Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

^Eikun ihmisen pitäisi olla ypöyksinkin onnellinen, niin sitten sillä olisi kaikki pääkopassa loistavasti! Näin mä olen ymmärtänyt tämän, mutta tiedä sitten. Että esimerkiksi sinkku ja lapseton ei saisi voivotella kohtaloaan ja pitää itseään onnettomana ilman näitä tekijöitä, vaan sen pitäisi vaan löytää onnellisuus ihan toisaalta. Sitten vasta voisi etsiä jotain kumppania tervehenkisesti, kun olisi ensiksi todennut, että "olen onnellinen näinkin". 

Mutta en itse täysin allekirjoita tätä sanomaa. Mulla on moniakin ns. ulkoisia ja konkreettisia asioita, jotka tekisivät mut onnelliseksi, eikä tämänhetkinen elämä sellaisenaan ole loisteliasta, vaikka kuinka vääntelisi jotain henkevää. 

Vierailija kirjoitti:

^Eikun ihmisen pitäisi olla ypöyksinkin onnellinen, niin sitten sillä olisi kaikki pääkopassa loistavasti! Näin mä olen ymmärtänyt tämän, mutta tiedä sitten. Että esimerkiksi sinkku ja lapseton ei saisi voivotella kohtaloaan ja pitää itseään onnettomana ilman näitä tekijöitä, vaan sen pitäisi vaan löytää onnellisuus ihan toisaalta. Sitten vasta voisi etsiä jotain kumppania tervehenkisesti, kun olisi ensiksi todennut, että "olen onnellinen näinkin". 

Mutta en itse täysin allekirjoita tätä sanomaa. Mulla on moniakin ns. ulkoisia ja konkreettisia asioita, jotka tekisivät mut onnelliseksi, eikä tämänhetkinen elämä sellaisenaan ole loisteliasta, vaikka kuinka vääntelisi jotain henkevää. 

Uskoisin ymmärtäväni, mitä sun psykologisi on tarkoittanut. Hän on tarkoittanut sitä, että olisi hyvä opetella olemaan onnellinen eli tyytyväinen, vaikka ei olisikaan saanut kaikkia haluamiaan asioita. Toki esimerkiksi lapsettomuus voi tehdä hyvinkin onnettomaksi, mutta jos niitä lapsia ei vain hoidoista huolimatta tule, jossain vaiheessa pitäisi alkaa etsiä elämäänsä jotain muuta, mistä saisi iloa. Muuten on koko loppuelämänsä onneton. Tai jos yrityksistä huolimatta sopivaa puolisoa ei löydy, niin ei kannata hukata koko elämäänsä sen murehtimiseen. Kannattaa elää tässä ja nyt, tehdä niitä asioita, joita voi ja joista saa iloa eli pyrkiä olemaan omaan elämäänsä mahdollisimman tyytyväinen. Jos sitten löytyy sopiva kumppani/saa lapsen tms, niin tottakai nämä tekevät elämästä vieläkin onnellisempaa. Jos taas ajattelee, että en voi olla onnellinen ennenkuin mulla on sitä tai tätä, niin silloin ei välttämättä tule koskaan elämäänsä tyytyväiseksi, koska niitä toivomiaan asioita ei välttämättä saa koskaan.

Mä oon itse asiassa vaan lukenut noita onnellisuusjuttuja eli noita ei ole kukaan psykologi sanonut mulle. 

Vierailija kirjoitti:

Mä oon itse asiassa vaan lukenut noita onnellisuusjuttuja eli noita ei ole kukaan psykologi sanonut mulle. 

Eikä tule sanomaankaan, koska he tietävät työnsä puolesta ihmismielen olevan monimutkainen kokonaisuus. Onnellisuus ei synny sillå, että vain päättää olla onnellinen, jos kaikki asiat oikeasti ovat pielessä.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon itse asiassa vaan lukenut noita onnellisuusjuttuja eli noita ei ole kukaan psykologi sanonut mulle. 

Okei. Mutta lyhyesti: voit päättää elää onnettomana ja elämääsi tyytymättömänä siihen asti, kunnes saat haluamasi asian (jota et ehkä saa koskaan, koska kuolla kupsahdat sitä ennen) tai sitten voit elää elämääsi  tehden asioita, jotka tuottavat sinulle iloa, ja olla onnellinen ja elämääsi tyytyväinen jo ennenkuin saat haluamasi asian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon itse asiassa vaan lukenut noita onnellisuusjuttuja eli noita ei ole kukaan psykologi sanonut mulle. 

Eikä tule sanomaankaan, koska he tietävät työnsä puolesta ihmismielen olevan monimutkainen kokonaisuus. Onnellisuus ei synny sillå, että vain päättää olla onnellinen, jos kaikki asiat oikeasti ovat pielessä.

Ei synnykään. Onnellisuus syntyy sillä, että alkaa yksi kerrallaan korjata niitä asioita, jotka ovat pielessä. Hyväksyä ne asiat, joita ei voi korjata. Hyväksyminen ei tarkoita, että unohtaisi koko asian vaan sitä, että opettelee elämään sen asian kanssa. Jos elämässä kaikki asiat ovat pielessä, kukaan ihminen (puoliso, ystävä tms) ei voi niitä korjata. Eikä sellaista voi edes keneltäkään vaatia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Mua rasittaa kans sellaiset tutut/kaverit, joita näkee harvoin ja sit alkaa kauhea kysely että mitä oot tehnyt viime aikoina jne ja ootko käyny tai tehnyt sitä ja tätä jne, ihan kuin elämässä pitäisi tapahtua jotain tosi jännää koko ajan ja olla aina menossa.. Jotkut vaan elää perusarkea, töitä ja harrastuksia (urheilua), ei oikeasti tapahdu mitään poikkeavaa, kuin ehkä lomareissu pari kertaa vuodessa, kotonakin oleminen tuntuu olevan syntiä jonkun mielestä, mitäs sitten jos viihtyy kotona netflixin parissa peiton alla, myös kesällä. Tuntuu ettei oo mitään kerrottavaa. Mieluummin puhuisin vaikka siitä mitä maailmassa ja yhteiskunnassa tapahtuu tällä hetkellä.

Minäkin ajaudun kavereitten kanssa siihen rooliin että kyselen kuulumisia, soittelen, ehdotan tapaamista. Aina minä. Toiset kyllä ilahtuu mutta en jaksaisi yksin olla aloitteellinen. Mistähän johtuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos joskus itseä harmittaa, että perheelliset, eronneet tai muut ei halua nähdä, niin esim. Facebookissa katsoo sitäkin elämää vähän säälivästi, että joku on lähes aina kuvissa vain puolisonsa kanssa. Kaikki tehdään puolison kanssa. Aivan kuin mitään muuta elämää ei olisi. Ehkä kaikki eivät kaipaa muuta, mutta ajatus siitä, että on noin riippuvainen jostain toisesta, on kamala. Kaikkea voi sattuakin elämässä, joten tuskin lienee mukavaa tippua jonnekin jäniksenkoloon, kun elämänsä on rakentanut täysin toisen varaan. 

Juuri tuollaisten kommenttien takia lopetin yhteydenpidon erääseen katkeraan ex-ystävään. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Eipä välttämättä kovinkaan happamia. Esim. itselläni on yksi tuttu, jota en itse näkisi muutenkaan kahden kesken, koska on kaverinkaveri. Mutta silmiin on osunut se, että käytännössä koko ajan ollaan kaksin. Aika vaikeata kadehtia tällaistakaan elämää - siis minun, joka juuri sanoin, että tuollainen riippuvuus on mielestäni kamalaa. Mutta varmasti sitten jollekulle sopii. 

Kateus- ja katkeruuskortti on ihan kätevä, mutta harvemmin pitää paikkansa.

Mistä tiedät että kyseessä riippuvuus? Jos 2 ihmistä viihtyy yhdessä. Itsekin lisäilen kuvia vain mieheni kanssa, käytännössä nykyään kuvat on lomareissuiltamme, ja kyllä matkustan mieheni kanssa koska osa kavereista ei lähde ikinä matkoille ja osa lähtee bilematkoille, pääsisin itsekin mukaan mutten jaksa sellaista menoa. Näen kyllä kavereitakin muttei nykyään tule otettua kuvia. Jokainen päättää mitä kuvia haluaa laittaa someen, eikä some kerro koko totuutta toisen elämästä.

No, joidenkin kohdalla kertoo ehkä enemmänkin. Mutta joo, ehkä "riippuvuus" eikä mikään lääketieteellinen riippuvuus, jota en nyt niin ajatellutkaan. 

Jos itsestä tuntuu nololta mennä eri paikkoihin yksin tai pistää check-inniä ilman seuraa, niin aina voi lohduttautua sillä, että on niitäkin, jotka tarvitsevat aina sen yhden ja saman kainalosauvan. 

Ohis....kyllä se taitaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että keskituloiset asuntovelkaiset pariskunnat matkustelevat yhdessä eivätkä erikseen kumpikin kavereidensa kanssa. Harvalla kun on pätäkkää niin paljon, että voisi tehdä kumpaakin. 

Matkustaminen ja elämä ylipäänsä eri asioita, enkä itse matkustamisesta puhunut puolella sanallakaan, vaan joku toinen. Mutta jos menee lenkille, pitää mennä puolison kanssa. Jos menee syömään, puolison kanssa. Sille matkalle, puolison kanssa.

Mutta kukin toki tyylillään, mutta eipä käy tuotakaan elämää itsellä kateeksi.  

Taitaa kuitenkin vähän käydä kateeks ;) vai miksi noin katkera asenne. Ei se oo sulta pois mitenkään jos joku viihtyy kumppaninsa kanssa ja haluaa tehdä asioita yhdessä.

Asioiden ihmettely tai sääliminen ei ole sama asia kuin katkeruus tai kadehdinta. Pysytään faktoissa ja logiikassa. 

Ei olekaan, ei ole multa pois. Ihmetyttää vain, miksi jotkut haluavat olla ehdoin tahdoin ressukoita. Ehkä muista ihmisistä voisi saada jotain iloa ja elämänsisältöä eikä tarvitsisi takertua jatkuvasti yhteen ihmiseen. 

Ohis...mutta eikö sellainenkin ihminen ole aika ressukka, joka ei ole löytänyt puolisokseen sielunkumppania vaan tarvitsee vielä muitakin ihmisiä ollakseen elämässään onnellinen? Itse en ole tippaakaan parisuhdeihminen, mutta kykenen ymmärtämään niitä, jotka eivät juurikaan tarvitse muita ihmisiä puolisonsa lisäksi. Ehkä he saavat puolisostaan sellaista iloa ja elämänsisältöä, jota kenestäkään muusta ei voi saada?

Mut eihän yleensä kumppani täytä sentään kaikkia tarpeita? Eikös se ole aika kohtuutonta jo odottaakin toiselta sellaista?

Ylipäänsä lähtökohtahan on ihan huono, jos vain kumppani pitää ihmisen onnellisena. Ihmisen pitäisi kai olla onnellinen jo ennen kumppania, mutta kumppani on bonusta. 

MInua vähän huvittaa nuo alanuolet, koska kuitenkin maailman sivun on toitotettu, että onnellisuutta ei saa hakea parisuhteesta, vaan metsään menee silloin. Ylipäänsä jos psykologille mainitsee, että no ei tässä oikein muita ole kuin tuo puoliso ja se sitten tekee mut onnelliseksi, niin merkinnät saa. 

Höpö höpö. Nämä ovat taas sinun tuulesta temmattuja mutujuttuja. Voin kertoa, että ei todellakaan psykologit mitään merkintöjä tee papereihinsa. Toiseksi, jos kertoo, että miehen kanssa viihtyy ja ei kaipaa oikein muita ihmisiä, niin kerroppa, mikä on se "merkintä", mikä sinne muka laitetaan.

Sen verran olen psykologien epikriisejä lukenut, että voin sanoa heti, että niissä ei mitään tuollaisia merkintöjä ole. Joten yritä pysyä edes tosiasioissa, kun jauhat mutupohjalta muiden asioista.

Minulta on ainakin aina kysytty, vaikka vähäistä kokemukseni onkin, että onko kavereita ja minkä verran. Olen omista epikriiseistäni myös lukenut, että nämä jutut on kirjattu hyvinkin tarkasti ylös. Kertoohan se paljonkin siitä, onko sosiaalinen, erakko ja minkälainen elämäntilanne on. 

Pääpointti tosin oli siinä, että jos menee sanomaan, että tuo puoliso tekee minut onnelliseksi. Hmm, ehkä läheisriippuvainen? Eikä keskity siihen, että ihan itse on itseriittoisesti onnellinen, oli puolisoa tai ei. 

en ole kyllä koskaan joutunut psykologeilla käymään. Mutta puolisoni tekee minut onnelliseksi. Olen onnellinen, kun saan kokea rakkaudentunnetta ja onnellinen, kun tapasin niin mahtavan ihmisen ja onnellinen, että olen hänen kanssaan saanut tehdä lapsia.

Miksi onnellisuus jostain kaverista olisi parempaa, kuin onnellisuus puolisosta. Jos on onnellinen ihanasta puolisosta, niin on läheisriippuvainen ? Minä olen sitten varmaan sitä rutkasti, kun meidän kissakin tekee minut onnelliseksi.

no joo...eli kissa ja yx ville niminen mies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä. 

Vierailija kirjoitti:

Mua rasittaa kans sellaiset tutut/kaverit, joita näkee harvoin ja sit alkaa kauhea kysely että mitä oot tehnyt viime aikoina jne ja ootko käyny tai tehnyt sitä ja tätä jne, ihan kuin elämässä pitäisi tapahtua jotain tosi jännää koko ajan ja olla aina menossa.. Jotkut vaan elää perusarkea, töitä ja harrastuksia (urheilua), ei oikeasti tapahdu mitään poikkeavaa, kuin ehkä lomareissu pari kertaa vuodessa, kotonakin oleminen tuntuu olevan syntiä jonkun mielestä, mitäs sitten jos viihtyy kotona netflixin parissa peiton alla, myös kesällä. Tuntuu ettei oo mitään kerrottavaa. Mieluummin puhuisin vaikka siitä mitä maailmassa ja yhteiskunnassa tapahtuu tällä hetkellä.

En mä mikään mieletön kyselijä ole, mutta jos nyt jotain kyselen, niin tarkotan noilla kysymyksillä sitä, että kun ei tässä nyt olla pitkään aikaan nähty, niin kerro nyt vähän, mitä oot tehnyt. Että onko just käynyt harrastelemassa tai löytänyt vaikka uuden kiintoisan sarjan. Tai nähnyt hyvän elokuvan. Mites töihinpaluu sujunut vanhempainvapaan jälkeen ja miten hoito alkanut lapsella jne. Mitä näitä nyt on. 

Kuten aiemminkin tullut tässä ketjussa todettua, niin hassuinta minusta on se,  jos toiset ei kysy mitään. Eihän ne silloin oikein voi mitään kuullakaan siitä ihmisestä tai pysyä sen elämästä kärryillä. No, tietty ny joku Facebook on, mutta en minä ainakaan sinne kaikkea pistä. 

Oonkin suhtautunut niin, että kysymällä saa tietoa, mutta kysymättömät ovat sitten jääneet ajasta iäisyyteen kuulumisten suhteen. En ala tyrkyttää kuulumisiani kenellekään, en hyvällekään kaverille. Jos heitä joku päivä ihmetyttää, että ohhoh, tämmöistäkö ootkin tehnyt vikat 10 vuotta, niin voivat katsoa peiliin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua rasittaa kans sellaiset tutut/kaverit, joita näkee harvoin ja sit alkaa kauhea kysely että mitä oot tehnyt viime aikoina jne ja ootko käyny tai tehnyt sitä ja tätä jne, ihan kuin elämässä pitäisi tapahtua jotain tosi jännää koko ajan ja olla aina menossa.. Jotkut vaan elää perusarkea, töitä ja harrastuksia (urheilua), ei oikeasti tapahdu mitään poikkeavaa, kuin ehkä lomareissu pari kertaa vuodessa, kotonakin oleminen tuntuu olevan syntiä jonkun mielestä, mitäs sitten jos viihtyy kotona netflixin parissa peiton alla, myös kesällä. Tuntuu ettei oo mitään kerrottavaa. Mieluummin puhuisin vaikka siitä mitä maailmassa ja yhteiskunnassa tapahtuu tällä hetkellä.

En mä mikään mieletön kyselijä ole, mutta jos nyt jotain kyselen, niin tarkotan noilla kysymyksillä sitä, että kun ei tässä nyt olla pitkään aikaan nähty, niin kerro nyt vähän, mitä oot tehnyt. Että onko just käynyt harrastelemassa tai löytänyt vaikka uuden kiintoisan sarjan. Tai nähnyt hyvän elokuvan. Mites töihinpaluu sujunut vanhempainvapaan jälkeen ja miten hoito alkanut lapsella jne. Mitä näitä nyt on. 

Kuten aiemminkin tullut tässä ketjussa todettua, niin hassuinta minusta on se,  jos toiset ei kysy mitään. Eihän ne silloin oikein voi mitään kuullakaan siitä ihmisestä tai pysyä sen elämästä kärryillä. No, tietty ny joku Facebook on, mutta en minä ainakaan sinne kaikkea pistä. 

Oonkin suhtautunut niin, että kysymällä saa tietoa, mutta kysymättömät ovat sitten jääneet ajasta iäisyyteen kuulumisten suhteen. En ala tyrkyttää kuulumisiani kenellekään, en hyvällekään kaverille. Jos heitä joku päivä ihmetyttää, että ohhoh, tämmöistäkö ootkin tehnyt vikat 10 vuotta, niin voivat katsoa peiliin. 

Mun ystävä- ja kaverisuhteeni ovat tässä suhteessa erilaisia. Jo pelkästään se, että tavataan, kertoo molemmille, että toista kiinnostaa toisen kuulumiset. Jos ei kiinnostaisi, mitä järkeä olisi edes tavata? Ei siis  tarvitse erikseen kysellä. Kumpikin kertoo oma-aloitteisesti sen, mikä on just sillä hetkellä elämässä keskeistä. Voi hyvin olla, ettei kaverilla nyt ole mitään erityistä kerrottavaa töihinpaluun suhteen vaan hän haluaa innoissaan kertoa menevänsä ensi kesänä naimisiin. Miksi siis kyselisin töihinpaluusta, kun hän voi ihan itse kertoa juuri sillä hetkellä itselleen tärkeimmästä asiasta eli tulevista häistä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Kamalan itsekästä, kun ehdottaa normaalia tekemistä johon ei kuulu alkoholi, kahvilla käynti ja kyläily toistensa luona.

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä. 

Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä. 

Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.

No jos s e toinen ei millään halua sellaista tehdä niin juu, on itsekästä. Ehkä ei silloin ole parasta olla kavereina jos ei löydy yhteistä juttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua rasittaa kans sellaiset tutut/kaverit, joita näkee harvoin ja sit alkaa kauhea kysely että mitä oot tehnyt viime aikoina jne ja ootko käyny tai tehnyt sitä ja tätä jne, ihan kuin elämässä pitäisi tapahtua jotain tosi jännää koko ajan ja olla aina menossa.. Jotkut vaan elää perusarkea, töitä ja harrastuksia (urheilua), ei oikeasti tapahdu mitään poikkeavaa, kuin ehkä lomareissu pari kertaa vuodessa, kotonakin oleminen tuntuu olevan syntiä jonkun mielestä, mitäs sitten jos viihtyy kotona netflixin parissa peiton alla, myös kesällä. Tuntuu ettei oo mitään kerrottavaa. Mieluummin puhuisin vaikka siitä mitä maailmassa ja yhteiskunnassa tapahtuu tällä hetkellä.

En mä mikään mieletön kyselijä ole, mutta jos nyt jotain kyselen, niin tarkotan noilla kysymyksillä sitä, että kun ei tässä nyt olla pitkään aikaan nähty, niin kerro nyt vähän, mitä oot tehnyt. Että onko just käynyt harrastelemassa tai löytänyt vaikka uuden kiintoisan sarjan. Tai nähnyt hyvän elokuvan. Mites töihinpaluu sujunut vanhempainvapaan jälkeen ja miten hoito alkanut lapsella jne. Mitä näitä nyt on. 

Kuten aiemminkin tullut tässä ketjussa todettua, niin hassuinta minusta on se,  jos toiset ei kysy mitään. Eihän ne silloin oikein voi mitään kuullakaan siitä ihmisestä tai pysyä sen elämästä kärryillä. No, tietty ny joku Facebook on, mutta en minä ainakaan sinne kaikkea pistä. 

Oonkin suhtautunut niin, että kysymällä saa tietoa, mutta kysymättömät ovat sitten jääneet ajasta iäisyyteen kuulumisten suhteen. En ala tyrkyttää kuulumisiani kenellekään, en hyvällekään kaverille. Jos heitä joku päivä ihmetyttää, että ohhoh, tämmöistäkö ootkin tehnyt vikat 10 vuotta, niin voivat katsoa peiliin. 

Mun ystävä- ja kaverisuhteeni ovat tässä suhteessa erilaisia. Jo pelkästään se, että tavataan, kertoo molemmille, että toista kiinnostaa toisen kuulumiset. Jos ei kiinnostaisi, mitä järkeä olisi edes tavata? Ei siis  tarvitse erikseen kysellä. Kumpikin kertoo oma-aloitteisesti sen, mikä on just sillä hetkellä elämässä keskeistä. Voi hyvin olla, ettei kaverilla nyt ole mitään erityistä kerrottavaa töihinpaluun suhteen vaan hän haluaa innoissaan kertoa menevänsä ensi kesänä naimisiin. Miksi siis kyselisin töihinpaluusta, kun hän voi ihan itse kertoa juuri sillä hetkellä itselleen tärkeimmästä asiasta eli tulevista häistä? 

No voi äh, mitä vääntöä. Mä näen, että on kohteliasta osoittaa mielenkiintoa toisen elämää kohtaan. Töihinpaluu oli vain YKSI (1) esimerkki merkittävästä elämänvaiheesta. Yhtä hyvin kysymys voi koskea häitä, mutta jollekulle äippälomalta palaaminen on iso juttu. En puhunut juuri sinun elämästäsi ja ystävästäsi, en ole ennustaja. Kunhan nyt jotain kyselee toiselta, niin se on kohteliasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä. 

Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.

Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä. 

Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.

Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä. 

Näin on. Nuo on kuitenkin normaaleja asioita, joita suurin osa kavereista tekee keskenään. Ymmärrän että kun ennen juhlittiin lähinnä tämän kaverin kanssa, mutta tuntuu ettei se ymmärtänyt että ihmiset kasvaa ja haluaa rauhoittua ja tehdä normaaleja asioita. En ole se joka sai vauvan, eli ei oo lapsia. Mutta kaverin mielestä syy oli siinä kun aloin seurustelemaan, vaikka lopetin juhlimisen jo aiemmin. Säälittävää jos yli kolmekymppinen ei halua tehdä muuta kuin bilettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä. 

Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.

Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä. 

Näin on. Nuo on kuitenkin normaaleja asioita, joita suurin osa kavereista tekee keskenään. Ymmärrän että kun ennen juhlittiin lähinnä tämän kaverin kanssa, mutta tuntuu ettei se ymmärtänyt että ihmiset kasvaa ja haluaa rauhoittua ja tehdä normaaleja asioita. En ole se joka sai vauvan, eli ei oo lapsia. Mutta kaverin mielestä syy oli siinä kun aloin seurustelemaan, vaikka lopetin juhlimisen jo aiemmin. Säälittävää jos yli kolmekymppinen ei halua tehdä muuta kuin bilettää.

Joo, mutta hyväksy sä säälimisen ja arvottamisen sijaan se, että hän taas on - ihan oikeutetusti hänkin - sama vanha itsensä ilman vauveleita ja rauhottumisia. Eikä kummassakaan ihmiskohtalossa ole mitään vikaa. Ei ole olemassa mitään tietyn iän rauhottumisnormaalia, johon nyt täytyisi kaikkien pyrkiä ja ymmärtää tämä. Kun eri jutut kiinnostaa, niin kiinnostaa, johtui se mistä tahansa.