Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Aina on ihmisiä joilla on lauma sukulaisia ja lapsuuden ystäviä (koulukavereita)

Sit muutetaan ja kun omat sosiaaliset kyvyt on mitä on jäädään yksin.

Poikkeus: hommataan mies ja lapsi.

Lapsen kaverien vanhemmat saa toimittaa ystävien virkaa:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä huomasin myös ettei mulla ollut yhtään oikeita ystäviä kun muutin toiselle paikkakunnalle. Aluksi soittelin ja kävin katsomassa kavereita, mutta jossain vaiheessa alkoi tympiä se, ettei kukaan ollut minusta kiinnostunut tai kukaan ei ottanut yhteyttä. Ajattelin kokeilla kauan menee, että joku soittaa minulle ja kysyy kuulumisia tai kutsuu kylään. Nyt on mennyt kahdeksan vuotta ja yksi entinen kaveri on tänä aikana laittanut kerran viestiä, tosin siitäkin on aikaa jo seitsemän vuotta. Tätä ennen olin ajatellut että mulla on paljon ystäviä ja luullut että ihan hyviä ja tärkeitäkin sellaisia, Kyllähän se vähän loukkasi kun huomasin ystävyyden olleen täysin yksipuolista. Tosin viihdyn hyvin näin itsekin eikä asia nykyään juurikaan vaivaa :)

????????

normi ihminen yrittäisi tehdä pari uutta ystävää????

Ei se oo kavereittes syy et sä muutit jonnekin peräkorpeen kuolemaan?

En itseasiassa muuttanut peräkorpeen kuolemaan vaan muutin sieltä peräkorvesta pois. Jonkun aikaa kotiinkin löytää uusia kavereita, mutta yllättävän haastavaa se tuntuu näin aikuisena olevan. Nykyään pidän itseni niin kiireisenä, ettei edes olisi aikaa lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaupungissa on helppo ja mukava elää yksinäisenä :)

oikein hyvä mielipide

Ja kyllä aivan hirveän pelottava olisikin ihmisinen, joka muuttaisi peräkorpeen kuolemaan ja yrittäisi tehdä uusia ystäviä...vampyyrilta kuulostaa:-)

Tuo on totta, että aikuisiällä ystävystyminen ei tosiaankaan ole mikään itsestään selvyys. Johtuen juuri siitä, että kaikilla on  ne omat kuviot, kellä vaativammat, kellä helpommat. Silti joskus onnistaa, joten avoinhan kannattaa aina olla.

Juuri näin. Aikuisena ystävystyminen edellyttää avarakatseisuutta ja kärsivällisyyttä. Enää ei riitä, että osutaan samaan aikaan samanvärisissä kurahousuissa samalle hiekkalaatikolle. Mitä enemmän aikuisena etsii itsensä kaltaista ihmistä, sitä kauemmin joutuu etsimään. Ja samoin, jos etsii ystävyyttä ensisilmäyksellä, voi joutua etsimään pitkään. Aikuisena toisen ihmisen elämään pääsee mukaan vähitellen. Ensin jonon jatkoksi muiden läheisten ja ystävien jälkeen eikä kyynärpäitä käyttäen rynnimällä jonon kärkeen. Toisen ihmisen elämästä pitää siis ensin löytää se pieni kolo, johon uusi tuttavuus mahtuu. Ja vasta ajan kanssa se kolo voi suurentua. Vaatimuksilla, kiukuttelulla ja draamailulla tuo kolo vain täyttyy muilla ihmisillä ja asioilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.

No joku siellä mainitsi että ystävistä ei kuulu mitään muuten kun tarvitsevat terapeuttia, kerroin vaan vastaavasta kokemuksestani. En tarkoittanut että sinä tarvitsisit.

Tottakai ihminen on sosiaalinen olento ja suurin osa kaipaa ihmistä vierelleen. Kaikki perustuu kuitenkin vapaaehtoisuuteen eikä ketään voi velvoittaa olemaan toiselle kaveri ja yksinäisyydeltä pelastaja, ei kukaan halua itselleen ripustautuvaa kaveria, En mäkään halua että kukaan näkee mua velvollisuuden tunteesta vaan siksi että oikeasti haluaa. On muakin harmittanut että suuri osa kavereista on kadonnut, mutta ymmärrän että aika paljon erilaiset elämäntilanteet ja elämäntavat vaikuttaa tähän. Onneksi elämääni on kuitenkin jäänyt muutama kaveri mutta se on vaatinut myös minulta aktiivisuutta, en ole itsekään niin hyvä pitämään yhteyttä ja olen introvertti, viihdyn aika paljon yksikseni, mutta näistä ihmisistä oon halunnut pitää kiinni ja ilmeisesti oon ollut myös niiden mielestä tarpeeksi kiinnostava ja tärkeä että yhteytemme on säilynyt jo vuosikymmeniä.

Lisään vielä että jonkinlainen vastuu on yksilöllä myös omasta onnellisuudesta ja sosiaalisuudesta. Ei kukaan halua olla kenenkään terapeutti koko ajan ja on myös kiva vaan pitää hauskaa välillä ja nauttia elämästä. Ja tämän sanon myös yksinäisyyden ja masennuksen kokeneena, ymmärrän asiat molemmat puolet.

Kuka tässä ketjussa on sanonut kaipaavansa ystävästä itselleen terapeuttia? En ole tällaista kommenttia huomannut.

Heti 1. kommentissa maininta terapeutista🙈

Kukaan tässä ketjussa ei ole sanonut kaipaavansa ystävästä ITSELLEEN terapeuttia. Tuo maininta terapeutista on aivan eri juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä haluan, että ystävän kanssa olemme molemmat läsnä toistemme elämässä. Ei ystävyyteen mielestäni riitä pelkästään se, että annetaan ajoittain tilannekatsauksia tapahtumista kummankin elämässä. Ei se riitä pitämään yllä läheisyyden tunnetta kahden ihmisen välillä.

Mä taas en ymmärrä koko ystävyyttä jossa kumpikin elää tahoillaan sitä omaa elämäänsä ja sitten säännöllisesti raportoidaan (eli vaihdetaan kuulumisia) joko puhelimitse tai kasvotusten mitä siinä omassa elämässä on tapahtunut. Mikä tuossa oikein on ideana?

En tiedä. Itse olen tuollaiseen liian epäsosiaalinen. Kasvokkain tapaaminen ja asioiden yhdessä tekeminen on minulle tärkeää. Ilman sitä kiinnostukseni toiseen ihmiseen ei pysy yllä. En jaksa olla kiinnostunut heidän kuulumisistaan mikäli emme myöskin säännöllisesti tapaa. Tuntuukin, että elän aivan väärällä aikakaudella. En sovi someaikaan lainkaan.

Sama juttu, en ymmärrä miksi minun pitäisi (enää) edes olla kiinnostunut "ystävän" elämästä ja tekemisistä jos en kuulu kyseisen ihmisen elämään missään muussa muodossa kuin tällaisen raportointipuhelun vastaanottajana. Millainen ihminen kuvittelee tuollaisen olevan ystävyyttä?

Olen välillä epäillyt, että osa ihmisistä kokee tällaisen yhteydenoton jollain tavalla terapeuttisena toimintana. Saat viestin tai puhelun koottua ajatuksesi siitä, mitä kaikkea elämässäsi sillä hetkellä on meneillään. Puhelun jälkeen arki tuntuu taas hiukan jäsentyneemmältä ja tarpeesi olla yhteydessä toiseen ihmiseen onkin sillä kertaa tyydytetty.

Kai tällainen ihminen sitten miettii puhelun tai viestittelyn jälkeen, että turha enää tavata kun kaikki olennainen tulikin jo toiselle äsken kerrottua. Heille ilmeisesti yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole niin tärkeää kuin tämä mahdollisuus purkaa sydäntään ja koota ajatuksiaan yhteen yhteydenoton aikana.

Järkeenkäypää juu, mutta ei tuollainen ole edes kaveruutta ystävyydestä puhumattakaan. Sitähän on tuollaiselle itsekkäälle ja piittaamattomalle minä-minä-ihmiselle pelkkä ilmainen terapeutti eli nätisti sanottuna p*skaämpäri.

Ei tuollainen ole ihmissuhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.

Tottakai ihminen on sosiaalinen olento ja suurin osa kaipaa ihmistä vierelleen. Kaikki perustuu kuitenkin vapaaehtoisuuteen eikä ketään voi velvoittaa olemaan toiselle kaveri ja yksinäisyydeltä pelastaja, ei kukaan halua itselleen ripustautuvaa kaveria, En mäkään halua että kukaan näkee mua velvollisuuden tunteesta vaan siksi että oikeasti haluaa. On muakin harmittanut että suuri osa kavereista on kadonnut, mutta ymmärrän että aika paljon erilaiset elämäntilanteet ja elämäntavat vaikuttaa tähän. Onneksi elämääni on kuitenkin jäänyt muutama kaveri mutta se on vaatinut myös minulta aktiivisuutta, en ole itsekään niin hyvä pitämään yhteyttä ja olen introvertti, viihdyn aika paljon yksikseni, mutta näistä ihmisistä oon halunnut pitää kiinni ja ilmeisesti oon ollut myös niiden mielestä tarpeeksi kiinnostava ja tärkeä että yhteytemme on säilynyt jo vuosikymmeniä.

Lisään vielä että jonkinlainen vastuu on yksilöllä myös omasta onnellisuudesta ja sosiaalisuudesta. Ei kukaan halua olla kenenkään terapeutti koko ajan ja on myös kiva vaan pitää hauskaa välillä ja nauttia elämästä. Ja tämän sanon myös yksinäisyyden ja masennuksen kokeneena, ymmärrän asiat molemmat puolet.

Kuka tässä ketjussa on sanonut kaipaavansa ystävästä itselleen terapeuttia? En ole tällaista kommenttia huomannut.

Heti 1. kommentissa maininta terapeutista🙈

Kukaan tässä ketjussa ei ole sanonut kaipaavansa ystävästä ITSELLEEN terapeuttia. Tuo maininta terapeutista on aivan eri juttu.

Joku kertoi ettei ystävistä kuulu muuten kun silloin kun tarvitsevat terapeuttia, kerroin vastaavasta kokemuksestani. En tarkoittanut että sinä tarvitsisit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä olen pohdiskellut,mikä luonteessani on sellaista,etteivät tuttavani ota yhteyttä esim? kesällä ,kun olen paikkakunnalla usean kuukauden.He kyllä tietävät,että olemme siellä.

Olen positiivinen ,iloinen,ystävällinen.Nyt usean vuoden ajan ,olen itse soitellut ja pyytänyt kyläilemään.Kyllä ovat tulleet ja useamman tunnin olemme viettäneet aikaa yhdessä.

On ollut ihan leppoisaa ja onhan sieltä sitten se kyläkutsukin tullut seuravana kesänä tai talvena,,,,tai sitten ei.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan ,että olen se aloitteentekijä,mutta silti ihmettelen kovasti mielessäni.

Soittelempa ihan vaan kuulumisia,enempää kutsuillani hätyyttämällä---no silloin se vastavierailukutsu sitten sieltä kuuluu.

Ns.peiliin olen katsonut ja ihmetellyt.

Se hyvä puoli asiassa kyllä on ,että jos ei huvita jostain syystä esim jonakin kesänä tai talvena nähdä heitä,niin kun ei soittele ,saa takuuvarmasti olla rauhassa-sekin on mukavaa.

Vink,vink ,mikähän pitää minussa muuttua.?

Tämä on aika yleinen ongelma. Kyse ei luultavasti ole sinusta missään määrin, vaan näistä toisista ihmisistä. Tapaamisesi on mukava juttu, mutta heidän elämänsä pyörii hyvin ilman sitäkin ja siksi he eivät jaksa panostaa yhteydenpitoon.

Tämä on niin totta. Aina on kiva tavata ystäviä, mutta kyllä mun elämä pyörii radallaan ihan hyvin tapaamattakin heitä. Ei mulla oikein ole yhtään ihmistä jota tarvitsisin elämääni, että se pyörisi. Nytkin on mies ja kavereita, mutta silti tulee käytyä paljon yksin tapahtumissa, kun muille ei aikataulut sovi/aihepiiri ei kiinnosta. Sama on mun ystävillä, heidän elämä pyörii ihan omalla painollaan ilman muakin. Sehän se on parasta tässä; kukaan ei tarvi toistaan mihinkään, mutta yhteyttä pidetään puolin ja toisin, enemmän ja vähemmän. Silloin kyseessä on halu olla yhteydessä ihan muuten vaan, eikä sen takia että toisesta olisi jotain hyötyä.

Tästä oli juttua hidasta elämää -sivulla, jota seuraan facebookissa, sitä parempi ihmissuhde mitä vähemmän tarvitset sitä tjsp. Eli näinhän se parhaimmillaan menee niin kuin kuvailet :)

Nyt muistin miten se suunnilleen meni: "paras ihmissuhde on sellainen jossa sinä rakastat toista enemmän kuin tarvitset häntä". Oli tarkoitettu parisuhteeseen mutta voi sitä soveltaa ystävyyssuhteisiinkin. Harmi kun en löydä sitä kuvaa. Mielestäni aika osuva.

Voisko katsoa peiliin..

Näkyykö sieltä semmoinen naama jonka kanssa kehtaa hengata kaupungilla

Voi myös miettiä onko hauskaa seuraa..ja osaako kuunnella muita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että ärsyttää olla aina se aloitteellinen osapuoli, ja että ystävyyden pitäisi olla vastavuoroista.

Mutta kannattaa muistaa, että iso osa ihmisistä on ihan hemmetin passiivisia nykyään. Joku tuttu, joka ei itse ota ikinä yhteyttä, voi hyvinkin olla töiden jälkeen jumissa sohvallaan AV:tä selailemassa, uupuneena ja aivot nollilla. Ja oho, siinä meni taas yksi päivä - eikä edes tullut korjattua sitä rikki olevaa pientä juttua x, joka on pitänyt korjata jo helmikuusta lähtien.

Tuollaisissa tapauksissa ei ole kyse siitä, ettei ystävä ole tarpeeksi tärkeä mahtuakseen aikatauluun, vaan elämä itse mahtuu hädintuskin aikatauluun. Toiveena on, että joskus ehtisi ja jaksaisi ottaa yhteyttä rakkaisiin ystäviinkin, mutta kun mistään ei tule mitään.

Tiedän tämän, koska olen itse tällainen.

Tuollainen minäkin olen, silloin kun en pidä yhteyttä. Juuri noin se on. Ei siihen liity mikään "et ole riittävän tärkeä". 

No, uupumukseen pitäisi kyllä hakea apua jos se on jatkuvaa. Ei tuo ole mikään kunnon syy sille, että muiden pitäisi jatkuvasti sietää sitä, että laiminlyöt ystävyyssuhteita.

Mitähän apua tähän on saatavissa? Pillerit käteen ja niitä napsimaan sitten, että niiden voimin jaksaa? Terapiaa tai keskusteluapua ei ole saatavissa, jonot ovat pitkiä ja ajat varattu huonommin voiville. Jopa lasten ja nuorten kohdalla saati aikuisten. 

Ongelma voi olla myös ravinnossa, raudanpuutetta? Magnesiumin vajausta? Itsekin oon ollut uupunut monesti ja mulla on ihan todettu anemia ja raudan sekä magnesiumin lisääminen auttanut aika paljon. Lisäksi oma aika, en jaksa jos on liikaa menoja. Jos oot omaishoitaja ja se kuluttaa sua niin kannattaa selvittää voiko hommaa helpottaa jotenkin, et joku muukin auttaisi sun lisäksi? Elämä on liian lyhyt ja kannattaa koittaa elää se niin ettei rasita itseään liikaa ja ehtii myös nauttia elämästä. Minäkin ihmettelen miten muut jaksaa esim. pienten lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Kiire ei aina tarkoita, etteikö olisi aikaa. Se voi tarkoittaa, ettei ole sellaista aikaa, jolloin jaksaisi. Olin aiemmin työssä, jossa koko päivän puhuin ja kuuntelin muita. Käläkäläkälä, käläkäläkälä, käläkäläkälä klo 8-16. Kun pääsin kotiin, toivoin, että kukaan ei soittaisi vaan saisin olla ihan itsekseni ja täysin hiljaa. Siihen kun sitten äiti soitti omia voivotuksiaan ja joku kaverikin kuulumisiaan, ei todellakaan viitsinyt vielä alkaa kirjoittelemaan edes lyhyitä meilejä. En oikein jaksanut tavatakaan muita ihmisiä, mutta oikein hyvin jaksoin lähteä koiran kanssa lenkille.  Ihmisten kanssa kommunikoimisen kiintiö oli ääriään myöten täysi. 

Vaihdoin myöhemmin toisenlaisiin työtehtäviin. Teen nykyisin töitä yksin ja kotona etätyönä. Nyt taas jaksan puhua puhelimessa, laittaa viestejä ja tavata muita ihmisiä. Eikä äidinkään voivottelut enää nosta ärsytyskäyrää. 

Minä en ikinä soita kenellekään mutta moni kaveri soittaa minulle. Olen pyytänyt että eivät soittelisi koska mikään ei ole niin vastenmielistä kuin juoruta puhelimessa tuntikaupalla.

Minulla puhelin nykyisin aina äänettömällä, että hullut eivät soittele koko ajan. En jaksa yhtään sitä luurissa notkumista. Kasvotusten tapailen ystäviäni kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Olen tehnyt tässä vähän "testiä", olen myös aina se, joka soittaa kavereille. Nyt olen systemaattisesti ollut soittamatta, niin eipä niitä soittoja ole tullut tänne päin.. no, ei tupata, jos ei tykätä. Jos sattumalta näemme tuolla kylillä, niin se toinen sanoo isoon ääneen, että hei, susta ei ole kuulunut mitään! Sanon siihen sitten viileästi, että, joo, pysyy se puhelin varmaan sunkin kädessä, että soittaisit.. siihen sitten toinen, että o ollut sitä ja tätä ja tuota, ei ole ehtinyt.. no, en mäkään sitten enää vaivaa sua, jos sulla on noin kiire..

v

Noo... tuon jälkeen ne kaverit onkin vaan tyytyväisiä, kun eivät ole pitäneet yhteyttä... marttyyrius ja kitkeryys ei tee kenestäkään houkuttelevaa seuraa. :)

Minä olen aina saanut paremmin kavereita ulkomailla kuin täällä, ainakin Ruotsista, Usasta ja Briteistä, ihmiset niissä ovat itse halunneet tutustua, ja muutenkin siinä missä täällä jonkun harrastuksen jälkeen kaikki menevät koteihinsa, noissa ainakin osa lähtee yhdessä pubiin tms. Ei ole semmoista että "kaverit hommataan max 23- vuotiaana, sen jälkeen ei jaksa enää tutustua uusiin ihmisiin kun keittiön kaapitkin pitää siivota".

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu, aina saan olla itse aloitteellinen. Muilla on parisuhteita ja lapsia, jotka tuntuvat olevan yleisesti hyväksytty syy moiseen.

Olen alkanut kiinnittää huomiota yhden kaverini inhottavaan vallankäyttöön yhteydenpidossa ja tapaamisissa. Jos kysyn häntä menoihin, niin ei useinkaan lähde, sanoen haluavansa omaa aikaa. Jos on isomman porukan menosta kysymys, niin hänen osallistuminen onnistuu kyllä. Tokikaan kenenkään kanssa ei voi väkisin viettää aikaa, mutta tuo vallankäyttöjuttu harmittaa. Hän nimittäin tietää kyllä, että sinkkuna olen aika yksinäinen ja kaikki sosiaaliset menot olisivat tervetulleita. Nyt olen päättänyt, etten ota itse häneen enää yhteyttä.

No nuohan on aika eri tyyppisiä menoja. Itsellä ainakaan joskus ei huvita nähdä kavereita kahdenkesken, jos vaikka väsyttää ajatus siitä, että pitäisi koko ajan olla intensiivisesti mukana siinä kohtaamisessa. Porukalla taas on rennompaa ja saa rauhassa olla välillä hiljaa ja nautiskella vaan siitä, kun muut hoitaa sen, että tunnelma pysyy hyvänä-

Vierailija kirjoitti:

Ei mullekaan kukaan soittele, ei edes oma äiti. Olen siis 35v. sinkkunainen ja aina olen ollut yksinäinen. En vain ole sellainen ihminen jota kukaan kaipaisi tai johon otettaisiin yhteyttä.

Yhden kaverini puhelin soi jatkuvasti ja hän näkee ihmisiä lähes joka ilta. Samoin työkaverini vastaa 1-5 kertaa päivässä omiin puheluihinsa ja aina häntä pyydetään jonnekin.

Mutta ehkä olen liian introvertti edes välittämään asiasta. Ehkä en ymmärrä ihmisiä eivätkä he ymmärrä minua. Ehkä ostan kissan ja se siitä.

Olen käytännössä sinun miespuolinen kopiosi. Olen muutaman vuoden vanhempi, pari kaverintynkää, joiden kanssa näkee lähinnä töissä, puhelin on semiturha kapistus. Mutta on tässä se hyvä puoli, että on ollut melkein aina yksinäinen, niin siihen on jo tottunut aika hyvin. Vaikka se kuulostaa vähän surulliselta, mutta ehkä parempi näin kuin, että yhtäkkiä vanhempana jäisi aivan yksin syystä tai toisesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on paljon ystäviä ympäriinsä, mutta minä en ole mikään soittelija. Ei ole kaikkien juttu. Vaihdellaan joskus viestejä ja nähdessä sitten jutellaan kunnolla kuulumiset.

Jos haluaa vastavuoroisia kaverisuhteita, niin ei voi heittäytyä täysin sen varaan, että joku soittaa sinulle, se kun ei välttämättä edes tule mieleen, vaikka olisitkin ajatuksissa. Marttyyriasenne joutaa romukoppaan, ei ystävyys ole mitään kilpailua.

Ei kilpailua, mutta vastavuoroisuutta kyllä. Tosin tuo ”kuulumisten vaihtaminen” kertoo juuri siitä mitä välttelen: ”ystävyys” on kertomuksia muualta elämästä.

No joskus vaan tuo takertuminen siihen, että ystävän pitäisi olla todella vahvasti osa omaa elämää, voi lopettaa sen ystävyyden. 

Esimerkiksi mulla on eräs erittäin hyvä ystävä, johon tutustuin jo lapsena päivähoidossa. Peruskouluvuodet ja lukio asuttiin samalla paikkakunnalla, sitten muutettiin kumpikin eri paikkakunnille opiskelun perässä. Sen  jälkeen on ollut kaikkea kummankin elämässä: opiskeluja, parisuhteita, eroja, muuttoja, ulkomailla asumisia, burn out, lapsi.... ja viidentoista eri paikkakunilla vietetyn vuoden jälkeen asutaan nyt taas samalla paikkakunnalla. 

Näihin vuosiin on mahtunut paitsi ihan täyttä arjen jakamista kämppiksinä, myös tiivistä puhelimella ja tavatan yhteydenpitoa kun ollaan oltu kaukana toisistamme. Ja kyllä, myös jaksoja, jolloin on vain vauhdettu harvakseltaan kuulumisia ja jopa vuoden kestänyt yhteydetön jakso. Jos hirveästi olisi vaatinut toiselta täysipainoista ystävyyttä, tässä ei oltaisi. Vaatimukset karkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina saanut paremmin kavereita ulkomailla kuin täällä, ainakin Ruotsista, Usasta ja Briteistä, ihmiset niissä ovat itse halunneet tutustua, ja muutenkin siinä missä täällä jonkun harrastuksen jälkeen kaikki menevät koteihinsa, noissa ainakin osa lähtee yhdessä pubiin tms. Ei ole semmoista että "kaverit hommataan max 23- vuotiaana, sen jälkeen ei jaksa enää tutustua uusiin ihmisiin kun keittiön kaapitkin pitää siivota".

Olen joskus ollut töissä vieraalla paikkakunnalla. Kauheasti töissä kehuttiin kivaksi tyypiksi, mutta kukaan ei ollut silti kiinnostunut vapaa-ajalla tapaamaan. Oli hyvin yksinäistä iltaisin ja masennusta alkoi puskea pintaan. Tästä syystä en enää ole kovinkaan innokas muuttamaan minnekään työn perässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.

Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.

Et ole kiltti ihminen, vaan epärehellinen kusipää. Esität toisille olevasi jotain muuta kuin mitä oikeasti olet.

Siis tätä logiikkaa en ymmärrä... joku ihminen soittelee minulle, pitää yhteyttä, haluaa tavata jne. ilman että minä olen millään tavalla ilmaissut että se on mieluista... ja on vielä mun velvollisuuteni vetää rajat tuolle tunkeilijalle?  Jos haluan tavata jotain ihmistä, niin kyllä itse myös ilmaisen sen - mutta jos ei erikseen kiellä toista olemasta yhteydessä ja on normaalin ystävällinen (kuten olen kenelle tahansa random-tyypillekin) niin se onkih jonkun mielestä feikkaamista...- toinen epärehellinen kusipää ilmeisesti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.

Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.

Eli siis kilttinä oleminen tarkoittaa mielestäsi hyvää syytä sille, että sinä voit sen varjolla loputtomiin vältellä sinulle epämukavia sosiaalisia tilanteita? Sinä voit ihmissuhteissa pelailla roolipelejä, jotta sinun ei tarvitsisi nähdä toisten pettymystä siihen, ettet missään välissä välittänytkään heistä aidosti, vaikka sitä jaksoit tavatessa esittää, koska mielsit sen kuuluvan asiaan? Halusit vain itse olla pidetty ja saada myönteistä huomiota toisilta, vähät heidän tunteistaan. Olet halveksittava ihminen!

Ja sinä kuulostat katkeralta ja vihamieliseltä ihmiseltä, jonka on varmasti vaikea saada ystäviä ja pitää heidät ystävinään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla hyvin harvoin on asiaa, jota tarttis kavereille päästä kuuluttamaan. Miksi kiireisiä ihmisiä kiinnostaisi mun arkiset asiat? Mulla ei ole ollut suuriakaan murheita, ja jos on, niin jaan ne mieheni kanssa. Iloiset asiat lapsista jaan miehen kanssa, ei kavereitani kiinnosta mun lapset. Eri asia varmaan jos on valtavia huolia ja pakko purkaa niitä jonkun kanssa. Mä olen tylsä ja totinen ihminen, en usko että kukaan on järin kiinnostunut mun seurasta tai kuulumisista. Itselläni on yleensä päivät täynnä ohjelmaa ja illalla haluan lepäillä, en tosiaan jaksa istua puhelimessa kuuntelemassa yhtään mitään. Ja kavereidenkaan huolissa en oikein osaa auttaa, olen huono lohduttamaan. Sosiaalinen elämäni on silti vilkas, kun olen tekemisissä lasten kavereiden vanhempien kanssa, löytyy kaksi tärkeää harrastusporukkaa ja lauma sukulaisia. Mutta itselläni on vaikea keksiä jutunjuurta kenenkään kanssa, edes oman puolison. Olen kai niin sulkeutunut. Työn puolesta kyllä puhua pälpätän kaiket päivät ja työkavereille juttelen työasioita suureen ääneen.

Eikö tuo ole kamalan ankeaa elämää? Tietysti kaikkien elämä on myös arkea, mutta jos se olisi vain tuota, niin mie kyllä kuolisin.