Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen törmännyt tähän kyseiseen ilmiöön. Ei vastata puheluihin kuin vain silloin kun itse tarvitaan jotain. Olen se joka aina soittaa, vaikka eivät vastataisikaan niin takaisinsoittoa ei kuulu. Ihmiset ovat kiireisiä ja itsekkäitä nykyään, ei arvosteta ystävyysuhteita. Yleensä tapahtuu dominoefekti että kyseisillä ihmisillä on omat tyyppinsä kenelle he soittelevat ja he taas eivät vastaa. Mutta itse olen hyväksynyt tilanteen ja opetellut olemaan yksin. Muutenkin aika vapaa ja levollinen sielu ja ymmärrän tämän maailman kiireet. Yksinäisyys on rassaavaa mutta ihmiset ovat nykypäivänä enemmän yksinäisiä kuin koskaan ennen. Pitää nauttia silti hetkestä ja kyllä ystävyysuhteita muodostuu aikuisenakin, ne vaan vaativat aikaa. Hyväsydämmiset ihmiset ovat harvassa nykypäivänä. :/
M24
Missä tapaisin sinut. Olisit unelma minulle. Jos siis edes olet sinkku ja minä kelpaisin sinulle. Terveisin samanikäinen nainen, jolla samanlaisia ajatuksia myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanda kirjoitti:
Mut jos on tyytyväinen siihen, ettei kauheasti pidä yhteyttä ystäviinsä ja sosiaaliset piirit on enimmäkseen työn parissa, niin miksi se ei saisi olla niin? Mun ystävät asuvat kaukana ja meillä kaikilla on omat ruuhkavuotemme menossa. Me tavataan 1-2 kertaa vuodessa ja aina juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja koska me ollaan kaikki samalla alalla, niin enimmäkseen keskustellaan töistä. Eikä nää harvat tapaamiset tee meistä yhtään sen vähempää ystäviä.
172
No jos se on aina ollut näin ja kaikille tämä sopii niin sithän siinä ei ole mitään ongelmaa. Itselleni on käynyt niin että osa kavereista vaan katosi, vaikka ennen pidettiin yhteyttä, elämäntilanteet muuttui jne. Itse yritin pitää aluksi yhteyttä mutta sitten huomasin ettei löydy kiinnostusta niin luovutin. Sen verran pitää löytyä itsearvostusta ettei jää roikkumaan yksipuolisesti ihmissuhteisiin.
Ja mulla siis on myös tällainen ystävä joka asuu eri puolella Suomea ja nähdään kerran vuodessa tai kahdessa, soitellaan sitten muutaman kerran vuodessa ja joskus 2kk välein whatsupissa jutellaan, silti on aina kiva huomata että juttu jatkuu siitä mihin jäätiin ja ystäviä tässä edelleen ollaan. Tämä on ollut tällaista jo n. 15v siitä asti kun muutin teininä eri paikkakunnalle. Sitä ennen oltiin kuin paita ja peppu.
Miten juttu voi jatkua siitä mihin se jäi, jos ette kovin hyvin ole perillä siitä mitä toistemme elämässä on tapaamisten ja yhteydenottojen välillä tapahtunut? Koskevatko jutut aina säätä yms.? Eiväthän ihmiset pysy kaiken aikaa samanlaisina vuodesta toiseen. Miten huomaatte muutokset, jos ette juurikaan ole läsnä toistenne elämässä? Vai oletteko sittenkin ystävien sijaan vain tuttavia, joiden kanssa jutellaan silloin tällöin niitä näitä?
Olen eri, mutta vastaavat kokemukset itsellä ja sanoisin näin. Arkinen elämä tietysti rullaa ja siinä tapahtuu koko ajan kaikkea, mutta syvässä ystävyydessä en kaipaa mahdollisuutta puhua siitä, mitä laittaisin tänään ruuaksi. Sitten on asiat, jotka tapahtuu muutamien vuosien kuluessa... tullaan raskaaksi, mennään naimisiin, aloitetaan uuden alan opiskelu - kaikki itselle merkityksellisiä asioita, joista ystävä putoaa kärryiltä, jos ei vuosiin tapaa. Toisaalta, nämä kuulumiset päivittää sitten aika nopeasti. Ja sitten on se syvin taso, jossa muutokset tapahtuu kymmenien vuosien sykleissä - miten hahmottaa maailman, mikä on elämässä tärkeinä, miten lopullinen kuolema on. Jos ystävyydessä liikutaan näillä tasoilla, juttua voi helposti jatkaa vaikka vuosien taon jälkeen, koska näissä ihminen muuttuu niin hitaasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Et ole kiltti ihminen, vaan epärehellinen kusipää. Esität toisille olevasi jotain muuta kuin mitä oikeasti olet.
Siis tätä logiikkaa en ymmärrä... joku ihminen soittelee minulle, pitää yhteyttä, haluaa tavata jne. ilman että minä olen millään tavalla ilmaissut että se on mieluista... ja on vielä mun velvollisuuteni vetää rajat tuolle tunkeilijalle? Jos haluan tavata jotain ihmistä, niin kyllä itse myös ilmaisen sen - mutta jos ei erikseen kiellä toista olemasta yhteydessä ja on normaalin ystävällinen (kuten olen kenelle tahansa random-tyypillekin) niin se onkih jonkun mielestä feikkaamista...- toinen epärehellinen kusipää ilmeisesti
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kyllä se vähän jokaisen oma velvollisuus on vetää omat rajansa. Jos joku on saanut sellaisen käsityksen, että olette kavereita, niin reiluinta on että teet rajasi selväksi ettei toinen jatka itsensä nolaamista soittelemalla ja haluamalla tavata.
Menitkö sinä siis kahville näiden ihmisten kanssa ja juttelit puhelimessa, vaikka et olisi halunnut olla missään yhteyksissä ollenkaan? Tällaisen kuvan aiemmasta viestistäsi ainakin sai. Sori nyt mutta tuo on ihan outo tilanne. Jos joku ihminen, jota luulen kaveriksi, lähtee kahville ja jutustelee puhelimessa pitkänkin tovin, niin kyllä minä ainakin siitä olettaisin, että se hänellekin sopii. Jos ehdotuksiin tulee vastaukseksi "en ehdi" ja "sori nyt en voi puhua", niin siitä toki luulisi normaaliälyllä varustetun ihmisen tajuavan, ettei kaveruus kiinnosta.
No millä tavalla te oikein puhutte niille ihmiselle, joiden seura on teille yhdentekevää? Ette sano mitään, mulkoilette, olette tylyjä? Minä olen ystävällinen kaikille. Niille, joiden kanssa haluan olla enemmän tekemisissä, ehdotan itsekin tapaamisia ja jos en saa vastakaikua, en jää roikkumaan. Ja sanon ihan suoraan, että "olipa kiva jutelle, ihanaa kun olet mun elämässä". Ja sitten jollekin joku "hyvää päivää" hymyillen on ystävyyttä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Et ole kiltti ihminen, vaan epärehellinen kusipää. Esität toisille olevasi jotain muuta kuin mitä oikeasti olet.
Siis tätä logiikkaa en ymmärrä... joku ihminen soittelee minulle, pitää yhteyttä, haluaa tavata jne. ilman että minä olen millään tavalla ilmaissut että se on mieluista... ja on vielä mun velvollisuuteni vetää rajat tuolle tunkeilijalle? Jos haluan tavata jotain ihmistä, niin kyllä itse myös ilmaisen sen - mutta jos ei erikseen kiellä toista olemasta yhteydessä ja on normaalin ystävällinen (kuten olen kenelle tahansa random-tyypillekin) niin se onkih jonkun mielestä feikkaamista...- toinen epärehellinen kusipää ilmeisesti
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kyllä se vähän jokaisen oma velvollisuus on vetää omat rajansa. Jos joku on saanut sellaisen käsityksen, että olette kavereita, niin reiluinta on että teet rajasi selväksi ettei toinen jatka itsensä nolaamista soittelemalla ja haluamalla tavata.
Menitkö sinä siis kahville näiden ihmisten kanssa ja juttelit puhelimessa, vaikka et olisi halunnut olla missään yhteyksissä ollenkaan? Tällaisen kuvan aiemmasta viestistäsi ainakin sai. Sori nyt mutta tuo on ihan outo tilanne. Jos joku ihminen, jota luulen kaveriksi, lähtee kahville ja jutustelee puhelimessa pitkänkin tovin, niin kyllä minä ainakin siitä olettaisin, että se hänellekin sopii. Jos ehdotuksiin tulee vastaukseksi "en ehdi" ja "sori nyt en voi puhua", niin siitä toki luulisi normaaliälyllä varustetun ihmisen tajuavan, ettei kaveruus kiinnosta.
No millä tavalla te oikein puhutte niille ihmiselle, joiden seura on teille yhdentekevää? Ette sano mitään, mulkoilette, olette tylyjä? Minä olen ystävällinen kaikille. Niille, joiden kanssa haluan olla enemmän tekemisissä, ehdotan itsekin tapaamisia ja jos en saa vastakaikua, en jää roikkumaan. Ja sanon ihan suoraan, että "olipa kiva jutelle, ihanaa kun olet mun elämässä". Ja sitten jollekin joku "hyvää päivää" hymyillen on ystävyyttä?
Ystävällinen käytös on myönteinen vastakaiku monen tapaamisia ehdottavan ihmisen mielestä. Itse totean yksinkertaisesti yleensä olevani kiireinen ellei huvita tavata jotain tyyppiä. Enkä puhu mitään siitä, että yritetään nähdä myöhemmin yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanda kirjoitti:
Mut jos on tyytyväinen siihen, ettei kauheasti pidä yhteyttä ystäviinsä ja sosiaaliset piirit on enimmäkseen työn parissa, niin miksi se ei saisi olla niin? Mun ystävät asuvat kaukana ja meillä kaikilla on omat ruuhkavuotemme menossa. Me tavataan 1-2 kertaa vuodessa ja aina juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja koska me ollaan kaikki samalla alalla, niin enimmäkseen keskustellaan töistä. Eikä nää harvat tapaamiset tee meistä yhtään sen vähempää ystäviä.
172
No jos se on aina ollut näin ja kaikille tämä sopii niin sithän siinä ei ole mitään ongelmaa. Itselleni on käynyt niin että osa kavereista vaan katosi, vaikka ennen pidettiin yhteyttä, elämäntilanteet muuttui jne. Itse yritin pitää aluksi yhteyttä mutta sitten huomasin ettei löydy kiinnostusta niin luovutin. Sen verran pitää löytyä itsearvostusta ettei jää roikkumaan yksipuolisesti ihmissuhteisiin.
Ja mulla siis on myös tällainen ystävä joka asuu eri puolella Suomea ja nähdään kerran vuodessa tai kahdessa, soitellaan sitten muutaman kerran vuodessa ja joskus 2kk välein whatsupissa jutellaan, silti on aina kiva huomata että juttu jatkuu siitä mihin jäätiin ja ystäviä tässä edelleen ollaan. Tämä on ollut tällaista jo n. 15v siitä asti kun muutin teininä eri paikkakunnalle. Sitä ennen oltiin kuin paita ja peppu.
Miten juttu voi jatkua siitä mihin se jäi, jos ette kovin hyvin ole perillä siitä mitä toistemme elämässä on tapaamisten ja yhteydenottojen välillä tapahtunut? Koskevatko jutut aina säätä yms.? Eiväthän ihmiset pysy kaiken aikaa samanlaisina vuodesta toiseen. Miten huomaatte muutokset, jos ette juurikaan ole läsnä toistenne elämässä? Vai oletteko sittenkin ystävien sijaan vain tuttavia, joiden kanssa jutellaan silloin tällöin niitä näitä?
Olen eri, mutta vastaavat kokemukset itsellä ja sanoisin näin. Arkinen elämä tietysti rullaa ja siinä tapahtuu koko ajan kaikkea, mutta syvässä ystävyydessä en kaipaa mahdollisuutta puhua siitä, mitä laittaisin tänään ruuaksi. Sitten on asiat, jotka tapahtuu muutamien vuosien kuluessa... tullaan raskaaksi, mennään naimisiin, aloitetaan uuden alan opiskelu - kaikki itselle merkityksellisiä asioita, joista ystävä putoaa kärryiltä, jos ei vuosiin tapaa. Toisaalta, nämä kuulumiset päivittää sitten aika nopeasti. Ja sitten on se syvin taso, jossa muutokset tapahtuu kymmenien vuosien sykleissä - miten hahmottaa maailman, mikä on elämässä tärkeinä, miten lopullinen kuolema on. Jos ystävyydessä liikutaan näillä tasoilla, juttua voi helposti jatkaa vaikka vuosien taon jälkeen, koska näissä ihminen muuttuu niin hitaasti.
En itse koe tuolla tavalla. Elämäni on ollut aika isoa murrosta pitkään. Koen sen merkittävästi vaikuttaneen myös arvoihini ja asenteisiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Et ole kiltti ihminen, vaan epärehellinen kusipää. Esität toisille olevasi jotain muuta kuin mitä oikeasti olet.
Siis tätä logiikkaa en ymmärrä... joku ihminen soittelee minulle, pitää yhteyttä, haluaa tavata jne. ilman että minä olen millään tavalla ilmaissut että se on mieluista... ja on vielä mun velvollisuuteni vetää rajat tuolle tunkeilijalle? Jos haluan tavata jotain ihmistä, niin kyllä itse myös ilmaisen sen - mutta jos ei erikseen kiellä toista olemasta yhteydessä ja on normaalin ystävällinen (kuten olen kenelle tahansa random-tyypillekin) niin se onkih jonkun mielestä feikkaamista...- toinen epärehellinen kusipää ilmeisesti
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kyllä se vähän jokaisen oma velvollisuus on vetää omat rajansa. Jos joku on saanut sellaisen käsityksen, että olette kavereita, niin reiluinta on että teet rajasi selväksi ettei toinen jatka itsensä nolaamista soittelemalla ja haluamalla tavata.
Menitkö sinä siis kahville näiden ihmisten kanssa ja juttelit puhelimessa, vaikka et olisi halunnut olla missään yhteyksissä ollenkaan? Tällaisen kuvan aiemmasta viestistäsi ainakin sai. Sori nyt mutta tuo on ihan outo tilanne. Jos joku ihminen, jota luulen kaveriksi, lähtee kahville ja jutustelee puhelimessa pitkänkin tovin, niin kyllä minä ainakin siitä olettaisin, että se hänellekin sopii. Jos ehdotuksiin tulee vastaukseksi "en ehdi" ja "sori nyt en voi puhua", niin siitä toki luulisi normaaliälyllä varustetun ihmisen tajuavan, ettei kaveruus kiinnosta.
No millä tavalla te oikein puhutte niille ihmiselle, joiden seura on teille yhdentekevää? Ette sano mitään, mulkoilette, olette tylyjä? Minä olen ystävällinen kaikille. Niille, joiden kanssa haluan olla enemmän tekemisissä, ehdotan itsekin tapaamisia ja jos en saa vastakaikua, en jää roikkumaan. Ja sanon ihan suoraan, että "olipa kiva jutelle, ihanaa kun olet mun elämässä". Ja sitten jollekin joku "hyvää päivää" hymyillen on ystävyyttä?
Niin mutta selvennä nyt, että lähdetkö oikeasti kahville näiden kanssa, jotka sitä ehdottavat, vaikket haluaisikaan?
Siis kyllähän ystävällisestikin voi kieltäytyä. Ystävällisestikin voi sanoa, että nyt en ehdi puhua. Ei tarvitse mulkoilla eikä lyödä luuria korvaan.
Olethan sinä herranen aika heille alunperin puhelinnumerosikin antanut. Kysymys kuuluu miksi ihmeessä.
Tämä keskustelu on ollut hämmentävä. Olen luullut ystävän olevan monelle sellainen ihminen, joka halutaan pitää omassa elämässä mukana. Tässä keskustelussa taas monen viesti on ollut aivan päinvastainen: hyvä ystävä on sellainen, jota ei ole painetta tavata kovin usein. Olen yllättynyt näin isosta näkemyserosta ystävyyttä koskien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämän ketjun luettuani, en yhtään ihmettele, miksi jotkut ihmiset ovat yksinäisiä. Minusta yleensä ihmissuhteet ovat luontevia ja helppoja.
Näille valittajille ihmissuhteet ovat jotain kummaa. Lasketaan vastasoittoja ja itketään, jos joku ei ehdi vastaamaan puhelimeen. Jos ei vastaa puhelimeen, kun valittaja ei ole kymmenestä kahvikutsusta kieltäytymisestä ymmärtänyt, ettei toinen halua, uhotaan kostoa ja vaikka mitä.
Minusta nämä valittajat kuulostavat jopa pelottavilta. Liimautuvat toisiin ihmisiin kiinni. Kytätään, että onko se lomalla, vaikka ei vastaa puhelimeen. Käytetään vuorokausitolkulla energiaa kyttäämällä somea, missä se oli ja pohtimalla, että miksi se ei vastaa ja mitä se tekee ja mitähän se ajattelee minusta. Vaikuttaa jo vaarallisen stalkkaajan merkeiltä.
En yhtään ihmettele, ettei kaveripiirissä kukaan halua tällaisen ihmisen kanssa ollakkaan tekemisissä. Kun näistä ei pääse irti, vaan pitäisi olla koko ajan vuorovaikutuksessa ja tekemisissä.
Kun ihmissuhteiden pitäisi kuitenkin olla helppoja, eikä mitään velvollisuuksia ja raastavaa tunteiden paloa ja kostoa ja itkua.
Minä ainakin lähtisin tuollaista ihmistä karkuun todella lujaa
Ihanaa, kun pari ystävää on lopettanut yhteydenpidon. Säästyy joululahjarahat, synttärilahjarahat ja ei tarvi mokomia kiukkupusseja yrittää edes miellyttää. Hyvät kaverit jää ja niitä ei tarvi koko ajan mielistellä, vaan tavataan, kun siltä tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun luettuani, en yhtään ihmettele, miksi jotkut ihmiset ovat yksinäisiä. Minusta yleensä ihmissuhteet ovat luontevia ja helppoja.
Näille valittajille ihmissuhteet ovat jotain kummaa. Lasketaan vastasoittoja ja itketään, jos joku ei ehdi vastaamaan puhelimeen. Jos ei vastaa puhelimeen, kun valittaja ei ole kymmenestä kahvikutsusta kieltäytymisestä ymmärtänyt, ettei toinen halua, uhotaan kostoa ja vaikka mitä.
Minusta nämä valittajat kuulostavat jopa pelottavilta. Liimautuvat toisiin ihmisiin kiinni. Kytätään, että onko se lomalla, vaikka ei vastaa puhelimeen. Käytetään vuorokausitolkulla energiaa kyttäämällä somea, missä se oli ja pohtimalla, että miksi se ei vastaa ja mitä se tekee ja mitähän se ajattelee minusta. Vaikuttaa jo vaarallisen stalkkaajan merkeiltä.
En yhtään ihmettele, ettei kaveripiirissä kukaan halua tällaisen ihmisen kanssa ollakkaan tekemisissä. Kun näistä ei pääse irti, vaan pitäisi olla koko ajan vuorovaikutuksessa ja tekemisissä.
Kun ihmissuhteiden pitäisi kuitenkin olla helppoja, eikä mitään velvollisuuksia ja raastavaa tunteiden paloa ja kostoa ja itkua.
Minä ainakin lähtisin tuollaista ihmistä karkuun todella lujaa
Sosiaalinen pääoma kerääntyy yksille ja samoille tahoille siinä missä taloudellinenkin vauraus. Et tarvitse ystävien seuraa niin kipeästi, jos sinulla on esimerkiksi hyvät ja läheiset perhesuhteet. Ellei ole, niin ystävien merkitys elämässä väistämättä korostuu, koska henkilön sosiaaliset tarpeet eivät perhesuhteissa täyty.
Olen luullut, että ystävät antaa voimaa, ilahduttaa ja heille on aina aikaa vaikka sen viiden minuutin puhulun ajan, mutta ei näin ole näköjään monenkaan mielestä. Älkää puhuko ystävistä, jos kohtelu on tuollaista puolin ja toisin. Heitä kutsutaan tuttaviksi ja ehkä kavereiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on ollut hämmentävä. Olen luullut ystävän olevan monelle sellainen ihminen, joka halutaan pitää omassa elämässä mukana. Tässä keskustelussa taas monen viesti on ollut aivan päinvastainen: hyvä ystävä on sellainen, jota ei ole painetta tavata kovin usein. Olen yllättynyt näin isosta näkemyserosta ystävyyttä koskien.
Ehkä kyse enemmän määrästä kuin laadusta, itse ainakin ajattelen, että ystäväni ovat mukana elämässäni, vaikka emme näkisi ja kahvittelisi aikoihin. On luotto, että jos jotain isompaa elämänmuutosta tapahtuu, silloin otetaan yhteyttä ja kerrotaan. Ellei mitään kuulu, on luotto, että arki sujuu ennallaan, pikkutapahtumia tietysti täynnä, mutta niistäkin merkityksellisempiä ennättää kyllä puimaan sitten, kun taas nähdään.
Eniten kuitenkin on kyse ymmärryksestä, missä tilanteessa toinen elää. Jos hänellä on jokin murros, jossa kokee tarvetta esim. jutteluun useammin, niin sitten tietysti aika otetaan vaikka mistä. Ja tähänkin voi luottaa, että niin se ystävä tekee.
Mutta jos tilanne on, kuten meillä aikuisilla kai useimmiten on, bisnes kuten tavallista, niin miksi päivittelisimme viikon ruokalistojamme, kun muutenkin on kiire.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Eli siis kilttinä oleminen tarkoittaa mielestäsi hyvää syytä sille, että sinä voit sen varjolla loputtomiin vältellä sinulle epämukavia sosiaalisia tilanteita? Sinä voit ihmissuhteissa pelailla roolipelejä, jotta sinun ei tarvitsisi nähdä toisten pettymystä siihen, ettet missään välissä välittänytkään heistä aidosti, vaikka sitä jaksoit tavatessa esittää, koska mielsit sen kuuluvan asiaan? Halusit vain itse olla pidetty ja saada myönteistä huomiota toisilta, vähät heidän tunteistaan. Olet halveksittava ihminen!
Kun rajallista aikaa joutuu priorisoimaan, niin ei oikein jaksaisi lätistä tosiaan tuntikausia puhelimessa jonkun ihmisen kanssa, joka ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Toinen, mikä ärsyttää, on se, että jos ei vastaa, ollaan vihassa kostamassa, että miksi et vastannut, kun soitin. Nyt en oo enää ystävä ja en ota yhteyttä. Ihan vapaasti. Minulla ei ole puhelin koko ajan matkassa ja kädessä. Monissa tilanteissa en voi vastata. Tai puhelin on jossain laukun pohjalla tuntikausia.
Ennen lankapuhelimien aikaan oli paljon helpompaa, kun ei ollut tätä pakkokuvitelmaa, että kaikkien pitää olla just tällä sekunnolla valmis lärpättämään puhelimessa tms. kun minulla on yksinäinen olo. Voit pitää minua halveksittavana ihan vapaasti, mutta en ole pyytänyt ketään soittelemaan minulle tai tahtomaan kahville tms. Pakko rajata, mitä ehtii tehdä elämässään. Ihan hyvä, jos energiasyöpöt kostavat ja eivät pidä enää yhteyttä.
Ongelma ei ole se, ettet halua olla jonkun ihmisen seurassa, vaan passiivis-aggressiivinen tyylisi. Mikset voi suoraan tehdä selväksi sitä, että toivo tältä ystävyyssuhteelta samoja asioita kuin tämä toinen osapuoli? Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita. Toimintatyylisi on ikävä.
Olen ihan mukava ihminen. Mutta minulla on oma elämä. Kiireinenkin. Ja vapaat haluan suunnitella itse ja tehdä omia juttujani.
Mutta koska olen mukava ihminen, huomaan aina, että joku oudompi alkaa lähetyä minua. Jonkun harrastuksen tms. kautta. Pyydetään fb-kaveriksi. Sitten puhelinnumeroa. Kutsutaan lenkille tai kahville tai kylään tms.
Yleensä jo tässä vaiheessa yritän selittää, ettei minulla ole oikein aikaa sitoutua mihinkään uuteen, tiiviiseen ystävyyteen. Mutta ei, se ei riitä. Kohta huomaan aamulla koneen aukaistuani, että fb.ssä on monta viestiä, missä vuodatetaan asioita ja kutsutaan sinne ja tänne ja yritetään sopia tapaamisia. Yritän kauniisti selittää, että kyllä minulla on nyt vapaata, mutta olen menossa siivoamaan äidilleni ja illalla on lasten harkat. No se inkutus jatkuu. Joko huomenna tai ylihuomenna. Anna työvuorosi. Siinä vaiheessa tuntuu, että minut ajetaan nurkkaan. Kun edelleen kieltäydyn, suututaan ja loukkaannutaan, että miksi et halua nähdä. No tässä se kiltin tytön rooli juuri on. Ajattelen, että tapaan kerran, niin jos tästä sitten pääsisi. No ei, kun se vauhti vain kiihtyy ja huomaan, että puhelimessa on vastaamattomia puhelua 5, kun tongin sen laukusta. Kun soitan, että mitä asiaa oli, ei ollutkaan asiaa, vaan haluttiin vain jutella ja alkaa kuulustelu, että miksi et vastannut.
Kyllä, voin olla itsekäs kusipää, mutta alan vältellä tällaista ihmistä. Ja olen onnellinen, jos hän haluaa kostaa ja päättää olla soittamatta minulle enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen luullut, että ystävät antaa voimaa, ilahduttaa ja heille on aina aikaa vaikka sen viiden minuutin puhulun ajan, mutta ei näin ole näköjään monenkaan mielestä. Älkää puhuko ystävistä, jos kohtelu on tuollaista puolin ja toisin. Heitä kutsutaan tuttaviksi ja ehkä kavereiksi.
Minusta taas juuri tuttavien ja kavereiden kanssa riittää viiden minuutin puhelut, mutta ystävien kanssa jutellaan pidempään ja syvällisemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Eli siis kilttinä oleminen tarkoittaa mielestäsi hyvää syytä sille, että sinä voit sen varjolla loputtomiin vältellä sinulle epämukavia sosiaalisia tilanteita? Sinä voit ihmissuhteissa pelailla roolipelejä, jotta sinun ei tarvitsisi nähdä toisten pettymystä siihen, ettet missään välissä välittänytkään heistä aidosti, vaikka sitä jaksoit tavatessa esittää, koska mielsit sen kuuluvan asiaan? Halusit vain itse olla pidetty ja saada myönteistä huomiota toisilta, vähät heidän tunteistaan. Olet halveksittava ihminen!
Kun rajallista aikaa joutuu priorisoimaan, niin ei oikein jaksaisi lätistä tosiaan tuntikausia puhelimessa jonkun ihmisen kanssa, joka ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Toinen, mikä ärsyttää, on se, että jos ei vastaa, ollaan vihassa kostamassa, että miksi et vastannut, kun soitin. Nyt en oo enää ystävä ja en ota yhteyttä. Ihan vapaasti. Minulla ei ole puhelin koko ajan matkassa ja kädessä. Monissa tilanteissa en voi vastata. Tai puhelin on jossain laukun pohjalla tuntikausia.
Ennen lankapuhelimien aikaan oli paljon helpompaa, kun ei ollut tätä pakkokuvitelmaa, että kaikkien pitää olla just tällä sekunnolla valmis lärpättämään puhelimessa tms. kun minulla on yksinäinen olo. Voit pitää minua halveksittavana ihan vapaasti, mutta en ole pyytänyt ketään soittelemaan minulle tai tahtomaan kahville tms. Pakko rajata, mitä ehtii tehdä elämässään. Ihan hyvä, jos energiasyöpöt kostavat ja eivät pidä enää yhteyttä.
Ongelma ei ole se, ettet halua olla jonkun ihmisen seurassa, vaan passiivis-aggressiivinen tyylisi. Mikset voi suoraan tehdä selväksi sitä, että toivo tältä ystävyyssuhteelta samoja asioita kuin tämä toinen osapuoli? Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita. Toimintatyylisi on ikävä.
Olen ihan mukava ihminen. Mutta minulla on oma elämä. Kiireinenkin. Ja vapaat haluan suunnitella itse ja tehdä omia juttujani.
Mutta koska olen mukava ihminen, huomaan aina, että joku oudompi alkaa lähetyä minua. Jonkun harrastuksen tms. kautta. Pyydetään fb-kaveriksi. Sitten puhelinnumeroa. Kutsutaan lenkille tai kahville tai kylään tms.
Yleensä jo tässä vaiheessa yritän selittää, ettei minulla ole oikein aikaa sitoutua mihinkään uuteen, tiiviiseen ystävyyteen. Mutta ei, se ei riitä. Kohta huomaan aamulla koneen aukaistuani, että fb.ssä on monta viestiä, missä vuodatetaan asioita ja kutsutaan sinne ja tänne ja yritetään sopia tapaamisia. Yritän kauniisti selittää, että kyllä minulla on nyt vapaata, mutta olen menossa siivoamaan äidilleni ja illalla on lasten harkat. No se inkutus jatkuu. Joko huomenna tai ylihuomenna. Anna työvuorosi. Siinä vaiheessa tuntuu, että minut ajetaan nurkkaan. Kun edelleen kieltäydyn, suututaan ja loukkaannutaan, että miksi et halua nähdä. No tässä se kiltin tytön rooli juuri on. Ajattelen, että tapaan kerran, niin jos tästä sitten pääsisi. No ei, kun se vauhti vain kiihtyy ja huomaan, että puhelimessa on vastaamattomia puhelua 5, kun tongin sen laukusta. Kun soitan, että mitä asiaa oli, ei ollutkaan asiaa, vaan haluttiin vain jutella ja alkaa kuulustelu, että miksi et vastannut.
Kyllä, voin olla itsekäs kusipää, mutta alan vältellä tällaista ihmistä. Ja olen onnellinen, jos hän haluaa kostaa ja päättää olla soittamatta minulle enää.
Täsmälleen!
Lisäksi kun tähän vielä, että ihminen, jonka on tavannut, on ollut SIINÄ TILANTEESSA (harrastus, jotkut yhteisten kavereiden kanssa tapaamiset, jne) ihan kiva ja hauska tyyppi, joten ajattelet, että no mikä ettei me JOSKUS voitaisi tavatakin. Eli itsellä on olettamus, että olen tavannut kivan ja hauskan tyypin, jonka kanssa on kiva törmätä, jos tilanteet ja aikataulut sen sallii. Toinen on nähtävästi kuvitellut ryhtyvänsä elämänikäiseen ystävyyteen, jossa jaetaan kaikki asiat ja ollaan koko ajan läsnä.
Toinen asia, mikä näissä tyypeissä sitten todella risoo, on se tadaa itsekkyys. Vaikka olen juurta jaksain selittänyt, mikä elämäntilanteeni on = miksi minulle on todella hankalaa tehdä mitään viikonlopun yli kestäviä reissuja, poikkeuksetta kutsutaan viikonloppuna yön yli kestäville jutuille, halloweenbileisiin, joulunalusistujaisiin, pekkaspäivän rientoihin. Ja luonnollisesti loukkaannutaan, kun kieltäydyn, aluksi uudelleen jälleen kerran selittäen, lopulta jo aika tylysti "joo ei mulle nää viikonloput kovin hyvin käy".
Eli mehän tässä itsekkäitä olemme, kun emme a) vaan saatana sovita näitä ihmisiä elämäämme, b) osaa alun perin olla tutustumatta yhtään keneenkään, kun et voi tietää, minkä takiaisen eläämääsi saat.
Summana: parasta lakata olemasta ystävällinen, mukava, helposti lähestyttävä. Ja ainakaan ei kannata sekuntiakaan olla hauska tai ymmärtäväinen, ne ovat takuukilleri.
Summa summarum tästä keskustelusta: yksinäinen kelpaa oikein hyvin ystäväksi siinä vaiheessa, kun hän ei enää ole yksinäinen. Karua, mutta näin se taitaa mennä. Harva vain yleensä viitsisi tätä asiaa todeta ääneen. Ei mikään ihme, että moni kokee yksinäisyyden vankilaksi, josta ei pääse pois.
Minusta ärsyttävin piirre noissa takertujissa on se, että he vaativat usein sinua elämäänsä, kirjaimellisesti. Osallistumaan juttuihin, joita he järjestävät, viis siitä, paljonko matkustamista tai muuta epämukavaa se sinulta vaatii. Kuuntelemaan juttujaan, kun he soittavat, mutta eivät vastaa, jos sitten soitat takaisin. Jos yrität justiin ehdottaa jotain itsellesi helppoa kuten kahvit kaupungilla, ei se heille sovi. Mutta ensi viikonloppuna meillä on semmoiset matonpuistelutalkoobileet tyttöjen kesken 500 km päässä, kai sä pääset?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanda kirjoitti:
Mut jos on tyytyväinen siihen, ettei kauheasti pidä yhteyttä ystäviinsä ja sosiaaliset piirit on enimmäkseen työn parissa, niin miksi se ei saisi olla niin? Mun ystävät asuvat kaukana ja meillä kaikilla on omat ruuhkavuotemme menossa. Me tavataan 1-2 kertaa vuodessa ja aina juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja koska me ollaan kaikki samalla alalla, niin enimmäkseen keskustellaan töistä. Eikä nää harvat tapaamiset tee meistä yhtään sen vähempää ystäviä.
172
No jos se on aina ollut näin ja kaikille tämä sopii niin sithän siinä ei ole mitään ongelmaa. Itselleni on käynyt niin että osa kavereista vaan katosi, vaikka ennen pidettiin yhteyttä, elämäntilanteet muuttui jne. Itse yritin pitää aluksi yhteyttä mutta sitten huomasin ettei löydy kiinnostusta niin luovutin. Sen verran pitää löytyä itsearvostusta ettei jää roikkumaan yksipuolisesti ihmissuhteisiin.
Ja mulla siis on myös tällainen ystävä joka asuu eri puolella Suomea ja nähdään kerran vuodessa tai kahdessa, soitellaan sitten muutaman kerran vuodessa ja joskus 2kk välein whatsupissa jutellaan, silti on aina kiva huomata että juttu jatkuu siitä mihin jäätiin ja ystäviä tässä edelleen ollaan. Tämä on ollut tällaista jo n. 15v siitä asti kun muutin teininä eri paikkakunnalle. Sitä ennen oltiin kuin paita ja peppu.
Miten juttu voi jatkua siitä mihin se jäi, jos ette kovin hyvin ole perillä siitä mitä toistemme elämässä on tapaamisten ja yhteydenottojen välillä tapahtunut? Koskevatko jutut aina säätä yms.? Eiväthän ihmiset pysy kaiken aikaa samanlaisina vuodesta toiseen. Miten huomaatte muutokset, jos ette juurikaan ole läsnä toistenne elämässä? Vai oletteko sittenkin ystävien sijaan vain tuttavia, joiden kanssa jutellaan silloin tällöin niitä näitä?
Olen eri, mutta vastaavat kokemukset itsellä ja sanoisin näin. Arkinen elämä tietysti rullaa ja siinä tapahtuu koko ajan kaikkea, mutta syvässä ystävyydessä en kaipaa mahdollisuutta puhua siitä, mitä laittaisin tänään ruuaksi. Sitten on asiat, jotka tapahtuu muutamien vuosien kuluessa... tullaan raskaaksi, mennään naimisiin, aloitetaan uuden alan opiskelu - kaikki itselle merkityksellisiä asioita, joista ystävä putoaa kärryiltä, jos ei vuosiin tapaa. Toisaalta, nämä kuulumiset päivittää sitten aika nopeasti. Ja sitten on se syvin taso, jossa muutokset tapahtuu kymmenien vuosien sykleissä - miten hahmottaa maailman, mikä on elämässä tärkeinä, miten lopullinen kuolema on. Jos ystävyydessä liikutaan näillä tasoilla, juttua voi helposti jatkaa vaikka vuosien taon jälkeen, koska näissä ihminen muuttuu niin hitaasti.
Juuri näin se meillä menee, kiitos kun avasit tämän vähän tarkemmin. Toki me vaihdetaan myös niitä arkisia kuulumisia mutta tiivistetysti ja kysellään neuvoa niissä asioissa, mutta tosiaan liikutaan vähän syvemmällä tasolla eikä ole tarvetta raportoida jokaista liikettä toiselle. Miehen kanssa sitten tulee selvitettyä ne arkiset asiat niin ei ole tarvetta muiden kanssa käydä niitä läpi.
Vierailija kirjoitti:
Summa summarum tästä keskustelusta: yksinäinen kelpaa oikein hyvin ystäväksi siinä vaiheessa, kun hän ei enää ole yksinäinen. Karua, mutta näin se taitaa mennä. Harva vain yleensä viitsisi tätä asiaa todeta ääneen. Ei mikään ihme, että moni kokee yksinäisyyden vankilaksi, josta ei pääse pois.
No ei kyllä ihan noinkaan. Yksinäinen ei ole yksinäinen siinä vaiheessa, kun hän ymmärtää, että toinen ei voi tulla hänen elämäänsä yksinäisyyttä poistamaan kokonaan, koko ajaksi, vaan hetkeksi tuomaan seuraa. Ja sitten on oltava taas yksin vähän aikaa, joo.
On ihan harhaluulo, että meillä, joilla ystäviä on = emme katso olevamme yksinäisiä, olisi ystäviä koko ajan joka sormelle just silloin, kun itse haluaa. Myös meillä on mälsiä iltoja, jolloin ketään ei huvita mikään, eikä varsinkaan se, mitä itse haluaisi tehdä. Myös me käymme yksin syömässä, kävelyllä, emmekä saa juttuseuraa, sen vuoksi, että nyt ei kukaan tahdo, jouda, ei niitä huvita.
Se ilta, syömässä tai kävelemässä käyminen, jne on vaan kuitenkin yksi ilta ja kohta varmaan jotain taas huvittaa. Emme anna sen illan pilata ystävyyttä ja vanno kostoa sekä kieri itsesäälissä.
Alue: Aihe vapaa
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kyllä se vähän jokaisen oma velvollisuus on vetää omat rajansa. Jos joku on saanut sellaisen käsityksen, että olette kavereita, niin reiluinta on että teet rajasi selväksi ettei toinen jatka itsensä nolaamista soittelemalla ja haluamalla tavata.
Menitkö sinä siis kahville näiden ihmisten kanssa ja juttelit puhelimessa, vaikka et olisi halunnut olla missään yhteyksissä ollenkaan? Tällaisen kuvan aiemmasta viestistäsi ainakin sai. Sori nyt mutta tuo on ihan outo tilanne. Jos joku ihminen, jota luulen kaveriksi, lähtee kahville ja jutustelee puhelimessa pitkänkin tovin, niin kyllä minä ainakin siitä olettaisin, että se hänellekin sopii. Jos ehdotuksiin tulee vastaukseksi "en ehdi" ja "sori nyt en voi puhua", niin siitä toki luulisi normaaliälyllä varustetun ihmisen tajuavan, ettei kaveruus kiinnosta.