Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Yksinäinen äiti kirjoitti:

Onpa lohduttavaa kuulla että muillakin samanlaista että saa aina ite tehdä aloitteen. Mulle on moni ystävä perustellut kiireellä sitä ettei kerkiä näkeen tai ottamaan yhteyttä. Voiko aina olla niin kiire ettei kerkiä edes soittaa?

Soittamisen ongelma on, ettei puhelun kestoa voi ennakoida. Toisella saattaakin olla enemmän puhuttavaa kuin mihin oli varautunut. Ja sekin on kiusallista, jos on itse soittanut ja sitten joutuukin sanomaan, että sori, mun on nyt pakko lopetella. Mä en soittele eikä ystävänikään soittele mulle kuin hätätapauksessa. Sen sijaan viestitellään muilla tavoin. Esimerkiksi Skypessä tai Messengerissä ja toinen sitten vastaa, kun ehtii. Ja pystyy myös vastaamaan ajatuksen kanssa eikä vain nopeasti jotain ennenkuin kuopuksen lätkäharkat loppuu. 

Tuo kiire on asia, johon ihmiset suhtautuvat eri tavoin. Voi jospa voisi vielä elääkin aikaa, jolloin ei ollut muuta ohjelmaa kuin istua oppitunneilla, hutaista läksyt ja hengailla kavereiden kanssa. Aikuisilla vaan on enemmän velvollisuuksia ja vastuita sekä enemmän muistettavia asioita. On työ, kotihommat, perhe, sukulaiset, harrastukset jne. Ja siihen väliin pitää mahduttaa ystävät ja kaveritkin. Mä en saa mitään nopeista kuulumistenvaihdoista vaan kun olen yhteydessä johonkin ystävääni, haluan varata siihen aikaa. Haluan voida kuunnella ystävääni ilman, että samaan aikaan vilkuilen kelloani. 

Vierailija kirjoitti:

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.

Tottakai ihminen on sosiaalinen olento ja suurin osa kaipaa ihmistä vierelleen. Kaikki perustuu kuitenkin vapaaehtoisuuteen eikä ketään voi velvoittaa olemaan toiselle kaveri ja yksinäisyydeltä pelastaja, ei kukaan halua itselleen ripustautuvaa kaveria, En mäkään halua että kukaan näkee mua velvollisuuden tunteesta vaan siksi että oikeasti haluaa. On muakin harmittanut että suuri osa kavereista on kadonnut, mutta ymmärrän että aika paljon erilaiset elämäntilanteet ja elämäntavat vaikuttaa tähän. Onneksi elämääni on kuitenkin jäänyt muutama kaveri mutta se on vaatinut myös minulta aktiivisuutta, en ole itsekään niin hyvä pitämään yhteyttä ja olen introvertti, viihdyn aika paljon yksikseni, mutta näistä ihmisistä oon halunnut pitää kiinni ja ilmeisesti oon ollut myös niiden mielestä tarpeeksi kiinnostava ja tärkeä että yhteytemme on säilynyt jo vuosikymmeniä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.

Tottakai ihminen on sosiaalinen olento ja suurin osa kaipaa ihmistä vierelleen. Kaikki perustuu kuitenkin vapaaehtoisuuteen eikä ketään voi velvoittaa olemaan toiselle kaveri ja yksinäisyydeltä pelastaja, ei kukaan halua itselleen ripustautuvaa kaveria, En mäkään halua että kukaan näkee mua velvollisuuden tunteesta vaan siksi että oikeasti haluaa. On muakin harmittanut että suuri osa kavereista on kadonnut, mutta ymmärrän että aika paljon erilaiset elämäntilanteet ja elämäntavat vaikuttaa tähän. Onneksi elämääni on kuitenkin jäänyt muutama kaveri mutta se on vaatinut myös minulta aktiivisuutta, en ole itsekään niin hyvä pitämään yhteyttä ja olen introvertti, viihdyn aika paljon yksikseni, mutta näistä ihmisistä oon halunnut pitää kiinni ja ilmeisesti oon ollut myös niiden mielestä tarpeeksi kiinnostava ja tärkeä että yhteytemme on säilynyt jo vuosikymmeniä.

Lisään vielä että jonkinlainen vastuu on yksilöllä myös omasta onnellisuudesta ja sosiaalisuudesta. Ei kukaan halua olla kenenkään terapeutti koko ajan ja on myös kiva vaan pitää hauskaa välillä ja nauttia elämästä. Ja tämän sanon myös yksinäisyyden ja masennuksen kokeneena, ymmärrän asiat molemmat puolet.

Vierailija kirjoitti:

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.

On kyllä eri asia olla "jossain määrin riippuvainen" kuin antaa määräyksiä, kuinka usein ja millä tavalla kenenkin pitää ottaa yhteyttä + vastata yhteydenpitoihin ollakseen yhtään kelpaava ystävyyteen ja sen ylläpitämiseen.

Itse en halua yhtään ihmissuhdetta, jota minun on ylläpidettävä. Päinvastoin muotihokemia en näe ystävyyttä tai rakkautta puutarhana, johon tehdään kasvusuunnitelma ja sitä sitten ylläpidetään.

Minulla on ollut onni saada muutama ystävä ja heidän seuraansa olen enemmän kuin tyytyväinen, ja ihan olen siihen tyytyväinen silloin, kuin heillä on sitä aikaa minulle antaa. En ymmärrä, mitä kukaan meistä hyötyisi siitä, että tapaisimme kuolemanväsyneinä kerran kuussa, koska muuten ei pysytä ajan tasalla ja tunneta läheisiksi.

Sellainenkin uutisvuoto, että harvan, todella harvan aikuisen ihmisen elämä on semmoista jännitysvuoristorataa, että siinä viikoittain tai päivittäin mitään seurattavaa oikeasti on. Suurimmalla osalla on ne samat jutut, joo, ehkä vähän eri aikoina, mutta harvemmin ne sellaisia ovat, että uutislehden kansi uusiksi ja koko kansa kokoontuu kuuntelemaan nyt tätä.

Että sikälikin ystävyydet yleensä kestää pidemmätkin hiljaisuudet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.

Tottakai ihminen on sosiaalinen olento ja suurin osa kaipaa ihmistä vierelleen. Kaikki perustuu kuitenkin vapaaehtoisuuteen eikä ketään voi velvoittaa olemaan toiselle kaveri ja yksinäisyydeltä pelastaja, ei kukaan halua itselleen ripustautuvaa kaveria, En mäkään halua että kukaan näkee mua velvollisuuden tunteesta vaan siksi että oikeasti haluaa. On muakin harmittanut että suuri osa kavereista on kadonnut, mutta ymmärrän että aika paljon erilaiset elämäntilanteet ja elämäntavat vaikuttaa tähän. Onneksi elämääni on kuitenkin jäänyt muutama kaveri mutta se on vaatinut myös minulta aktiivisuutta, en ole itsekään niin hyvä pitämään yhteyttä ja olen introvertti, viihdyn aika paljon yksikseni, mutta näistä ihmisistä oon halunnut pitää kiinni ja ilmeisesti oon ollut myös niiden mielestä tarpeeksi kiinnostava ja tärkeä että yhteytemme on säilynyt jo vuosikymmeniä.

Lisään vielä että jonkinlainen vastuu on yksilöllä myös omasta onnellisuudesta ja sosiaalisuudesta. Ei kukaan halua olla kenenkään terapeutti koko ajan ja on myös kiva vaan pitää hauskaa välillä ja nauttia elämästä. Ja tämän sanon myös yksinäisyyden ja masennuksen kokeneena, ymmärrän asiat molemmat puolet.

Kuka tässä ketjussa on sanonut kaipaavansa ystävästä itselleen terapeuttia? En ole tällaista kommenttia huomannut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.

Tottakai ihminen on sosiaalinen olento ja suurin osa kaipaa ihmistä vierelleen. Kaikki perustuu kuitenkin vapaaehtoisuuteen eikä ketään voi velvoittaa olemaan toiselle kaveri ja yksinäisyydeltä pelastaja, ei kukaan halua itselleen ripustautuvaa kaveria, En mäkään halua että kukaan näkee mua velvollisuuden tunteesta vaan siksi että oikeasti haluaa. On muakin harmittanut että suuri osa kavereista on kadonnut, mutta ymmärrän että aika paljon erilaiset elämäntilanteet ja elämäntavat vaikuttaa tähän. Onneksi elämääni on kuitenkin jäänyt muutama kaveri mutta se on vaatinut myös minulta aktiivisuutta, en ole itsekään niin hyvä pitämään yhteyttä ja olen introvertti, viihdyn aika paljon yksikseni, mutta näistä ihmisistä oon halunnut pitää kiinni ja ilmeisesti oon ollut myös niiden mielestä tarpeeksi kiinnostava ja tärkeä että yhteytemme on säilynyt jo vuosikymmeniä.

Lisään vielä että jonkinlainen vastuu on yksilöllä myös omasta onnellisuudesta ja sosiaalisuudesta. Ei kukaan halua olla kenenkään terapeutti koko ajan ja on myös kiva vaan pitää hauskaa välillä ja nauttia elämästä. Ja tämän sanon myös yksinäisyyden ja masennuksen kokeneena, ymmärrän asiat molemmat puolet.

Kuka tässä ketjussa on sanonut kaipaavansa ystävästä itselleen terapeuttia? En ole tällaista kommenttia huomannut.

En tiedä onko kukaan sanonut, mutta on ainakin ollut puhe siitä että ystävä soittaa vaan vuodatakseen murheitaan. Mulla on siitä kokemusta. Ja siitä että tämän ystävän onni oli kiinni muista ihmisistä. Se epätoivoinen ja takertuva asenne on ahdistava. Toki ystävää pitää tukea, mutta masennukseen ja muihin ongelmiin pitää hakea ammattiapua, ei pidä ystäviä sillä rasittaa jatkuvasti, vuosikausia. Kehotin ystävääni hakemaan apua, mutta se vaan suuttui ja haukkui huonoksi ystäväksi. Ei sellaista vaan jaksa jatkuvasti, kun on omiakin murheita ja koittaa selviytyä arkielämästä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.

On kyllä eri asia olla "jossain määrin riippuvainen" kuin antaa määräyksiä, kuinka usein ja millä tavalla kenenkin pitää ottaa yhteyttä + vastata yhteydenpitoihin ollakseen yhtään kelpaava ystävyyteen ja sen ylläpitämiseen.

Itse en halua yhtään ihmissuhdetta, jota minun on ylläpidettävä. Päinvastoin muotihokemia en näe ystävyyttä tai rakkautta puutarhana, johon tehdään kasvusuunnitelma ja sitä sitten ylläpidetään.

Minulla on ollut onni saada muutama ystävä ja heidän seuraansa olen enemmän kuin tyytyväinen, ja ihan olen siihen tyytyväinen silloin, kuin heillä on sitä aikaa minulle antaa. En ymmärrä, mitä kukaan meistä hyötyisi siitä, että tapaisimme kuolemanväsyneinä kerran kuussa, koska muuten ei pysytä ajan tasalla ja tunneta läheisiksi.

Sellainenkin uutisvuoto, että harvan, todella harvan aikuisen ihmisen elämä on semmoista jännitysvuoristorataa, että siinä viikoittain tai päivittäin mitään seurattavaa oikeasti on. Suurimmalla osalla on ne samat jutut, joo, ehkä vähän eri aikoina, mutta harvemmin ne sellaisia ovat, että uutislehden kansi uusiksi ja koko kansa kokoontuu kuuntelemaan nyt tätä.

Että sikälikin ystävyydet yleensä kestää pidemmätkin hiljaisuudet.

Loistavasti kirjoitettu! Minusta hyvä ystävyys on ihmissuhde, jonka tietää olevan olemassa ilman, että on pakko viikottain varmistella asiaa. Vähän niinkuin iso summa rahaa säästötilillä...ei tilinsä saldoakaan tarvitse joka viikko tarkistaa. Siellä se on ja pysyy.

Puhelimessa puhuminen on nuoremmilla vähentynyt- minulle soittavat lähinnä vanhemmat sukulaiset.

Itse tykkään viestitellä tiiviisti ja olen ollut pahoilla mielin kun yksi kaveri ei muka kerkiä viestitellä vaikka hänellä ihan tavallinen ammatti ja avulias mies. Hän haluaisi tavata useammin kuin minä ja on joskus syyttänytkin kun en mene vastavierailulle yhtä sukkelaan. Molempien on pitänyt hieman taipua vaatimuksistaan. Viestitän kuulumisiani sitten niille jotka siitä tykkää. Tapaamisilla on kyllä aina hauskaa, siksi en halua ystävyyttä katkaistakaan.

Sinun pitää vain päättää, riittääkö sinulle harvempi yhteydenpito.

Yhden kaverin kanssa taas viestitellään paljon, mutta hän ei pääse muka ikinä minua tapaamaan vaan minun pitää aina kulkea se 2h bussimatka hänen luokseen. Siitäkin olen vähän loukkaantunut, tuntuu ettei hän viitsi nähdä mitään vaivaa. Kerran saatiin tehtyä treffit puoleenväliin ja hän vain valitti miten kauhea oli ajaa. Kuitenkin meillä synkkaa ja hän on kova viestittelemään.

Kompromisseja nämä, ja sen pohtimista haluaako toinenkin oikeasti olla ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä huomasin myös ettei mulla ollut yhtään oikeita ystäviä kun muutin toiselle paikkakunnalle. Aluksi soittelin ja kävin katsomassa kavereita, mutta jossain vaiheessa alkoi tympiä se, ettei kukaan ollut minusta kiinnostunut tai kukaan ei ottanut yhteyttä. Ajattelin kokeilla kauan menee, että joku soittaa minulle ja kysyy kuulumisia tai kutsuu kylään. Nyt on mennyt kahdeksan vuotta ja yksi entinen kaveri on tänä aikana laittanut kerran viestiä, tosin siitäkin on aikaa jo seitsemän vuotta. Tätä ennen olin ajatellut että mulla on paljon ystäviä ja luullut että ihan hyviä ja tärkeitäkin sellaisia, Kyllähän se vähän loukkasi kun huomasin ystävyyden olleen täysin yksipuolista. Tosin viihdyn hyvin näin itsekin eikä asia nykyään juurikaan vaivaa :)

????????

normi ihminen yrittäisi tehdä pari uutta ystävää????

Ei se oo kavereittes syy et sä muutit jonnekin peräkorpeen kuolemaan?

En itseasiassa muuttanut peräkorpeen kuolemaan vaan muutin sieltä peräkorvesta pois. Jonkun aikaa kotiinkin löytää uusia kavereita, mutta yllättävän haastavaa se tuntuu näin aikuisena olevan. Nykyään pidän itseni niin kiireisenä, ettei edes olisi aikaa lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaupungissa on helppo ja mukava elää yksinäisenä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.

On kyllä eri asia olla "jossain määrin riippuvainen" kuin antaa määräyksiä, kuinka usein ja millä tavalla kenenkin pitää ottaa yhteyttä + vastata yhteydenpitoihin ollakseen yhtään kelpaava ystävyyteen ja sen ylläpitämiseen.

Itse en halua yhtään ihmissuhdetta, jota minun on ylläpidettävä. Päinvastoin muotihokemia en näe ystävyyttä tai rakkautta puutarhana, johon tehdään kasvusuunnitelma ja sitä sitten ylläpidetään.

Minulla on ollut onni saada muutama ystävä ja heidän seuraansa olen enemmän kuin tyytyväinen, ja ihan olen siihen tyytyväinen silloin, kuin heillä on sitä aikaa minulle antaa. En ymmärrä, mitä kukaan meistä hyötyisi siitä, että tapaisimme kuolemanväsyneinä kerran kuussa, koska muuten ei pysytä ajan tasalla ja tunneta läheisiksi.

Sellainenkin uutisvuoto, että harvan, todella harvan aikuisen ihmisen elämä on semmoista jännitysvuoristorataa, että siinä viikoittain tai päivittäin mitään seurattavaa oikeasti on. Suurimmalla osalla on ne samat jutut, joo, ehkä vähän eri aikoina, mutta harvemmin ne sellaisia ovat, että uutislehden kansi uusiksi ja koko kansa kokoontuu kuuntelemaan nyt tätä.

Että sikälikin ystävyydet yleensä kestää pidemmätkin hiljaisuudet.

Tiiviin yhteydenpidon tarve saattaakin olla suurempi nuorilla, joiden elämässä tapahtuu koko ajan muutoksia. Uusia asuntoja, uusia poikaystäviä, uusia opiskelupaikkoja, uusia työpaikkoja, uusia harrastuksia jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että ärsyttää olla aina se aloitteellinen osapuoli, ja että ystävyyden pitäisi olla vastavuoroista.

Mutta kannattaa muistaa, että iso osa ihmisistä on ihan hemmetin passiivisia nykyään. Joku tuttu, joka ei itse ota ikinä yhteyttä, voi hyvinkin olla töiden jälkeen jumissa sohvallaan AV:tä selailemassa, uupuneena ja aivot nollilla. Ja oho, siinä meni taas yksi päivä - eikä edes tullut korjattua sitä rikki olevaa pientä juttua x, joka on pitänyt korjata jo helmikuusta lähtien.

Tuollaisissa tapauksissa ei ole kyse siitä, ettei ystävä ole tarpeeksi tärkeä mahtuakseen aikatauluun, vaan elämä itse mahtuu hädintuskin aikatauluun. Toiveena on, että joskus ehtisi ja jaksaisi ottaa yhteyttä rakkaisiin ystäviinkin, mutta kun mistään ei tule mitään.

Tiedän tämän, koska olen itse tällainen.

Tuollainen minäkin olen, silloin kun en pidä yhteyttä. Juuri noin se on. Ei siihen liity mikään "et ole riittävän tärkeä". 

No, uupumukseen pitäisi kyllä hakea apua jos se on jatkuvaa. Ei tuo ole mikään kunnon syy sille, että muiden pitäisi jatkuvasti sietää sitä, että laiminlyöt ystävyyssuhteita.

Mitähän apua tähän on saatavissa? Pillerit käteen ja niitä napsimaan sitten, että niiden voimin jaksaa? Terapiaa tai keskusteluapua ei ole saatavissa, jonot ovat pitkiä ja ajat varattu huonommin voiville. Jopa lasten ja nuorten kohdalla saati aikuisten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä huomasin myös ettei mulla ollut yhtään oikeita ystäviä kun muutin toiselle paikkakunnalle. Aluksi soittelin ja kävin katsomassa kavereita, mutta jossain vaiheessa alkoi tympiä se, ettei kukaan ollut minusta kiinnostunut tai kukaan ei ottanut yhteyttä. Ajattelin kokeilla kauan menee, että joku soittaa minulle ja kysyy kuulumisia tai kutsuu kylään. Nyt on mennyt kahdeksan vuotta ja yksi entinen kaveri on tänä aikana laittanut kerran viestiä, tosin siitäkin on aikaa jo seitsemän vuotta. Tätä ennen olin ajatellut että mulla on paljon ystäviä ja luullut että ihan hyviä ja tärkeitäkin sellaisia, Kyllähän se vähän loukkasi kun huomasin ystävyyden olleen täysin yksipuolista. Tosin viihdyn hyvin näin itsekin eikä asia nykyään juurikaan vaivaa :)

????????

normi ihminen yrittäisi tehdä pari uutta ystävää????

Ei se oo kavereittes syy et sä muutit jonnekin peräkorpeen kuolemaan?

En itseasiassa muuttanut peräkorpeen kuolemaan vaan muutin sieltä peräkorvesta pois. Jonkun aikaa kotiinkin löytää uusia kavereita, mutta yllättävän haastavaa se tuntuu näin aikuisena olevan. Nykyään pidän itseni niin kiireisenä, ettei edes olisi aikaa lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaupungissa on helppo ja mukava elää yksinäisenä :)

Ja kyllä aivan hirveän pelottava olisikin ihmisinen, joka muuttaisi peräkorpeen kuolemaan ja yrittäisi tehdä uusia ystäviä...vampyyrilta kuulostaa:-)

Tuo on totta, että aikuisiällä ystävystyminen ei tosiaankaan ole mikään itsestään selvyys. Johtuen juuri siitä, että kaikilla on  ne omat kuviot, kellä vaativammat, kellä helpommat. Silti joskus onnistaa, joten avoinhan kannattaa aina olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tehnyt tässä vähän "testiä", olen myös aina se, joka soittaa kavereille. Nyt olen systemaattisesti ollut soittamatta, niin eipä niitä soittoja ole tullut tänne päin.. no, ei tupata, jos ei tykätä. Jos sattumalta näemme tuolla kylillä, niin se toinen sanoo isoon ääneen, että hei, susta ei ole kuulunut mitään! Sanon siihen sitten viileästi, että, joo, pysyy se puhelin varmaan sunkin kädessä, että soittaisit.. siihen sitten toinen, että o ollut sitä ja tätä ja tuota, ei ole ehtinyt.. no, en mäkään sitten enää vaivaa sua, jos sulla on noin kiire..

Aikuisena on vaikea saada uusia ystäviä, onneks työpaikalla se on sentään mahdollista!

Työkaverit eivät nekään kyllä ole oikeita ystäviä. Jää pois työpaikasta, niin "ystävyys" loppuu kun kävelet ovesta ulos. Onneksi toki poikkeuksiakin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä huomasin myös ettei mulla ollut yhtään oikeita ystäviä kun muutin toiselle paikkakunnalle. Aluksi soittelin ja kävin katsomassa kavereita, mutta jossain vaiheessa alkoi tympiä se, ettei kukaan ollut minusta kiinnostunut tai kukaan ei ottanut yhteyttä. Ajattelin kokeilla kauan menee, että joku soittaa minulle ja kysyy kuulumisia tai kutsuu kylään. Nyt on mennyt kahdeksan vuotta ja yksi entinen kaveri on tänä aikana laittanut kerran viestiä, tosin siitäkin on aikaa jo seitsemän vuotta. Tätä ennen olin ajatellut että mulla on paljon ystäviä ja luullut että ihan hyviä ja tärkeitäkin sellaisia, Kyllähän se vähän loukkasi kun huomasin ystävyyden olleen täysin yksipuolista. Tosin viihdyn hyvin näin itsekin eikä asia nykyään juurikaan vaivaa :)

????????

normi ihminen yrittäisi tehdä pari uutta ystävää????

Ei se oo kavereittes syy et sä muutit jonnekin peräkorpeen kuolemaan?

En itseasiassa muuttanut peräkorpeen kuolemaan vaan muutin sieltä peräkorvesta pois. Jonkun aikaa kotiinkin löytää uusia kavereita, mutta yllättävän haastavaa se tuntuu näin aikuisena olevan. Nykyään pidän itseni niin kiireisenä, ettei edes olisi aikaa lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaupungissa on helppo ja mukava elää yksinäisenä :)

Ja kyllä aivan hirveän pelottava olisikin ihmisinen, joka muuttaisi peräkorpeen kuolemaan ja yrittäisi tehdä uusia ystäviä...vampyyrilta kuulostaa:-)

Tuo on totta, että aikuisiällä ystävystyminen ei tosiaankaan ole mikään itsestään selvyys. Johtuen juuri siitä, että kaikilla on  ne omat kuviot, kellä vaativammat, kellä helpommat. Silti joskus onnistaa, joten avoinhan kannattaa aina olla.

Juuri näin. Aikuisena ystävystyminen edellyttää avarakatseisuutta ja kärsivällisyyttä. Enää ei riitä, että osutaan samaan aikaan samanvärisissä kurahousuissa samalle hiekkalaatikolle. Mitä enemmän aikuisena etsii itsensä kaltaista ihmistä, sitä kauemmin joutuu etsimään. Ja samoin, jos etsii ystävyyttä ensisilmäyksellä, voi joutua etsimään pitkään. Aikuisena toisen ihmisen elämään pääsee mukaan vähitellen. Ensin jonon jatkoksi muiden läheisten ja ystävien jälkeen eikä kyynärpäitä käyttäen rynnimällä jonon kärkeen. Toisen ihmisen elämästä pitää siis ensin löytää se pieni kolo, johon uusi tuttavuus mahtuu. Ja vasta ajan kanssa se kolo voi suurentua. Vaatimuksilla, kiukuttelulla ja draamailulla tuo kolo vain täyttyy muilla ihmisillä ja asioilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tehnyt tässä vähän "testiä", olen myös aina se, joka soittaa kavereille. Nyt olen systemaattisesti ollut soittamatta, niin eipä niitä soittoja ole tullut tänne päin.. no, ei tupata, jos ei tykätä. Jos sattumalta näemme tuolla kylillä, niin se toinen sanoo isoon ääneen, että hei, susta ei ole kuulunut mitään! Sanon siihen sitten viileästi, että, joo, pysyy se puhelin varmaan sunkin kädessä, että soittaisit.. siihen sitten toinen, että o ollut sitä ja tätä ja tuota, ei ole ehtinyt.. no, en mäkään sitten enää vaivaa sua, jos sulla on noin kiire..

Aikuisena on vaikea saada uusia ystäviä, onneks työpaikalla se on sentään mahdollista!

Työkaverit eivät nekään kyllä ole oikeita ystäviä. Jää pois työpaikasta, niin "ystävyys" loppuu kun kävelet ovesta ulos. Onneksi toki poikkeuksiakin on.

No näinhän se menee. Lähinnä tarkoitin että itselleni riittää aika pitkälle työkavereiden seura arkisin, niin viikonloppuisin voin uppoutua omiin asioihini eikä ole tarvetta nähdä muita kovin usein. Näiden hyvin työkavereiden kanssa kuitenkin jaetaan omiakin asioita, tuetaan toisiamme jne, lisäksi on aika samantyylinen huumori joten hauskaakin on. Parin entisen työkaverin kaa ollaan pidetty yhteyttä ja joskus nähny, yhden kanssa 5v takaa edelleen soitellaan ja ollaan menossa terassille tässä joku päivä. Ei oo toki sydänystävä kenelle jakaisin kaiken mutta ihan mukavaa seuraa kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.

Tottakai ihminen on sosiaalinen olento ja suurin osa kaipaa ihmistä vierelleen. Kaikki perustuu kuitenkin vapaaehtoisuuteen eikä ketään voi velvoittaa olemaan toiselle kaveri ja yksinäisyydeltä pelastaja, ei kukaan halua itselleen ripustautuvaa kaveria, En mäkään halua että kukaan näkee mua velvollisuuden tunteesta vaan siksi että oikeasti haluaa. On muakin harmittanut että suuri osa kavereista on kadonnut, mutta ymmärrän että aika paljon erilaiset elämäntilanteet ja elämäntavat vaikuttaa tähän. Onneksi elämääni on kuitenkin jäänyt muutama kaveri mutta se on vaatinut myös minulta aktiivisuutta, en ole itsekään niin hyvä pitämään yhteyttä ja olen introvertti, viihdyn aika paljon yksikseni, mutta näistä ihmisistä oon halunnut pitää kiinni ja ilmeisesti oon ollut myös niiden mielestä tarpeeksi kiinnostava ja tärkeä että yhteytemme on säilynyt jo vuosikymmeniä.

Lisään vielä että jonkinlainen vastuu on yksilöllä myös omasta onnellisuudesta ja sosiaalisuudesta. Ei kukaan halua olla kenenkään terapeutti koko ajan ja on myös kiva vaan pitää hauskaa välillä ja nauttia elämästä. Ja tämän sanon myös yksinäisyyden ja masennuksen kokeneena, ymmärrän asiat molemmat puolet.

Kuka tässä ketjussa on sanonut kaipaavansa ystävästä itselleen terapeuttia? En ole tällaista kommenttia huomannut.

Heti 1. kommentissa maininta terapeutista🙈

Vierailija kirjoitti:

Onko kaikki aito, läsnäoleva ystävyys kadonnut somen myötä? Facebookit, instat ja snäpit syrjäyttää aidot kohtaamiset.

Mitä jos on tällainen ihminen, joka ei halua olla facessa tai jakaa kuviaan instassa?

Tuomittu yksinäisyyteen?

juurinäin, minä en halua jatkuvasti olla peukuttelemassa uusia lomakuvia, mutta viestittelenkyllä jos oikeasti kiinnostaa keskustella, minulla on esim spotify/steam/origin/battlenetti jotka riittää vallan mainiosti viestittelyyn jotka todennäköisesti löytyy ihmisiltä jotka harrastaa pc pelaamista, mutta jännästi olen ainoa koko suvussa mukamas?

Epäjohdonmukaisuutta.

Ensin sanotaan että sinun pitäisi tehdä näin. Teet asian näin, tulee sama ihminen neuvomaan että se piti tehdäkin noin eikä näin.

Onko tahallista kiusaamista, typeryyttä vai mitä?

No kääk, mä en koskaan puhu puhelimessa. Silti mulla on paljon kavereita. Monet lapsuudenkaverit on nyt vähän syrjässä, kun niillä on pieniä lapsia. Niiden kanssakin kyllä nähdään, mutta toki on tehtävä aloite jossain: mesessä tai WhatsAppissa. Niitä en sitten nää enää, jotka ovat arvottaneet kauppareissut yms. mua tärkeemmiksi.

Toiseksi olen tutustunut töissä tosi moniin tyyppeihin, eikä työpaikan vaihdot oo vaikuttanut tapaamisiin kovinkaan paljoa. Olen tutustunut myös harrastuksissa ihmisiin, joiden kanssa pidän yhteyttä. En ole edes kovin sosiaalinen itse, mutta lähden helposti mukaan juttuihin.

Toivon lisää lapsettomia kavereita, mutta kyllä ne lapsetkin kasvaa, jonka jälkeen on taas aikaa enemmän tapailla kavereita!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.

Tottakai ihminen on sosiaalinen olento ja suurin osa kaipaa ihmistä vierelleen. Kaikki perustuu kuitenkin vapaaehtoisuuteen eikä ketään voi velvoittaa olemaan toiselle kaveri ja yksinäisyydeltä pelastaja, ei kukaan halua itselleen ripustautuvaa kaveria, En mäkään halua että kukaan näkee mua velvollisuuden tunteesta vaan siksi että oikeasti haluaa. On muakin harmittanut että suuri osa kavereista on kadonnut, mutta ymmärrän että aika paljon erilaiset elämäntilanteet ja elämäntavat vaikuttaa tähän. Onneksi elämääni on kuitenkin jäänyt muutama kaveri mutta se on vaatinut myös minulta aktiivisuutta, en ole itsekään niin hyvä pitämään yhteyttä ja olen introvertti, viihdyn aika paljon yksikseni, mutta näistä ihmisistä oon halunnut pitää kiinni ja ilmeisesti oon ollut myös niiden mielestä tarpeeksi kiinnostava ja tärkeä että yhteytemme on säilynyt jo vuosikymmeniä.

Lisään vielä että jonkinlainen vastuu on yksilöllä myös omasta onnellisuudesta ja sosiaalisuudesta. Ei kukaan halua olla kenenkään terapeutti koko ajan ja on myös kiva vaan pitää hauskaa välillä ja nauttia elämästä. Ja tämän sanon myös yksinäisyyden ja masennuksen kokeneena, ymmärrän asiat molemmat puolet.

Kuka tässä ketjussa on sanonut kaipaavansa ystävästä itselleen terapeuttia? En ole tällaista kommenttia huomannut.

Heti 1. kommentissa maininta terapeutista🙈

Kukaan tässä ketjussa ei ole sanonut kaipaavansa ystävästä ITSELLEEN terapeuttia. Tuo maininta terapeutista on aivan eri juttu.