä, miten tämä asia on muuttunut viime aikoina. Ymmärsin, että kyse ei ollut ihan siitä, että ennen yksi annos, nyt kolme. Mutta jaa-a, enpä tiedä, mutta perheenjäseneni on löytänyt ihan hyvin ravintoloista muonaa. 

Niin tai näin, edelleen se kasvissyöjä osaa itse tutkia listan ja pahoittaa siitä mielensä ja tarvittaessa kieltäytyä. Kysyä voi silti. Toki seura kuulostaa aika veemäiseltä ihmistyypiltä, jos ei voi tehdä mitään kompromissia siten, että sieltä löytyy kaikille jotakin sopivaa mutusteltavaa. 

Itse asiassa jos lähtökohta on aina lihaköntit, viinit ja aktiviteetit, niin tällöin ihmisillä ei tunnu olevan juuri mitään muuta kuin välinearvoa. Mä en näkisi tuolta pohjalta ihmisiä lainkaan, koska selkeästi en tarvitsisi heitä yhtään mihinkään paitsi korkeintaan viihdyttämään minua itselleni mieleisen toiminnan parissa. Mutta tällöinkin olennaisempaa olisi se ruoka, juoma, toiminta kuin se seura. Seura nyt sattuisi vain sopimaan kuvioihin. Tällainen kuva itselleni tuosta tulee. 

Pikkutytöllä  taas pikku tytön iso ongelma ;(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Ja mä ymmärrän tuon näkemyksesi isommista porukoista, mutta tässä onkin aika oleellista, että mulla ei ole mitään isoja kaveriporukoita. Okei, on suku (johon synnytään tai tullaan parisuhteiden kautta) ja työporukka (johon tullaan vain siksi, että työnantaja on sattunut palkkaamaan ko henkilöt), mutta mun ystäväni ja kaverini, joiden kanssa pääasiassa vietän vapaa-aikaani, eivät kuulu kumpaankaan ryhmään. Jos työnantaja tarjoaa jonkun klassisen musiikin konsertin työntekijöilleen, joko osallistun tai en ihan sen mukaan, huvittaako mua vai ei. Tai jos työporukassa joku alkaa järjestää jotain baari-iltaa, osallistun tai en ihan sen mukaan, miten mulle sopii ajankohta ja haluanko vai en. 

Mulla ei ole kaveriporukoita oikeastaan juuri siksi, että ensinnäkin on vaikea löytää kaikille sopivaa ajankohtaa ja toiseksi  kaikille mieluisaa tekemistä, johon kaikilla on myös mahdollisuus eli on myös jokaisen budjetin sallimissa rajoissa. Jos firman pikkujoulut osuu samaan ajankohtaan kuin olisin lähdössä ystäväni kanssa käymään Tallinnassa, valitsen Tallinnan reissun ja jätän pikkujoulut väliin.

Mun kaikki aikuisiän kaveruus- ja ystävyyssuhteeni ovat alkaneet ja kehittyneet samaa kaavaa noudattaen. Ensin on ollut jokin paikka tai asia, jonka tiimoilta on ylipäätään tutustuttu. Kun sitä asiaa on tehty jonkin aikaa ja samalla juteltu kaikenlaista, on toiselta tullut esille jotain sen asian ulkopuolella olevaa, joka kiinnostaa kumpaakin. Sen jälkeen jompikumpi on havainnut jonkin tähän toiseen asiaan liittyvän tapahtuman ja sanonut toiselle, että silloin ja siellä olisi tällainen juttu, kiinnostaisiko sua lähteä mukaan. Jos on kiinnostanut, on lähdetty yhdessä. Ja mitä enemmän on tehty yhdessä ja tutustuttu toisiin, sitä enemmän on mahdollisesti löytynyt yhteistä ja siten ystävystytty. Jossain vaiheessa on ollut ihan mukavaa tavata ihan ilman mitään erityistä tekemistäkin, koska juteltavaa riittää vaikka kuinka paljon. Eli ollaan käyty ihan vaan kahvilla. Joidenkin kanssa taas suhde on pysynyt tekemistasolla ja he ovat edelleen hyviä kaveeita ja heidän kanssaan voi tehdä juuri niitä asioita, jotka heitäkin kiinnostaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Monissa ravintoloissa on toki 2-3 kasvisvaihtoehtoa ja sekasyöjälle 20-30 vaihtoehtoa. Ikävä kyllä näiden ravintoloiden kasvisvaihtoehtoihin ei ole pahemmin panostettu vaan ruuat on tyyliin kunhan on edes jotain. Ihan eri asia kuin käydä kasvisruokaravintolassa. - eri

Juuri on ollut lehdissä siitä, miten tämä asia on muuttunut viime aikoina. Ymmärsin, että kyse ei ollut ihan siitä, että ennen yksi annos, nyt kolme. Mutta jaa-a, enpä tiedä, mutta perheenjäseneni on löytänyt ihan hyvin ravintoloista muonaa. 

Niin tai näin, edelleen se kasvissyöjä osaa itse tutkia listan ja pahoittaa siitä mielensä ja tarvittaessa kieltäytyä. Kysyä voi silti. Toki seura kuulostaa aika veemäiseltä ihmistyypiltä, jos ei voi tehdä mitään kompromissia siten, että sieltä löytyy kaikille jotakin sopivaa mutusteltavaa. 

Itse asiassa jos lähtökohta on aina lihaköntit, viinit ja aktiviteetit, niin tällöin ihmisillä ei tunnu olevan juuri mitään muuta kuin välinearvoa. Mä en näkisi tuolta pohjalta ihmisiä lainkaan, koska selkeästi en tarvitsisi heitä yhtään mihinkään paitsi korkeintaan viihdyttämään minua itselleni mieleisen toiminnan parissa. Mutta tällöinkin olennaisempaa olisi se ruoka, juoma, toiminta kuin se seura. Seura nyt sattuisi vain sopimaan kuvioihin. Tällainen kuva itselleni tuosta tulee. 

No minusta taas tuo ajattelu osoittaa melkoista välinpitämättömyyttä ystävää kohtaan. Mun vegeystäväni tietää, että kun mä pyydän häntä seurakseni ravintolaan, valitaan sellainen ravintola, jossa hänen ei tarvitse tyytyä johonkin, mitä ravintolasta sattuu saamaan,  vaan jossa hänellä on runsaasti valinnanvaraa. Ei tarvitse valita ravintolaa, jossa jokaiselle löytyy "jotain mutusteltavaa". Pelkkää mutusteltavaa löytyy varmaan jokaiselle ihan kotonakin, ei sitä varten tarvitse ravintolaan mennä. Sitten voidaan mennä yhdessä vaikka pururadalle juoksemaan tai uimahalliin, jos syömisellä ei ole mitään väliä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Monissa ravintoloissa on toki 2-3 kasvisvaihtoehtoa ja sekasyöjälle 20-30 vaihtoehtoa. Ikävä kyllä näiden ravintoloiden kasvisvaihtoehtoihin ei ole pahemmin panostettu vaan ruuat on tyyliin kunhan on edes jotain. Ihan eri asia kuin käydä kasvisruokaravintolassa. - eri

Juuri on ollut lehdissä siitä, miten tämä asia on muuttunut viime aikoina. Ymmärsin, että kyse ei ollut ihan siitä, että ennen yksi annos, nyt kolme. Mutta jaa-a, enpä tiedä, mutta perheenjäseneni on löytänyt ihan hyvin ravintoloista muonaa. 

Niin tai näin, edelleen se kasvissyöjä osaa itse tutkia listan ja pahoittaa siitä mielensä ja tarvittaessa kieltäytyä. Kysyä voi silti. Toki seura kuulostaa aika veemäiseltä ihmistyypiltä, jos ei voi tehdä mitään kompromissia siten, että sieltä löytyy kaikille jotakin sopivaa mutusteltavaa. 

Itse asiassa jos lähtökohta on aina lihaköntit, viinit ja aktiviteetit, niin tällöin ihmisillä ei tunnu olevan juuri mitään muuta kuin välinearvoa. Mä en näkisi tuolta pohjalta ihmisiä lainkaan, koska selkeästi en tarvitsisi heitä yhtään mihinkään paitsi korkeintaan viihdyttämään minua itselleni mieleisen toiminnan parissa. Mutta tällöinkin olennaisempaa olisi se ruoka, juoma, toiminta kuin se seura. Seura nyt sattuisi vain sopimaan kuvioihin. Tällainen kuva itselleni tuosta tulee. 

No minusta taas tuo ajattelu osoittaa melkoista välinpitämättömyyttä ystävää kohtaan. Mun vegeystäväni tietää, että kun mä pyydän häntä seurakseni ravintolaan, valitaan sellainen ravintola, jossa hänen ei tarvitse tyytyä johonkin, mitä ravintolasta sattuu saamaan,  vaan jossa hänellä on runsaasti valinnanvaraa. Ei tarvitse valita ravintolaa, jossa jokaiselle löytyy "jotain mutusteltavaa". Pelkkää mutusteltavaa löytyy varmaan jokaiselle ihan kotonakin, ei sitä varten tarvitse ravintolaan mennä. Sitten voidaan mennä yhdessä vaikka pururadalle juoksemaan tai uimahalliin, jos syömisellä ei ole mitään väliä. 

Mikset sä boldannut myös sitä seuraavaa kohtaa? "Toki seura kuulostaa aika veemäiseltä ihmistyypiltä, jos ei voi tehdä mitään kompromissia siten, että sieltä löytyy kaikille jotakin sopivaa mutusteltavaa."

Eiköhän tuossa tullut jo mainitsemasi asia sanottua. 

Aah, vai oliko tää "mutusteltavaa"-sana jokin ongelma? Voi tuska. Mutustella, syödä, murkinoida. 

Vierailija kirjoitti:

Pikkutytöllä  taas pikku tytön iso ongelma ;(

Mihin tämä liittyi vai väärässä ketjussa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Vierailija kirjoitti:

Aah, vai oliko tää "mutusteltavaa"-sana jokin ongelma? Voi tuska. Mutustella, syödä, murkinoida. 

Mutusteltava sanana kuvaa ehkä enemmän sitä, että kunhan jotain napaansa saa, jotta nälkä menee ohi. Ihan sama, mitä, kunhan jotain saa vatsansa täytteeksi. Perunalastujakin mutustellaan. Sitten, jos lähdetään ihan oikeasti nauttimaan hyvästä ruuasta, ei enää mutustella. Näin mä sen ajattelen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Joo kyllä on vaikea kuvitella, kun itse en jaksa oikeastaan puhua missään tapahtumassa juuri siitä tapahtumasta. Siksi ei varmaan olekaan ystäviä kun en innostu mistään niin että siitä jaksaisi erityisemmin puhua. Esim harrastuksessani käyn koska se on ihan kivaa, mutta ei minulla siitä mitään sanottavaa ole, enkä tajua, miten joku jaksaa jauhaa vaikka kahvakuulista tunnin putkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

En mä tätä olisi tajunnut kyllä 15-vuotiaana tai 30-vuotiaana yhtään sen enempää eli silloin, kun seuraelämä on ollut aktiivisempaa. Loppujen lopuksi kuitenkin kyse on ystävistä, joita nähdään ystävyyden takia eikä laskeskella, mitä kaikkea yhteistä tai vähemmän yhteistä meillä on. Tällä toisella logiikalla tuntuu käyvän niin, että kun kehykset tai olosuhteet muuttuvat, niin jäljelle ei jää juuri mitään. Ehkä ei ole intoa kärrätä ketään pyörätuolissa festareille tai jos toisen musamaku muuttuu, niin voi olla, ettei olla enää lainkaan yhteyksissä.

Mielenkiintoista, mutta samalla pelottavan karua. Mä olen aina olettanut, että ystävyys on loppujen lopuksi sielujen harmoniaa ja vuorovaikutusta, tälleen hienosti sanottuna. Tukemista ylä- ja alamäissä. Ei sitä, että puhutaan yhteisistä intresseistä tai tehdään kaikkea yhdessä, vaikka se on toki mukava lisä. Mutta ystävyys on mulle paljon enemmän. Voidaan tehdä vähänkin, mutta puhua paljon. Ihan mielelläni keskustelen leffasta kaverin kanssa leffan jälkeen, mutta joku kaveri sitä ei edes halua tehdä. No, ei väkisin, ja se onkin paljon olennaisempaa, että ollaan nähty ja tehty jotain yhdessä ja vaihdettu kuulumisiakin.

Mutta se, että joku lähtee sun seuraasi uteliaana ja ihan hyväksyvällä asenteella, ei ole sama asia kuin se, että "ei sitä voisi vähempää kiinnostaa". Ei se myöskään tarkoita sitä, että sillä ei olisi mitään muuta tekemistä tai ketään muuta tavattavaa. Mustavalkoisuutta tällainen. Ehkäpä hän on ihmisenä joustava ja on kiinnostunut monenlaisista jutuista ja menee ihmiset edellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aah, vai oliko tää "mutusteltavaa"-sana jokin ongelma? Voi tuska. Mutustella, syödä, murkinoida. 

Mutusteltava sanana kuvaa ehkä enemmän sitä, että kunhan jotain napaansa saa, jotta nälkä menee ohi. Ihan sama, mitä, kunhan jotain saa vatsansa täytteeksi. Perunalastujakin mutustellaan. Sitten, jos lähdetään ihan oikeasti nauttimaan hyvästä ruuasta, ei enää mutustella. Näin mä sen ajattelen. 

Ok. No, tässä tapauksessa se oli synonyymi syömiselle, ja varmistin asian sittemmin sanakirjasta. Mutustelin just toissapäivänä ravintolassa kanaa.