Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä. 

Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.

Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä. 

Näin on. Nuo on kuitenkin normaaleja asioita, joita suurin osa kavereista tekee keskenään. Ymmärrän että kun ennen juhlittiin lähinnä tämän kaverin kanssa, mutta tuntuu ettei se ymmärtänyt että ihmiset kasvaa ja haluaa rauhoittua ja tehdä normaaleja asioita. En ole se joka sai vauvan, eli ei oo lapsia. Mutta kaverin mielestä syy oli siinä kun aloin seurustelemaan, vaikka lopetin juhlimisen jo aiemmin. Säälittävää jos yli kolmekymppinen ei halua tehdä muuta kuin bilettää.

Joo, mutta hyväksy sä säälimisen ja arvottamisen sijaan se, että hän taas on - ihan oikeutetusti hänkin - sama vanha itsensä ilman vauveleita ja rauhottumisia. Eikä kummassakaan ihmiskohtalossa ole mitään vikaa. Ei ole olemassa mitään tietyn iän rauhottumisnormaalia, johon nyt täytyisi kaikkien pyrkiä ja ymmärtää tämä. Kun eri jutut kiinnostaa, niin kiinnostaa, johtui se mistä tahansa.  

Niin, toiset haluaa olla kavereihin yhteydessä edelleen vaikka jatkaa juhlimista, ja toiset häipyy kun ei saa enää bileseuraa, ei ole oikeasta ystävyydestä silloin kyse. Lisäksi vielä syyttelee kun ei tee niin kuin se haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä. 

Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.

Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä. 

Näin on. Nuo on kuitenkin normaaleja asioita, joita suurin osa kavereista tekee keskenään. Ymmärrän että kun ennen juhlittiin lähinnä tämän kaverin kanssa, mutta tuntuu ettei se ymmärtänyt että ihmiset kasvaa ja haluaa rauhoittua ja tehdä normaaleja asioita. En ole se joka sai vauvan, eli ei oo lapsia. Mutta kaverin mielestä syy oli siinä kun aloin seurustelemaan, vaikka lopetin juhlimisen jo aiemmin. Säälittävää jos yli kolmekymppinen ei halua tehdä muuta kuin bilettää.

Joo, mutta hyväksy sä säälimisen ja arvottamisen sijaan se, että hän taas on - ihan oikeutetusti hänkin - sama vanha itsensä ilman vauveleita ja rauhottumisia. Eikä kummassakaan ihmiskohtalossa ole mitään vikaa. Ei ole olemassa mitään tietyn iän rauhottumisnormaalia, johon nyt täytyisi kaikkien pyrkiä ja ymmärtää tämä. Kun eri jutut kiinnostaa, niin kiinnostaa, johtui se mistä tahansa.  

Niin, toiset haluaa olla kavereihin yhteydessä edelleen vaikka jatkaa juhlimista, ja toiset häipyy kun ei saa enää bileseuraa, ei ole oikeasta ystävyydestä silloin kyse. Lisäksi vielä syyttelee kun ei tee niin kuin se haluaa.

Hukkaat energiaasi syyllisen etsimiseen ja toisen dissaamiseen. Erilaisia elämänkohtaloita vain. Toinen ei ehkä jaksa kotona himmailevaa mammaa kera lapsijuttujen ja toinen ei kestä yön kruunaamatonta kuningatarta. Monille ne yhteiset ja yhdistävät aktiviteetit on tänkin ketjun perusteella tärkeitä. Nyt niitä ei taida niin löytyä, sillä toinen haluaa menoa, toinen tylsyyttä. Ehkä parin vuoden päästä jo toisin.

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä. 

Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.

Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä. 

Näin on. Nuo on kuitenkin normaaleja asioita, joita suurin osa kavereista tekee keskenään. Ymmärrän että kun ennen juhlittiin lähinnä tämän kaverin kanssa, mutta tuntuu ettei se ymmärtänyt että ihmiset kasvaa ja haluaa rauhoittua ja tehdä normaaleja asioita. En ole se joka sai vauvan, eli ei oo lapsia. Mutta kaverin mielestä syy oli siinä kun aloin seurustelemaan, vaikka lopetin juhlimisen jo aiemmin. Säälittävää jos yli kolmekymppinen ei halua tehdä muuta kuin bilettää.

Joo, mutta hyväksy sä säälimisen ja arvottamisen sijaan se, että hän taas on - ihan oikeutetusti hänkin - sama vanha itsensä ilman vauveleita ja rauhottumisia. Eikä kummassakaan ihmiskohtalossa ole mitään vikaa. Ei ole olemassa mitään tietyn iän rauhottumisnormaalia, johon nyt täytyisi kaikkien pyrkiä ja ymmärtää tämä. Kun eri jutut kiinnostaa, niin kiinnostaa, johtui se mistä tahansa.  

Niin, toiset haluaa olla kavereihin yhteydessä edelleen vaikka jatkaa juhlimista, ja toiset häipyy kun ei saa enää bileseuraa, ei ole oikeasta ystävyydestä silloin kyse. Lisäksi vielä syyttelee kun ei tee niin kuin se haluaa.

Hukkaat energiaasi syyllisen etsimiseen ja toisen dissaamiseen. Erilaisia elämänkohtaloita vain. Toinen ei ehkä jaksa kotona himmailevaa mammaa kera lapsijuttujen ja toinen ei kestä yön kruunaamatonta kuningatarta. Monille ne yhteiset ja yhdistävät aktiviteetit on tänkin ketjun perusteella tärkeitä. Nyt niitä ei taida niin löytyä, sillä toinen haluaa menoa, toinen tylsyyttä. Ehkä parin vuoden päästä jo toisin.

Itsehän täällä dissaat porukkaa. Tylsyyttä? Kertoo susta kaiken tarpeellisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä  ei sinänsä mitään erikoista olekaan. 

Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa  tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia. 

Vierailija kirjoitti:

Onko kaikki aito, läsnäoleva ystävyys kadonnut somen myötä? Facebookit, instat ja snäpit syrjäyttää aidot kohtaamiset.

Mitä jos on tällainen ihminen, joka ei halua olla facessa tai jakaa kuviaan instassa?

Tuomittu yksinäisyyteen?

Myös minun monikymmenvuotinen ystävä lakkasi soittelemasta, kun tuli face ja mese.

Ei soitella koskaan, vaan viestitellään ja nähdään ehkä viisi kuusi kertaa vuodessa.

Silti olemme yhtä hyviä ystäviä aina kun nähdään. Itse en käy facessa juuri koskaan ja olen kaikesta pihalla.

Minulla taas oli ystävä, joka ei koskaan vastannut puheluihin, ei edes soittanut takas. Sitten hän soitti aina kun kaipasi itselleen seuraa tai halusi lähteä yhdessä johonkin.

Tämä sama tyyppi oli kaikille samanlainen, ei vastaillut mihinkään koskaan.

Päätin että minua ei pompotella ja lopetin vastaamisen hänen viesteihin.

Narsisti mikä narsisti, lopetin yhteydenpidon.

Vierailija kirjoitti:

Onko kaikki aito, läsnäoleva ystävyys kadonnut somen myötä? Facebookit, instat ja snäpit syrjäyttää aidot kohtaamiset.

Mitä jos on tällainen ihminen, joka ei halua olla facessa tai jakaa kuviaan instassa?

Tuomittu yksinäisyyteen?

Viestintätavat ja -välineet muuttuvat. Ovat aina muuttuneet ja tulevat aina muuttumaan. Voihan sitä koittaa vaikka lähetellä savumerkkejä, mutta tuskin kukaan enää vastaa :D Jos ei halua käyttää nykyisiä viestintätapoja, niin se on ihan jokaisen oma valinta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä  ei sinänsä mitään erikoista olekaan. 

Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa  tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia. 

En tarkoittanut mitään julkisessa ruuhkatilanteessa kännykkään vastaamista (itse en edes vastaa puhelimeen niissä tilanteissa) vaan sitä, kun soitan kotoa kuulumisia kaikessa rauhassa.

Ja sitten tuo tapaamis- ja menoasia; asun uudessa parisuhteessa syrjäisellä maaseudulla ja lapsuu-, opiskelu- ja tutummat ex-työtoverit asuvat kaikki muualla, satojen kilometrien päässä. Eli jos haluan käydä jossain tilaisuudessa ja tuttaviani tavata, ovat tapaamismahdollisuudet pitkien järjestelyjen ja matkustamiskilometrien päässä. Uusia, hyviä tuttavuuksia ei tässä iässä enää synny kovin helposti. Joten ehdottamasi helppo sosiaalinen kanssakäyminen ei ole kaikille mahdollista, sillä me ihmiset elämmä erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisilla paikkakunnilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä  ei sinänsä mitään erikoista olekaan. 

Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa  tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia. 

En tarkoittanut mitään julkisessa ruuhkatilanteessa kännykkään vastaamista (itse en edes vastaa puhelimeen niissä tilanteissa) vaan sitä, kun soitan kotoa kuulumisia kaikessa rauhassa.

Ja sitten tuo tapaamis- ja menoasia; asun uudessa parisuhteessa syrjäisellä maaseudulla ja lapsuu-, opiskelu- ja tutummat ex-työtoverit asuvat kaikki muualla, satojen kilometrien päässä. Eli jos haluan käydä jossain tilaisuudessa ja tuttaviani tavata, ovat tapaamismahdollisuudet pitkien järjestelyjen ja matkustamiskilometrien päässä. Uusia, hyviä tuttavuuksia ei tässä iässä enää synny kovin helposti. Joten ehdottamasi helppo sosiaalinen kanssakäyminen ei ole kaikille mahdollista, sillä me ihmiset elämmä erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisilla paikkakunnilla.

Minulla oli pari tällaista tuttua. Ei siis mitään sydänystäviä. He halusivat soitella kotoa rauhassa ja kysellä kuulumisia. Mutta voi, mikä loukkaantuminen, jos ei vastannut, kun itse ei ollutkaan kotona rauhassa, vaan salilla tai bussissa tai perheen kanssa menossa mummolaan tms. julkisessa paikassa. Ja ei ollut koko iltana aikaa istua kotona rauhassa vaihtamassa kuulumisia ja soittaa takaisin. Jos pani viestin, että soitan, kun kerkiän, loukkaannuttiin, että mikä itsekäs narsisti olen, kun en ollut heti saatavilla, kun heillä halutti rauhassa istua kotona soittamassa ja juttelemassa piiiiiiiitkää puhelua ja kysellä kuulumisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä  ei sinänsä mitään erikoista olekaan. 

Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa  tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia. 

En tarkoittanut mitään julkisessa ruuhkatilanteessa kännykkään vastaamista (itse en edes vastaa puhelimeen niissä tilanteissa) vaan sitä, kun soitan kotoa kuulumisia kaikessa rauhassa.

Ja sitten tuo tapaamis- ja menoasia; asun uudessa parisuhteessa syrjäisellä maaseudulla ja lapsuu-, opiskelu- ja tutummat ex-työtoverit asuvat kaikki muualla, satojen kilometrien päässä. Eli jos haluan käydä jossain tilaisuudessa ja tuttaviani tavata, ovat tapaamismahdollisuudet pitkien järjestelyjen ja matkustamiskilometrien päässä. Uusia, hyviä tuttavuuksia ei tässä iässä enää synny kovin helposti. Joten ehdottamasi helppo sosiaalinen kanssakäyminen ei ole kaikille mahdollista, sillä me ihmiset elämmä erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisilla paikkakunnilla.

Mutta lankapuhelinten aikaan tiesit, että myös se toinen on kotona, jos se puhelimeen vastaa. Nyt et voi tietää. Se voi olla jossain ihan muussa tilanteessa. Ja totta, että puhelimeen voi aina jättää vastaamatta, mutta eikö olisi järkevämpää laittaa asiasi vaikka tekstiviestinä, jolloin saatat saada vastauksen hyvinkin nopeasti?

Noista tapaamisista sen verran, että jos kaikki sun ystävät, kaverit ja muut tutut asuvat jossain kaukana, niin ihan yhtä vaikeaahan se kyläily puolin tai toisin on kuin jos sopisitte tapaamisen jonnekin muualle kuin kummankaan kotiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä  ei sinänsä mitään erikoista olekaan. 

Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa  tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia. 

En tarkoittanut mitään julkisessa ruuhkatilanteessa kännykkään vastaamista (itse en edes vastaa puhelimeen niissä tilanteissa) vaan sitä, kun soitan kotoa kuulumisia kaikessa rauhassa.

Ja sitten tuo tapaamis- ja menoasia; asun uudessa parisuhteessa syrjäisellä maaseudulla ja lapsuu-, opiskelu- ja tutummat ex-työtoverit asuvat kaikki muualla, satojen kilometrien päässä. Eli jos haluan käydä jossain tilaisuudessa ja tuttaviani tavata, ovat tapaamismahdollisuudet pitkien järjestelyjen ja matkustamiskilometrien päässä. Uusia, hyviä tuttavuuksia ei tässä iässä enää synny kovin helposti. Joten ehdottamasi helppo sosiaalinen kanssakäyminen ei ole kaikille mahdollista, sillä me ihmiset elämmä erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisilla paikkakunnilla.

Minulla oli pari tällaista tuttua. Ei siis mitään sydänystäviä. He halusivat soitella kotoa rauhassa ja kysellä kuulumisia. Mutta voi, mikä loukkaantuminen, jos ei vastannut, kun itse ei ollutkaan kotona rauhassa, vaan salilla tai bussissa tai perheen kanssa menossa mummolaan tms. julkisessa paikassa. Ja ei ollut koko iltana aikaa istua kotona rauhassa vaihtamassa kuulumisia ja soittaa takaisin. Jos pani viestin, että soitan, kun kerkiän, loukkaannuttiin, että mikä itsekäs narsisti olen, kun en ollut heti saatavilla, kun heillä halutti rauhassa istua kotona soittamassa ja juttelemassa piiiiiiiitkää puhelua ja kysellä kuulumisia.

No tässäpä juuri oiva esimerkki erilaisista elämäntilanteista ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä  ei sinänsä mitään erikoista olekaan. 

Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa  tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia. 

En tarkoittanut mitään julkisessa ruuhkatilanteessa kännykkään vastaamista (itse en edes vastaa puhelimeen niissä tilanteissa) vaan sitä, kun soitan kotoa kuulumisia kaikessa rauhassa.

Ja sitten tuo tapaamis- ja menoasia; asun uudessa parisuhteessa syrjäisellä maaseudulla ja lapsuu-, opiskelu- ja tutummat ex-työtoverit asuvat kaikki muualla, satojen kilometrien päässä. Eli jos haluan käydä jossain tilaisuudessa ja tuttaviani tavata, ovat tapaamismahdollisuudet pitkien järjestelyjen ja matkustamiskilometrien päässä. Uusia, hyviä tuttavuuksia ei tässä iässä enää synny kovin helposti. Joten ehdottamasi helppo sosiaalinen kanssakäyminen ei ole kaikille mahdollista, sillä me ihmiset elämmä erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisilla paikkakunnilla.

Mutta lankapuhelinten aikaan tiesit, että myös se toinen on kotona, jos se puhelimeen vastaa. Nyt et voi tietää. Se voi olla jossain ihan muussa tilanteessa. Ja totta, että puhelimeen voi aina jättää vastaamatta, mutta eikö olisi järkevämpää laittaa asiasi vaikka tekstiviestinä, jolloin saatat saada vastauksen hyvinkin nopeasti?

Noista tapaamisista sen verran, että jos kaikki sun ystävät, kaverit ja muut tutut asuvat jossain kaukana, niin ihan yhtä vaikeaahan se kyläily puolin tai toisin on kuin jos sopisitte tapaamisen jonnekin muualle kuin kummankaan kotiin. 

Ihan rakentavia ehdotuksia nuo sinun puheluvinkksi, mutta tekstiviesti "Mitä kuuluu?" ei yleensä saa toivottua vastausta muuta kuin "Ok täällä" -tyyliin. Se siitä aidosta kommunikoinnista, joka tapaamisten puutteessa mukavinta edes puhelinkeskustelun muodossa. What's up-ryhmät tai joulukortit ovat yhtä sieluttomia kommunikointiviestejä ja kirjeitä, saatika edes spostiviestejä kukaan ei enää juurikaan lähetä.

En tarkoittanut kotivierailuja yksinomaan, vaan se nyt vaan oli esimerkki face-to-face -kohtaamisista, jotka myöskin ihmisten eri elämäntilanteista johtuen ovat vähentyneet nykyaikana. Surullista ja niin totta. Eli ei ole ihme, että suomalaiset ovat yksinäisiä niin monella tapaa, sekä nuoret että vanhat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä  ei sinänsä mitään erikoista olekaan. 

Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa  tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia. 

En tarkoittanut mitään julkisessa ruuhkatilanteessa kännykkään vastaamista (itse en edes vastaa puhelimeen niissä tilanteissa) vaan sitä, kun soitan kotoa kuulumisia kaikessa rauhassa.

Ja sitten tuo tapaamis- ja menoasia; asun uudessa parisuhteessa syrjäisellä maaseudulla ja lapsuu-, opiskelu- ja tutummat ex-työtoverit asuvat kaikki muualla, satojen kilometrien päässä. Eli jos haluan käydä jossain tilaisuudessa ja tuttaviani tavata, ovat tapaamismahdollisuudet pitkien järjestelyjen ja matkustamiskilometrien päässä. Uusia, hyviä tuttavuuksia ei tässä iässä enää synny kovin helposti. Joten ehdottamasi helppo sosiaalinen kanssakäyminen ei ole kaikille mahdollista, sillä me ihmiset elämmä erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisilla paikkakunnilla.

Mutta lankapuhelinten aikaan tiesit, että myös se toinen on kotona, jos se puhelimeen vastaa. Nyt et voi tietää. Se voi olla jossain ihan muussa tilanteessa. Ja totta, että puhelimeen voi aina jättää vastaamatta, mutta eikö olisi järkevämpää laittaa asiasi vaikka tekstiviestinä, jolloin saatat saada vastauksen hyvinkin nopeasti?

Noista tapaamisista sen verran, että jos kaikki sun ystävät, kaverit ja muut tutut asuvat jossain kaukana, niin ihan yhtä vaikeaahan se kyläily puolin tai toisin on kuin jos sopisitte tapaamisen jonnekin muualle kuin kummankaan kotiin. 

Ihan rakentavia ehdotuksia nuo sinun puheluvinkksi, mutta tekstiviesti "Mitä kuuluu?" ei yleensä saa toivottua vastausta muuta kuin "Ok täällä" -tyyliin. Se siitä aidosta kommunikoinnista, joka tapaamisten puutteessa mukavinta edes puhelinkeskustelun muodossa. What's up-ryhmät tai joulukortit ovat yhtä sieluttomia kommunikointiviestejä ja kirjeitä, saatika edes spostiviestejä kukaan ei enää juurikaan lähetä.

En tarkoittanut kotivierailuja yksinomaan, vaan se nyt vaan oli esimerkki face-to-face -kohtaamisista, jotka myöskin ihmisten eri elämäntilanteista johtuen ovat vähentyneet nykyaikana. Surullista ja niin totta. Eli ei ole ihme, että suomalaiset ovat yksinäisiä niin monella tapaa, sekä nuoret että vanhat.

Kyllä tuo mun ystäväni, jonka kanssa lähden ensi viikolla kansainvälisille markkinoille, laittaa mulle ja minä hänelle välillä ihan vaan "Mitä kuuluu?" -tekstiviestinkin. Oleellista siinä on, että toinen voi vastata sitten, kun on kotona. Tai vaikka, kun on saanut roudattua matkalaukkunsa ja itsensä junaan ja istuu mukavasti penkillä. Tai siellä hammaslääkäriaseman odotustilassa, kun hampilekuri on taas vaihteeksi myöhässä. Käytetään myös kumpikin Skypeä ja kun teemme itsenäisesti töitä tietokoneilla, niin voimme laittaa toisillemme viestejä. Emme ihan joka päivä viestittele, mutta useamman kerran viikossa. Jos toisesta ei viikkoon kuuluisi mitään, niin jo vain toinen huolestuisi. Joskus istun todella puuduttavassa puhelinpalaverissa, jossa lopulta ihmettelen, miksi mun edes piti moiseen osallistua, ja silloinkin naputtelen tälle ystävälleni viestejä. Ja hän vastaa niihin sitten, kun oman työnsä puolesta ehtii...vaikka kahvitauolla, jos haluaa kirjoitella enemmän. 

Tuon toki ymmärrän, että jos on muuttanut syrjäiselle maaseudulle, niin hankalahan sitä on ystäviään tavata. Toisaalta olet kuitenkin tehnyt sen valinnan ja varmasti ihan onnellinen siellä miehesi kanssa. Kaikkea ei voi saada. Ei voi saada ystäviään ja kavereitaan mukaan, jos muuttaa jonnekin kauas. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä  ei sinänsä mitään erikoista olekaan. 

Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa  tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia. 

En tarkoittanut mitään julkisessa ruuhkatilanteessa kännykkään vastaamista (itse en edes vastaa puhelimeen niissä tilanteissa) vaan sitä, kun soitan kotoa kuulumisia kaikessa rauhassa.

Ja sitten tuo tapaamis- ja menoasia; asun uudessa parisuhteessa syrjäisellä maaseudulla ja lapsuu-, opiskelu- ja tutummat ex-työtoverit asuvat kaikki muualla, satojen kilometrien päässä. Eli jos haluan käydä jossain tilaisuudessa ja tuttaviani tavata, ovat tapaamismahdollisuudet pitkien järjestelyjen ja matkustamiskilometrien päässä. Uusia, hyviä tuttavuuksia ei tässä iässä enää synny kovin helposti. Joten ehdottamasi helppo sosiaalinen kanssakäyminen ei ole kaikille mahdollista, sillä me ihmiset elämmä erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisilla paikkakunnilla.

Mutta lankapuhelinten aikaan tiesit, että myös se toinen on kotona, jos se puhelimeen vastaa. Nyt et voi tietää. Se voi olla jossain ihan muussa tilanteessa. Ja totta, että puhelimeen voi aina jättää vastaamatta, mutta eikö olisi järkevämpää laittaa asiasi vaikka tekstiviestinä, jolloin saatat saada vastauksen hyvinkin nopeasti?

Noista tapaamisista sen verran, että jos kaikki sun ystävät, kaverit ja muut tutut asuvat jossain kaukana, niin ihan yhtä vaikeaahan se kyläily puolin tai toisin on kuin jos sopisitte tapaamisen jonnekin muualle kuin kummankaan kotiin. 

Ihan rakentavia ehdotuksia nuo sinun puheluvinkksi, mutta tekstiviesti "Mitä kuuluu?" ei yleensä saa toivottua vastausta muuta kuin "Ok täällä" -tyyliin. Se siitä aidosta kommunikoinnista, joka tapaamisten puutteessa mukavinta edes puhelinkeskustelun muodossa. What's up-ryhmät tai joulukortit ovat yhtä sieluttomia kommunikointiviestejä ja kirjeitä, saatika edes spostiviestejä kukaan ei enää juurikaan lähetä.

En tarkoittanut kotivierailuja yksinomaan, vaan se nyt vaan oli esimerkki face-to-face -kohtaamisista, jotka myöskin ihmisten eri elämäntilanteista johtuen ovat vähentyneet nykyaikana. Surullista ja niin totta. Eli ei ole ihme, että suomalaiset ovat yksinäisiä niin monella tapaa, sekä nuoret että vanhat.

Kyllä tuo mun ystäväni, jonka kanssa lähden ensi viikolla kansainvälisille markkinoille, laittaa mulle ja minä hänelle välillä ihan vaan "Mitä kuuluu?" -tekstiviestinkin. Oleellista siinä on, että toinen voi vastata sitten, kun on kotona. Tai vaikka, kun on saanut roudattua matkalaukkunsa ja itsensä junaan ja istuu mukavasti penkillä. Tai siellä hammaslääkäriaseman odotustilassa, kun hampilekuri on taas vaihteeksi myöhässä. Käytetään myös kumpikin Skypeä ja kun teemme itsenäisesti töitä tietokoneilla, niin voimme laittaa toisillemme viestejä. Emme ihan joka päivä viestittele, mutta useamman kerran viikossa. Jos toisesta ei viikkoon kuuluisi mitään, niin jo vain toinen huolestuisi. Joskus istun todella puuduttavassa puhelinpalaverissa, jossa lopulta ihmettelen, miksi mun edes piti moiseen osallistua, ja silloinkin naputtelen tälle ystävälleni viestejä. Ja hän vastaa niihin sitten, kun oman työnsä puolesta ehtii...vaikka kahvitauolla, jos haluaa kirjoitella enemmän. 

Tuon toki ymmärrän, että jos on muuttanut syrjäiselle maaseudulle, niin hankalahan sitä on ystäviään tavata. Toisaalta olet kuitenkin tehnyt sen valinnan ja varmasti ihan onnellinen siellä miehesi kanssa. Kaikkea ei voi saada. Ei voi saada ystäviään ja kavereitaan mukaan, jos muuttaa jonnekin kauas. 

Ei niin, ei voi saada ystäviä mukaan, mutta kommunikointi voisi olla muutakin kuin joulukortti ja yksi puhelinkeskustelu kerran vuodessa. Meidän iässä monella lapset lähteneet kotoa, monella lapsenlapsia ja iäkkäät (omat tai appi-) vanhemmat, toiset sinkkuja, eronneita/leskiä, toiset vielä parisuhteessa, toiset (sairas)eläkkeellä, toiset aktiivisesti erilaisissa työtehtävissä (kaikki eivät istu tietokoneilla tai osallistu palavereihin, joissa mahdollisuus viestitellä) jne. jne. eli kaikki eivät pysty, osaa, halua viestitellä nykytekniikan avulla - pääpointtini on se, että ikävää tämä meidän ihmisten välisten aitojen kontaktien ja sosiaalisuuden väheneminen nykyaikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä  ei sinänsä mitään erikoista olekaan. 

Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa  tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia. 

En tarkoittanut mitään julkisessa ruuhkatilanteessa kännykkään vastaamista (itse en edes vastaa puhelimeen niissä tilanteissa) vaan sitä, kun soitan kotoa kuulumisia kaikessa rauhassa.

Ja sitten tuo tapaamis- ja menoasia; asun uudessa parisuhteessa syrjäisellä maaseudulla ja lapsuu-, opiskelu- ja tutummat ex-työtoverit asuvat kaikki muualla, satojen kilometrien päässä. Eli jos haluan käydä jossain tilaisuudessa ja tuttaviani tavata, ovat tapaamismahdollisuudet pitkien järjestelyjen ja matkustamiskilometrien päässä. Uusia, hyviä tuttavuuksia ei tässä iässä enää synny kovin helposti. Joten ehdottamasi helppo sosiaalinen kanssakäyminen ei ole kaikille mahdollista, sillä me ihmiset elämmä erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisilla paikkakunnilla.

Mutta lankapuhelinten aikaan tiesit, että myös se toinen on kotona, jos se puhelimeen vastaa. Nyt et voi tietää. Se voi olla jossain ihan muussa tilanteessa. Ja totta, että puhelimeen voi aina jättää vastaamatta, mutta eikö olisi järkevämpää laittaa asiasi vaikka tekstiviestinä, jolloin saatat saada vastauksen hyvinkin nopeasti?

Noista tapaamisista sen verran, että jos kaikki sun ystävät, kaverit ja muut tutut asuvat jossain kaukana, niin ihan yhtä vaikeaahan se kyläily puolin tai toisin on kuin jos sopisitte tapaamisen jonnekin muualle kuin kummankaan kotiin. 

Ihan rakentavia ehdotuksia nuo sinun puheluvinkksi, mutta tekstiviesti "Mitä kuuluu?" ei yleensä saa toivottua vastausta muuta kuin "Ok täällä" -tyyliin. Se siitä aidosta kommunikoinnista, joka tapaamisten puutteessa mukavinta edes puhelinkeskustelun muodossa. What's up-ryhmät tai joulukortit ovat yhtä sieluttomia kommunikointiviestejä ja kirjeitä, saatika edes spostiviestejä kukaan ei enää juurikaan lähetä.

En tarkoittanut kotivierailuja yksinomaan, vaan se nyt vaan oli esimerkki face-to-face -kohtaamisista, jotka myöskin ihmisten eri elämäntilanteista johtuen ovat vähentyneet nykyaikana. Surullista ja niin totta. Eli ei ole ihme, että suomalaiset ovat yksinäisiä niin monella tapaa, sekä nuoret että vanhat.

Oletko ajatellut, että kaikki eivät vietä iltoja kotona yksin rauhassa samaan aikaan kuin sinä, jotta heillä olisi aikaa puhua puhelimessa tuntikausia.

Itse esim. teen vuorotyötä. Olen usein iltaisin töissä tai nukun ennen yövuoroa. Silloin harvoin, kun saan olla iltaisin kotona, kotiyöt ovat kasaantuneet tai haluan viettää aikaa lasten ja puolison kanssa perheenä. Mutta minulla on muitakin vuorotyötuttuja, joten me laitamme viestin, että ootko kotona. Jos ei tule vastausta, tietää, että toinen nukkuu tai on töissä. Ei ole koskaan kukaan loukkaantunut. Tapaamisia on vielä vaikeampaa suunnitella eri työvuorojen ja elämäntilanteiden takia, joten pidämme yhteyttä yllä esim. whatsapp-viesteillä. Toinen vastaa siihen, kun ehtii. Itse taas samaten. Kyllä ne kuulumiset tulee vaihdettua, vaikka ei aina ihan heti ehdi vastaamaankaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä  ei sinänsä mitään erikoista olekaan. 

Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa  tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia. 

En tarkoittanut mitään julkisessa ruuhkatilanteessa kännykkään vastaamista (itse en edes vastaa puhelimeen niissä tilanteissa) vaan sitä, kun soitan kotoa kuulumisia kaikessa rauhassa.

Ja sitten tuo tapaamis- ja menoasia; asun uudessa parisuhteessa syrjäisellä maaseudulla ja lapsuu-, opiskelu- ja tutummat ex-työtoverit asuvat kaikki muualla, satojen kilometrien päässä. Eli jos haluan käydä jossain tilaisuudessa ja tuttaviani tavata, ovat tapaamismahdollisuudet pitkien järjestelyjen ja matkustamiskilometrien päässä. Uusia, hyviä tuttavuuksia ei tässä iässä enää synny kovin helposti. Joten ehdottamasi helppo sosiaalinen kanssakäyminen ei ole kaikille mahdollista, sillä me ihmiset elämmä erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisilla paikkakunnilla.

Mutta lankapuhelinten aikaan tiesit, että myös se toinen on kotona, jos se puhelimeen vastaa. Nyt et voi tietää. Se voi olla jossain ihan muussa tilanteessa. Ja totta, että puhelimeen voi aina jättää vastaamatta, mutta eikö olisi järkevämpää laittaa asiasi vaikka tekstiviestinä, jolloin saatat saada vastauksen hyvinkin nopeasti?

Noista tapaamisista sen verran, että jos kaikki sun ystävät, kaverit ja muut tutut asuvat jossain kaukana, niin ihan yhtä vaikeaahan se kyläily puolin tai toisin on kuin jos sopisitte tapaamisen jonnekin muualle kuin kummankaan kotiin. 

Ihan rakentavia ehdotuksia nuo sinun puheluvinkksi, mutta tekstiviesti "Mitä kuuluu?" ei yleensä saa toivottua vastausta muuta kuin "Ok täällä" -tyyliin. Se siitä aidosta kommunikoinnista, joka tapaamisten puutteessa mukavinta edes puhelinkeskustelun muodossa. What's up-ryhmät tai joulukortit ovat yhtä sieluttomia kommunikointiviestejä ja kirjeitä, saatika edes spostiviestejä kukaan ei enää juurikaan lähetä.

En tarkoittanut kotivierailuja yksinomaan, vaan se nyt vaan oli esimerkki face-to-face -kohtaamisista, jotka myöskin ihmisten eri elämäntilanteista johtuen ovat vähentyneet nykyaikana. Surullista ja niin totta. Eli ei ole ihme, että suomalaiset ovat yksinäisiä niin monella tapaa, sekä nuoret että vanhat.

Kyllä tuo mun ystäväni, jonka kanssa lähden ensi viikolla kansainvälisille markkinoille, laittaa mulle ja minä hänelle välillä ihan vaan "Mitä kuuluu?" -tekstiviestinkin. Oleellista siinä on, että toinen voi vastata sitten, kun on kotona. Tai vaikka, kun on saanut roudattua matkalaukkunsa ja itsensä junaan ja istuu mukavasti penkillä. Tai siellä hammaslääkäriaseman odotustilassa, kun hampilekuri on taas vaihteeksi myöhässä. Käytetään myös kumpikin Skypeä ja kun teemme itsenäisesti töitä tietokoneilla, niin voimme laittaa toisillemme viestejä. Emme ihan joka päivä viestittele, mutta useamman kerran viikossa. Jos toisesta ei viikkoon kuuluisi mitään, niin jo vain toinen huolestuisi. Joskus istun todella puuduttavassa puhelinpalaverissa, jossa lopulta ihmettelen, miksi mun edes piti moiseen osallistua, ja silloinkin naputtelen tälle ystävälleni viestejä. Ja hän vastaa niihin sitten, kun oman työnsä puolesta ehtii...vaikka kahvitauolla, jos haluaa kirjoitella enemmän. 

Tuon toki ymmärrän, että jos on muuttanut syrjäiselle maaseudulle, niin hankalahan sitä on ystäviään tavata. Toisaalta olet kuitenkin tehnyt sen valinnan ja varmasti ihan onnellinen siellä miehesi kanssa. Kaikkea ei voi saada. Ei voi saada ystäviään ja kavereitaan mukaan, jos muuttaa jonnekin kauas. 

Ei niin, ei voi saada ystäviä mukaan, mutta kommunikointi voisi olla muutakin kuin joulukortti ja yksi puhelinkeskustelu kerran vuodessa. Meidän iässä monella lapset lähteneet kotoa, monella lapsenlapsia ja iäkkäät (omat tai appi-) vanhemmat, toiset sinkkuja, eronneita/leskiä, toiset vielä parisuhteessa, toiset (sairas)eläkkeellä, toiset aktiivisesti erilaisissa työtehtävissä (kaikki eivät istu tietokoneilla tai osallistu palavereihin, joissa mahdollisuus viestitellä) jne. jne. eli kaikki eivät pysty, osaa, halua viestitellä nykytekniikan avulla - pääpointtini on se, että ikävää tämä meidän ihmisten välisten aitojen kontaktien ja sosiaalisuuden väheneminen nykyaikana.

veli mikään muu ei kelpaa, kuin sinun tyylisi. Pitkät puhelut ja tapaaminen ja "aito kontakti". Valivalivalivali. Kummasti nuoriso osaa pitää tiivistä yhteyttä tekniikkaa käyttämällä. Sinun tapasi ei ehkä ole se, mitä ystäväsi kaipaavat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Niin tuttua ja niin totta. Muut nykyajan someapsit tai elämäntilanteet vievät ihmisten ajan ja jaksamisen, kukaan ei enää juurikaan kyläile tai edes soita. Eikä koske vain nuorempia, sillä saman ilmiön olen havainnut omassa 50+ ikäluokassani...

Hyvä vaan, että ei soita. Lankapuhelinten aikaan soittelu oli ihan ok, mutta kännyköiden aikana on välillä jokseenkin kiusallista kuunnella tuntemattomien ja puolituttujen puhelimessa puhumista. Varsinkin, jos puhuvat jostain kolmannesta osapuolesta eivätkä puhu mitään erityisen hyvää. Olen itsekin 50+ ikäluokkaa ja mielestäni ystävien kanssa juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se aika ja paikka ei ole ruuhkabussi, marketin kassalla ostoksia pakatessa, hammaslääkäriaseman odotustila tms. Jos mulle joku soittaa tuollaisessa tilanteessa, joko en vastaa puhelimeen lainkaan tai sitten vastailen toiselle vain "mmmmm", "aha", "joo" jne. En tarvitse ylimääräisiä korvia puhuessani yksityisasioistani, vaikka niissä  ei sinänsä mitään erikoista olekaan. 

Kyläilykin on vähentynyt ja tämä suurimmaksi osaksi siksi, että on muitakin paikkoja tavata ystäviään kuin oma tai toisen koti. On kahviloita, ravintoloita, erilaisia tapahtumia tai sitten ihan vaan voi käydä yhdessä lenkillä, uimassa  tms. Juuri sovin - tekstiviestein - ystäväni kanssa, että menemme ensi viikolla käymään kansainvälisillä markkinoilla. Kaikenlaista nähtävää, erilaisia ruokia, joita ei saa kaupoista, kiva tunnelma (jos ei sada vettä) jne. Huomattavasti virkistävämpää molemmille kuin että hän tulisi kotiini juomaan kupillisen kahvia. 

En tarkoittanut mitään julkisessa ruuhkatilanteessa kännykkään vastaamista (itse en edes vastaa puhelimeen niissä tilanteissa) vaan sitä, kun soitan kotoa kuulumisia kaikessa rauhassa.

Ja sitten tuo tapaamis- ja menoasia; asun uudessa parisuhteessa syrjäisellä maaseudulla ja lapsuu-, opiskelu- ja tutummat ex-työtoverit asuvat kaikki muualla, satojen kilometrien päässä. Eli jos haluan käydä jossain tilaisuudessa ja tuttaviani tavata, ovat tapaamismahdollisuudet pitkien järjestelyjen ja matkustamiskilometrien päässä. Uusia, hyviä tuttavuuksia ei tässä iässä enää synny kovin helposti. Joten ehdottamasi helppo sosiaalinen kanssakäyminen ei ole kaikille mahdollista, sillä me ihmiset elämmä erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisilla paikkakunnilla.

Mutta lankapuhelinten aikaan tiesit, että myös se toinen on kotona, jos se puhelimeen vastaa. Nyt et voi tietää. Se voi olla jossain ihan muussa tilanteessa. Ja totta, että puhelimeen voi aina jättää vastaamatta, mutta eikö olisi järkevämpää laittaa asiasi vaikka tekstiviestinä, jolloin saatat saada vastauksen hyvinkin nopeasti?

Noista tapaamisista sen verran, että jos kaikki sun ystävät, kaverit ja muut tutut asuvat jossain kaukana, niin ihan yhtä vaikeaahan se kyläily puolin tai toisin on kuin jos sopisitte tapaamisen jonnekin muualle kuin kummankaan kotiin. 

Ihan rakentavia ehdotuksia nuo sinun puheluvinkksi, mutta tekstiviesti "Mitä kuuluu?" ei yleensä saa toivottua vastausta muuta kuin "Ok täällä" -tyyliin. Se siitä aidosta kommunikoinnista, joka tapaamisten puutteessa mukavinta edes puhelinkeskustelun muodossa. What's up-ryhmät tai joulukortit ovat yhtä sieluttomia kommunikointiviestejä ja kirjeitä, saatika edes spostiviestejä kukaan ei enää juurikaan lähetä.

En tarkoittanut kotivierailuja yksinomaan, vaan se nyt vaan oli esimerkki face-to-face -kohtaamisista, jotka myöskin ihmisten eri elämäntilanteista johtuen ovat vähentyneet nykyaikana. Surullista ja niin totta. Eli ei ole ihme, että suomalaiset ovat yksinäisiä niin monella tapaa, sekä nuoret että vanhat.

Kyllä tuo mun ystäväni, jonka kanssa lähden ensi viikolla kansainvälisille markkinoille, laittaa mulle ja minä hänelle välillä ihan vaan "Mitä kuuluu?" -tekstiviestinkin. Oleellista siinä on, että toinen voi vastata sitten, kun on kotona. Tai vaikka, kun on saanut roudattua matkalaukkunsa ja itsensä junaan ja istuu mukavasti penkillä. Tai siellä hammaslääkäriaseman odotustilassa, kun hampilekuri on taas vaihteeksi myöhässä. Käytetään myös kumpikin Skypeä ja kun teemme itsenäisesti töitä tietokoneilla, niin voimme laittaa toisillemme viestejä. Emme ihan joka päivä viestittele, mutta useamman kerran viikossa. Jos toisesta ei viikkoon kuuluisi mitään, niin jo vain toinen huolestuisi. Joskus istun todella puuduttavassa puhelinpalaverissa, jossa lopulta ihmettelen, miksi mun edes piti moiseen osallistua, ja silloinkin naputtelen tälle ystävälleni viestejä. Ja hän vastaa niihin sitten, kun oman työnsä puolesta ehtii...vaikka kahvitauolla, jos haluaa kirjoitella enemmän. 

Tuon toki ymmärrän, että jos on muuttanut syrjäiselle maaseudulle, niin hankalahan sitä on ystäviään tavata. Toisaalta olet kuitenkin tehnyt sen valinnan ja varmasti ihan onnellinen siellä miehesi kanssa. Kaikkea ei voi saada. Ei voi saada ystäviään ja kavereitaan mukaan, jos muuttaa jonnekin kauas. 

Ei niin, ei voi saada ystäviä mukaan, mutta kommunikointi voisi olla muutakin kuin joulukortti ja yksi puhelinkeskustelu kerran vuodessa. Meidän iässä monella lapset lähteneet kotoa, monella lapsenlapsia ja iäkkäät (omat tai appi-) vanhemmat, toiset sinkkuja, eronneita/leskiä, toiset vielä parisuhteessa, toiset (sairas)eläkkeellä, toiset aktiivisesti erilaisissa työtehtävissä (kaikki eivät istu tietokoneilla tai osallistu palavereihin, joissa mahdollisuus viestitellä) jne. jne. eli kaikki eivät pysty, osaa, halua viestitellä nykytekniikan avulla - pääpointtini on se, että ikävää tämä meidän ihmisten välisten aitojen kontaktien ja sosiaalisuuden väheneminen nykyaikana.

Tietenkin. Sitähän mä tässä olen yrittänyt sanoakin. Kännyköitä on ollut jo parikymmentä vuotta ja suurin osa ikäihmisistäkin osaa laittaa tekstiviestejä. Jos ei osaa, omaisten olisi syytä opettaa. Omat vanhempani ovat yli 90-vuotiaita ja osaavat kyllä oikein hyvin laittaa tekstareita. Toinen heistä on jopa Facebookissakin kuten aika moni iäkkäistä sukulaisistani. 

Sun pääpointtisi on ihan asiallinen, mutta fakta on, että nykyisin viestitellään muilla tavoin kuin soittamalla tai koputtamalla ulko-oveen. On viestitelty jo aika pitkään. Tällä mun ystäväläni ei ole käytössään kuin puhelin ja Skype. Mulla on niiden lisäksi Facebook. En mäkään ole Instassa tai Whatsappeissa. Ihan onnistuu tekstiviestien lähettäminen jopa vanhalla nokialaisella vm 1998 (on mun varapuhelin), jossa ei ole mitään älytoimintoja. Tekstiviestit toimii. 

Mä olen huomannut, että yhteydenpito on jopa tiiviimpää, kun käyttää soittamisen sijasta tekstiviestejä. Esimerkkinä vaikka tilanne, jossa sinä istut mukavasti kaikessa rauhassa kotona ja soitat kaverillesi. No tämäpä odottaa just asemalla junaa, joten vastatessaan kommentoi just tyyliin "mmmm", "aha", "totta" ja sitten viiden minuutin päästä sanoo "hei, nyt mun juna tulee, pitää lopetella". Jos taas laittaisit tekstarin, hän voisi siihen vastata odottelevansa junaa ja junaan päästyään  kirjoittaa lisää. Koko junamatkan ajan voisitte viestitellä toisillenne. Sinä voisit kertoa omia kuulumisiasi ja hän omiaan. Mutta ei, sinä haluat sen viiden minuutin puhelun mieluummin kuin pidemmän viestittelyn. Ei siinä mitään, mutta se on sun valintasi. 

Mä olen tänään koko päivän päivystänyt puhelinta, koska olen odottanut sairaalasta soittoa liittyen iäkkäiden vanhempieni asiaan. En todellakaan halua, että joku tylsyyttään alkaisi soitella mulle ja jaaritella niitä ja näitä. Olet ihan oikeassa, että ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja nimenomaan meidän 50+ elämässä voi olla niin työ, iäkkäät vanhemmat kuin lapsenlapsetkin. Ja omatkin aikuiset lapset voivat olla jossain, mistä olisi tärkeä saada tietoa. Esikoiseni on ollut tässä vuosien varrella niin maanjäristyksen, taifuunin kuin hurrikaaninkin keskellä ja silloin mulle on ihan oikeasti ollut tärkeää, että puhelinlinja on auki ensisijaisesti häntä varten. Koska viestintätapojen määrä on lisääntynyt merkittävästi (myös ne askeettisten ikivanhojen kännyköiden teksitiviestit) , soittamisesta on tullut asia, jolla hoidetaan kiirellisiä asioita, jotka eivät voi odottaa tai joita ei voi hoitaa muulla tavoin. On oikeasti aika ärsyttävää, jos joku soittaa ihan turhaan. Kun se kännykkä on kuitenkin kaivettava käsilaukusta ja katsottava, kuka soittaa. Siis vaikka ei siihen vastaisikaan. Joskus vaan odottaa jotain puhelua (esim lääkäri soittaa labravastauksista tai sairaala soittaa, mihin aikaan sun pitää huomenna saapua leikkausta varten sairaalaan)  tai tilanne on muuten sellainen, että sitä kiireellistä asiaa jollain ihan oikeasti on. Kärjistettynä voi verrata, että soitatko 112:een, jos sulla on vessapaperi loppu. 

Jos vastustaa henkeen ja vereen kehitystä, silloin yksinkertaisesti voi jäädä yksin. Savumerkkejä voi kokeilla lähettää, mutta kuten aiemmin kirjoitin, tuskin kukaan vastaa. 

Onneksi en kaipaa kavereita elämääni. Vaimon ja lapsien seura riittää oikein hyvin. Töissä saa jo ihan tarpeeksi katsella kaikenlaista hiihtäjää. Salille kun pääsee muutaman kerran viikossa niin siin on tarpeeksi omaa aikaa. Kaverisuhteet vain ahdistivat silloin kun pidin niitä keinotekoisesti yllä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi. 

Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.

Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.

Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..

Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.

Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.

Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.

Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.

Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä. 

Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.

Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä. 

Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.

Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä. 

Näin on. Nuo on kuitenkin normaaleja asioita, joita suurin osa kavereista tekee keskenään. Ymmärrän että kun ennen juhlittiin lähinnä tämän kaverin kanssa, mutta tuntuu ettei se ymmärtänyt että ihmiset kasvaa ja haluaa rauhoittua ja tehdä normaaleja asioita. En ole se joka sai vauvan, eli ei oo lapsia. Mutta kaverin mielestä syy oli siinä kun aloin seurustelemaan, vaikka lopetin juhlimisen jo aiemmin. Säälittävää jos yli kolmekymppinen ei halua tehdä muuta kuin bilettää.

Joo, mutta hyväksy sä säälimisen ja arvottamisen sijaan se, että hän taas on - ihan oikeutetusti hänkin - sama vanha itsensä ilman vauveleita ja rauhottumisia. Eikä kummassakaan ihmiskohtalossa ole mitään vikaa. Ei ole olemassa mitään tietyn iän rauhottumisnormaalia, johon nyt täytyisi kaikkien pyrkiä ja ymmärtää tämä. Kun eri jutut kiinnostaa, niin kiinnostaa, johtui se mistä tahansa.  

Niin, toiset haluaa olla kavereihin yhteydessä edelleen vaikka jatkaa juhlimista, ja toiset häipyy kun ei saa enää bileseuraa, ei ole oikeasta ystävyydestä silloin kyse. Lisäksi vielä syyttelee kun ei tee niin kuin se haluaa.

Hukkaat energiaasi syyllisen etsimiseen ja toisen dissaamiseen. Erilaisia elämänkohtaloita vain. Toinen ei ehkä jaksa kotona himmailevaa mammaa kera lapsijuttujen ja toinen ei kestä yön kruunaamatonta kuningatarta. Monille ne yhteiset ja yhdistävät aktiviteetit on tänkin ketjun perusteella tärkeitä. Nyt niitä ei taida niin löytyä, sillä toinen haluaa menoa, toinen tylsyyttä. Ehkä parin vuoden päästä jo toisin.

Itsehän täällä dissaat porukkaa. Tylsyyttä? Kertoo susta kaiken tarpeellisen.

Öö mites mä dissaan eli haukun porukkaa, jos ymmärrän tuossa tilanteessa molempia osapuolia?

Ei, ei ole tylsää, kun itse asiassa oli tosi kiireinen päivä.