Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Minä niin kaipaan aikaa, kun ajettiin hevosella kylään ja ovet ei olleet lukossa, vaan oli pönkkä merkkinä, ettei oltu kotona. Ei ollut puhelimia pilaamassa ystävyyttä, vaan ajettiin hevoskärryillä pihaan ja mentiin kylään. Naapurin emännät kotitöiden sivussa huivi päässä heiluen viilettivät pellon poikki kahville juoruamaan. Oi niitä aikoja. Puhelimet ja tietokoneet on pilanneet ystävyyskulttuurin ja aidon kommunikaation.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi.
Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.
Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.
Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..
Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.
Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.
Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.
Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.
Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä.
Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.
Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä.
Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.
Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä.
Näin on. Nuo on kuitenkin normaaleja asioita, joita suurin osa kavereista tekee keskenään. Ymmärrän että kun ennen juhlittiin lähinnä tämän kaverin kanssa, mutta tuntuu ettei se ymmärtänyt että ihmiset kasvaa ja haluaa rauhoittua ja tehdä normaaleja asioita. En ole se joka sai vauvan, eli ei oo lapsia. Mutta kaverin mielestä syy oli siinä kun aloin seurustelemaan, vaikka lopetin juhlimisen jo aiemmin. Säälittävää jos yli kolmekymppinen ei halua tehdä muuta kuin bilettää.
Joo, mutta hyväksy sä säälimisen ja arvottamisen sijaan se, että hän taas on - ihan oikeutetusti hänkin - sama vanha itsensä ilman vauveleita ja rauhottumisia. Eikä kummassakaan ihmiskohtalossa ole mitään vikaa. Ei ole olemassa mitään tietyn iän rauhottumisnormaalia, johon nyt täytyisi kaikkien pyrkiä ja ymmärtää tämä. Kun eri jutut kiinnostaa, niin kiinnostaa, johtui se mistä tahansa.
Niin, toiset haluaa olla kavereihin yhteydessä edelleen vaikka jatkaa juhlimista, ja toiset häipyy kun ei saa enää bileseuraa, ei ole oikeasta ystävyydestä silloin kyse. Lisäksi vielä syyttelee kun ei tee niin kuin se haluaa.
Hukkaat energiaasi syyllisen etsimiseen ja toisen dissaamiseen. Erilaisia elämänkohtaloita vain. Toinen ei ehkä jaksa kotona himmailevaa mammaa kera lapsijuttujen ja toinen ei kestä yön kruunaamatonta kuningatarta. Monille ne yhteiset ja yhdistävät aktiviteetit on tänkin ketjun perusteella tärkeitä. Nyt niitä ei taida niin löytyä, sillä toinen haluaa menoa, toinen tylsyyttä. Ehkä parin vuoden päästä jo toisin.
Itsehän täällä dissaat porukkaa. Tylsyyttä? Kertoo susta kaiken tarpeellisen.
Öö mites mä dissaan eli haukun porukkaa, jos ymmärrän tuossa tilanteessa molempia osapuolia?
Ei, ei ole tylsää, kun itse asiassa oli tosi kiireinen päivä.
Lisäyksenä vielä, että musta nyt vaan tuntuu, että ensinnäkin sua kovasti harmittaa tämän ihmissuhteen viileneminen. Toiseksi tuntuu, että koitat tiristää siitä toisesta jotenkin vaativaa tuntureineen ja korkkareineen. Että kun ei normaalit kahvittelut tai kyläilyt kelpaa, niin höh, vika on toisessa. Kolmanneksi tuntuu, että jos joku koittaa ymmärtää molempia osapuolia, niin sua harmittaa sekin.
Mutta mä taas näen tuon niin, että jokaisella on oikeus olla kiinnostunut siitä, mistä on. Jos kaksi ihmistä tuhahtelee toistensa ehdotuksille eikä pääse yhteisymmärrykseen, niin eihän sille mitään vaan voi, mutta kummastakaan se ei yleensä tee pahista. Kerroithan itsekin, ettet aio joustaa toisen takia. Hän varmaan ajattelee samoin. Oisko sit esim. joku pubireissu kultainen keskitie? Tai pitkän kaavan syöminen ja istuskelut kera drinkkien jälkiruoaksi?
Ohiksena sanon että sinä kyllä nyt vedät mutkat suoraksi. Ei moniakaan huvita lähteä sellaisiin reissuihin joissa näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus että petetään puolisoa. Vaikka ei yhtään pelkäisi että lähtee porukan mukana johonkin mitä ei periaatteessa halua, niin on kyllä vaivaannuttavaa olla edes todistamassa sellaista touhua. Ja vaikea taas kotona katsoa silmiin ystävän puolisoa joka voi olla myös kaveri.
Eikä ihan asiallisiin reissuihinkaan ole helppo/ ei halua välttämättä lähteä ainakaan usein ilman perhettä.
Jos ystävyys on noista reissuista kiinni, niin kyllä se saattaa etäännyttää tehokkaasti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi.
Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.
Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.
Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..
Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.
Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.
Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.
Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.
Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä.
Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.
Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä.
Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.
Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä.
Näin on. Nuo on kuitenkin normaaleja asioita, joita suurin osa kavereista tekee keskenään. Ymmärrän että kun ennen juhlittiin lähinnä tämän kaverin kanssa, mutta tuntuu ettei se ymmärtänyt että ihmiset kasvaa ja haluaa rauhoittua ja tehdä normaaleja asioita. En ole se joka sai vauvan, eli ei oo lapsia. Mutta kaverin mielestä syy oli siinä kun aloin seurustelemaan, vaikka lopetin juhlimisen jo aiemmin. Säälittävää jos yli kolmekymppinen ei halua tehdä muuta kuin bilettää.
Joo, mutta hyväksy sä säälimisen ja arvottamisen sijaan se, että hän taas on - ihan oikeutetusti hänkin - sama vanha itsensä ilman vauveleita ja rauhottumisia. Eikä kummassakaan ihmiskohtalossa ole mitään vikaa. Ei ole olemassa mitään tietyn iän rauhottumisnormaalia, johon nyt täytyisi kaikkien pyrkiä ja ymmärtää tämä. Kun eri jutut kiinnostaa, niin kiinnostaa, johtui se mistä tahansa.
Niin, toiset haluaa olla kavereihin yhteydessä edelleen vaikka jatkaa juhlimista, ja toiset häipyy kun ei saa enää bileseuraa, ei ole oikeasta ystävyydestä silloin kyse. Lisäksi vielä syyttelee kun ei tee niin kuin se haluaa.
Hukkaat energiaasi syyllisen etsimiseen ja toisen dissaamiseen. Erilaisia elämänkohtaloita vain. Toinen ei ehkä jaksa kotona himmailevaa mammaa kera lapsijuttujen ja toinen ei kestä yön kruunaamatonta kuningatarta. Monille ne yhteiset ja yhdistävät aktiviteetit on tänkin ketjun perusteella tärkeitä. Nyt niitä ei taida niin löytyä, sillä toinen haluaa menoa, toinen tylsyyttä. Ehkä parin vuoden päästä jo toisin.
Itsehän täällä dissaat porukkaa. Tylsyyttä? Kertoo susta kaiken tarpeellisen.
Öö mites mä dissaan eli haukun porukkaa, jos ymmärrän tuossa tilanteessa molempia osapuolia?
Ei, ei ole tylsää, kun itse asiassa oli tosi kiireinen päivä.
Lisäyksenä vielä, että musta nyt vaan tuntuu, että ensinnäkin sua kovasti harmittaa tämän ihmissuhteen viileneminen. Toiseksi tuntuu, että koitat tiristää siitä toisesta jotenkin vaativaa tuntureineen ja korkkareineen. Että kun ei normaalit kahvittelut tai kyläilyt kelpaa, niin höh, vika on toisessa. Kolmanneksi tuntuu, että jos joku koittaa ymmärtää molempia osapuolia, niin sua harmittaa sekin.
Mutta mä taas näen tuon niin, että jokaisella on oikeus olla kiinnostunut siitä, mistä on. Jos kaksi ihmistä tuhahtelee toistensa ehdotuksille eikä pääse yhteisymmärrykseen, niin eihän sille mitään vaan voi, mutta kummastakaan se ei yleensä tee pahista. Kerroithan itsekin, ettet aio joustaa toisen takia. Hän varmaan ajattelee samoin. Oisko sit esim. joku pubireissu kultainen keskitie? Tai pitkän kaavan syöminen ja istuskelut kera drinkkien jälkiruoaksi?
Ohiksena sanon että sinä kyllä nyt vedät mutkat suoraksi. Ei moniakaan huvita lähteä sellaisiin reissuihin joissa näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus että petetään puolisoa. Vaikka ei yhtään pelkäisi että lähtee porukan mukana johonkin mitä ei periaatteessa halua, niin on kyllä vaivaannuttavaa olla edes todistamassa sellaista touhua. Ja vaikea taas kotona katsoa silmiin ystävän puolisoa joka voi olla myös kaveri.
Eikä ihan asiallisiin reissuihinkaan ole helppo/ ei halua välttämättä lähteä ainakaan usein ilman perhettä.
Jos ystävyys on noista reissuista kiinni, niin kyllä se saattaa etäännyttää tehokkaasti
Lähinnä minua huvittaa, että tuo vänkääjä vänkää vielä väärän ihmisen kanssa. Olen kirjoittanut yhden viestin tänne ja olen se, joka kirjoitti siitä, kuinka etäännyin entisestä ystäväporukasta, kun perustin perheen.
Ihmisten intressit muuttuu ja minua ei enää kiinnostanut pienen lapsen äitinä lähteä perheeni luota viikonloppuna jonnekkin Saariselälle örveltämään ja ryyppäämään ja iskemään miehiä ja harrastamaan irtoseksiä. Ystäviäni ei haluttanut tavata muualla, joten ystävyys etääntyi ja loppui pikkuhiljaa. Mitään tuhahteluja ei tapahtunut kumminkaan puolin, mutta mielenkiinnon kohteeni muuttuivat ja koska halusin myös säilyttääkkin sen perheeni, en halunnut enää lähteä viikonloppureissuille ryyppäämään ja kapakoihin ja harrastamaan yhdenillan juttuja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi.
Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.
Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.
Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..
Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.
Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.
Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.
Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.
Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä.
Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.
Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä.
Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.
Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä.
Näin on. Nuo on kuitenkin normaaleja asioita, joita suurin osa kavereista tekee keskenään. Ymmärrän että kun ennen juhlittiin lähinnä tämän kaverin kanssa, mutta tuntuu ettei se ymmärtänyt että ihmiset kasvaa ja haluaa rauhoittua ja tehdä normaaleja asioita. En ole se joka sai vauvan, eli ei oo lapsia. Mutta kaverin mielestä syy oli siinä kun aloin seurustelemaan, vaikka lopetin juhlimisen jo aiemmin. Säälittävää jos yli kolmekymppinen ei halua tehdä muuta kuin bilettää.
Joo, mutta hyväksy sä säälimisen ja arvottamisen sijaan se, että hän taas on - ihan oikeutetusti hänkin - sama vanha itsensä ilman vauveleita ja rauhottumisia. Eikä kummassakaan ihmiskohtalossa ole mitään vikaa. Ei ole olemassa mitään tietyn iän rauhottumisnormaalia, johon nyt täytyisi kaikkien pyrkiä ja ymmärtää tämä. Kun eri jutut kiinnostaa, niin kiinnostaa, johtui se mistä tahansa.
Niin, toiset haluaa olla kavereihin yhteydessä edelleen vaikka jatkaa juhlimista, ja toiset häipyy kun ei saa enää bileseuraa, ei ole oikeasta ystävyydestä silloin kyse. Lisäksi vielä syyttelee kun ei tee niin kuin se haluaa.
Hukkaat energiaasi syyllisen etsimiseen ja toisen dissaamiseen. Erilaisia elämänkohtaloita vain. Toinen ei ehkä jaksa kotona himmailevaa mammaa kera lapsijuttujen ja toinen ei kestä yön kruunaamatonta kuningatarta. Monille ne yhteiset ja yhdistävät aktiviteetit on tänkin ketjun perusteella tärkeitä. Nyt niitä ei taida niin löytyä, sillä toinen haluaa menoa, toinen tylsyyttä. Ehkä parin vuoden päästä jo toisin.
Itsehän täällä dissaat porukkaa. Tylsyyttä? Kertoo susta kaiken tarpeellisen.
Öö mites mä dissaan eli haukun porukkaa, jos ymmärrän tuossa tilanteessa molempia osapuolia?
Ei, ei ole tylsää, kun itse asiassa oli tosi kiireinen päivä.
Lisäyksenä vielä, että musta nyt vaan tuntuu, että ensinnäkin sua kovasti harmittaa tämän ihmissuhteen viileneminen. Toiseksi tuntuu, että koitat tiristää siitä toisesta jotenkin vaativaa tuntureineen ja korkkareineen. Että kun ei normaalit kahvittelut tai kyläilyt kelpaa, niin höh, vika on toisessa. Kolmanneksi tuntuu, että jos joku koittaa ymmärtää molempia osapuolia, niin sua harmittaa sekin.
Mutta mä taas näen tuon niin, että jokaisella on oikeus olla kiinnostunut siitä, mistä on. Jos kaksi ihmistä tuhahtelee toistensa ehdotuksille eikä pääse yhteisymmärrykseen, niin eihän sille mitään vaan voi, mutta kummastakaan se ei yleensä tee pahista. Kerroithan itsekin, ettet aio joustaa toisen takia. Hän varmaan ajattelee samoin. Oisko sit esim. joku pubireissu kultainen keskitie? Tai pitkän kaavan syöminen ja istuskelut kera drinkkien jälkiruoaksi?
Ohiksena sanon että sinä kyllä nyt vedät mutkat suoraksi. Ei moniakaan huvita lähteä sellaisiin reissuihin joissa näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus että petetään puolisoa. Vaikka ei yhtään pelkäisi että lähtee porukan mukana johonkin mitä ei periaatteessa halua, niin on kyllä vaivaannuttavaa olla edes todistamassa sellaista touhua. Ja vaikea taas kotona katsoa silmiin ystävän puolisoa joka voi olla myös kaveri.
Eikä ihan asiallisiin reissuihinkaan ole helppo/ ei halua välttämättä lähteä ainakaan usein ilman perhettä.
Jos ystävyys on noista reissuista kiinni, niin kyllä se saattaa etäännyttää tehokkaastiLähinnä minua huvittaa, että tuo vänkääjä vänkää vielä väärän ihmisen kanssa. Olen kirjoittanut yhden viestin tänne ja olen se, joka kirjoitti siitä, kuinka etäännyin entisestä ystäväporukasta, kun perustin perheen.
Ihmisten intressit muuttuu ja minua ei enää kiinnostanut pienen lapsen äitinä lähteä perheeni luota viikonloppuna jonnekkin Saariselälle örveltämään ja ryyppäämään ja iskemään miehiä ja harrastamaan irtoseksiä. Ystäviäni ei haluttanut tavata muualla, joten ystävyys etääntyi ja loppui pikkuhiljaa. Mitään tuhahteluja ei tapahtunut kumminkaan puolin, mutta mielenkiinnon kohteeni muuttuivat ja koska halusin myös säilyttääkkin sen perheeni, en halunnut enää lähteä viikonloppureissuille ryyppäämään ja kapakoihin ja harrastamaan yhdenillan juttuja
Mä kyllä oon ollut tässä aavistelevinanikin kirjoitustyylistä, ettet sinä ole ollut ainoa kirjoittaja, mutta se on asian kannalta aika epärelevanttia. Eikä siitä kai kannata hermostua, jos anonyymipalstalla joku "vänkää" väärän ihmisen kanssa. Täsmennettäköön kuitenkin, että väliviestit ovat olleet kommentteja kirjoitettuihin viesteihin eikä näin ollen sinulle. Välissä kun on kerrottu muutakin kuin tunturijuttua, ja myös viitattu kahvitteluihin jne.
Mikään vänkääminen ei ole ollut ajatuksena, vaan se, että tarkastelee asioita useammasta näkökulmasta eikä päädy koko ajan siihen, että mut kun se toinen. Kun tässä välillä joku kirjoittaja oli melko syyttävä jonkun oman kaverinsa suhteen, ja kaveri oli ilmeisesti samankaltainen kuin sinun kaverisi, koska henkilö hyppäsi paikkaamaan sinua.
Mutkat suoriksi -tyypille: tässä on mielestäni käsitelty vähän laajemmin ilmiötä kuin jotakin yksittäistä tunturireissua.
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...
Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä ei sinänsä mitään erikoista olekaan.
Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia.
Onpa tuokin nyt hankalaksi tehty. Mulla on tapana soitella ystävien kanssa ja ihan kyllä voi sanoa suoraan, jos hetki on huono. Ja sitten soitellaan parempaan aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...
Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä ei sinänsä mitään erikoista olekaan.
Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia.
En tarkoittanut mitään julkisessa ruuhkatilanteessa kännykkään vastaamista (itse en edes vastaa puhelimeen niissä tilanteissa) vaan sitä, kun soitan kotoa kuulumisia kaikessa rauhassa.
Ja sitten tuo tapaamis- ja menoasia; asun uudessa parisuhteessa syrjäisellä maaseudulla ja lapsuu-, opiskelu- ja tutummat ex-työtoverit asuvat kaikki muualla, satojen kilometrien päässä. Eli jos haluan käydä jossain tilaisuudessa ja tuttaviani tavata, ovat tapaamismahdollisuudet pitkien järjestelyjen ja matkustamiskilometrien päässä. Uusia, hyviä tuttavuuksia ei tässä iässä enää synny kovin helposti. Joten ehdottamasi helppo sosiaalinen kanssakäyminen ei ole kaikille mahdollista, sillä me ihmiset elämmä erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisilla paikkakunnilla.
Mutta lankapuhelinten aikaan tiesit, että myös se toinen on kotona, jos se puhelimeen vastaa. Nyt et voi tietää. Se voi olla jossain ihan muussa tilanteessa. Ja totta, että puhelimeen voi aina jättää vastaamatta, mutta eikö olisi järkevämpää laittaa asiasi vaikka tekstiviestinä, jolloin saatat saada vastauksen hyvinkin nopeasti?
Noista tapaamisista sen verran, että jos kaikki sun ystävät, kaverit ja muut tutut asuvat jossain kaukana, niin ihan yhtä vaikeaahan se kyläily puolin tai toisin on kuin jos sopisitte tapaamisen jonnekin muualle kuin kummankaan kotiin.
Ihan rakentavia ehdotuksia nuo sinun puheluvinkksi, mutta tekstiviesti "Mitä kuuluu?" ei yleensä saa toivottua vastausta muuta kuin "Ok täällä" -tyyliin. Se siitä aidosta kommunikoinnista, joka tapaamisten puutteessa mukavinta edes puhelinkeskustelun muodossa. What's up-ryhmät tai joulukortit ovat yhtä sieluttomia kommunikointiviestejä ja kirjeitä, saatika edes spostiviestejä kukaan ei enää juurikaan lähetä.
En tarkoittanut kotivierailuja yksinomaan, vaan se nyt vaan oli esimerkki face-to-face -kohtaamisista, jotka myöskin ihmisten eri elämäntilanteista johtuen ovat vähentyneet nykyaikana. Surullista ja niin totta. Eli ei ole ihme, että suomalaiset ovat yksinäisiä niin monella tapaa, sekä nuoret että vanhat.
Samaa mieltä, yhteydenpito on nykyisin aika pintapuolista "hyvää päivää kirvesvartta" -tyyliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
En tässä tietty miettinyt kovin tarkasti tietty vuorosanoja. Mutta millaista lähestymistapaa tai sanamuotoja itse suosittelisit, jos sisällön tulisi kuitenkin pysyä samana? Eli ideana olisi viritellä vähän muuta kuin "tykkään kissoista, jaa mä koirista" -tason keskustelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
En tässä tietty miettinyt kovin tarkasti tietty vuorosanoja. Mutta millaista lähestymistapaa tai sanamuotoja itse suosittelisit, jos sisällön tulisi kuitenkin pysyä samana? Eli ideana olisi viritellä vähän muuta kuin "tykkään kissoista, jaa mä koirista" -tason keskustelua.
Eivät kaikki ihmiset pidä konflikteista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
En tässä tietty miettinyt kovin tarkasti tietty vuorosanoja. Mutta millaista lähestymistapaa tai sanamuotoja itse suosittelisit, jos sisällön tulisi kuitenkin pysyä samana? Eli ideana olisi viritellä vähän muuta kuin "tykkään kissoista, jaa mä koirista" -tason keskustelua.
Eivät kaikki ihmiset pidä konflikteista.
Ei niin. Mutta ei se ole ideakaan, vaan keskustelu. Se on ihan eri juttu.
Mut ihmiset tuntuu olevan usein tosi varpaillaan esim. miksi-kysymyksille. Riippuu toki ihmisestä, mutta keskimäärin tuntuu, että moni on valmis kyllä heittelemään mielipiteitä noin vaan, mutta jos keskustelua pitäisi jalostaa tai jäsentää jotenkin sitä mielipidettä, niin sanainen arkku mykistyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
En tässä tietty miettinyt kovin tarkasti tietty vuorosanoja. Mutta millaista lähestymistapaa tai sanamuotoja itse suosittelisit, jos sisällön tulisi kuitenkin pysyä samana? Eli ideana olisi viritellä vähän muuta kuin "tykkään kissoista, jaa mä koirista" -tason keskustelua.
Eivät kaikki ihmiset pidä konflikteista.
Ei niin. Mutta ei se ole ideakaan, vaan keskustelu. Se on ihan eri juttu.
Mut ihmiset tuntuu olevan usein tosi varpaillaan esim. miksi-kysymyksille. Riippuu toki ihmisestä, mutta keskimäärin tuntuu, että moni on valmis kyllä heittelemään mielipiteitä noin vaan, mutta jos keskustelua pitäisi jalostaa tai jäsentää jotenkin sitä mielipidettä, niin sanainen arkku mykistyy.
Se nyt vain on niin, että ihmisillä on keskustelun aikana oikeus avata omaa ajatteluaan tasan niin paljon tai vähän, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ei ole mikään pakko perustella näkemyksiään yhtään toisille, jollei huvita.
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Joudun työssäni päivät pitkät selittämään ja perustelemaan ja pohtimaan innovaatioita ja innostamaan ihmisiä. Vapaalla haluan ystävien kanssa kevyttä rupattelua, enkä mitään perustelluja näkemyksiä. Toki joskus jutellaan syvällisempiäkin ja puretaan huolia. Mutta ystävät eivät ole minulle mitään mielipiteiden perustelu-suhteita. Kevyttä ja helppoa yhdessäoloa. Onneksi olen löytänyt samankaltaisia ystäviä. En tosiaan jaksaisi vapaalla tuollaista vänkäämistä. Teen sitä jo palkan edestä ihan tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Joudun työssäni päivät pitkät selittämään ja perustelemaan ja pohtimaan innovaatioita ja innostamaan ihmisiä. Vapaalla haluan ystävien kanssa kevyttä rupattelua, enkä mitään perustelluja näkemyksiä. Toki joskus jutellaan syvällisempiäkin ja puretaan huolia. Mutta ystävät eivät ole minulle mitään mielipiteiden perustelu-suhteita. Kevyttä ja helppoa yhdessäoloa. Onneksi olen löytänyt samankaltaisia ystäviä. En tosiaan jaksaisi vapaalla tuollaista vänkäämistä. Teen sitä jo palkan edestä ihan tarpeeksi.
Osa ihmisistä nauttii väittelyistä, kun silloin tunteet käyvät voimakkaina. Kaikki eivät ja sekin on ihan ok. Hyvä olisi, jos jokaiselle löytyisi sellaista seuraa, jos viihdytään puolin ja toisin.
Eipä ne paljon soittele tai viestittele. Eikä tykkää tai kommentoi mun julkaisuja facessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Joudun työssäni päivät pitkät selittämään ja perustelemaan ja pohtimaan innovaatioita ja innostamaan ihmisiä. Vapaalla haluan ystävien kanssa kevyttä rupattelua, enkä mitään perustelluja näkemyksiä. Toki joskus jutellaan syvällisempiäkin ja puretaan huolia. Mutta ystävät eivät ole minulle mitään mielipiteiden perustelu-suhteita. Kevyttä ja helppoa yhdessäoloa. Onneksi olen löytänyt samankaltaisia ystäviä. En tosiaan jaksaisi vapaalla tuollaista vänkäämistä. Teen sitä jo palkan edestä ihan tarpeeksi.
Osa ihmisistä nauttii väittelyistä, kun silloin tunteet käyvät voimakkaina. Kaikki eivät ja sekin on ihan ok. Hyvä olisi, jos jokaiselle löytyisi sellaista seuraa, jos viihdytään puolin ja toisin.
Olet oikeassa, mutta aika moni hakeutuukin työhön, joka täyttää näitä tarpeita. Ei pidä kuitenkaan ihmetellä, jos he haluavat työnsä vastapainoksi jotain muuta. Minullekin riittää - kuten tuolle aiemmalle kirjoittajalle - 40-50 tuntia viikossa pohdintaa, perusteluja, analysointia jne ja vapaa-ajallani haluan ystävieni kanssa rentoa ja kevyttä yhdessäoloa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
En tässä tietty miettinyt kovin tarkasti tietty vuorosanoja. Mutta millaista lähestymistapaa tai sanamuotoja itse suosittelisit, jos sisällön tulisi kuitenkin pysyä samana? Eli ideana olisi viritellä vähän muuta kuin "tykkään kissoista, jaa mä koirista" -tason keskustelua.
Eivät kaikki ihmiset pidä konflikteista.
Ei niin. Mutta ei se ole ideakaan, vaan keskustelu. Se on ihan eri juttu.
Mut ihmiset tuntuu olevan usein tosi varpaillaan esim. miksi-kysymyksille. Riippuu toki ihmisestä, mutta keskimäärin tuntuu, että moni on valmis kyllä heittelemään mielipiteitä noin vaan, mutta jos keskustelua pitäisi jalostaa tai jäsentää jotenkin sitä mielipidettä, niin sanainen arkku mykistyy.
Monien ihmisten elämä on aika hektistä. Töissä pitää koko ajan olla skarppina, opetella uusia juttuja jo ennenkuin niitä edes tarvitaan, "jalostaa ja jäsentää" milloin mitäkin, jatkuva stressi työpaikan säilymisestä jne. Sitten on perhe, puoliso vaatii oman huomionsa, lapset koulunkäynteineen ja harrastuksineen omansa. Kalenterit täyttyvät niin töissä kuin vapaa-ajallakin, koska nuppi ei yksinkertaisesti kykene muistamaan kaikkia sovittuja ajankohtia ja asioita. Jos tähän päälle vielä ystävät ja kaverit alkavat esittää vatimuksia keskusteluista, joita pitää "jalostaa ja jäsentää", niin moni ei yksinkertaisesti jaksa. Mä voin kyllä "jalostaa ja jäsennellä" ihan niin paljon kuin toinen haluaa, mutta silloin se kuulostaa jo mun työltäni ja mä laskutan ajasta, jonka siihen käytän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...
Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä ei sinänsä mitään erikoista olekaan.
Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia.
Onpa tuokin nyt hankalaksi tehty. Mulla on tapana soitella ystävien kanssa ja ihan kyllä voi sanoa suoraan, jos hetki on huono. Ja sitten soitellaan parempaan aikaan.
Niinpä! Miksi siinä pitäisi kassajonosa jäädä mukisematta "Hmm ", "Niin " tai "Jaa", kun voi suoraan sanoa, että mulla on nyt huono hetki puhua, soitellaanko tunnin päästä/huomenna/ ensi viikolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...
Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä ei sinänsä mitään erikoista olekaan.
Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia.
Onpa tuokin nyt hankalaksi tehty. Mulla on tapana soitella ystävien kanssa ja ihan kyllä voi sanoa suoraan, jos hetki on huono. Ja sitten soitellaan parempaan aikaan.
Niinpä! Miksi siinä pitäisi kassajonosa jäädä mukisematta "Hmm ", "Niin " tai "Jaa", kun voi suoraan sanoa, että mulla on nyt huono hetki puhua, soitellaanko tunnin päästä/huomenna/ ensi viikolla.
Mukisematta =mutisemaan.
Lisäyksenä vielä, että musta nyt vaan tuntuu, että ensinnäkin sua kovasti harmittaa tämän ihmissuhteen viileneminen. Toiseksi tuntuu, että koitat tiristää siitä toisesta jotenkin vaativaa tuntureineen ja korkkareineen. Että kun ei normaalit kahvittelut tai kyläilyt kelpaa, niin höh, vika on toisessa. Kolmanneksi tuntuu, että jos joku koittaa ymmärtää molempia osapuolia, niin sua harmittaa sekin.
Mutta mä taas näen tuon niin, että jokaisella on oikeus olla kiinnostunut siitä, mistä on. Jos kaksi ihmistä tuhahtelee toistensa ehdotuksille eikä pääse yhteisymmärrykseen, niin eihän sille mitään vaan voi, mutta kummastakaan se ei yleensä tee pahista. Kerroithan itsekin, ettet aio joustaa toisen takia. Hän varmaan ajattelee samoin. Oisko sit esim. joku pubireissu kultainen keskitie? Tai pitkän kaavan syöminen ja istuskelut kera drinkkien jälkiruoaksi?