Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aah, vai oliko tää "mutusteltavaa"-sana jokin ongelma? Voi tuska. Mutustella, syödä, murkinoida. 

Mutusteltava sanana kuvaa ehkä enemmän sitä, että kunhan jotain napaansa saa, jotta nälkä menee ohi. Ihan sama, mitä, kunhan jotain saa vatsansa täytteeksi. Perunalastujakin mutustellaan. Sitten, jos lähdetään ihan oikeasti nauttimaan hyvästä ruuasta, ei enää mutustella. Näin mä sen ajattelen. 

Ok. No, tässä tapauksessa se oli synonyymi syömiselle, ja varmistin asian sittemmin sanakirjasta. Mutustelin just toissapäivänä ravintolassa kanaa. 

Mä syön kolme kertaa päivässä. Mutta en kolmea kertaa päivässä jossain hyvässä ravintolassa. Mutta ymmärrän, että joillekin syöminen on vain syömistä ja loppujen lopuksi ihan sama, mitä syö (mun exäni oli sellainen). Syökö mikrossa lämmitettyä Saarioisten maksalaatikkoa vai Kämpissä kolmen ruokalajin illallisen. Mulle niissä on eroa, joillekin ei ole. 

Käyn aika usein syömässä ravintoloissa (vähintään 10 kertaa kuukaudessa) . Ihan  yksinkin. Sinkku kun olen ja on lounassetelietu. Töissä usein syön vain eväitä eli lounassetelit (en ole vielä vaihtanut siihen korttiin) käytän vapaa-ajalla, koska niitä ei voi käyttää muuhun kuin ravintolaruokaan. Käyn mielelläni erilaisissa ravintoloissa ja kun löydän jonkun oikein hyvän, ehdotan sitä seuraavalla kerralla ystävälleni, jonka kanssa on tarkoitus mennä syömään. Jos on vegeystävä, ehdotan vegeravintolaa. Jos on sushin ystävä, ehdotan sushiravintolaa. Jos on pihviystävä, ehdotan hyvää pihviravintolaa. Suomessa on muuten todella vähän hyviä pihviravintoloita, jos vertaa esim Yhdysvaltoihin. Jos jostain saa todella hyvän pihvin, ravintolaa kannattaa suositella muillekin pihvinystäville. 

No jos syömiseen mennään, niin toki siinä on eroa, syökö kotona vai ulkona. Mutta ainakaan mulle ruoka ei ole niin suuri juttu työssäkäyvänäkään, että kiinnostaisi maksaa esim. 50 e siitä. Joskus ihan ihmetyttää, miten ihan tavikset ovat halukkaita maksamaan tolkuttomasti ruoasta. Siis että onko se vain tapa eikä nyt viitsi narista hinnasta, vai saako joku oikeasti niin mahdottomia makunautintoja, että maksaa mielellään maksamaan yhdestä ateriasta kuukauden bussikortin verran. 

Toki joku voi sanoa, että onko myöskään järkeä pistää baari-iltaan 40 e. Jos multa kysytään, niin ei ole, mutta jos jossain ihmisten ilmoilla haluaa joskus käydä, niin pakko se sitten vaan on sietää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Oma kokemukseni on, että yhdistykset on täynnä samanhenkistä porukkaa ja niissä kokee pelkästään entistä pahempaa ulkopuolisuuden tunnetta, ellei satu sopimaan joukkoon...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.

Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.

Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)

Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.

Ohis. ..et kiinnosta muita, koska et ole kiinnostunut oikein mistään. Kerroin aiemmin tuttavasta, jota ei kiinnostanut mikään mun ehdottamani eikä mikään hänen ehdottamansa. Oli aika selvää, että hän vietti kanssani aikaa vain siksi, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja olisi muuten ollut yksinäinen. Ei sellaisesta mitään ystävyyttä synny.

Olihan hän siis kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi? Kai te silloin teitte jotain, esim juttelitte. Hän oli siis kiinnostunut juttelusta.

Jutella voi puhelimessakin.

On se useimmista kuitenkin eri asia kommunikoida ihmisten kanssa puhelimitse vs kasvotusten.

Ehkä on sitten niin, että vain opiskelijoilla ja rikkailla ihmisillä on hengailuystäviä, muut on liian kiireisiä ja stressaantuneita elämästään jotta ehtisi hengailla?

Opiskelijoilla on hengailuystäviä, koska ei ole rahaa tehdä oikein mitään. Rikkailla taas on niin paljon massia ja vapaa-aikaa, että ei jaksa koko ajan tehdä jotain. Taviksilla on työ, perhe ja arki, joten ystävien kanssa halutaan tehdä jotain, mitä ei töissä tai perheen kanssa tule tehtyä.

Miten niin taviksilla on työn ja arjen lisäksi perhe? Moni tavis on sinkku, eikä läheskään kaikki niistä ole sitä siksi ettei tahtoisi jakaa arkeaan kenenkään kanssa. Miksei siis työssäkäyvillä tavissinkuilla ole sellaisia kavereita, joiden kanssa ne hengailee kotonaan, kokkailee yhdessä ruokaa yms. kuten opiskelijatkin tekee?

Vierailija kirjoitti:

Niin no joo. Mulla ei ole tapana kuvata elämääni Facebookissa kovin tarkkaan. Kun olen esim käynyt ostamassa itselleni talvikengät ja samalla reissulla käynyt jossain kivassa ravintolassa syömässä ja juomassa lasin viiniä, en mä siitä tee päivitystä Facebookiin enkä muutenkaan mainosta ystävilleni, että tulipa käytyä taas ravintolassa syömässä.  

Minä aina mietin, mistä tämä omien tekemisien jatkuva mainostamisen tarve oikein kumpuaa. Yksi työkaverini on sellainen, että mainostaa kaikki tulevat menemisensä ja tekemisensä koko työyhteisölle, kyselemättä ja pyytämättä. Aina on niin paljon menoa ja niin paljon kavereita tavattavana, hän siis päivittelee menojensa määrää jatkuvasti meille muille työkavereille. Olen miettinyt, että onkohan hän läheisriippuvainen kun vaikuttaa siltä, ettei hän koskaan halua olla yksin vaan kalenterin joka hetki on täytettävä jollakin sosiaalisella menolla. Tai sitten olemme vain hyvin erilaisia luonteeltamme. Minulle tuo hänen elämänsä nimittäin olisi painajaismaista, olen omaa rauhaa rakastava ihminen vaikka lähimpiä ystäviäni tapaankin joka viikko. En itse myöskään koe mitään tarvetta kertoa näistä tapaamisista somessa tai työpaikalla, sillä en usko että ketään se kummemmin kiinnostaisi.

Miksi muut soittaisikaan sulle, jos soitat itse niille tarpeeksi usein?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Mulla käy harrastuksissa aina niin, että joko jään yksin tai sitten saan sieltä vain sellaisia kavereita, joita näen pelkästään kyseisen harrastuksen merkeissä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta tahtoisin kovasti kaverin jonka kanssa voi viettää aikaa muutenkin ja jonka kanssa pidetään yhteyttä senkin jälkeen jos yhteinen harrastus loppuu... Tahtoisin muutenkin jättää varsinaiset harrastukset vähiin, koska luonteelleni sopii paremmin vapaamuotoinen kotona oleilu ja ajan viettäminen yhden tai muutaman kaverin kanssa joko kotona tai erilaisten vaihtelevien aktiviteettien parissa.

Kärjistetysti, mutta kuitenkin: sinulle ei siis mikään kelpaa? Valitettavasti tuolla asenteella pysyykin yksin.

Mitä tarkoitat sillä, ettei mikään kelpaa mulle? En ole nirso sen suhteen millaisia ihmisiä kelpuutan kavereikseni, tai ainakin olisin valmis tutustumaan lähemmin tosi monenlaisten ihmisten kanssa. En vaan osaa ystävystyä muiden kanssa niin, että saisin niistä seuraa myös harrastusten ulkopuolella. (Tai jos osaan, muita ei vaan kiinnosta tutustua muhun... Ei kai sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois.)

Jos tarkoitat sitä, että mun pitäisi iloita siitä että mulla on kavereita edes harrastuksissa ja lakata toivomasta enempää, myönnän "nirsouteni" - mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. En vaan nauti elämästä, jossa täytyy mennä joka ilta tiettyyn aikaan johonkin tiettyyn harrastukseen saadakseen jutella hetken jonkun kaverin kanssa. En ole löytänyt yhtään sellaista harrastusta, jossa tahtoisin käydä säännöllisesti sen harrastuksen itsensä takia. Kaikki harrastukset on mulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa, jotka hyväksyn osaksi elämääni lähinnä siksi etten kestäisi olla aina yksin ilman muiden seuraa.

Ohis. ..et kiinnosta muita, koska et ole kiinnostunut oikein mistään. Kerroin aiemmin tuttavasta, jota ei kiinnostanut mikään mun ehdottamani eikä mikään hänen ehdottamansa. Oli aika selvää, että hän vietti kanssani aikaa vain siksi, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä ja olisi muuten ollut yksinäinen. Ei sellaisesta mitään ystävyyttä synny.

Olihan hän siis kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi? Kai te silloin teitte jotain, esim juttelitte. Hän oli siis kiinnostunut juttelusta.

Jutella voi puhelimessakin.

On se useimmista kuitenkin eri asia kommunikoida ihmisten kanssa puhelimitse vs kasvotusten.

Ehkä on sitten niin, että vain opiskelijoilla ja rikkailla ihmisillä on hengailuystäviä, muut on liian kiireisiä ja stressaantuneita elämästään jotta ehtisi hengailla?

Opiskelijoilla on hengailuystäviä, koska ei ole rahaa tehdä oikein mitään. Rikkailla taas on niin paljon massia ja vapaa-aikaa, että ei jaksa koko ajan tehdä jotain. Taviksilla on työ, perhe ja arki, joten ystävien kanssa halutaan tehdä jotain, mitä ei töissä tai perheen kanssa tule tehtyä.

Miten niin taviksilla on työn ja arjen lisäksi perhe? Moni tavis on sinkku, eikä läheskään kaikki niistä ole sitä siksi ettei tahtoisi jakaa arkeaan kenenkään kanssa. Miksei siis työssäkäyvillä tavissinkuilla ole sellaisia kavereita, joiden kanssa ne hengailee kotonaan, kokkailee yhdessä ruokaa yms. kuten opiskelijatkin tekee?

Sitä sun pitää kysyä työssäkäyviltä tavissinkuilta. Ehkä nekin tekevät kavereidensa kanssa mieluummin jotain muuta kuin hengailevat kotonaan kokkailemassa yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Oma kokemukseni on, että yhdistykset on täynnä samanhenkistä porukkaa ja niissä kokee pelkästään entistä pahempaa ulkopuolisuuden tunnetta, ellei satu sopimaan joukkoon...

No kävit sitten väärässä yhdistyksessä. Valitse sellainen yhdistys, jonka toiminta-ala oikeasti kiinnostaa sua, niin sovit kyllä joukkoon. Ja muista positiivinen ja rento asenne. Kun tätä ketjua on lukenut, niin tuntuu, että yksinäisyyttään valittavat ovat niitä, joille mikään ei kelpaa tai jotka odottavat liikoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Oma kokemukseni on, että yhdistykset on täynnä samanhenkistä porukkaa ja niissä kokee pelkästään entistä pahempaa ulkopuolisuuden tunnetta, ellei satu sopimaan joukkoon...

No kävit sitten väärässä yhdistyksessä. Valitse sellainen yhdistys, jonka toiminta-ala oikeasti kiinnostaa sua, niin sovit kyllä joukkoon. Ja muista positiivinen ja rento asenne. Kun tätä ketjua on lukenut, niin tuntuu, että yksinäisyyttään valittavat ovat niitä, joille mikään ei kelpaa tai jotka odottavat liikoja.

Kyllähän mua kiinnostaa monikin asia - ja osa ongelmasta onkin siinä, että haluan elämäni olevan jatkossakin monipuolista. Pidän esim. fantasiakirjallisuudesta, mutta arvaas mitä tapahtui kun menin fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneiden yhdistykseen? Se oli täynnä ihmisiä, joille fantasiakirjallisuus oli koko elämä. Tai ehkä liioittelen vähän, koska kyllä siellä fanitettiin myös fantasiaelokuvia yms. Mutta koin oloni auttamattoman ulkopuoliseksi siinä joukossa, kun en ollut halukas kuluttamaan koko vapaa-aikaani tai edes puolia siitä fantasiamaailmojen parissa.

Vastaavia kokemuksia on monesta muustakin tiettyyn asiaan keskittyvästä yhdistyksestä: Niissä pitäisi olla täysillä mukana, jotta kelpaisi aidosti osaksi porukkaa ja tutustuisi kunnolla muihin. Pelkille jäsenmaksun maksajille ja ilmaisen talkootyön tekijöille riittää toki kysyntää, ja harvemmin hiljaista sivustaseuraajaa savustetaan tilaisuuksista ulos... Mutta kavereita on turha toivoa, kun muut tahtoo jutella intohimostaan muiden yhtä intohimoisten ja omistautuneiden harrastajien kanssa.

Urheiluseurojen kohdalla on käynyt huonosti eri syystä: En välitä kilpaurheilusta tippaakaan, joten en oikein sovi esim. oman seuran menestystä janoavien joukkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Oma kokemukseni on, että yhdistykset on täynnä samanhenkistä porukkaa ja niissä kokee pelkästään entistä pahempaa ulkopuolisuuden tunnetta, ellei satu sopimaan joukkoon...

No kävit sitten väärässä yhdistyksessä. Valitse sellainen yhdistys, jonka toiminta-ala oikeasti kiinnostaa sua, niin sovit kyllä joukkoon. Ja muista positiivinen ja rento asenne. Kun tätä ketjua on lukenut, niin tuntuu, että yksinäisyyttään valittavat ovat niitä, joille mikään ei kelpaa tai jotka odottavat liikoja.

Kyllähän mua kiinnostaa monikin asia - ja osa ongelmasta onkin siinä, että haluan elämäni olevan jatkossakin monipuolista. Pidän esim. fantasiakirjallisuudesta, mutta arvaas mitä tapahtui kun menin fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneiden yhdistykseen? Se oli täynnä ihmisiä, joille fantasiakirjallisuus oli koko elämä. Tai ehkä liioittelen vähän, koska kyllä siellä fanitettiin myös fantasiaelokuvia yms. Mutta koin oloni auttamattoman ulkopuoliseksi siinä joukossa, kun en ollut halukas kuluttamaan koko vapaa-aikaani tai edes puolia siitä fantasiamaailmojen parissa.

Vastaavia kokemuksia on monesta muustakin tiettyyn asiaan keskittyvästä yhdistyksestä: Niissä pitäisi olla täysillä mukana, jotta kelpaisi aidosti osaksi porukkaa ja tutustuisi kunnolla muihin. Pelkille jäsenmaksun maksajille ja ilmaisen talkootyön tekijöille riittää toki kysyntää, ja harvemmin hiljaista sivustaseuraajaa savustetaan tilaisuuksista ulos... Mutta kavereita on turha toivoa, kun muut tahtoo jutella intohimostaan muiden yhtä intohimoisten ja omistautuneiden harrastajien kanssa.

Urheiluseurojen kohdalla on käynyt huonosti eri syystä: En välitä kilpaurheilusta tippaakaan, joten en oikein sovi esim. oman seuran menestystä janoavien joukkoon.

Entä jokin kotiseutuyhdistys? Tai hyväntekeväisyysjärjestö? Niissä on mun kokemuksen mukaan mukana monenlaista porukkaa eikä pelkästään mitään yhden asian fanaatikkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Oma kokemukseni on, että yhdistykset on täynnä samanhenkistä porukkaa ja niissä kokee pelkästään entistä pahempaa ulkopuolisuuden tunnetta, ellei satu sopimaan joukkoon...

No kävit sitten väärässä yhdistyksessä. Valitse sellainen yhdistys, jonka toiminta-ala oikeasti kiinnostaa sua, niin sovit kyllä joukkoon. Ja muista positiivinen ja rento asenne. Kun tätä ketjua on lukenut, niin tuntuu, että yksinäisyyttään valittavat ovat niitä, joille mikään ei kelpaa tai jotka odottavat liikoja.

Kyllähän mua kiinnostaa monikin asia - ja osa ongelmasta onkin siinä, että haluan elämäni olevan jatkossakin monipuolista. Pidän esim. fantasiakirjallisuudesta, mutta arvaas mitä tapahtui kun menin fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneiden yhdistykseen? Se oli täynnä ihmisiä, joille fantasiakirjallisuus oli koko elämä. Tai ehkä liioittelen vähän, koska kyllä siellä fanitettiin myös fantasiaelokuvia yms. Mutta koin oloni auttamattoman ulkopuoliseksi siinä joukossa, kun en ollut halukas kuluttamaan koko vapaa-aikaani tai edes puolia siitä fantasiamaailmojen parissa.

Vastaavia kokemuksia on monesta muustakin tiettyyn asiaan keskittyvästä yhdistyksestä: Niissä pitäisi olla täysillä mukana, jotta kelpaisi aidosti osaksi porukkaa ja tutustuisi kunnolla muihin. Pelkille jäsenmaksun maksajille ja ilmaisen talkootyön tekijöille riittää toki kysyntää, ja harvemmin hiljaista sivustaseuraajaa savustetaan tilaisuuksista ulos... Mutta kavereita on turha toivoa, kun muut tahtoo jutella intohimostaan muiden yhtä intohimoisten ja omistautuneiden harrastajien kanssa.

Urheiluseurojen kohdalla on käynyt huonosti eri syystä: En välitä kilpaurheilusta tippaakaan, joten en oikein sovi esim. oman seuran menestystä janoavien joukkoon.

Entä jokin kotiseutuyhdistys? Tai hyväntekeväisyysjärjestö? Niissä on mun kokemuksen mukaan mukana monenlaista porukkaa eikä pelkästään mitään yhden asian fanaatikkoja.

Turha ehdotella mitään, kaikkeen on kuitenkin olemassa vasta-argumentti. Kivempaa valitella yksinäisyyttään marttyyrimeiningillä kuin edes yrittää saada ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Mutta miksi pitäisi mennä juuri Tuska-festareille? Miksei voi tämän kaverinsa kanssa mennä jollekin sellaiselle festarille, jossa soitettavasta myös hän pitää? Eikö tälle toiselle ole paljon mukavampaa maksaa sellaisesta festarilipusta, jossa musiikki on hänellekin mieluista? Tai käyttää festarilippurahat vaikka yhteiseen laivareissuun Tukholmaan, jos kumpikin pitää laivaristeilyistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Oma kokemukseni on, että yhdistykset on täynnä samanhenkistä porukkaa ja niissä kokee pelkästään entistä pahempaa ulkopuolisuuden tunnetta, ellei satu sopimaan joukkoon...

No kävit sitten väärässä yhdistyksessä. Valitse sellainen yhdistys, jonka toiminta-ala oikeasti kiinnostaa sua, niin sovit kyllä joukkoon. Ja muista positiivinen ja rento asenne. Kun tätä ketjua on lukenut, niin tuntuu, että yksinäisyyttään valittavat ovat niitä, joille mikään ei kelpaa tai jotka odottavat liikoja.

Kyllähän mua kiinnostaa monikin asia - ja osa ongelmasta onkin siinä, että haluan elämäni olevan jatkossakin monipuolista. Pidän esim. fantasiakirjallisuudesta, mutta arvaas mitä tapahtui kun menin fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneiden yhdistykseen? Se oli täynnä ihmisiä, joille fantasiakirjallisuus oli koko elämä. Tai ehkä liioittelen vähän, koska kyllä siellä fanitettiin myös fantasiaelokuvia yms. Mutta koin oloni auttamattoman ulkopuoliseksi siinä joukossa, kun en ollut halukas kuluttamaan koko vapaa-aikaani tai edes puolia siitä fantasiamaailmojen parissa.

Vastaavia kokemuksia on monesta muustakin tiettyyn asiaan keskittyvästä yhdistyksestä: Niissä pitäisi olla täysillä mukana, jotta kelpaisi aidosti osaksi porukkaa ja tutustuisi kunnolla muihin. Pelkille jäsenmaksun maksajille ja ilmaisen talkootyön tekijöille riittää toki kysyntää, ja harvemmin hiljaista sivustaseuraajaa savustetaan tilaisuuksista ulos... Mutta kavereita on turha toivoa, kun muut tahtoo jutella intohimostaan muiden yhtä intohimoisten ja omistautuneiden harrastajien kanssa.

Urheiluseurojen kohdalla on käynyt huonosti eri syystä: En välitä kilpaurheilusta tippaakaan, joten en oikein sovi esim. oman seuran menestystä janoavien joukkoon.

Entä jokin kotiseutuyhdistys? Tai hyväntekeväisyysjärjestö? Niissä on mun kokemuksen mukaan mukana monenlaista porukkaa eikä pelkästään mitään yhden asian fanaatikkoja.

Ongelmana on, että ne ei järjestä sellaista toimintaa johon tahtoisin osallistua vähääkään säännöllisesti. Kavereita on tosi vaikea saada, jos käy muutaman kerran vuodessa jossain tapahtumassa jossa ei yleensä tule edes juteltua muiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Mutta miksi pitäisi mennä juuri Tuska-festareille? Miksei voi tämän kaverinsa kanssa mennä jollekin sellaiselle festarille, jossa soitettavasta myös hän pitää? Eikö tälle toiselle ole paljon mukavampaa maksaa sellaisesta festarilipusta, jossa musiikki on hänellekin mieluista? Tai käyttää festarilippurahat vaikka yhteiseen laivareissuun Tukholmaan, jos kumpikin pitää laivaristeilyistä?

Vähintään yhtä hyvin voisi kysyä, miksi pitäisi jättää menemättä juuri Tuska-festareille?

Ihmisiä on erilaisia, eikä kaikki tahdo käyttää aikaansa pelkästään sellaisten asioiden parissa joista todella nauttii. Musta on ainakin mielenkiintoista tehdä välillä sellaisia asioita, joita en normaalisti tekisi - etenkin jos voin jakaa kokemuksen hyvän ystävän seurassa.

Olen muuten joskus innostunut uusista asioista, myös sellaisista joista en olisi ikinä uskonut innostuvani, kun olen kokeillut rohkeasti jotain erilaista kaverin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Oma kokemukseni on, että yhdistykset on täynnä samanhenkistä porukkaa ja niissä kokee pelkästään entistä pahempaa ulkopuolisuuden tunnetta, ellei satu sopimaan joukkoon...

No kävit sitten väärässä yhdistyksessä. Valitse sellainen yhdistys, jonka toiminta-ala oikeasti kiinnostaa sua, niin sovit kyllä joukkoon. Ja muista positiivinen ja rento asenne. Kun tätä ketjua on lukenut, niin tuntuu, että yksinäisyyttään valittavat ovat niitä, joille mikään ei kelpaa tai jotka odottavat liikoja.

Kyllähän mua kiinnostaa monikin asia - ja osa ongelmasta onkin siinä, että haluan elämäni olevan jatkossakin monipuolista. Pidän esim. fantasiakirjallisuudesta, mutta arvaas mitä tapahtui kun menin fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneiden yhdistykseen? Se oli täynnä ihmisiä, joille fantasiakirjallisuus oli koko elämä. Tai ehkä liioittelen vähän, koska kyllä siellä fanitettiin myös fantasiaelokuvia yms. Mutta koin oloni auttamattoman ulkopuoliseksi siinä joukossa, kun en ollut halukas kuluttamaan koko vapaa-aikaani tai edes puolia siitä fantasiamaailmojen parissa.

Vastaavia kokemuksia on monesta muustakin tiettyyn asiaan keskittyvästä yhdistyksestä: Niissä pitäisi olla täysillä mukana, jotta kelpaisi aidosti osaksi porukkaa ja tutustuisi kunnolla muihin. Pelkille jäsenmaksun maksajille ja ilmaisen talkootyön tekijöille riittää toki kysyntää, ja harvemmin hiljaista sivustaseuraajaa savustetaan tilaisuuksista ulos... Mutta kavereita on turha toivoa, kun muut tahtoo jutella intohimostaan muiden yhtä intohimoisten ja omistautuneiden harrastajien kanssa.

Urheiluseurojen kohdalla on käynyt huonosti eri syystä: En välitä kilpaurheilusta tippaakaan, joten en oikein sovi esim. oman seuran menestystä janoavien joukkoon.

Entä jokin kotiseutuyhdistys? Tai hyväntekeväisyysjärjestö? Niissä on mun kokemuksen mukaan mukana monenlaista porukkaa eikä pelkästään mitään yhden asian fanaatikkoja.

Ongelmana on, että ne ei järjestä sellaista toimintaa johon tahtoisin osallistua vähääkään säännöllisesti. Kavereita on tosi vaikea saada, jos käy muutaman kerran vuodessa jossain tapahtumassa jossa ei yleensä tule edes juteltua muiden kanssa.

Kavereita on vaikea saada, jos on vaikea ihminen. Tai jos ei tiedä mitä haluaa. Tai jos ei ole itse valmis tekemään mitään vaan odottaa bestiksen tipahtavan taivaalta. Jos käyttäisit paremmin tämänkin ajan mitä olet tällä palstalla valitellut ja keksinyt tekosyitä, sinulla olisi jo monta orastavaa ystävyyssuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Mun neuvo yksinäisyyttä kokeville on osallistua jonkin yhdistyksen toimintaan, aktiiveista on yleensä pulaa. Tai sitten kannattaa osallistua esim, kansalaisopistojen käsityökursseille, sellaiselta minä aikanaan uudelle paikkakunnalle muutettuani löysin ystävän ja sain monia tuttuja. Ja sekä yhdistysten tilaisuuksiin että kansanopistojen kursseille voi ihan hyvin mennä yksin, ei kukaan ihmettele.

Oma kokemukseni on, että yhdistykset on täynnä samanhenkistä porukkaa ja niissä kokee pelkästään entistä pahempaa ulkopuolisuuden tunnetta, ellei satu sopimaan joukkoon...

No kävit sitten väärässä yhdistyksessä. Valitse sellainen yhdistys, jonka toiminta-ala oikeasti kiinnostaa sua, niin sovit kyllä joukkoon. Ja muista positiivinen ja rento asenne. Kun tätä ketjua on lukenut, niin tuntuu, että yksinäisyyttään valittavat ovat niitä, joille mikään ei kelpaa tai jotka odottavat liikoja.

Kyllähän mua kiinnostaa monikin asia - ja osa ongelmasta onkin siinä, että haluan elämäni olevan jatkossakin monipuolista. Pidän esim. fantasiakirjallisuudesta, mutta arvaas mitä tapahtui kun menin fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneiden yhdistykseen? Se oli täynnä ihmisiä, joille fantasiakirjallisuus oli koko elämä. Tai ehkä liioittelen vähän, koska kyllä siellä fanitettiin myös fantasiaelokuvia yms. Mutta koin oloni auttamattoman ulkopuoliseksi siinä joukossa, kun en ollut halukas kuluttamaan koko vapaa-aikaani tai edes puolia siitä fantasiamaailmojen parissa.

Vastaavia kokemuksia on monesta muustakin tiettyyn asiaan keskittyvästä yhdistyksestä: Niissä pitäisi olla täysillä mukana, jotta kelpaisi aidosti osaksi porukkaa ja tutustuisi kunnolla muihin. Pelkille jäsenmaksun maksajille ja ilmaisen talkootyön tekijöille riittää toki kysyntää, ja harvemmin hiljaista sivustaseuraajaa savustetaan tilaisuuksista ulos... Mutta kavereita on turha toivoa, kun muut tahtoo jutella intohimostaan muiden yhtä intohimoisten ja omistautuneiden harrastajien kanssa.

Urheiluseurojen kohdalla on käynyt huonosti eri syystä: En välitä kilpaurheilusta tippaakaan, joten en oikein sovi esim. oman seuran menestystä janoavien joukkoon.

Entä jokin kotiseutuyhdistys? Tai hyväntekeväisyysjärjestö? Niissä on mun kokemuksen mukaan mukana monenlaista porukkaa eikä pelkästään mitään yhden asian fanaatikkoja.

Turha ehdotella mitään, kaikkeen on kuitenkin olemassa vasta-argumentti. Kivempaa valitella yksinäisyyttään marttyyrimeiningillä kuin edes yrittää saada ystäviä.

Niin niin, kaikki yksinäiset on yksinäisiä ihan vaan siksi kun ne ei viitsi nähdä ystävystymisen eteen vähääkään vaivaa. Kuka tahansa saisi helposti kavereita, jos vaan menisi rohkeasti juttelemaan kaikille vastaantulijoille ja kiertelisi ympäri maata soittelemassa ihmisten ovikelloja, jos ohikulkijat loppuu kesken. Ihan varmasti joukosta löytyisi joku jonka kanssa synkkaa, ennemmin tai myöhemmin. Yksinäisten on turha toivoa muilta vähääkään ymmärrystä tai sympatiaa - syyttäköön mokomat luuserit itseään, kun ei hyödynnä kaikkia mahdollisuuksia joita maailma on pullollaan. Maailmassa on yli 7 miljardia ihmistä ja Suomessakin yli 5 miljoonaa, joten varmasti kaikille löytyy joku jonka kanssa synkkaa. Täytyy vaan yrittää tarpeeksi, siitä se on kiinni!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko myöntää, että olen monta päivää katsellut yhtä joulukonserttia, että vielä sinne on lippuja, pitäisikö mennä... Minulla on varmaan joku masennuskausi menossa, sillä en saa ostettua sitä lippua siksi, että pelkään, että näen siellä konsertissa jonkun tutun. Ja sitten minun on myönnettävä, että olen siellä ihan yksin. Ettei ole seuraa, kenen kanssa mennä.

Jotenkin tuntuu, että menettäisin kasvoni siinä. Olisin muidenkin silmissä se joka on aina kaikkialla yksin. En jaksa sitä tunnetta, enkä häpeää, enkä siis siihen konserttiin mene. Typerää tiedän. Eikä tätä varmaan kukaan muu ymmärräkään kuin toinen yksinäinen.

Hanki vaan lippu sinne konserttiin ja mene itsekseen. Ei siinä ole yhtään mitään hävettävää että menee yksin. Ennemminkin saat olla ylpeä siitä ettet ole riippuvainen kaverista vaan uskallat mennä yksinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin... Pääsisit nauttimaan kauniista musiikista ja joulun tunnelmasta. Ehkä myös rohkaistut lähtemään muihinkin sinua kiinnostaviin tapahtumiin yksin. Tsemppiä! :)

Juuri näin. On rohkeutta mennä yksin elokuvin, syömään, konsertteihin ym. Ei tarvitse olla riippuvainen toisista. Yksin menemisessä ei ole mitään hävettävää!

Ei yksinäisyys ole yhtä kuin toimintakyvyttömyys. Kyllä jokainen osaa mennä johonkin teatteriin yksinkin. Toinen asia on se, että meneekö vaan menemisen vuoksi vai saako siitä iloakin.

Se yksin meneminen usein vain lisää yksinäisyyden tunnetta, kun näkee ympärillään ystäväporukat ja itse on edelleen yksin. Ihmisten keskellä yksin. Vai mitä ajattelisit, jos olisit omien ystäviesi kanssa teatterissa ja joku yksinäinen pyrkisi seuraanne tutustumistarkoituksessa? Kyllä siinä suurin osa katsoo vinoon ja ajattelee, mikä kylähullu tuokin on.

Tästä on varmaan kysymys. Minä en ole yksinäinen, on läheisiä sekä ystäviä ja kavereita. Saan iloa heidän seurastaan, mutta saan iloa myös elokuvasta, teatteriesityksestä, hyvästä ruuasta, ulkomaanmatkoista yms silloinkin, kun käyn yksin. Jos haluan mennä jonnekin, en jätä menemättä siksi, että kukaan ei lähde seurakseni.

Näin minäkin toimin, mutta ensisijaisesti ne ovat tällöin jonkinlaisia suorituksia. En saa sosiaalista nautintoa, kun mitään sosiaalisuutta ei tapahdu. 

Tosin minä myös olen mielestäni jossain määrin yksinäinen, koska pääasiallisesti kaikilla on aina jotakin muuta, kuten lapsia. Näin ollen mulla ei siis juurikaan ole varaa valita, menenkö yksin vai kaksin.

Ymmärrän. Haemme noista jutuista eri asoita. Mä en edes hae mitään sosiaalista nautintoa teatterissa käymisestä vaan nimenomaan nautintoa siitä esityksestä. Mulle on yhdentekevää, istuuko viereisellä penkillä joku tuttu vai tuntematon, koska keskityn esitykseen enkä vieressäni istuvaan ihmiseen. Samoin en hae ulkomaanmatkasta mitään sosiaalista nautintoa, koska en mene ulkomaille ihmissuhteita varten vaan näkemään uusia paikkoja, kokeilemaan uusia ruokia, tutustumaan ko paikan historiaan ja taiteisiin jne. Siksi nämä eivät ole mulle mitään suorituksia vaan nimenomaan asioita, jotka tuottavat mulle iloa ja nautintoa, koska koen ne asiat mielenkiintoisiksi. 

Nautin ensisijaisesti siitä toisen ihmisen seurasta, itse tekeminen on sivuseikka ja vain kehys ihmisen tapaamiselle. Yhdessä jaettu kokemus ja yhteinen ilo, josta jää yhteiset muistot. Lohdutonta on, jos jää täysin tällaista vaille kun joutuu vastentahtoisesti tekemäön kaiken yksin. Ei kysymys ole siitä etteikö osaisi tai uskaltaisi tehdä yksin, vaan siitä onko se mielekästä. Mulle on ihan sama olenko yksin kotisohvalla vai yksin elokuvanäytöksessä, sama yksinäisyys se on molemmissa.

Uskoisin jollain tavalla ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Mulla taas ihan toisinpäin eli nautin elokuvasta, teatteriesityksestä, Pisan torniin kiipeämisestä jne juuri sen näkemisen, tekemisen ja kokemisen vuoksi. Se on juuri pääasia, seura tai sen puute on sivuseikka. Ystävien kanssa taas voin istua ihan vaan kahvilla jossain, siihen ei tarvita esirippuja, näyttelijöitä eikä Pisan tornia ympärille eli saan sosiaalisen nautinnon pelkän kahvikupillisen ääressäkin. 

Sivusta seuranneena tulee sellainen tuntuma että sinä olet sillä tavalla hyväosainen että sinulla on ystäviä etkä tunne itseäsi yksinäiseksi. Saat soliaalista kanssakäymistä riittävästi.

Ja kun menet yksin on se kuin jälkiruoka pääaterian jälkeen.

Minustakin on kiva mennä paikkoihin yksin kun en ole oikeasti yksinäinen.

Yksinmeneminen on kuin bonus kaiken muun lisäksi.

Mutta jos ei ole koskaan seuraa, on seuran tarve liian suuri että pystyisi nauttimaan teatterista tms kun yksinäisyydentunne painaa päälle.

Ei maistu jälkiruoka kun ei saa koskaan pääruokaa.

Olet aivan oikeassa. Lisäksi mulle on tärkeää, että jos ja kun joku ystäväni lähtee mukaani johonkin, myös hän on ihan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ollaan menossa tekemään. Jos ko tekeminen ei ystävääni kiinnosta, menen mieluummin yksin. En itsekään maksaisi jostain sellaisesta, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden kanssa mulla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

 

Huh, kuulostaapa hankalalta! Me ollaan varmastikin kaveriporukassa eri verran kiinnostuneita jo ruokapaikasta, eli ehkä joku ei ole AIDOSTI kiinnostunut syömään hampurilaista tai pizzaa. Joku voi olla myös suurempi taidefani kuin joku toinen, mutta maailmahan siinä avartuu. Ehkä ei leffatkaan natsaa aina kympillä yksiin. Kuitenkin akseli aidosti kiinnostunut - ei voisi kiinnostaa vähempää on todella laaja eli eivät suinkaan tarkoita samaa.

Se yksin olemisessa onkin positiivista, että esim. leffan saa 120 %:sti valita yksin. Tai baarin. Huonona puolena taas se, että tuo ruokkii ihmisessä helposti itsekkyyttä ja heikkoa kompromissikykyä. 

Toisaalta töissä olen hämmästellyt sitä, miten monilla tuntuu olevan tosi huono kompromissikyky. Aivan kuin eivät tajuaisi sitä, että myös toisilta pitäisi kysyä mielipide ja lupa. Esim. minä saan välillä työpariltani ilmoituksia, että minä nyt tulen tekemään näin. Sitten on itse silleen, että aijjaa, vai niin. 

Ei se ole lainkaan hankalaa, kun on erilaisia ystäviä ja kavereita, joita tapaa kahdestaan eikä isolla porukalla. En edes ehdota Tuska-festareita sellaiselle, joka ei pidä hevimusiikista, tai viinimessuja ystävälleni, joka on absolutisti. Joko menen Tuskaan tai viinimessuille yksin tai sitten sellaisen kanssa, joka ihan oikeasti pitää hevistä tai viineistä. En pyydä kirppiksille mukaani sellaista, jota kirpputorit ei kiinnosta. En vintage-messuille sellaista, jota vintage ei kiinnosta. Mitä tulee ravintolassa syömisiin, niin jos olen esim menossa kasvissyöjäystäväni kanssa syömään, tietenkin olen jo seuraa valitessani päättänyt, että haluan itsekin syödä jossain hyvässä vegeravintolassa. Kunnon pihvipaikkaan taas menen mieluummin jonkun A-luokan lihansyöjän kanssa. Teen siis eri ihmisten kanssa eri asioita.  Ja jos toisella ei ole juuri silloin mahdollisuutta lähteä, menen yksin. 

Heh, mulle tuli aika vahva flashback, kun taas tuli nuo viinimessut kehiin. ;) Seuraavaksi sitten varmaan ne muslimit.

Anteeksi, mutta mun mielestäni tuo kuulostaa suorastaan vähän neuroottisen lokeroivalta. Mun mielestäni kavereiden kanssa voi aivan hyvin puuhastella sellaisiakin, jotka eivät kiinnosta toista tuhannella. Ajatuksenahan on se, että "tule säkin katsomaan, ehkä tykkäisit tai sitten ehkä et". Seura on kuitenkin tärkeintä, joten ei se maailma siihen kaadu, jos toinen ei pompi kattoon kaiken aikaa. 

Nykyään monessa ravintolassa saa myös kasvisruokaa, eli ei siitä kasvissyöjän osasta niin huolissaan tarvitse olla. Se on sitten eri asia, jos on itsellä tarve mussuttaa lihaa siten, että se toinenkin sitä syö innoissaan. Itse en ihan ymmärrä tällästä "en mä sun kaa, jos et säkin tee näin" -samistelua aikuisena. Pahimmillaan tuo johtaa siihen, että ei voi mennä syömään jonkun kanssa pizzaa, koska mieluummin se toinen söisi pastaa. Pizzoistakaan se ei halua kuitenkaan pannupizzaa, vaan tavallisen Tropicanan. Mutta kukin kai tyylillään, en vain ihan ymmärrä, mihin tuolla varsinaisesti pyritään. Optimoimaan seuran innostuneisuus? Onko jokin synti olla 50 %:n liekillä mukana, mutta sinusta hyvin kiinnostuneena ja kiinnostuneena myös avartamaan omaa maailmaa?

Itse mielelläni kankeasti uraudun, mutta positiivistahan se on, jos tekee uusia asioita. 

Kukin tavallaan. Mun mielestä elämä on liian lyhyt siihen, että tekisi aina vaan kompromisseja ystävien kanssa ja itseä kiinnostavat asiat pitäisi silti tehdä aina yksin. Kun on erilaisia ihmisiä ympärillään, ei tarvitse käyttää aikaa ja rahaa asioihin, jotka eivät kiinnosta.

Ymmärrän tämän. Ymmärsin kuitenkin, että aiemmin sinua häiritsi myös se, että jos joku liittyy seuraasi, vaikka hän ei olisi täysillä kiinnostunut, mutta haluaa viettää kanssasi aikaa. Eikö se ole tällöin hänen tappionsa, jos jonkun? Ei ainakaan kuitenkaan sinun. 

Minusta tuo toimintatapasi johtaa siihen, että esim. isommassa porukassa osaa porukasta syrjitään ja ikään kuin päätetään ennalta toisten puolesta. Siksi en pidä tuosta toimintatavasta. Mieluummin esitän kutsun kaikille, ja aikuiset ihmiset saavat ihan itse päättää, kykenevätkö he tulemaan sirkukseen vai onko se heille tavattoman vastenmielistä, kallista tai muuten sopimatonta. Mä hoidan oman osuuteni korrektisti siinä, että edes kysyn. Mä en edes usko siihen, että loppujen lopuksi koskaan voisi olla täysin varma toisen vastauksesta eli että voisi etukäteen päättää, että nääh, ei se kuitenkaan lähde sinne tai tänne. Todennäköistä se toki voi olla, mutta mun mielestä sillekin, joka usein sanoo ei, pitää silti tarjota mahdollisuus sanoakin joku päivä kyllä. En tykkäis itsekään yhtään, että selkäni takana vehdattaisiin erilaisia säätöjä siten että no ei me tota pyydetä, kun ei se kuitenkaan varmaan oo niin klassisen musiikin fani tai teatterifani. 

Ymmärsit ihan oikein eli jos mulla ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita toisen ihmisen kanssa, niin ei se ole mun tappioni millään tavalla. Tällainen tuttavuus vaan jää yhdeksi lisää niihin lukuisiin muihin tuttavuuksiin, mitä elämän aikana on. 

Mä nyt täsmennän vielä vähän: mä siis ymmärsin, että jos joku haluaa lähteä kanssasi festareille tai kirpputorille vaikka ei olekaan niin aidosti tai sydämensä pohjasta kiinnostunut kys. musasta tai vanhoista roinista, niin sä mielelläsi ottaisit muuta seuraa. Mutta jos se toinen haluaa nähdä sinut ja hänestä on ihan jees lähteä puuhastelemaan jotain sellaistakin, joka nyt ei täysillä inspiroi, niin ei kai siinä ongelmaa ole? Mä en ihan tavota, mitä haittaa on, jos seuralainen kuitenkin tekee monia sun juttujasi eikä hänelle itselleen ole lainkaan ongelma se. 

Kyllä. Kun mulla on niitäkin, joille esim Tuska-festarit on koko vuoden odotetuin tapahtuma, tottakai lähden mieluummin sellaisen kanssa kuin jonkun sellaisen, joka lähtee sinne ihan vaan siksi, ettei tarvitse olla yksin tai ei ole muutakaan tekemistä.  Ihan sama myös vintagen kanssa. Miksi menisin vintage-messuille sellaisen kanssa, jota vintage ei kiinnosta, kun voin mennä sellaisen kanssa, jota vintage kiinnostaa? Jälkimmäisen kanssahan on paljon enemmän puhuttavaakin ko asiasta. Mun äiti haluaa vain nähdä mua, mutta en mä sitäkään raahaa mukanani Tuska-festareille tai vintage-messuille vaan menen  käymään äidin luona kahvilla. 

Mitä haittaa? Ei varsinaisesti mitään, mutta ei sellaisesta ole mitään iloakaan. Mutta miksi valitsisin mukaani sellaisen, jota koko asia ei kiinnosta, kun voin valita sellaisen, jota asia kiinnostaa? Saan enemmän irti koko tapahtumasta, kun mulla on mukanani siihen asiaan samanhenkinen kuin joku, jota asia ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta joka vaan haluaa olla mun - tai ihan kenen tahansa - seurassa, jotta ei olisi niin yksin.

Ymmärrän, että jonkun yksinäisen voi olla vaikea ymmärtää, mitä eroa on olla festareilla ja keskustella siellä esiintyvistä bändeistä, niiden edesottamuksista, muista keikoista, musiikista aiemmin ja nyt jne tai olla vintage-messuilla ja yhdessä pohtia, onko esineen hinta järjetön kuntoon nähden vai ei, kannattaako esineeseen sijoittaa pyydettyä summaa vai ei eli tuleeko arvo nousemaan vai laskemaan jne, kuin että mukana on henkilö, joka ei osaa ottaa kantaa yhtään mihinkään, koska ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut koko asiasta. 

Ymmärrän näkökantaasi ainakin jossain määrin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi elämän pitäisi rajoittaa vain sellaisten asioiden ympärille, joista on todella kiinnostunut? Musta on ainakin mielenkiintoista oppia tuntemaan kavereistani myös niitä asioita, joiden suhteen ollaan ihan erilaisia. Esim. metallia kuuntelemattomalla kaverilla voi olla Tuska-festareista hyvinkin paljon sanottavaa, ja yhteisen festarikokemuksen jakaminen juuri sen kanssa voi olla monella tavalla avartavaa. Edellytyksenä toki on, että kumpikin kunnioittaa toisensa mielipiteitä ja haluaa ymmärtää myös eri tavoin ajattelevia ihmisiä. 

Mitenköhän mä asian selittäisin? Otetaan esimerkiksi vaikka kommentoija 4410. Hän ei halua laittaa 50€ ravintolaruokaan, mutta 40€ baari-iltaan on hänelle ok. Eikö ole järkevämpää, että hänet pyytää seurakseen baariin ja ravintolaan syömään pyytää jonkun sellaisen, jolle 50€ ravintolaruuasta on ok? Miksi juuri hänet pitäisi pyytää seurakseen ravintolaan ja joku sellainen taas, joka ei viihdy baareissa, mukaansa baariin? Vai ajattelitko, että on avartavaa keskustella hänen kanssaan ravintolaruokien hinnoista? Ja jonkun baareissa viihtymättömän kanssa istua baarissa ja jutella siitä, miten tylsää baareissa käyminen hänen mielestään on?

Puhut eri asiasta. Kyllähän jokainen tajuaa, ettei kaveria kannata pyytää maksamaan sellaisesta josta se ei selvästikään tahdo maksaa. Mutta mitä jos metallimusiikista kiinnostumaton kaveri on halukas maksamaan Tuska-festareista, jos pääsee sinne kaverinsa seurassa? Yhdessä jaettu kokemus voi olla maksaminen arvoinen, vaikka itse tapahtumaa ei pitäisikään arvossa.

Mutta miksi pitäisi mennä juuri Tuska-festareille? Miksei voi tämän kaverinsa kanssa mennä jollekin sellaiselle festarille, jossa soitettavasta myös hän pitää? Eikö tälle toiselle ole paljon mukavampaa maksaa sellaisesta festarilipusta, jossa musiikki on hänellekin mieluista? Tai käyttää festarilippurahat vaikka yhteiseen laivareissuun Tukholmaan, jos kumpikin pitää laivaristeilyistä?

Vähintään yhtä hyvin voisi kysyä, miksi pitäisi jättää menemättä juuri Tuska-festareille?

Ihmisiä on erilaisia, eikä kaikki tahdo käyttää aikaansa pelkästään sellaisten asioiden parissa joista todella nauttii. Musta on ainakin mielenkiintoista tehdä välillä sellaisia asioita, joita en normaalisti tekisi - etenkin jos voin jakaa kokemuksen hyvän ystävän seurassa.

Olen muuten joskus innostunut uusista asioista, myös sellaisista joista en olisi ikinä uskonut innostuvani, kun olen kokeillut rohkeasti jotain erilaista kaverin kanssa.

Jos ei pidä metallimusiikista, mutta ehdottomasti haluaa mennä Tuska-festareille, eikö silloin kannata valita seurakseen sellainen kaveri, joka ei myöskään pidä metallimusiikista? Ja se, joka pitää metallista, menee sellaisen kaverinsa kanssa, joka myös pitää metallista? Ihan jo siksikin, että se, joka ei pidä metallista, todennäköisesti puhuu siellä kaikesta muusta paitsi musiikista, jota varten koko festareille on menty. Ja se taas, joka pitää metallista, keskittyy todennäköisemmin kuuntelemaan esiintyjiä ja hänen kanssaan jutellaan nimenomaan musiikista, koska musiikkia vartenhan sinne on tultu eikä hengailemaan yhdessä.