Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Jotain uutta? :D Puhuttiin baariin menemisestä :D Anteeksi mutta olen 18v lähtien juossut 12v baareissa lähes joka vkl, niin ehkä ymmärrettävää että siellä ei ole mulle mitään uutta ja nähtävää, ihan oikeasti mulla on usein tylsää, baarissa ei voi jutella kauheasti kun musa pauhaa, miehet lähestyy (oon parisuhteessa) känniläiset ärsyttää, on liian nuorta porukkaa suurimassa osassa baareja jne. Voin lähteä museoon esim. se olisi mulle aika uutta, kun en ole montaa kertaa elämässäni käynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Jotain uutta? :D Puhuttiin baariin menemisestä :D Anteeksi mutta olen 18v lähtien juossut 12v baareissa lähes joka vkl, niin ehkä ymmärrettävää että siellä ei ole mulle mitään uutta ja nähtävää, ihan oikeasti mulla on usein tylsää, baarissa ei voi jutella kauheasti kun musa pauhaa, miehet lähestyy (oon parisuhteessa) känniläiset ärsyttää, on liian nuorta porukkaa suurimassa osassa baareja jne. Voin lähteä museoon esim. se olisi mulle aika uutta, kun en ole montaa kertaa elämässäni käynyt.

Puhumattakaan siitä että mua alkaa nykyään väsyttää jo klo 00 ja tosiaan ne uniongelmat, eli ei enää sovi se yöelämä

-sama

Mutta siis kaikki, jotka ovat nyt huolissaan siitä, että jotkut ihmiset joutuvat ehkä tahtomattaan kulkemaan baareissa: voin kertoa, että ainakin omassa tuttavapiirissä ihmiset ovat erittäin hyvin osanneet jäädä koteihinsa ja "antaneet" minun vuosia kulkea niissä yksin, villeistä tyttöjeniltavisioista (näitä on jotenkin ilmeisesti kiva mammojen fantasioida, mutta ei toteuttaa) sun muista huolimatta. 

Ei siis kannata huolestua. Todennäköisesti hyvin harva vaivautuu käymään baarissa kaverin takia juuri ikinä, vaan pääsevät aikaisin nukkumaan ja säilyttävät oman vapautensa tehdä juuri ja vain ainoastaan sitä, mitä he itse haluavat. Useimmiten samaiset henkilöt eivät ole ihan aktiivisimpia aikuisten aktiviteettien ehdottajia muutenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Jotain uutta? :D Puhuttiin baariin menemisestä :D Anteeksi mutta olen 18v lähtien juossut 12v baareissa lähes joka vkl, niin ehkä ymmärrettävää että siellä ei ole mulle mitään uutta ja nähtävää, ihan oikeasti mulla on usein tylsää, baarissa ei voi jutella kauheasti kun musa pauhaa, miehet lähestyy (oon parisuhteessa) känniläiset ärsyttää, on liian nuorta porukkaa suurimassa osassa baareja jne. Voin lähteä museoon esim. se olisi mulle aika uutta, kun en ole montaa kertaa elämässäni käynyt.

Eikös tuossa edellä puhuttu viinimessuista ja erilaisista jutuista, jotka kiinnostavat eri ihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Mä tulkitsen tuon kuitenkin vapaaehtoisuudeksi eli teet niitä asioita omasta halustasi (jotta et urautuisi liikaa) etkä niinkään vastentahtoisesti vain velvollisuudesta ystävääsi kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Jotain uutta? :D Puhuttiin baariin menemisestä :D Anteeksi mutta olen 18v lähtien juossut 12v baareissa lähes joka vkl, niin ehkä ymmärrettävää että siellä ei ole mulle mitään uutta ja nähtävää, ihan oikeasti mulla on usein tylsää, baarissa ei voi jutella kauheasti kun musa pauhaa, miehet lähestyy (oon parisuhteessa) känniläiset ärsyttää, on liian nuorta porukkaa suurimassa osassa baareja jne. Voin lähteä museoon esim. se olisi mulle aika uutta, kun en ole montaa kertaa elämässäni käynyt.

Eikös tuossa edellä puhuttu viinimessuista ja erilaisista jutuista, jotka kiinnostavat eri ihmisiä?

Sulle vastailee (ainakin) kaksi ihmistä. Mä olen se viinimessutyyppi ja tuo toinen puhuu baareista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Mä tulkitsen tuon kuitenkin vapaaehtoisuudeksi eli teet niitä asioita omasta halustasi (jotta et urautuisi liikaa) etkä niinkään vastentahtoisesti vain velvollisuudesta ystävääsi kohtaan. 

Comme ci, comme ca. Kieltäytyminen toistuvasti ei ole musta mukavaa eli en mielelläni sano ihan lämpimikseni, että ei onnistu, jos joku kysyy jonnekin. Jos nyt on ihan jokin evvk-ehdotus ja joka ehkä kuitenkin maksaa paljon, niin sitten toki en lähde. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Jotain uutta? :D Puhuttiin baariin menemisestä :D Anteeksi mutta olen 18v lähtien juossut 12v baareissa lähes joka vkl, niin ehkä ymmärrettävää että siellä ei ole mulle mitään uutta ja nähtävää, ihan oikeasti mulla on usein tylsää, baarissa ei voi jutella kauheasti kun musa pauhaa, miehet lähestyy (oon parisuhteessa) känniläiset ärsyttää, on liian nuorta porukkaa suurimassa osassa baareja jne. Voin lähteä museoon esim. se olisi mulle aika uutta, kun en ole montaa kertaa elämässäni käynyt.

Eikös tuossa edellä puhuttu viinimessuista ja erilaisista jutuista, jotka kiinnostavat eri ihmisiä?

Sulle vastailee (ainakin) kaksi ihmistä. Mä olen se viinimessutyyppi ja tuo toinen puhuu baareista. 

Tiedän. Mutta kommentoin sulle ja puhuin sen uuden kokeilusta (viitaten viestiisi, jossa puhuttiin erilaisista jutuista), niin tämä välimerkkejä vähän käyttävä henkilö kommentoi siihen, että baariko olisi uutta. 

Juu, ei baari ole uutta, mutta seurataan niitä postauksia.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Jotain uutta? :D Puhuttiin baariin menemisestä :D Anteeksi mutta olen 18v lähtien juossut 12v baareissa lähes joka vkl, niin ehkä ymmärrettävää että siellä ei ole mulle mitään uutta ja nähtävää, ihan oikeasti mulla on usein tylsää, baarissa ei voi jutella kauheasti kun musa pauhaa, miehet lähestyy (oon parisuhteessa) känniläiset ärsyttää, on liian nuorta porukkaa suurimassa osassa baareja jne. Voin lähteä museoon esim. se olisi mulle aika uutta, kun en ole montaa kertaa elämässäni käynyt.

Eikös tuossa edellä puhuttu viinimessuista ja erilaisista jutuista, jotka kiinnostavat eri ihmisiä?

Sulle vastailee (ainakin) kaksi ihmistä. Mä olen se viinimessutyyppi ja tuo toinen puhuu baareista. 

Tiedän. Mutta kommentoin sulle ja puhuin sen uuden kokeilusta (viitaten viestiisi, jossa puhuttiin erilaisista jutuista), niin tämä välimerkkejä vähän käyttävä henkilö kommentoi siihen, että baariko olisi uutta. 

Juu, ei baari ole uutta, mutta seurataan niitä postauksia.  

Niin kommentoitkin, sori sekaannus. Mutta tosiaan ei absolutistia mukaan viinimessuille, ei ateistia mukaan kirkkoon eikä alkoholista eroon pyrkivää juhlimisen lopettanutta kaveria väkisin baariin mukaan :D Olin valmis tekemään sen kanssa lähes mitä tahansa mutta se baari oli ainoa mikä kiinnosti. Ihmiset aikuistuu ja jotkut asiat vaan jää pois. Sitäkin valitteli kun perheelliset kaverit ei voi koskaan tavata kahdestaan vaan aina on mies tai lapset mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Mä tulkitsen tuon kuitenkin vapaaehtoisuudeksi eli teet niitä asioita omasta halustasi (jotta et urautuisi liikaa) etkä niinkään vastentahtoisesti vain velvollisuudesta ystävääsi kohtaan. 

Comme ci, comme ca. Kieltäytyminen toistuvasti ei ole musta mukavaa eli en mielelläni sano ihan lämpimikseni, että ei onnistu, jos joku kysyy jonnekin. Jos nyt on ihan jokin evvk-ehdotus ja joka ehkä kuitenkin maksaa paljon, niin sitten toki en lähde. 

Mun ei tarvitse kieltäytyä toistuvasti, koska kerron ystävilleni jo ensimmäisellä kerralla, että kyseinen asia ei kiinnosta mua ja kerron myös - vähän asiasta riippuen - miksi ei kiinnosta.  Kaverisuhteeni eivät oikeastaan edes muutu ystävyyssuhteiksi, jos kaverillani on tapana jankata samasta asiasta. Mun kohdallani "väsytystaistelu" pikemminkin ärsyttää kuin johtaa toivottuun lopputulokseen. En itsekään maanittele ystäviäni tekemään jotain sellaista, mitä he eivät halua tehdä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Jotain uutta? :D Puhuttiin baariin menemisestä :D Anteeksi mutta olen 18v lähtien juossut 12v baareissa lähes joka vkl, niin ehkä ymmärrettävää että siellä ei ole mulle mitään uutta ja nähtävää, ihan oikeasti mulla on usein tylsää, baarissa ei voi jutella kauheasti kun musa pauhaa, miehet lähestyy (oon parisuhteessa) känniläiset ärsyttää, on liian nuorta porukkaa suurimassa osassa baareja jne. Voin lähteä museoon esim. se olisi mulle aika uutta, kun en ole montaa kertaa elämässäni käynyt.

Eikös tuossa edellä puhuttu viinimessuista ja erilaisista jutuista, jotka kiinnostavat eri ihmisiä?

Sulle vastailee (ainakin) kaksi ihmistä. Mä olen se viinimessutyyppi ja tuo toinen puhuu baareista. 

Tiedän. Mutta kommentoin sulle ja puhuin sen uuden kokeilusta (viitaten viestiisi, jossa puhuttiin erilaisista jutuista), niin tämä välimerkkejä vähän käyttävä henkilö kommentoi siihen, että baariko olisi uutta. 

Juu, ei baari ole uutta, mutta seurataan niitä postauksia.  

Niin kommentoitkin, sori sekaannus. Mutta tosiaan ei absolutistia mukaan viinimessuille, ei ateistia mukaan kirkkoon eikä alkoholista eroon pyrkivää juhlimisen lopettanutta kaveria väkisin baariin mukaan :D Olin valmis tekemään sen kanssa lähes mitä tahansa mutta se baari oli ainoa mikä kiinnosti. Ihmiset aikuistuu ja jotkut asiat vaan jää pois. Sitäkin valitteli kun perheelliset kaverit ei voi koskaan tavata kahdestaan vaan aina on mies tai lapset mukana.

No itse asiassa ei kannata tehdä silti niin valmiita ja tiukkoja lokeroita. Mä oon ateisti, joka kuuluu kirkkoon. Käyn joskus myös kirkossa, laulamassa joululauluja ja kuuntelemassa konsertteja (hyvällä omallatunnolla kirkollisveron maksaneena). 

No, kieltämättä onhan se ikävää, jos perheelliset kaverit ei voi koskaan tavata kahdestaan, vaan aina on mies tai lapset mukana. Meillä onneksi pääsääntöisesti perheelliset eivät halua lapsia ja vielä vähemmän miehiä mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Mä tulkitsen tuon kuitenkin vapaaehtoisuudeksi eli teet niitä asioita omasta halustasi (jotta et urautuisi liikaa) etkä niinkään vastentahtoisesti vain velvollisuudesta ystävääsi kohtaan. 

Comme ci, comme ca. Kieltäytyminen toistuvasti ei ole musta mukavaa eli en mielelläni sano ihan lämpimikseni, että ei onnistu, jos joku kysyy jonnekin. Jos nyt on ihan jokin evvk-ehdotus ja joka ehkä kuitenkin maksaa paljon, niin sitten toki en lähde. 

Mun ei tarvitse kieltäytyä toistuvasti, koska kerron ystävilleni jo ensimmäisellä kerralla, että kyseinen asia ei kiinnosta mua ja kerron myös - vähän asiasta riippuen - miksi ei kiinnosta.  Kaverisuhteeni eivät oikeastaan edes muutu ystävyyssuhteiksi, jos kaverillani on tapana jankata samasta asiasta. Mun kohdallani "väsytystaistelu" pikemminkin ärsyttää kuin johtaa toivottuun lopputulokseen. En itsekään maanittele ystäviäni tekemään jotain sellaista, mitä he eivät halua tehdä. 

Tarkotin kylläkin sitä, että jos ensiksi kieltäydyn näytelmästä, niin mielestäni on kyseenalaista seuraavaksi kieltäytyä elokuvasta tai syömisestäkin. Johonkin pitäis jo suostua, tai pian ei kysytä minnekään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Mä tulkitsen tuon kuitenkin vapaaehtoisuudeksi eli teet niitä asioita omasta halustasi (jotta et urautuisi liikaa) etkä niinkään vastentahtoisesti vain velvollisuudesta ystävääsi kohtaan. 

Comme ci, comme ca. Kieltäytyminen toistuvasti ei ole musta mukavaa eli en mielelläni sano ihan lämpimikseni, että ei onnistu, jos joku kysyy jonnekin. Jos nyt on ihan jokin evvk-ehdotus ja joka ehkä kuitenkin maksaa paljon, niin sitten toki en lähde. 

Mun ei tarvitse kieltäytyä toistuvasti, koska kerron ystävilleni jo ensimmäisellä kerralla, että kyseinen asia ei kiinnosta mua ja kerron myös - vähän asiasta riippuen - miksi ei kiinnosta.  Kaverisuhteeni eivät oikeastaan edes muutu ystävyyssuhteiksi, jos kaverillani on tapana jankata samasta asiasta. Mun kohdallani "väsytystaistelu" pikemminkin ärsyttää kuin johtaa toivottuun lopputulokseen. En itsekään maanittele ystäviäni tekemään jotain sellaista, mitä he eivät halua tehdä. 

Tarkotin kylläkin sitä, että jos ensiksi kieltäydyn näytelmästä, niin mielestäni on kyseenalaista seuraavaksi kieltäytyä elokuvasta tai syömisestäkin. Johonkin pitäis jo suostua, tai pian ei kysytä minnekään. 

Okei, ymmärsin sitten aiemmasta väärin :)  Mun ystäväni osaavat jokainen vetää oikeasta narusta eli ehdottaa sellaista, jota juuri ko ystävän kanssa teen oikein mielelläni. Sitten vaan sovitaan ajankohta, joka sopii molemmille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Jotain uutta? :D Puhuttiin baariin menemisestä :D Anteeksi mutta olen 18v lähtien juossut 12v baareissa lähes joka vkl, niin ehkä ymmärrettävää että siellä ei ole mulle mitään uutta ja nähtävää, ihan oikeasti mulla on usein tylsää, baarissa ei voi jutella kauheasti kun musa pauhaa, miehet lähestyy (oon parisuhteessa) känniläiset ärsyttää, on liian nuorta porukkaa suurimassa osassa baareja jne. Voin lähteä museoon esim. se olisi mulle aika uutta, kun en ole montaa kertaa elämässäni käynyt.

Eikös tuossa edellä puhuttu viinimessuista ja erilaisista jutuista, jotka kiinnostavat eri ihmisiä?

Sulle vastailee (ainakin) kaksi ihmistä. Mä olen se viinimessutyyppi ja tuo toinen puhuu baareista. 

Tiedän. Mutta kommentoin sulle ja puhuin sen uuden kokeilusta (viitaten viestiisi, jossa puhuttiin erilaisista jutuista), niin tämä välimerkkejä vähän käyttävä henkilö kommentoi siihen, että baariko olisi uutta. 

Juu, ei baari ole uutta, mutta seurataan niitä postauksia.  

Niin kommentoitkin, sori sekaannus. Mutta tosiaan ei absolutistia mukaan viinimessuille, ei ateistia mukaan kirkkoon eikä alkoholista eroon pyrkivää juhlimisen lopettanutta kaveria väkisin baariin mukaan :D Olin valmis tekemään sen kanssa lähes mitä tahansa mutta se baari oli ainoa mikä kiinnosti. Ihmiset aikuistuu ja jotkut asiat vaan jää pois. Sitäkin valitteli kun perheelliset kaverit ei voi koskaan tavata kahdestaan vaan aina on mies tai lapset mukana.

No itse asiassa ei kannata tehdä silti niin valmiita ja tiukkoja lokeroita. Mä oon ateisti, joka kuuluu kirkkoon. Käyn joskus myös kirkossa, laulamassa joululauluja ja kuuntelemassa konsertteja (hyvällä omallatunnolla kirkollisveron maksaneena). 

No, kieltämättä onhan se ikävää, jos perheelliset kaverit ei voi koskaan tavata kahdestaan, vaan aina on mies tai lapset mukana. Meillä onneksi pääsääntöisesti perheelliset eivät halua lapsia ja vielä vähemmän miehiä mukaan. 

Niin no mun mielestä on ihan asiallista kunnioittaa ystävän päätöstä lopettaa juhliminen varsinkin kun tietää että toinen kärsii siitä liittyvistä terveysongelmista? Aika itsekästä mun mielestä pakottaa toista sinne känniläisten sekaan, varsinkin kun käytin alkoholia joskus reilumminkin ja jonkin sortin alkoholiongelmakin ollut. Niin eikö ole reilua että tehtäisiin jotain muuta tässä tapauksessa? Pikkasen eri asia kuin kirkossa käynti.

Yks tuttu kaveri haisi nii kamalalle hielle että ei sille viittyny soitella yms.. siitä jäi simmotinen hajuvana missä liikkukin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Mä tulkitsen tuon kuitenkin vapaaehtoisuudeksi eli teet niitä asioita omasta halustasi (jotta et urautuisi liikaa) etkä niinkään vastentahtoisesti vain velvollisuudesta ystävääsi kohtaan. 

Comme ci, comme ca. Kieltäytyminen toistuvasti ei ole musta mukavaa eli en mielelläni sano ihan lämpimikseni, että ei onnistu, jos joku kysyy jonnekin. Jos nyt on ihan jokin evvk-ehdotus ja joka ehkä kuitenkin maksaa paljon, niin sitten toki en lähde. 

Mun ei tarvitse kieltäytyä toistuvasti, koska kerron ystävilleni jo ensimmäisellä kerralla, että kyseinen asia ei kiinnosta mua ja kerron myös - vähän asiasta riippuen - miksi ei kiinnosta.  Kaverisuhteeni eivät oikeastaan edes muutu ystävyyssuhteiksi, jos kaverillani on tapana jankata samasta asiasta. Mun kohdallani "väsytystaistelu" pikemminkin ärsyttää kuin johtaa toivottuun lopputulokseen. En itsekään maanittele ystäviäni tekemään jotain sellaista, mitä he eivät halua tehdä. 

Tarkotin kylläkin sitä, että jos ensiksi kieltäydyn näytelmästä, niin mielestäni on kyseenalaista seuraavaksi kieltäytyä elokuvasta tai syömisestäkin. Johonkin pitäis jo suostua, tai pian ei kysytä minnekään. 

Jos toinen toistuvasti ehdottelee vain sellaisia tekemisiä, jotka toista ei kiinnosta, tulee pakosta mieleen että onko sille ystävyydelle oikein mitään pohjaa? Yleensä tarvitaan yhteisiä kiinnistuksenkohteita ja yhteistä mielekästä tekemistä, että suhde syvenee ystävyydeksi.

Ei mullakaan oo aina ollu eikä oo vieläkään sukulaisia tai vanhempia, mutta kyllä jos on aktiivinen niin sitten voi olla ihmisten kanssa. Ero vanhemmista oli vaikea, mutta on jo kauan aikaa. Menee sinne missä ihmisiä on ei jättäydy yksin. Jossain hyvässä paikkansa viettää aikaa. Ihmiset vaihtuu mutta itselleen pitää olla ystävä, se ensimmäinen. Ja toinen ja kolmas ystävä ja siitä eteenpäin on ensimmäisen oman itsen jälkeen. Ei jää jumittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Jotain uutta? :D Puhuttiin baariin menemisestä :D Anteeksi mutta olen 18v lähtien juossut 12v baareissa lähes joka vkl, niin ehkä ymmärrettävää että siellä ei ole mulle mitään uutta ja nähtävää, ihan oikeasti mulla on usein tylsää, baarissa ei voi jutella kauheasti kun musa pauhaa, miehet lähestyy (oon parisuhteessa) känniläiset ärsyttää, on liian nuorta porukkaa suurimassa osassa baareja jne. Voin lähteä museoon esim. se olisi mulle aika uutta, kun en ole montaa kertaa elämässäni käynyt.

Eikös tuossa edellä puhuttu viinimessuista ja erilaisista jutuista, jotka kiinnostavat eri ihmisiä?

Sulle vastailee (ainakin) kaksi ihmistä. Mä olen se viinimessutyyppi ja tuo toinen puhuu baareista. 

Tiedän. Mutta kommentoin sulle ja puhuin sen uuden kokeilusta (viitaten viestiisi, jossa puhuttiin erilaisista jutuista), niin tämä välimerkkejä vähän käyttävä henkilö kommentoi siihen, että baariko olisi uutta. 

Juu, ei baari ole uutta, mutta seurataan niitä postauksia.  

Niin kommentoitkin, sori sekaannus. Mutta tosiaan ei absolutistia mukaan viinimessuille, ei ateistia mukaan kirkkoon eikä alkoholista eroon pyrkivää juhlimisen lopettanutta kaveria väkisin baariin mukaan :D Olin valmis tekemään sen kanssa lähes mitä tahansa mutta se baari oli ainoa mikä kiinnosti. Ihmiset aikuistuu ja jotkut asiat vaan jää pois. Sitäkin valitteli kun perheelliset kaverit ei voi koskaan tavata kahdestaan vaan aina on mies tai lapset mukana.

No itse asiassa ei kannata tehdä silti niin valmiita ja tiukkoja lokeroita. Mä oon ateisti, joka kuuluu kirkkoon. Käyn joskus myös kirkossa, laulamassa joululauluja ja kuuntelemassa konsertteja (hyvällä omallatunnolla kirkollisveron maksaneena). 

No, kieltämättä onhan se ikävää, jos perheelliset kaverit ei voi koskaan tavata kahdestaan, vaan aina on mies tai lapset mukana. Meillä onneksi pääsääntöisesti perheelliset eivät halua lapsia ja vielä vähemmän miehiä mukaan. 

Niin no mun mielestä on ihan asiallista kunnioittaa ystävän päätöstä lopettaa juhliminen varsinkin kun tietää että toinen kärsii siitä liittyvistä terveysongelmista? Aika itsekästä mun mielestä pakottaa toista sinne känniläisten sekaan, varsinkin kun käytin alkoholia joskus reilumminkin ja jonkin sortin alkoholiongelmakin ollut. Niin eikö ole reilua että tehtäisiin jotain muuta tässä tapauksessa? Pikkasen eri asia kuin kirkossa käynti.

Siis kun mä puhuin kirkosta, niin sä puhut jonkun ihmisen terveysongelmista ja päätöksestä lopettaa juhliminen? Ok.

Mielestäni keskustelu ei ole kovin hedelmällistä, jos puhutaan eri aiheista. Kuten itsekin sanoit, että pikkasen eri asia kuin kirkossa käynti. 

Eli siis kummasta puhutaan nyt? Boldasin nyt edellisistä viesteistä kohdat, jotka liittyvät toisiinsa. Aiemmin kommentoitiin, että ei ateistia kirkkoon -> kommentoin siihen -> nyt sitten hypähdettiinkin paasaamaan terveysongelmista ja juhlimisen päättämisestä, joka ei liity enää mitenkään aiheeseen. 

Mitä taas tähän sinun aiheeseesi tulee, niin mielestäni jokainen saa päättää itse, käykö baarissa alkoholistina vai ei. Se ei ole kaverin asia päättää sitä etukäteen. Limpparia ja vettä saa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Mä tulkitsen tuon kuitenkin vapaaehtoisuudeksi eli teet niitä asioita omasta halustasi (jotta et urautuisi liikaa) etkä niinkään vastentahtoisesti vain velvollisuudesta ystävääsi kohtaan. 

Comme ci, comme ca. Kieltäytyminen toistuvasti ei ole musta mukavaa eli en mielelläni sano ihan lämpimikseni, että ei onnistu, jos joku kysyy jonnekin. Jos nyt on ihan jokin evvk-ehdotus ja joka ehkä kuitenkin maksaa paljon, niin sitten toki en lähde. 

Mun ei tarvitse kieltäytyä toistuvasti, koska kerron ystävilleni jo ensimmäisellä kerralla, että kyseinen asia ei kiinnosta mua ja kerron myös - vähän asiasta riippuen - miksi ei kiinnosta.  Kaverisuhteeni eivät oikeastaan edes muutu ystävyyssuhteiksi, jos kaverillani on tapana jankata samasta asiasta. Mun kohdallani "väsytystaistelu" pikemminkin ärsyttää kuin johtaa toivottuun lopputulokseen. En itsekään maanittele ystäviäni tekemään jotain sellaista, mitä he eivät halua tehdä. 

Tarkotin kylläkin sitä, että jos ensiksi kieltäydyn näytelmästä, niin mielestäni on kyseenalaista seuraavaksi kieltäytyä elokuvasta tai syömisestäkin. Johonkin pitäis jo suostua, tai pian ei kysytä minnekään. 

Jos toinen toistuvasti ehdottelee vain sellaisia tekemisiä, jotka toista ei kiinnosta, tulee pakosta mieleen että onko sille ystävyydelle oikein mitään pohjaa? Yleensä tarvitaan yhteisiä kiinnistuksenkohteita ja yhteistä mielekästä tekemistä, että suhde syvenee ystävyydeksi.

Aika vahvasti eri mieltä. Ensisijaisesti mä oon ainakin _ihmisten_ kanssa ystävä, en sen kanssa, mitä he tekevät vapaa-ajalla tai mitä he harrastavat. En myöskään hae parisuhteita siten, että tyyppien täytyy harrastaa samoja juttuja kuin minä. Jos toinen on mukava tyyppi, jolle voi jutella, niin sillä pääsee aika pitkälle molemmissa. Näin varsinkin lapsettomana nelikymppisenä on hyväksyttävä se, että vapaa-ajanaktiviteetit ovat monesti hyvin erilaisia lapsellisiin verrattuna. Mutta ei se tarkota, että joku toinen lapseton olisi silti erityisen hyvä tyyppi, koska se puuhastelisi samoja kuin minä. Vois tosin ollakin, mutta ei se sen puuhasteluista niinkään riipu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä. 

Jotain uutta? :D Puhuttiin baariin menemisestä :D Anteeksi mutta olen 18v lähtien juossut 12v baareissa lähes joka vkl, niin ehkä ymmärrettävää että siellä ei ole mulle mitään uutta ja nähtävää, ihan oikeasti mulla on usein tylsää, baarissa ei voi jutella kauheasti kun musa pauhaa, miehet lähestyy (oon parisuhteessa) känniläiset ärsyttää, on liian nuorta porukkaa suurimassa osassa baareja jne. Voin lähteä museoon esim. se olisi mulle aika uutta, kun en ole montaa kertaa elämässäni käynyt.

Eikös tuossa edellä puhuttu viinimessuista ja erilaisista jutuista, jotka kiinnostavat eri ihmisiä?

Sulle vastailee (ainakin) kaksi ihmistä. Mä olen se viinimessutyyppi ja tuo toinen puhuu baareista. 

Tiedän. Mutta kommentoin sulle ja puhuin sen uuden kokeilusta (viitaten viestiisi, jossa puhuttiin erilaisista jutuista), niin tämä välimerkkejä vähän käyttävä henkilö kommentoi siihen, että baariko olisi uutta. 

Juu, ei baari ole uutta, mutta seurataan niitä postauksia.  

Niin kommentoitkin, sori sekaannus. Mutta tosiaan ei absolutistia mukaan viinimessuille, ei ateistia mukaan kirkkoon eikä alkoholista eroon pyrkivää juhlimisen lopettanutta kaveria väkisin baariin mukaan :D Olin valmis tekemään sen kanssa lähes mitä tahansa mutta se baari oli ainoa mikä kiinnosti. Ihmiset aikuistuu ja jotkut asiat vaan jää pois. Sitäkin valitteli kun perheelliset kaverit ei voi koskaan tavata kahdestaan vaan aina on mies tai lapset mukana.

No itse asiassa ei kannata tehdä silti niin valmiita ja tiukkoja lokeroita. Mä oon ateisti, joka kuuluu kirkkoon. Käyn joskus myös kirkossa, laulamassa joululauluja ja kuuntelemassa konsertteja (hyvällä omallatunnolla kirkollisveron maksaneena). 

No, kieltämättä onhan se ikävää, jos perheelliset kaverit ei voi koskaan tavata kahdestaan, vaan aina on mies tai lapset mukana. Meillä onneksi pääsääntöisesti perheelliset eivät halua lapsia ja vielä vähemmän miehiä mukaan. 

Niin no mun mielestä on ihan asiallista kunnioittaa ystävän päätöstä lopettaa juhliminen varsinkin kun tietää että toinen kärsii siitä liittyvistä terveysongelmista? Aika itsekästä mun mielestä pakottaa toista sinne känniläisten sekaan, varsinkin kun käytin alkoholia joskus reilumminkin ja jonkin sortin alkoholiongelmakin ollut. Niin eikö ole reilua että tehtäisiin jotain muuta tässä tapauksessa? Pikkasen eri asia kuin kirkossa käynti.

Siis kun mä puhuin kirkosta, niin sä puhut jonkun ihmisen terveysongelmista ja päätöksestä lopettaa juhliminen? Ok.

Mielestäni keskustelu ei ole kovin hedelmällistä, jos puhutaan eri aiheista. Kuten itsekin sanoit, että pikkasen eri asia kuin kirkossa käynti. 

Eli siis kummasta puhutaan nyt? Boldasin nyt edellisistä viesteistä kohdat, jotka liittyvät toisiinsa. Aiemmin kommentoitiin, että ei ateistia kirkkoon -> kommentoin siihen -> nyt sitten hypähdettiinkin paasaamaan terveysongelmista ja juhlimisen päättämisestä, joka ei liity enää mitenkään aiheeseen. 

Mitä taas tähän sinun aiheeseesi tulee, niin mielestäni jokainen saa päättää itse, käykö baarissa alkoholistina vai ei. Se ei ole kaverin asia päättää sitä etukäteen. Limpparia ja vettä saa.  

Mä puhuin alunperin baarissa käymisestä, muut (sinä?) alkoi verrata sitä muuhun. Mun mielestä alkoholista eroon pyrkivälle baari on viimeinen paikka mihin mennä. Alkoholiongelmista ei tuosta vaan parane. Kaikki ei myöskään viihdy baarissa selvinpäin. Ei ole kaverin asia päättää viihdynkö baarissa juomalla kumppania vai en. Itsekäs kaveri pakottaa muita epämieluisiin paikkoihin, piste.