Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi.
Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.
Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.
Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..
Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.
Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.
Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.
Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.
Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä.
Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.
Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä.
Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.
Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä.
Näin on. Nuo on kuitenkin normaaleja asioita, joita suurin osa kavereista tekee keskenään. Ymmärrän että kun ennen juhlittiin lähinnä tämän kaverin kanssa, mutta tuntuu ettei se ymmärtänyt että ihmiset kasvaa ja haluaa rauhoittua ja tehdä normaaleja asioita. En ole se joka sai vauvan, eli ei oo lapsia. Mutta kaverin mielestä syy oli siinä kun aloin seurustelemaan, vaikka lopetin juhlimisen jo aiemmin. Säälittävää jos yli kolmekymppinen ei halua tehdä muuta kuin bilettää.
Joo, mutta hyväksy sä säälimisen ja arvottamisen sijaan se, että hän taas on - ihan oikeutetusti hänkin - sama vanha itsensä ilman vauveleita ja rauhottumisia. Eikä kummassakaan ihmiskohtalossa ole mitään vikaa. Ei ole olemassa mitään tietyn iän rauhottumisnormaalia, johon nyt täytyisi kaikkien pyrkiä ja ymmärtää tämä. Kun eri jutut kiinnostaa, niin kiinnostaa, johtui se mistä tahansa.
Niin, toiset haluaa olla kavereihin yhteydessä edelleen vaikka jatkaa juhlimista, ja toiset häipyy kun ei saa enää bileseuraa, ei ole oikeasta ystävyydestä silloin kyse. Lisäksi vielä syyttelee kun ei tee niin kuin se haluaa.
Hukkaat energiaasi syyllisen etsimiseen ja toisen dissaamiseen. Erilaisia elämänkohtaloita vain. Toinen ei ehkä jaksa kotona himmailevaa mammaa kera lapsijuttujen ja toinen ei kestä yön kruunaamatonta kuningatarta. Monille ne yhteiset ja yhdistävät aktiviteetit on tänkin ketjun perusteella tärkeitä. Nyt niitä ei taida niin löytyä, sillä toinen haluaa menoa, toinen tylsyyttä. Ehkä parin vuoden päästä jo toisin.
Itsehän täällä dissaat porukkaa. Tylsyyttä? Kertoo susta kaiken tarpeellisen.
Öö mites mä dissaan eli haukun porukkaa, jos ymmärrän tuossa tilanteessa molempia osapuolia?
Ei, ei ole tylsää, kun itse asiassa oli tosi kiireinen päivä.
Lisäyksenä vielä, että musta nyt vaan tuntuu, että ensinnäkin sua kovasti harmittaa tämän ihmissuhteen viileneminen. Toiseksi tuntuu, että koitat tiristää siitä toisesta jotenkin vaativaa tuntureineen ja korkkareineen. Että kun ei normaalit kahvittelut tai kyläilyt kelpaa, niin höh, vika on toisessa. Kolmanneksi tuntuu, että jos joku koittaa ymmärtää molempia osapuolia, niin sua harmittaa sekin.
Mutta mä taas näen tuon niin, että jokaisella on oikeus olla kiinnostunut siitä, mistä on. Jos kaksi ihmistä tuhahtelee toistensa ehdotuksille eikä pääse yhteisymmärrykseen, niin eihän sille mitään vaan voi, mutta kummastakaan se ei yleensä tee pahista. Kerroithan itsekin, ettet aio joustaa toisen takia. Hän varmaan ajattelee samoin. Oisko sit esim. joku pubireissu kultainen keskitie? Tai pitkän kaavan syöminen ja istuskelut kera drinkkien jälkiruoaksi?
Sä kutsuit kahvittelua ja kyläilyä tylsyydeksi. Vaikka sitäkin me tehtiin joskus, samoin pubireissuja ja ravintolaillallisia. Kyllä mua harmittaa sen kaverisuhteen päättyminen, ja kun kaikki kulminoitui siihen että mä halusin hänen mielestä vaan istua kotona mieheni kanssa. Vaikka mä nimenomaan ehdottelin kaikkea muuta tekemistä sen baarireissun tilalle. Sitten se löysi sinne muuta seuraa. Ongelma taisi olla siinä että kaveri tunsi itsensä hylätyksi, kun samaa valitteli mulle muiden kavereiden aloitettua seurustelun, että kaverit muka katoaa. Ei huomannut sitä miten kuitenkin on yritetty pitää yhteyttä. Samoin iski varmaan myös kateus ja kiire löytää itselleen mies ja syyllistäminen tyyliin "etkö ymmärrä että mäkin kaipaan miehiltä huomiota ja läheisyyttä, joten etkö voi nyt lähteä mun kanssa sinne baariin". Kuitenkin jätti mut yksin tanssilattialle kun löysi sieltä miesseuraa. Aikamoista hyväksikäyttöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulta jäi hyvä ystäväni siinä vaiheessa, kun aloin seurustella, menin naimisiin ja aloin odottamaan esikoista. Hänellä itsellään oli kaksi lasta ja asui avoliitossa. Sain kuunnella jatkuvaa jankutusta siitä, että miksi en lähde hänen ja tyttöjen kanssa viikonlopuksi sinne ja tänne. Kuinka sinun nyt pitäisi päästä hänen ja tyttöjen kanssa tunturilomalle tanssimaan ja juhlimaan muutamaksi päiväksi.
Aikani jaksoin selittää, että en vain halua lähteä korkkarit kattoon reissuille enää tunturihotelliin juhlimaan moneksi päiväksi ja vauvan synnyttyä en jaksanut edes ajatella, että olisin lähtenyt viikonlopuksi jonnekkin mökille saunomaan ja ottamaan olutta.
Niinhän siinä sitten kävi, että tiemme erosivat. Koin sen itselleni helpottavana asiana. Monta kertaa sain myös kuulla, että kyllä sun täytyy lähteä meidän kans, kun mitäs sitte, jos te eroatte ja sulla ei oo enää ystäviä. Koin koko tämän homman ahdistavana painostuksena, kun en saanut elää sellaista elämää, kun halusin. Itse ainakin olen aina ajatellut, että en yritä muuttaa ystäviäni ja heidän elämäntapaansa. Hyväksyn heidät sellaisina, kuin he ovat.
Ja siitä eroamisesta ja yksinäisyydestä. Entinen ystäväni erosi, kun kärähti vieraista miehistä niillä kavereiden kanssa tunturilomillaan. Niin erosi moni muukin siinä porukassa, kun löysi uuden miehen ja erosi uudelleen, kun taas tuli jotain sotkua jne..
Olisimme varmaan jatkaneet ystävyyttä, jos hän olisi kunnioittanut minun haluani valita sellainen elämäntyyli, mitä halusin elää. Mutta en halunnut hänen mielikseen alkaa joustamaan ja tekemään asioita, jotka eivät kiinnostaneet. Itse kuvittelin alussa, että voimme liittää erinlaiset elämäntyylit yhteen ja pysyä ystävinä, mutta näin ei käynyt. Ystäväni ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäni.
Ystävä oli omanlaisensa, sinä olit omanlaisesi. Lopputulos oli silti se, että ystävästä saatiin syypää, joka ei hyväksynyt perhekeskeistä elämäntyyliäsi.
Mites musta nyt tuntuu, että tässä kuitenkin ehkä oli kaksi ihmistä, jotka eivät kyenneet kompromisseihin ja toisen elämäntyylin hyväksyntään? Minäminäminä.
Ystävähän oli se minäminä-tyyppiä. Jos ainoa mikä käy on bilereissut, vaikka muuta ehdottaa. Niin saa mun puolesta etsiä parempia bilekavereita. Kenenkään ei tarvitse muuttaa oma elämäntyyliä ja ryhtiä bilehileksi ystävän mieliksi.
Enpä sanoisi näin. Täysin näkökulmasta kiinni. Toiselle ei käyneet tunturireissut, toiselle ei kotihengailut tai vauvakuhertelut. Minkäs tekee. Kumpikaan ei muuttanut omaa elämäntyyliään eikä halunnut joustaa, joten... Ei voi syytellä toista yhtään sen enempää kuin toista. Kruuna ja klaava. Aika simppeliä. It takes two to tango. Ei ole olemassa mitään "tämä on normaalia, siksi olen vahvemmilla kuin sinä tunturireissuinesi, alennu tekemään sitä, mitä minä käsken" -meininkiä.
Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin? Miksi ei voi tehdä jotain mikä molempia kiinnostaa? Kuka tässä oli se itsekäs kaveri? Ei ole ikävä painostelijakaveria.
Ei pidä. Kumpikin voi tehdä yksin omiaan, mutta kummankaan ei kannata syytellä toista, jos ei mitään yhteistä löydy. Elämä vaan vei eri suuntiin, ja molemmat halusivat olla omien vaatimustensa kanssa itsekkäitä.
Kamalan itsekästä, kun ehdottaa kahvilla käyntiä ja kyläilyä toistensa luona.
Jos molemmat menot eli kahvittelut ja tunturireissut ovat sellaisia, että käyvät vain yhdelle eikä kumpikaan halua loikata sinne toisen puolelle, niin heipparallaa ja kattellaan. No hard feelings. Ehkä joku päivä löytyy taas jotain yhteistä.
Näin on. Nuo on kuitenkin normaaleja asioita, joita suurin osa kavereista tekee keskenään. Ymmärrän että kun ennen juhlittiin lähinnä tämän kaverin kanssa, mutta tuntuu ettei se ymmärtänyt että ihmiset kasvaa ja haluaa rauhoittua ja tehdä normaaleja asioita. En ole se joka sai vauvan, eli ei oo lapsia. Mutta kaverin mielestä syy oli siinä kun aloin seurustelemaan, vaikka lopetin juhlimisen jo aiemmin. Säälittävää jos yli kolmekymppinen ei halua tehdä muuta kuin bilettää.
Joo, mutta hyväksy sä säälimisen ja arvottamisen sijaan se, että hän taas on - ihan oikeutetusti hänkin - sama vanha itsensä ilman vauveleita ja rauhottumisia. Eikä kummassakaan ihmiskohtalossa ole mitään vikaa. Ei ole olemassa mitään tietyn iän rauhottumisnormaalia, johon nyt täytyisi kaikkien pyrkiä ja ymmärtää tämä. Kun eri jutut kiinnostaa, niin kiinnostaa, johtui se mistä tahansa.
Niin, toiset haluaa olla kavereihin yhteydessä edelleen vaikka jatkaa juhlimista, ja toiset häipyy kun ei saa enää bileseuraa, ei ole oikeasta ystävyydestä silloin kyse. Lisäksi vielä syyttelee kun ei tee niin kuin se haluaa.
Hukkaat energiaasi syyllisen etsimiseen ja toisen dissaamiseen. Erilaisia elämänkohtaloita vain. Toinen ei ehkä jaksa kotona himmailevaa mammaa kera lapsijuttujen ja toinen ei kestä yön kruunaamatonta kuningatarta. Monille ne yhteiset ja yhdistävät aktiviteetit on tänkin ketjun perusteella tärkeitä. Nyt niitä ei taida niin löytyä, sillä toinen haluaa menoa, toinen tylsyyttä. Ehkä parin vuoden päästä jo toisin.
Itsehän täällä dissaat porukkaa. Tylsyyttä? Kertoo susta kaiken tarpeellisen.
Öö mites mä dissaan eli haukun porukkaa, jos ymmärrän tuossa tilanteessa molempia osapuolia?
Ei, ei ole tylsää, kun itse asiassa oli tosi kiireinen päivä.
Lisäyksenä vielä, että musta nyt vaan tuntuu, että ensinnäkin sua kovasti harmittaa tämän ihmissuhteen viileneminen. Toiseksi tuntuu, että koitat tiristää siitä toisesta jotenkin vaativaa tuntureineen ja korkkareineen. Että kun ei normaalit kahvittelut tai kyläilyt kelpaa, niin höh, vika on toisessa. Kolmanneksi tuntuu, että jos joku koittaa ymmärtää molempia osapuolia, niin sua harmittaa sekin.
Mutta mä taas näen tuon niin, että jokaisella on oikeus olla kiinnostunut siitä, mistä on. Jos kaksi ihmistä tuhahtelee toistensa ehdotuksille eikä pääse yhteisymmärrykseen, niin eihän sille mitään vaan voi, mutta kummastakaan se ei yleensä tee pahista. Kerroithan itsekin, ettet aio joustaa toisen takia. Hän varmaan ajattelee samoin. Oisko sit esim. joku pubireissu kultainen keskitie? Tai pitkän kaavan syöminen ja istuskelut kera drinkkien jälkiruoaksi?
Sä kutsuit kahvittelua ja kyläilyä tylsyydeksi.
En ollut minä, vaan edellä kerrottiin, että tämä joku kaveri ajattelee kys. menoista niin. Näin ollen toistelin sitä sitten. Ootas, voin hakea kohdan. "Niin mutta kun ehdottaa mitä tahansa muuta niin ei käy kun on "tylsää", käy vaan ne tunturireissut, pitääkö toisen taipua kaverin vaatimuksiin?"
Tuon kommentoinut henkilö tosin ei ole se, joka alkujaan kirjoitti kaverin tunturireissusta, koska hän jo kertoi kirjoittaneensa vain yhden viestin.
Ylipäänsä tosin tiettyjen menojen kutsuminen tylsyydeksi ei ole silti tältä kaveriltakaan ihmisen dissaamista, vaan tekojen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Joudun työssäni päivät pitkät selittämään ja perustelemaan ja pohtimaan innovaatioita ja innostamaan ihmisiä. Vapaalla haluan ystävien kanssa kevyttä rupattelua, enkä mitään perustelluja näkemyksiä. Toki joskus jutellaan syvällisempiäkin ja puretaan huolia. Mutta ystävät eivät ole minulle mitään mielipiteiden perustelu-suhteita. Kevyttä ja helppoa yhdessäoloa. Onneksi olen löytänyt samankaltaisia ystäviä. En tosiaan jaksaisi vapaalla tuollaista vänkäämistä. Teen sitä jo palkan edestä ihan tarpeeksi.
Osa ihmisistä nauttii väittelyistä, kun silloin tunteet käyvät voimakkaina. Kaikki eivät ja sekin on ihan ok. Hyvä olisi, jos jokaiselle löytyisi sellaista seuraa, jos viihdytään puolin ja toisin.
Jep. Ja en nyt niinkään voimakkaista tunteista tiedä, mutta minusta ns. maailmanparantaminen on vaikeata ilman jonkin sortin väittelyä. Siihen kuuluu erilaiset mielipiteet, niiden perustelu ja ehkä sitä myöten oman mielipiteen muuttuminen tai laajentuminen. Ei asia etene mihinkään, jos se on vain sellaista poteroissa istumista. Esim. poliittisista aiheista jos puhuu tai vaikkapa työttömyydestä, niin on aika luontevaa perustella näkemyksiään eikä vain heitellä jotakin.
Mä tykkään "parantaa maailmaa", mutta en sellaisten ihmisten kanssa, joilla se jää vain sanahelinäksi. Vaikka olisi miten fiksuja ja perusteltuja mielipiteitä, niin jos ne eivät tämän yksilön kohdalla johda yhtään mihinkään konkreettiseen, ei maksa vaivaa edes keskustella koko aiheesta. Kaikista parhaiten saa keskusteluja, kun lähtee mukaan toimintaan ja todellakin tekee yksilötasolla sen, mitä itselleen tärkeän asian kohdalla voi tehdä.
Nii, joskus näinkin ehkä. Mutta esim. mulle kesäaika on tärkeä, enkä mä voi sitä silti yksin päättää. :D Olen silti valmis käymään asiasta keskustelua kaveriporukassa, miksi mulle näin, vaikka varmasti keskustelumme ei johda mihinkään laajemmin ajateltuna - korkeintaan otakantaa.fi.ssä otamme kantaa oman mielipiteen puolesta.
Ylipäänsä en mä itse näe keskustelun pointtina sitä, että sen pitää aina johtaa johonkin tai muuten se on turhaa. Jotenkin tuollainen ajatus sabotoi jo lähtökohtaisesti keskustelun lähtökohtaisen ajatuksen. Vähän niin kun laskis jollain mittarilla, että onko tämä nyt tehokasta ajankäyttöä ja onko tästä keskustelusta hyötyä. Mulle ehkä maailmanparantaminen ei sanana tarkoita konkreettisen hyvän tekemistä, vaan se on sellaista laaja-alaista keskustelua lähes mistä tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?ylös
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
En tässä tietty miettinyt kovin tarkasti tietty vuorosanoja. Mutta millaista lähestymistapaa tai sanamuotoja itse suosittelisit, jos sisällön tulisi kuitenkin pysyä samana? Eli ideana olisi viritellä vähän muuta kuin "tykkään kissoista, jaa mä koirista" -tason keskustelua.
Eivät kaikki ihmiset pidä konflikteista.
Ei niin. Mutta ei se ole ideakaan, vaan keskustelu. Se on ihan eri juttu.
Mut ihmiset tuntuu olevan usein tosi varpaillaan esim. miksi-kysymyksille. Riippuu toki ihmisestä, mutta keskimäärin tuntuu, että moni on valmis kyllä heittelemään mielipiteitä noin vaan, mutta jos keskustelua pitäisi jalostaa tai jäsentää jotenkin sitä mielipidettä, niin sanainen arkku mykistyy.
Se nyt vain on niin, että ihmisillä on keskustelun aikana oikeus avata omaa ajatteluaan tasan niin paljon tai vähän, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ei ole mikään pakko perustella näkemyksiään yhtään toisille, jollei huvita.
Siihen se keskustelu sitten yleensä lopahtaakin. Sääli, että Suomen kouluissa ei juurikaan opeteta argumentointia, joka on hankittu taito. Siihen eivät kaikki luonnostaan pysty.
Pidätkö itseäsi jonain auktoriteettina, jolle toisten on sinun niin halutessasi perusteltava yksityiskohtaisesti jokainen sanansa? Rasittavaa. Vuorovaikutus on silloin aika työlästä. Monikaan ei pidä tuollaisesta tyylistä.
Sivuhuomautuksena, että tuossa kommentoi kaksi eri ihmistä, mutta olen kyllä samaa mieltä tämän henkilön kanssa silti siitä, että argumentointi on monelle kovin ahdistava asia, minkä takia keskustelut jäävät pannukakuiksi. Vihastutaan täysin tarpeettomasti, jos kyselee perusteluita jne.
Minun nähdäkseni suuri syy tuossa on sekin, että monella niitä perusteluita ei edes ole eikä oikein itsekään tiedetä, miten kantaan ollaan päädytty, jolloin taas mielipiteen arvon voikin laittaa sinne ö-mappiin.
Se vaikuttaa ainakin, jos on opiskellut yliopistossa. Tyyliä ei koe rasittavaksi, vaan pikemminkin antoisaksi ja se on itselle täysin normaalia (toki poikkeuksia voi olla meissäkin). Rasittavaa on se, jos keskustelusta ei saa mitään irti, vaan se on täysin sisältä onttoa jauhantaa. Yliopistossa oppii perustelemaan, analysoimaan ja kyseenalaistamaan asioita, sillä sehän on koko oppilaitoksen kulmakivi. Ei siellä opi sitä, että perusteluiden kertominen olisi jotenkin paha asia tai se olisi itseltä pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Joudun työssäni päivät pitkät selittämään ja perustelemaan ja pohtimaan innovaatioita ja innostamaan ihmisiä. Vapaalla haluan ystävien kanssa kevyttä rupattelua, enkä mitään perustelluja näkemyksiä. Toki joskus jutellaan syvällisempiäkin ja puretaan huolia. Mutta ystävät eivät ole minulle mitään mielipiteiden perustelu-suhteita. Kevyttä ja helppoa yhdessäoloa. Onneksi olen löytänyt samankaltaisia ystäviä. En tosiaan jaksaisi vapaalla tuollaista vänkäämistä. Teen sitä jo palkan edestä ihan tarpeeksi.
Osa ihmisistä nauttii väittelyistä, kun silloin tunteet käyvät voimakkaina. Kaikki eivät ja sekin on ihan ok. Hyvä olisi, jos jokaiselle löytyisi sellaista seuraa, jos viihdytään puolin ja toisin.
Jep. Ja en nyt niinkään voimakkaista tunteista tiedä, mutta minusta ns. maailmanparantaminen on vaikeata ilman jonkin sortin väittelyä. Siihen kuuluu erilaiset mielipiteet, niiden perustelu ja ehkä sitä myöten oman mielipiteen muuttuminen tai laajentuminen. Ei asia etene mihinkään, jos se on vain sellaista poteroissa istumista. Esim. poliittisista aiheista jos puhuu tai vaikkapa työttömyydestä, niin on aika luontevaa perustella näkemyksiään eikä vain heitellä jotakin.
Mä tykkään "parantaa maailmaa", mutta en sellaisten ihmisten kanssa, joilla se jää vain sanahelinäksi. Vaikka olisi miten fiksuja ja perusteltuja mielipiteitä, niin jos ne eivät tämän yksilön kohdalla johda yhtään mihinkään konkreettiseen, ei maksa vaivaa edes keskustella koko aiheesta. Kaikista parhaiten saa keskusteluja, kun lähtee mukaan toimintaan ja todellakin tekee yksilötasolla sen, mitä itselleen tärkeän asian kohdalla voi tehdä.
Nii, joskus näinkin ehkä. Mutta esim. mulle kesäaika on tärkeä, enkä mä voi sitä silti yksin päättää. :D Olen silti valmis käymään asiasta keskustelua kaveriporukassa, miksi mulle näin, vaikka varmasti keskustelumme ei johda mihinkään laajemmin ajateltuna - korkeintaan otakantaa.fi.ssä otamme kantaa oman mielipiteen puolesta.
Ylipäänsä en mä itse näe keskustelun pointtina sitä, että sen pitää aina johtaa johonkin tai muuten se on turhaa. Jotenkin tuollainen ajatus sabotoi jo lähtökohtaisesti keskustelun lähtökohtaisen ajatuksen. Vähän niin kun laskis jollain mittarilla, että onko tämä nyt tehokasta ajankäyttöä ja onko tästä keskustelusta hyötyä. Mulle ehkä maailmanparantaminen ei sanana tarkoita konkreettisen hyvän tekemistä, vaan se on sellaista laaja-alaista keskustelua lähes mistä tahansa.
Keskustelun kulku:
A: - Rakastan perhosia! Niin kauniita. Parasta kesässä.
B - Miksi rakastat juuri perhosia? Eivät ole kovin kummoisia. Entä kastemadot. Miksi et ylistä niitä, kun ne tekevät tärkeää työtä? Perustele mielipiteesi kunnolla!
A: - Täytyy jatkaa matkaa, jatkoja.
Ei juuri kukaan pidä siitä, jos toinen käy päälle kuin yleinen syyttäjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?ylös
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
En tässä tietty miettinyt kovin tarkasti tietty vuorosanoja. Mutta millaista lähestymistapaa tai sanamuotoja itse suosittelisit, jos sisällön tulisi kuitenkin pysyä samana? Eli ideana olisi viritellä vähän muuta kuin "tykkään kissoista, jaa mä koirista" -tason keskustelua.
Eivät kaikki ihmiset pidä konflikteista.
Ei niin. Mutta ei se ole ideakaan, vaan keskustelu. Se on ihan eri juttu.
Mut ihmiset tuntuu olevan usein tosi varpaillaan esim. miksi-kysymyksille. Riippuu toki ihmisestä, mutta keskimäärin tuntuu, että moni on valmis kyllä heittelemään mielipiteitä noin vaan, mutta jos keskustelua pitäisi jalostaa tai jäsentää jotenkin sitä mielipidettä, niin sanainen arkku mykistyy.
Se nyt vain on niin, että ihmisillä on keskustelun aikana oikeus avata omaa ajatteluaan tasan niin paljon tai vähän, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ei ole mikään pakko perustella näkemyksiään yhtään toisille, jollei huvita.
Siihen se keskustelu sitten yleensä lopahtaakin. Sääli, että Suomen kouluissa ei juurikaan opeteta argumentointia, joka on hankittu taito. Siihen eivät kaikki luonnostaan pysty.
Pidätkö itseäsi jonain auktoriteettina, jolle toisten on sinun niin halutessasi perusteltava yksityiskohtaisesti jokainen sanansa? Rasittavaa. Vuorovaikutus on silloin aika työlästä. Monikaan ei pidä tuollaisesta tyylistä.
Sivuhuomautuksena, että tuossa kommentoi kaksi eri ihmistä, mutta olen kyllä samaa mieltä tämän henkilön kanssa silti siitä, että argumentointi on monelle kovin ahdistava asia, minkä takia keskustelut jäävät pannukakuiksi. Vihastutaan täysin tarpeettomasti, jos kyselee perusteluita jne.
Minun nähdäkseni suuri syy tuossa on sekin, että monella niitä perusteluita ei edes ole eikä oikein itsekään tiedetä, miten kantaan ollaan päädytty, jolloin taas mielipiteen arvon voikin laittaa sinne ö-mappiin.
Se vaikuttaa ainakin, jos on opiskellut yliopistossa. Tyyliä ei koe rasittavaksi, vaan pikemminkin antoisaksi ja se on itselle täysin normaalia (toki poikkeuksia voi olla meissäkin). Rasittavaa on se, jos keskustelusta ei saa mitään irti, vaan se on täysin sisältä onttoa jauhantaa. Yliopistossa oppii perustelemaan, analysoimaan ja kyseenalaistamaan asioita, sillä sehän on koko oppilaitoksen kulmakivi. Ei siellä opi sitä, että perusteluiden kertominen olisi jotenkin paha asia tai se olisi itseltä pois.
Ymmärrätkö sen, ettei kovin moni ole kiinnostunut käyttämään vapaa-aika saa akateemisen väittelyihin? Ihmiset kaipaavat silloin rentoa ja kivaa vuorovaikutusta toisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?ylös
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
En tässä tietty miettinyt kovin tarkasti tietty vuorosanoja. Mutta millaista lähestymistapaa tai sanamuotoja itse suosittelisit, jos sisällön tulisi kuitenkin pysyä samana? Eli ideana olisi viritellä vähän muuta kuin "tykkään kissoista, jaa mä koirista" -tason keskustelua.
Eivät kaikki ihmiset pidä konflikteista.
Ei niin. Mutta ei se ole ideakaan, vaan keskustelu. Se on ihan eri juttu.
Mut ihmiset tuntuu olevan usein tosi varpaillaan esim. miksi-kysymyksille. Riippuu toki ihmisestä, mutta keskimäärin tuntuu, että moni on valmis kyllä heittelemään mielipiteitä noin vaan, mutta jos keskustelua pitäisi jalostaa tai jäsentää jotenkin sitä mielipidettä, niin sanainen arkku mykistyy.
Se nyt vain on niin, että ihmisillä on keskustelun aikana oikeus avata omaa ajatteluaan tasan niin paljon tai vähän, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ei ole mikään pakko perustella näkemyksiään yhtään toisille, jollei huvita.
Siihen se keskustelu sitten yleensä lopahtaakin. Sääli, että Suomen kouluissa ei juurikaan opeteta argumentointia, joka on hankittu taito. Siihen eivät kaikki luonnostaan pysty.
Pidätkö itseäsi jonain auktoriteettina, jolle toisten on sinun niin halutessasi perusteltava yksityiskohtaisesti jokainen sanansa? Rasittavaa. Vuorovaikutus on silloin aika työlästä. Monikaan ei pidä tuollaisesta tyylistä.
Sivuhuomautuksena, että tuossa kommentoi kaksi eri ihmistä, mutta olen kyllä samaa mieltä tämän henkilön kanssa silti siitä, että argumentointi on monelle kovin ahdistava asia, minkä takia keskustelut jäävät pannukakuiksi. Vihastutaan täysin tarpeettomasti, jos kyselee perusteluita jne.
Minun nähdäkseni suuri syy tuossa on sekin, että monella niitä perusteluita ei edes ole eikä oikein itsekään tiedetä, miten kantaan ollaan päädytty, jolloin taas mielipiteen arvon voikin laittaa sinne ö-mappiin.
Se vaikuttaa ainakin, jos on opiskellut yliopistossa. Tyyliä ei koe rasittavaksi, vaan pikemminkin antoisaksi ja se on itselle täysin normaalia (toki poikkeuksia voi olla meissäkin). Rasittavaa on se, jos keskustelusta ei saa mitään irti, vaan se on täysin sisältä onttoa jauhantaa. Yliopistossa oppii perustelemaan, analysoimaan ja kyseenalaistamaan asioita, sillä sehän on koko oppilaitoksen kulmakivi. Ei siellä opi sitä, että perusteluiden kertominen olisi jotenkin paha asia tai se olisi itseltä pois.
Ymmärrätkö sen, ettei kovin moni ole kiinnostunut käyttämään vapaa-aika saa akateemisen väittelyihin? Ihmiset kaipaavat silloin rentoa ja kivaa vuorovaikutusta toisten kanssa.
* Vapaa-aikaansa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Joudun työssäni päivät pitkät selittämään ja perustelemaan ja pohtimaan innovaatioita ja innostamaan ihmisiä. Vapaalla haluan ystävien kanssa kevyttä rupattelua, enkä mitään perustelluja näkemyksiä. Toki joskus jutellaan syvällisempiäkin ja puretaan huolia. Mutta ystävät eivät ole minulle mitään mielipiteiden perustelu-suhteita. Kevyttä ja helppoa yhdessäoloa. Onneksi olen löytänyt samankaltaisia ystäviä. En tosiaan jaksaisi vapaalla tuollaista vänkäämistä. Teen sitä jo palkan edestä ihan tarpeeksi.
Osa ihmisistä nauttii väittelyistä, kun silloin tunteet käyvät voimakkaina. Kaikki eivät ja sekin on ihan ok. Hyvä olisi, jos jokaiselle löytyisi sellaista seuraa, jos viihdytään puolin ja toisin.
Jep. Ja en nyt niinkään voimakkaista tunteista tiedä, mutta minusta ns. maailmanparantaminen on vaikeata ilman jonkin sortin väittelyä. Siihen kuuluu erilaiset mielipiteet, niiden perustelu ja ehkä sitä myöten oman mielipiteen muuttuminen tai laajentuminen. Ei asia etene mihinkään, jos se on vain sellaista poteroissa istumista. Esim. poliittisista aiheista jos puhuu tai vaikkapa työttömyydestä, niin on aika luontevaa perustella näkemyksiään eikä vain heitellä jotakin.
Mä tykkään "parantaa maailmaa", mutta en sellaisten ihmisten kanssa, joilla se jää vain sanahelinäksi. Vaikka olisi miten fiksuja ja perusteltuja mielipiteitä, niin jos ne eivät tämän yksilön kohdalla johda yhtään mihinkään konkreettiseen, ei maksa vaivaa edes keskustella koko aiheesta. Kaikista parhaiten saa keskusteluja, kun lähtee mukaan toimintaan ja todellakin tekee yksilötasolla sen, mitä itselleen tärkeän asian kohdalla voi tehdä.
Nii, joskus näinkin ehkä. Mutta esim. mulle kesäaika on tärkeä, enkä mä voi sitä silti yksin päättää. :D Olen silti valmis käymään asiasta keskustelua kaveriporukassa, miksi mulle näin, vaikka varmasti keskustelumme ei johda mihinkään laajemmin ajateltuna - korkeintaan otakantaa.fi.ssä otamme kantaa oman mielipiteen puolesta.
Ylipäänsä en mä itse näe keskustelun pointtina sitä, että sen pitää aina johtaa johonkin tai muuten se on turhaa. Jotenkin tuollainen ajatus sabotoi jo lähtökohtaisesti keskustelun lähtökohtaisen ajatuksen. Vähän niin kun laskis jollain mittarilla, että onko tämä nyt tehokasta ajankäyttöä ja onko tästä keskustelusta hyötyä. Mulle ehkä maailmanparantaminen ei sanana tarkoita konkreettisen hyvän tekemistä, vaan se on sellaista laaja-alaista keskustelua lähes mistä tahansa.
Eli sä haluat vain kuulla perustelut, miksi jollekin talviaika on tärkeämpi kuin sulle? Tai perustelut sille, miksi toiselle on ihan sama, onko kesäaika vai talviaika? Et itse kykene päättelemään, miksi kaikki eivät ajattele kuten sinä?
Ei minustakaan keskustelun tarvitse aina johtaa yhtään mihinkään, mutta valitettavan usein elämäni aikana olen törmännyt näihin "maailmanparantajiin", jotka kyllä lonksuttelevat innoissaan leukojaan, mutta kun ehdottaa jotain - ihan vaikka yhdessäkin - tekemistä, jolla voisi vaikuttaa asiaan, niin sitten tuleekin perääntyminen ja pitäisi olla se kuuluisa Joku Muu, jonka pitäisi tarttua tuumasta toimeen. Pidän sellaista keskustelua aika turhauttavana, koska yhtä hyvin voitaisiin jutella vaikka siitä, mitä ruokaa laittaa tänään tai mihin suuntaa seuraavalla lomalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Joudun työssäni päivät pitkät selittämään ja perustelemaan ja pohtimaan innovaatioita ja innostamaan ihmisiä. Vapaalla haluan ystävien kanssa kevyttä rupattelua, enkä mitään perustelluja näkemyksiä. Toki joskus jutellaan syvällisempiäkin ja puretaan huolia. Mutta ystävät eivät ole minulle mitään mielipiteiden perustelu-suhteita. Kevyttä ja helppoa yhdessäoloa. Onneksi olen löytänyt samankaltaisia ystäviä. En tosiaan jaksaisi vapaalla tuollaista vänkäämistä. Teen sitä jo palkan edestä ihan tarpeeksi.
Osa ihmisistä nauttii väittelyistä, kun silloin tunteet käyvät voimakkaina. Kaikki eivät ja sekin on ihan ok. Hyvä olisi, jos jokaiselle löytyisi sellaista seuraa, jos viihdytään puolin ja toisin.
Jep. Ja en nyt niinkään voimakkaista tunteista tiedä, mutta minusta ns. maailmanparantaminen on vaikeata ilman jonkin sortin väittelyä. Siihen kuuluu erilaiset mielipiteet, niiden perustelu ja ehkä sitä myöten oman mielipiteen muuttuminen tai laajentuminen. Ei asia etene mihinkään, jos se on vain sellaista poteroissa istumista. Esim. poliittisista aiheista jos puhuu tai vaikkapa työttömyydestä, niin on aika luontevaa perustella näkemyksiään eikä vain heitellä jotakin.
Mä tykkään "parantaa maailmaa", mutta en sellaisten ihmisten kanssa, joilla se jää vain sanahelinäksi. Vaikka olisi miten fiksuja ja perusteltuja mielipiteitä, niin jos ne eivät tämän yksilön kohdalla johda yhtään mihinkään konkreettiseen, ei maksa vaivaa edes keskustella koko aiheesta. Kaikista parhaiten saa keskusteluja, kun lähtee mukaan toimintaan ja todellakin tekee yksilötasolla sen, mitä itselleen tärkeän asian kohdalla voi tehdä.
Nii, joskus näinkin ehkä. Mutta esim. mulle kesäaika on tärkeä, enkä mä voi sitä silti yksin päättää. :D Olen silti valmis käymään asiasta keskustelua kaveriporukassa, miksi mulle näin, vaikka varmasti keskustelumme ei johda mihinkään laajemmin ajateltuna - korkeintaan otakantaa.fi.ssä otamme kantaa oman mielipiteen puolesta.
Ylipäänsä en mä itse näe keskustelun pointtina sitä, että sen pitää aina johtaa johonkin tai muuten se on turhaa. Jotenkin tuollainen ajatus sabotoi jo lähtökohtaisesti keskustelun lähtökohtaisen ajatuksen. Vähän niin kun laskis jollain mittarilla, että onko tämä nyt tehokasta ajankäyttöä ja onko tästä keskustelusta hyötyä. Mulle ehkä maailmanparantaminen ei sanana tarkoita konkreettisen hyvän tekemistä, vaan se on sellaista laaja-alaista keskustelua lähes mistä tahansa.
Keskustelun kulku:
A: - Rakastan perhosia! Niin kauniita. Parasta kesässä.
B - Miksi rakastat juuri perhosia? Eivät ole kovin kummoisia. Entä kastemadot. Miksi et ylistä niitä, kun ne tekevät tärkeää työtä? Perustele mielipiteesi kunnolla!
A: - Täytyy jatkaa matkaa, jatkoja.Ei juuri kukaan pidä siitä, jos toinen käy päälle kuin yleinen syyttäjä.
Tuohan oli taas ihan eri asia. Otetaas uusiksi:
A: Rakastan perhosia! Niin kauniita. Parasta kesässä.
Ensinnäkin henkilö sanoi jo yhden perustelun asialle eli kauneus.
B: Miksi rakastat juuri perhosia?
Ei tarvitse lisätä mitään väheksyviä omia kommentteja saati siirtää puheenaihetta toiseen asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?ylös
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
En tässä tietty miettinyt kovin tarkasti tietty vuorosanoja. Mutta millaista lähestymistapaa tai sanamuotoja itse suosittelisit, jos sisällön tulisi kuitenkin pysyä samana? Eli ideana olisi viritellä vähän muuta kuin "tykkään kissoista, jaa mä koirista" -tason keskustelua.
Eivät kaikki ihmiset pidä konflikteista.
Ei niin. Mutta ei se ole ideakaan, vaan keskustelu. Se on ihan eri juttu.
Mut ihmiset tuntuu olevan usein tosi varpaillaan esim. miksi-kysymyksille. Riippuu toki ihmisestä, mutta keskimäärin tuntuu, että moni on valmis kyllä heittelemään mielipiteitä noin vaan, mutta jos keskustelua pitäisi jalostaa tai jäsentää jotenkin sitä mielipidettä, niin sanainen arkku mykistyy.
Se nyt vain on niin, että ihmisillä on keskustelun aikana oikeus avata omaa ajatteluaan tasan niin paljon tai vähän, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ei ole mikään pakko perustella näkemyksiään yhtään toisille, jollei huvita.
Siihen se keskustelu sitten yleensä lopahtaakin. Sääli, että Suomen kouluissa ei juurikaan opeteta argumentointia, joka on hankittu taito. Siihen eivät kaikki luonnostaan pysty.
Pidätkö itseäsi jonain auktoriteettina, jolle toisten on sinun niin halutessasi perusteltava yksityiskohtaisesti jokainen sanansa? Rasittavaa. Vuorovaikutus on silloin aika työlästä. Monikaan ei pidä tuollaisesta tyylistä.
Sivuhuomautuksena, että tuossa kommentoi kaksi eri ihmistä, mutta olen kyllä samaa mieltä tämän henkilön kanssa silti siitä, että argumentointi on monelle kovin ahdistava asia, minkä takia keskustelut jäävät pannukakuiksi. Vihastutaan täysin tarpeettomasti, jos kyselee perusteluita jne.
Minun nähdäkseni suuri syy tuossa on sekin, että monella niitä perusteluita ei edes ole eikä oikein itsekään tiedetä, miten kantaan ollaan päädytty, jolloin taas mielipiteen arvon voikin laittaa sinne ö-mappiin.
Se vaikuttaa ainakin, jos on opiskellut yliopistossa. Tyyliä ei koe rasittavaksi, vaan pikemminkin antoisaksi ja se on itselle täysin normaalia (toki poikkeuksia voi olla meissäkin). Rasittavaa on se, jos keskustelusta ei saa mitään irti, vaan se on täysin sisältä onttoa jauhantaa. Yliopistossa oppii perustelemaan, analysoimaan ja kyseenalaistamaan asioita, sillä sehän on koko oppilaitoksen kulmakivi. Ei siellä opi sitä, että perusteluiden kertominen olisi jotenkin paha asia tai se olisi itseltä pois.
Ymmärrätkö sen, ettei kovin moni ole kiinnostunut käyttämään vapaa-aika saa akateemisen väittelyihin? Ihmiset kaipaavat silloin rentoa ja kivaa vuorovaikutusta toisten kanssa.
No oikeastaan meillä voi olla illanistujaisissa paljon tällaisia keskusteluita. En nyt tiedä, ovatko väittelyitä vai eivät. Erilaisia mielipiteitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Joudun työssäni päivät pitkät selittämään ja perustelemaan ja pohtimaan innovaatioita ja innostamaan ihmisiä. Vapaalla haluan ystävien kanssa kevyttä rupattelua, enkä mitään perustelluja näkemyksiä. Toki joskus jutellaan syvällisempiäkin ja puretaan huolia. Mutta ystävät eivät ole minulle mitään mielipiteiden perustelu-suhteita. Kevyttä ja helppoa yhdessäoloa. Onneksi olen löytänyt samankaltaisia ystäviä. En tosiaan jaksaisi vapaalla tuollaista vänkäämistä. Teen sitä jo palkan edestä ihan tarpeeksi.
Osa ihmisistä nauttii väittelyistä, kun silloin tunteet käyvät voimakkaina. Kaikki eivät ja sekin on ihan ok. Hyvä olisi, jos jokaiselle löytyisi sellaista seuraa, jos viihdytään puolin ja toisin.
Jep. Ja en nyt niinkään voimakkaista tunteista tiedä, mutta minusta ns. maailmanparantaminen on vaikeata ilman jonkin sortin väittelyä. Siihen kuuluu erilaiset mielipiteet, niiden perustelu ja ehkä sitä myöten oman mielipiteen muuttuminen tai laajentuminen. Ei asia etene mihinkään, jos se on vain sellaista poteroissa istumista. Esim. poliittisista aiheista jos puhuu tai vaikkapa työttömyydestä, niin on aika luontevaa perustella näkemyksiään eikä vain heitellä jotakin.
Mä tykkään "parantaa maailmaa", mutta en sellaisten ihmisten kanssa, joilla se jää vain sanahelinäksi. Vaikka olisi miten fiksuja ja perusteltuja mielipiteitä, niin jos ne eivät tämän yksilön kohdalla johda yhtään mihinkään konkreettiseen, ei maksa vaivaa edes keskustella koko aiheesta. Kaikista parhaiten saa keskusteluja, kun lähtee mukaan toimintaan ja todellakin tekee yksilötasolla sen, mitä itselleen tärkeän asian kohdalla voi tehdä.
Nii, joskus näinkin ehkä. Mutta esim. mulle kesäaika on tärkeä, enkä mä voi sitä silti yksin päättää. :D Olen silti valmis käymään asiasta keskustelua kaveriporukassa, miksi mulle näin, vaikka varmasti keskustelumme ei johda mihinkään laajemmin ajateltuna - korkeintaan otakantaa.fi.ssä otamme kantaa oman mielipiteen puolesta.
Ylipäänsä en mä itse näe keskustelun pointtina sitä, että sen pitää aina johtaa johonkin tai muuten se on turhaa. Jotenkin tuollainen ajatus sabotoi jo lähtökohtaisesti keskustelun lähtökohtaisen ajatuksen. Vähän niin kun laskis jollain mittarilla, että onko tämä nyt tehokasta ajankäyttöä ja onko tästä keskustelusta hyötyä. Mulle ehkä maailmanparantaminen ei sanana tarkoita konkreettisen hyvän tekemistä, vaan se on sellaista laaja-alaista keskustelua lähes mistä tahansa.
Eli sä haluat vain kuulla perustelut, miksi jollekin talviaika on tärkeämpi kuin sulle? Tai perustelut sille, miksi toiselle on ihan sama, onko kesäaika vai talviaika? Et itse kykene päättelemään, miksi kaikki eivät ajattele kuten sinä?
Totta kai haluan! Ihan siten kuten täällä keskustellaan tuossa yhdessä ketjussa kesä- ja talviajasta.
Enhän minä ajatustenlukija ole, joten juu, en tietenkään kykene päättelemään itse, miksi joku kannattaa puoluetta x tai talviaikaa. Sinäkö siihen sitten pystyt? Mykistävää. Jos joku ajattelee eri tavalla kuin minä, hänellä voi silti olla tähän täysin eri syy kuin jollain toisella, joka ajattelee eri tavalla kuin minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Joudun työssäni päivät pitkät selittämään ja perustelemaan ja pohtimaan innovaatioita ja innostamaan ihmisiä. Vapaalla haluan ystävien kanssa kevyttä rupattelua, enkä mitään perustelluja näkemyksiä. Toki joskus jutellaan syvällisempiäkin ja puretaan huolia. Mutta ystävät eivät ole minulle mitään mielipiteiden perustelu-suhteita. Kevyttä ja helppoa yhdessäoloa. Onneksi olen löytänyt samankaltaisia ystäviä. En tosiaan jaksaisi vapaalla tuollaista vänkäämistä. Teen sitä jo palkan edestä ihan tarpeeksi.
Osa ihmisistä nauttii väittelyistä, kun silloin tunteet käyvät voimakkaina. Kaikki eivät ja sekin on ihan ok. Hyvä olisi, jos jokaiselle löytyisi sellaista seuraa, jos viihdytään puolin ja toisin.
Jep. Ja en nyt niinkään voimakkaista tunteista tiedä, mutta minusta ns. maailmanparantaminen on vaikeata ilman jonkin sortin väittelyä. Siihen kuuluu erilaiset mielipiteet, niiden perustelu ja ehkä sitä myöten oman mielipiteen muuttuminen tai laajentuminen. Ei asia etene mihinkään, jos se on vain sellaista poteroissa istumista. Esim. poliittisista aiheista jos puhuu tai vaikkapa työttömyydestä, niin on aika luontevaa perustella näkemyksiään eikä vain heitellä jotakin.
Mä tykkään "parantaa maailmaa", mutta en sellaisten ihmisten kanssa, joilla se jää vain sanahelinäksi. Vaikka olisi miten fiksuja ja perusteltuja mielipiteitä, niin jos ne eivät tämän yksilön kohdalla johda yhtään mihinkään konkreettiseen, ei maksa vaivaa edes keskustella koko aiheesta. Kaikista parhaiten saa keskusteluja, kun lähtee mukaan toimintaan ja todellakin tekee yksilötasolla sen, mitä itselleen tärkeän asian kohdalla voi tehdä.
Nii, joskus näinkin ehkä. Mutta esim. mulle kesäaika on tärkeä, enkä mä voi sitä silti yksin päättää. :D Olen silti valmis käymään asiasta keskustelua kaveriporukassa, miksi mulle näin, vaikka varmasti keskustelumme ei johda mihinkään laajemmin ajateltuna - korkeintaan otakantaa.fi.ssä otamme kantaa oman mielipiteen puolesta.
Ylipäänsä en mä itse näe keskustelun pointtina sitä, että sen pitää aina johtaa johonkin tai muuten se on turhaa. Jotenkin tuollainen ajatus sabotoi jo lähtökohtaisesti keskustelun lähtökohtaisen ajatuksen. Vähän niin kun laskis jollain mittarilla, että onko tämä nyt tehokasta ajankäyttöä ja onko tästä keskustelusta hyötyä. Mulle ehkä maailmanparantaminen ei sanana tarkoita konkreettisen hyvän tekemistä, vaan se on sellaista laaja-alaista keskustelua lähes mistä tahansa.
Minä hyppään keskustelupalstoillakin yli tuollaiset kesäaikajutut. Olisi vielä turhauttavampaa jauhaa tuollaista asiaa kaveritapaamisessa. Kun sillä meidän jauhamisella ei ole mitään merkitystä ja jokaisella on oma mielipide ja perustelu, niin en jaksa tuhlata aikaani saman asian pyörittämiseen tuntikausia, jos tapaan ystäviäni.
Jos ehdottomasti haluaisin jauhaa kesä-ja talviajasta, voisin keskustella siitä vaikka aihevapaan ketjuissa. En todellakaan kutsuisi ystäviä kahvilaan kahville ja odottaisi, että me pyörittäisimme tällaista aihetta erilaisin argumentein tuntikausia.
Mutta jännää on se, että moni kokee keskustelut ja argumentoinnit raskaaksi ja "yleisen syyttäjän" touhuiksi. Sen sijaan samaiset ihmiset mieltävät esim. "ymmärrätkö sen, että..." -kommentit laadultaan "rennoksi, mukavaksi vuorovaikutukseksi".
Minä taas kutsun noita kommentteja tuomitseviksi, vähemmän korrekteiksi ja rasittaviksi. En näe tuollaisessa kommentoinnissa mitään rentoutta ja kepeyttä, vaan lähinnä äksyilyä ym. Jopa hyökkäävyyttä ja pyrkimystä alistaa toisen näkemys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?ylös
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
En tässä tietty miettinyt kovin tarkasti tietty vuorosanoja. Mutta millaista lähestymistapaa tai sanamuotoja itse suosittelisit, jos sisällön tulisi kuitenkin pysyä samana? Eli ideana olisi viritellä vähän muuta kuin "tykkään kissoista, jaa mä koirista" -tason keskustelua.
Eivät kaikki ihmiset pidä konflikteista.
Ei niin. Mutta ei se ole ideakaan, vaan keskustelu. Se on ihan eri juttu.
Mut ihmiset tuntuu olevan usein tosi varpaillaan esim. miksi-kysymyksille. Riippuu toki ihmisestä, mutta keskimäärin tuntuu, että moni on valmis kyllä heittelemään mielipiteitä noin vaan, mutta jos keskustelua pitäisi jalostaa tai jäsentää jotenkin sitä mielipidettä, niin sanainen arkku mykistyy.
Se nyt vain on niin, että ihmisillä on keskustelun aikana oikeus avata omaa ajatteluaan tasan niin paljon tai vähän, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ei ole mikään pakko perustella näkemyksiään yhtään toisille, jollei huvita.
Siihen se keskustelu sitten yleensä lopahtaakin. Sääli, että Suomen kouluissa ei juurikaan opeteta argumentointia, joka on hankittu taito. Siihen eivät kaikki luonnostaan pysty.
Pidätkö itseäsi jonain auktoriteettina, jolle toisten on sinun niin halutessasi perusteltava yksityiskohtaisesti jokainen sanansa? Rasittavaa. Vuorovaikutus on silloin aika työlästä. Monikaan ei pidä tuollaisesta tyylistä.
Sivuhuomautuksena, että tuossa kommentoi kaksi eri ihmistä, mutta olen kyllä samaa mieltä tämän henkilön kanssa silti siitä, että argumentointi on monelle kovin ahdistava asia, minkä takia keskustelut jäävät pannukakuiksi. Vihastutaan täysin tarpeettomasti, jos kyselee perusteluita jne.
Minun nähdäkseni suuri syy tuossa on sekin, että monella niitä perusteluita ei edes ole eikä oikein itsekään tiedetä, miten kantaan ollaan päädytty, jolloin taas mielipiteen arvon voikin laittaa sinne ö-mappiin.
Se vaikuttaa ainakin, jos on opiskellut yliopistossa. Tyyliä ei koe rasittavaksi, vaan pikemminkin antoisaksi ja se on itselle täysin normaalia (toki poikkeuksia voi olla meissäkin). Rasittavaa on se, jos keskustelusta ei saa mitään irti, vaan se on täysin sisältä onttoa jauhantaa. Yliopistossa oppii perustelemaan, analysoimaan ja kyseenalaistamaan asioita, sillä sehän on koko oppilaitoksen kulmakivi. Ei siellä opi sitä, että perusteluiden kertominen olisi jotenkin paha asia tai se olisi itseltä pois.
Itse ainakin kohautan olkapäitäni vain, kun perusteluja vaativa ihminen on minulle siinä mielin yhdentekevä, etten jaksa alkaa sellaiseen inttämiseen. Huvittaa ja naurattaa lähinnä, jos tuttujen keskustelussa joku koko ajan pyytäisi perusteluja kaikenmaailman juttelulle. Ajattelen lähinnä, että helmiä sioille, en jaksa vaivautua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Joudun työssäni päivät pitkät selittämään ja perustelemaan ja pohtimaan innovaatioita ja innostamaan ihmisiä. Vapaalla haluan ystävien kanssa kevyttä rupattelua, enkä mitään perustelluja näkemyksiä. Toki joskus jutellaan syvällisempiäkin ja puretaan huolia. Mutta ystävät eivät ole minulle mitään mielipiteiden perustelu-suhteita. Kevyttä ja helppoa yhdessäoloa. Onneksi olen löytänyt samankaltaisia ystäviä. En tosiaan jaksaisi vapaalla tuollaista vänkäämistä. Teen sitä jo palkan edestä ihan tarpeeksi.
Osa ihmisistä nauttii väittelyistä, kun silloin tunteet käyvät voimakkaina. Kaikki eivät ja sekin on ihan ok. Hyvä olisi, jos jokaiselle löytyisi sellaista seuraa, jos viihdytään puolin ja toisin.
Jep. Ja en nyt niinkään voimakkaista tunteista tiedä, mutta minusta ns. maailmanparantaminen on vaikeata ilman jonkin sortin väittelyä. Siihen kuuluu erilaiset mielipiteet, niiden perustelu ja ehkä sitä myöten oman mielipiteen muuttuminen tai laajentuminen. Ei asia etene mihinkään, jos se on vain sellaista poteroissa istumista. Esim. poliittisista aiheista jos puhuu tai vaikkapa työttömyydestä, niin on aika luontevaa perustella näkemyksiään eikä vain heitellä jotakin.
Mä tykkään "parantaa maailmaa", mutta en sellaisten ihmisten kanssa, joilla se jää vain sanahelinäksi. Vaikka olisi miten fiksuja ja perusteltuja mielipiteitä, niin jos ne eivät tämän yksilön kohdalla johda yhtään mihinkään konkreettiseen, ei maksa vaivaa edes keskustella koko aiheesta. Kaikista parhaiten saa keskusteluja, kun lähtee mukaan toimintaan ja todellakin tekee yksilötasolla sen, mitä itselleen tärkeän asian kohdalla voi tehdä.
Nii, joskus näinkin ehkä. Mutta esim. mulle kesäaika on tärkeä, enkä mä voi sitä silti yksin päättää. :D Olen silti valmis käymään asiasta keskustelua kaveriporukassa, miksi mulle näin, vaikka varmasti keskustelumme ei johda mihinkään laajemmin ajateltuna - korkeintaan otakantaa.fi.ssä otamme kantaa oman mielipiteen puolesta.
Ylipäänsä en mä itse näe keskustelun pointtina sitä, että sen pitää aina johtaa johonkin tai muuten se on turhaa. Jotenkin tuollainen ajatus sabotoi jo lähtökohtaisesti keskustelun lähtökohtaisen ajatuksen. Vähän niin kun laskis jollain mittarilla, että onko tämä nyt tehokasta ajankäyttöä ja onko tästä keskustelusta hyötyä. Mulle ehkä maailmanparantaminen ei sanana tarkoita konkreettisen hyvän tekemistä, vaan se on sellaista laaja-alaista keskustelua lähes mistä tahansa.
Eli sä haluat vain kuulla perustelut, miksi jollekin talviaika on tärkeämpi kuin sulle? Tai perustelut sille, miksi toiselle on ihan sama, onko kesäaika vai talviaika? Et itse kykene päättelemään, miksi kaikki eivät ajattele kuten sinä?
Totta kai haluan! Ihan siten kuten täällä keskustellaan tuossa yhdessä ketjussa kesä- ja talviajasta.
Enhän minä ajatustenlukija ole, joten juu, en tietenkään kykene päättelemään itse, miksi joku kannattaa puoluetta x tai talviaikaa. Sinäkö siihen sitten pystyt? Mykistävää. Jos joku ajattelee eri tavalla kuin minä, hänellä voi silti olla tähän täysin eri syy kuin jollain toisella, joka ajattelee eri tavalla kuin minä.
Jos kesäaika on sulle tärkeä, niin todennäköisimpiä syitä on kaksi. Ensimmäinen on se, että sun elimistösi voi paremmin kesäajassa. Olet todennäköisesti valveilla enimmäkseen silloin, kun aurinko on kesäaikaan jo noussut, mutta sulle ei tuota ongelmia nukahtaa iltaisin, vaikka onkin vielä valoisaa. Toinen syy on, että sulla tai sun jollain sulle tärkeällä ihmisellä on sellaisia bisneksiä, joita on helpompi kesäaikana hoitaa. Tunninkin aikaero siis vaikuttaa asioihin. Jos kumpikaan ei näistä ole syy, niin ihan uteliaisuudesta kysyn, mikä se syy sitten on?
Vierailija kirjoitti:
Mutta jännää on se, että moni kokee keskustelut ja argumentoinnit raskaaksi ja "yleisen syyttäjän" touhuiksi. Sen sijaan samaiset ihmiset mieltävät esim. "ymmärrätkö sen, että..." -kommentit laadultaan "rennoksi, mukavaksi vuorovaikutukseksi".
Minä taas kutsun noita kommentteja tuomitseviksi, vähemmän korrekteiksi ja rasittaviksi. En näe tuollaisessa kommentoinnissa mitään rentoutta ja kepeyttä, vaan lähinnä äksyilyä ym. Jopa hyökkäävyyttä ja pyrkimystä alistaa toisen näkemys.
Tällaisillekkin kommenteille nauraa hirnahtelen mielessäni ja ajattelen, että ei jaksa.......:D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?ylös
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Olet oikeassa, ei tuollaista todellakaan jaksa. Tyylisi tuntuu liian hyökkäävältä omaan makuun.
En tässä tietty miettinyt kovin tarkasti tietty vuorosanoja. Mutta millaista lähestymistapaa tai sanamuotoja itse suosittelisit, jos sisällön tulisi kuitenkin pysyä samana? Eli ideana olisi viritellä vähän muuta kuin "tykkään kissoista, jaa mä koirista" -tason keskustelua.
Eivät kaikki ihmiset pidä konflikteista.
Ei niin. Mutta ei se ole ideakaan, vaan keskustelu. Se on ihan eri juttu.
Mut ihmiset tuntuu olevan usein tosi varpaillaan esim. miksi-kysymyksille. Riippuu toki ihmisestä, mutta keskimäärin tuntuu, että moni on valmis kyllä heittelemään mielipiteitä noin vaan, mutta jos keskustelua pitäisi jalostaa tai jäsentää jotenkin sitä mielipidettä, niin sanainen arkku mykistyy.
Se nyt vain on niin, että ihmisillä on keskustelun aikana oikeus avata omaa ajatteluaan tasan niin paljon tai vähän, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ei ole mikään pakko perustella näkemyksiään yhtään toisille, jollei huvita.
Siihen se keskustelu sitten yleensä lopahtaakin. Sääli, että Suomen kouluissa ei juurikaan opeteta argumentointia, joka on hankittu taito. Siihen eivät kaikki luonnostaan pysty.
Pidätkö itseäsi jonain auktoriteettina, jolle toisten on sinun niin halutessasi perusteltava yksityiskohtaisesti jokainen sanansa? Rasittavaa. Vuorovaikutus on silloin aika työlästä. Monikaan ei pidä tuollaisesta tyylistä.
Sivuhuomautuksena, että tuossa kommentoi kaksi eri ihmistä, mutta olen kyllä samaa mieltä tämän henkilön kanssa silti siitä, että argumentointi on monelle kovin ahdistava asia, minkä takia keskustelut jäävät pannukakuiksi. Vihastutaan täysin tarpeettomasti, jos kyselee perusteluita jne.
Minun nähdäkseni suuri syy tuossa on sekin, että monella niitä perusteluita ei edes ole eikä oikein itsekään tiedetä, miten kantaan ollaan päädytty, jolloin taas mielipiteen arvon voikin laittaa sinne ö-mappiin.
Se vaikuttaa ainakin, jos on opiskellut yliopistossa. Tyyliä ei koe rasittavaksi, vaan pikemminkin antoisaksi ja se on itselle täysin normaalia (toki poikkeuksia voi olla meissäkin). Rasittavaa on se, jos keskustelusta ei saa mitään irti, vaan se on täysin sisältä onttoa jauhantaa. Yliopistossa oppii perustelemaan, analysoimaan ja kyseenalaistamaan asioita, sillä sehän on koko oppilaitoksen kulmakivi. Ei siellä opi sitä, että perusteluiden kertominen olisi jotenkin paha asia tai se olisi itseltä pois.
Itse ainakin kohautan olkapäitäni vain, kun perusteluja vaativa ihminen on minulle siinä mielin yhdentekevä, etten jaksa alkaa sellaiseen inttämiseen. Huvittaa ja naurattaa lähinnä, jos tuttujen keskustelussa joku koko ajan pyytäisi perusteluja kaikenmaailman juttelulle. Ajattelen lähinnä, että helmiä sioille, en jaksa vaivautua.
Helmiä sioille! Sama fiilis minullakin, kun joku alkaa pakonomaisen tivaamisen. Keskustelu voi rönsyillä vapaastikin, ei sitä toisen osapuolen tarvitse alkaa ohjailla mitä, miksi, milloin -tyyppisillä kysymyssarjoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vänkäämisestä tosin pääsisi aasinsillalla sellaiseen aiheeseen, että ihmiset mielestäni kovin helposti ärsyyntyvät asiallisestakin pidemmästä keskustelusta tai kutsuvat sitä jankuttamiseksi, vänkäämiseksi, nalkuttamiseksi tai muulla halventavalla sanalla. Tuntuu, että keskustelun pitäisi olla nykypäivänä hyvin lyhyttä. Esim. täsmentämiset tai lisäkysymykset tuntuvat helposti kyllästyttävän.
Vaikkapa:
A: Olen sitä mieltä, että...
B: Jaa, minä taas ajattelen näin. Miten perustelet asiaa tai miten päädyit tähän näkemykseen?
A: Huoh, no kun...
B: Hmm. En kyllä vieläkään oikein ymmärrä. Mielestäni kuitenkin... [perusteluja]. Etkö ole näistäkään samaa mieltä?
A: Äh, en mä jaksa.
Joudun työssäni päivät pitkät selittämään ja perustelemaan ja pohtimaan innovaatioita ja innostamaan ihmisiä. Vapaalla haluan ystävien kanssa kevyttä rupattelua, enkä mitään perustelluja näkemyksiä. Toki joskus jutellaan syvällisempiäkin ja puretaan huolia. Mutta ystävät eivät ole minulle mitään mielipiteiden perustelu-suhteita. Kevyttä ja helppoa yhdessäoloa. Onneksi olen löytänyt samankaltaisia ystäviä. En tosiaan jaksaisi vapaalla tuollaista vänkäämistä. Teen sitä jo palkan edestä ihan tarpeeksi.
Osa ihmisistä nauttii väittelyistä, kun silloin tunteet käyvät voimakkaina. Kaikki eivät ja sekin on ihan ok. Hyvä olisi, jos jokaiselle löytyisi sellaista seuraa, jos viihdytään puolin ja toisin.
Jep. Ja en nyt niinkään voimakkaista tunteista tiedä, mutta minusta ns. maailmanparantaminen on vaikeata ilman jonkin sortin väittelyä. Siihen kuuluu erilaiset mielipiteet, niiden perustelu ja ehkä sitä myöten oman mielipiteen muuttuminen tai laajentuminen. Ei asia etene mihinkään, jos se on vain sellaista poteroissa istumista. Esim. poliittisista aiheista jos puhuu tai vaikkapa työttömyydestä, niin on aika luontevaa perustella näkemyksiään eikä vain heitellä jotakin.
Mä tykkään "parantaa maailmaa", mutta en sellaisten ihmisten kanssa, joilla se jää vain sanahelinäksi. Vaikka olisi miten fiksuja ja perusteltuja mielipiteitä, niin jos ne eivät tämän yksilön kohdalla johda yhtään mihinkään konkreettiseen, ei maksa vaivaa edes keskustella koko aiheesta. Kaikista parhaiten saa keskusteluja, kun lähtee mukaan toimintaan ja todellakin tekee yksilötasolla sen, mitä itselleen tärkeän asian kohdalla voi tehdä.
Nii, joskus näinkin ehkä. Mutta esim. mulle kesäaika on tärkeä, enkä mä voi sitä silti yksin päättää. :D Olen silti valmis käymään asiasta keskustelua kaveriporukassa, miksi mulle näin, vaikka varmasti keskustelumme ei johda mihinkään laajemmin ajateltuna - korkeintaan otakantaa.fi.ssä otamme kantaa oman mielipiteen puolesta.
Ylipäänsä en mä itse näe keskustelun pointtina sitä, että sen pitää aina johtaa johonkin tai muuten se on turhaa. Jotenkin tuollainen ajatus sabotoi jo lähtökohtaisesti keskustelun lähtökohtaisen ajatuksen. Vähän niin kun laskis jollain mittarilla, että onko tämä nyt tehokasta ajankäyttöä ja onko tästä keskustelusta hyötyä. Mulle ehkä maailmanparantaminen ei sanana tarkoita konkreettisen hyvän tekemistä, vaan se on sellaista laaja-alaista keskustelua lähes mistä tahansa.
Eli sä haluat vain kuulla perustelut, miksi jollekin talviaika on tärkeämpi kuin sulle? Tai perustelut sille, miksi toiselle on ihan sama, onko kesäaika vai talviaika? Et itse kykene päättelemään, miksi kaikki eivät ajattele kuten sinä?
Totta kai haluan! Ihan siten kuten täällä keskustellaan tuossa yhdessä ketjussa kesä- ja talviajasta.
Enhän minä ajatustenlukija ole, joten juu, en tietenkään kykene päättelemään itse, miksi joku kannattaa puoluetta x tai talviaikaa. Sinäkö siihen sitten pystyt? Mykistävää. Jos joku ajattelee eri tavalla kuin minä, hänellä voi silti olla tähän täysin eri syy kuin jollain toisella, joka ajattelee eri tavalla kuin minä.
Jos kesäaika on sulle tärkeä, niin todennäköisimpiä syitä on kaksi. Ensimmäinen on se, että sun elimistösi voi paremmin kesäajassa. Olet todennäköisesti valveilla enimmäkseen silloin, kun aurinko on kesäaikaan jo noussut, mutta sulle ei tuota ongelmia nukahtaa iltaisin, vaikka onkin vielä valoisaa. Toinen syy on, että sulla tai sun jollain sulle tärkeällä ihmisellä on sellaisia bisneksiä, joita on helpompi kesäaikana hoitaa. Tunninkin aikaero siis vaikuttaa asioihin. Jos kumpikaan ei näistä ole syy, niin ihan uteliaisuudesta kysyn, mikä se syy sitten on?
Mutta siis ei varmaan kommunikoinnissa ole ideana se, että ensiksi arvuutellaan ja tehdään päätelmiä omassa mielessä ja vasta sitten voidaan kysyä. Tuon keskustelunaiheen heitin ihan vain yhtenä esimerkkinä.
OT: Maksimaalinen valo ilta-aikaan on se syy. Kuka nyt valoisista loppukesän ja syksyn illoista haluaisi ehdoin tahdoin luopua. Aamulla voi hyvin rämpiä pilkkopimeydessä töihin, mutta pimeys mahd. aikaisin ei ole kiva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta jännää on se, että moni kokee keskustelut ja argumentoinnit raskaaksi ja "yleisen syyttäjän" touhuiksi. Sen sijaan samaiset ihmiset mieltävät esim. "ymmärrätkö sen, että..." -kommentit laadultaan "rennoksi, mukavaksi vuorovaikutukseksi".
Minä taas kutsun noita kommentteja tuomitseviksi, vähemmän korrekteiksi ja rasittaviksi. En näe tuollaisessa kommentoinnissa mitään rentoutta ja kepeyttä, vaan lähinnä äksyilyä ym. Jopa hyökkäävyyttä ja pyrkimystä alistaa toisen näkemys.
Tällaisillekkin kommenteille nauraa hirnahtelen mielessäni ja ajattelen, että ei jaksa.......:D
Eli siis et jaksa olla asiallinen vai mitä tarkoitit?
Pidätkö itseäsi jonain auktoriteettina, jolle toisten on sinun niin halutessasi perusteltava yksityiskohtaisesti jokainen sanansa? Rasittavaa. Vuorovaikutus on silloin aika työlästä. Monikaan ei pidä tuollaisesta tyylistä.