Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Tässä sekalaisia ajatuksia, joita heräsi lukiessani tätä ketjua:

Ystävyys epätasapainossa olevan ihmisen kanssa voi olla aikamoinen rasitus. Etenkin jos joutuu olemaan se ainoa tosiystävä, johon turvataan joka asiassa.

Olis hyvä, että kavereita olisi kaikilla useampia, niin yksi tietty ihminen ei joutuisi niin koville vaikeissa tilanteissa ja ystävyyskin säilyisi paremmin.

Ruuhkavuodet muuten usein on nykyään vasta nelikymppisillä. Lapset tehdään siinä noin kolmekymppisenä ja silloin ei vielä ala ruuhkavuodet, koska ekat vuodet ollaan lasten kanssa yleensä kotona ja senkin jälkeen tehdään ehkä vielä lyhennettyä päivää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin

Pakko nyt työttömän ja muutenkin paljon itsekseen aikaa viettävän sinkun kommentoida tähän. Mä ehdin viettää paljon aikaa rauhassa, kotona jne. Siispä en pistä pahakseni, jos joku joskus jonnekin lähtee, eikä meno ole ihan jotain hissuttelua. Ei sillä, kyllä mulle käy museokäyntikin, konsertti, elokuva tmv., mutta joskus kuitenkin muutakin kuin jonkun kotona olemista lasten ja miesten pyöriessä jaloissa. 

Mutta eniten mulla särähti toi korvaan, että kritisoidaan laittautumista! Mä tykkään laittautua, jos näen ihmisiä. Vaikka tietäisin, että joo ei toi minnekään baariin lähde, niin usein laittaudun siltikin. Ehkä jatkan iltaa itse kuitenkin tai sitten muuten vaan,  kun kerran ihmisten ilmoille menen. En tiedä, onko sulla varma tieto, että joku laittautuu miesten takia, mutta ihmiset voivat kuitenkin laittautua ihan muistakin syistä. Itsensä laittaminen on osaltaan myös terapeuttista, sitä vähän herää henkiin. Esim. mä en mene ikinä baariin laittautumatta, mutta ei se nyt miehiin liity pätkääkään. Arkena en jaksa pahemmin laittaa itseäni, pitkän linjan versio kestää turhan kauan. ;)

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ystävyydet ei vaan kestä ikuisesti, syystä tai toisesta.

Itse päätän tai etäännytän ihmissuhteet, joissa joudun olemaan toisen ihmisen pahan olon roskis, mua käytetään hyväksi ja ystävyys on yksipuolista.

[...]

Joidenkin kanssa taas on käynyt niin, ettei ole enää yhtään mitään yhteistä eikä toisen nykyisessä maailmassa mikään kiinnosta itseä. Silloinkin ystävyys yleensä laimenee tuttavuustasolle.

Yksipuolisessa kaverisuhteessa ei tietty kannata olla. Tai jos käytetään hyväksi. Mutta kyllä ystävyys sitä voi olla, että "joutuu"/pääsee tosiaan olemaan toisen ihmisen pahan olon roskis - jos murheista kertomisen haluaa näin sanottaa. Molemmilla ei ehkä ole samaan aikaan murheita, mutta toinen voi erota nyt ja toinen 20 vuotta myöhemmin. Tai toisen mies voi kuolla 30 vuotta myöhemmin. Loppujen lopuksi kaikessa on kyse pahasta olosta ja sen purkamisesta jollekulle. Minusta ystävät ovat merkityksellisimpiä nimenomaan tällaisissa tilanteissa. Siinä ne oikeat kaverit sitten nähdään. Jos elämä olisi vain hauskaa, ihminen pärjäisi hyvin tutuilla/kavereilla, näin kärjistettynä. Toki voi olla, että joku haluaa turvautua vain ammattiapuun ikävissä elämäntilanteissa, mutta moni ei. 

Mulla on kyllä kavereita/ystäviä, joiden maailmassa juuri mikään ei mua oikein kiinnosta enää, sillä onhan se lapsia, lapsia ja lapsia. Mutta enpä voi siitä syyttää heitä - olisin minäkin niin tehnyt, jos nyt vaan olisi palikat napsahtaneet kohdilleen. Kyllähän he kuitenkin ihmisinä edelleen ovat edes jossain määrin samoja vanhoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on osa-aikatöissä, niin aika moni asia on tosiaan "ei onnistu" -sarjaa. Ei kai sitä ole niin vaikeata käsittää? Ihan ymmärrettävää jo pelkästään silläkin perusteella, että koira ei ole fiksu hankinta.

Ei myöskään ole yhtään tavatonta nykyaikana, että työpaikkaa ei noin vain vaihdeta, vaan voi olla varsin kiitollinen monesti jopa osa-aikatyöstä. Inhosi sitä tai ei.

Useinhan nämä ehdottelijat menevät itse kuitenkin hiljaiseksi, kun kysyy, että niin mites tää ongelma sitten ratkaistaan. Mutta varmoja ovat, että jotenkin eikä se ole oikea ongelma! Tämä tyyppi on vissiin sitten joku "en suostu myöntämään, että oikeita esteitä joskus on". 

No tämähän on just tyypillistä mutku-ihmisille, että odottavat elämälleen jotain mullistavaa ratkaisua muilta. Itse ei siis kyetä tekemään minkäänlaista päätöstä, ottamaan minkäänlaista riskiä tai ylipäänsä mitään vastuuta omasta elämästään. Niin kauan kuin joku kuuntelija ei pysty antamaan sataprosenttisen aukotonta ja täydellistä ratkaisua johonkin asiaan joka ei just nyt ihan ilman vaivannäköä "onnistu", niin siihen saakka voi ihan hyvällä omallatunnolla istua ahterillaan valittamassa asiasta eikä tartte edes yrittää ratkaista tilannetta mitenkään.

Työpaikka on just loistava esimerkki. Ei kannata missään nimessä edes hakea muita työpaikkoja, saati opiskella jotain sellaista mistä voisi pitää, koska eihän se kuitenkaan onnistu ja vaivaakin pitäis nähdä! Istun siis tässä ja valitan. Joidenkin elämä toimii (tai pikemminkin ei toimi) tismalleen näin ja täälläkin palstalla näitä esimerkkejä riittää.

Ei helvetti miten ylimielinen kakkapää! 😫

Voi sentään, osuiko kuvaus liian lähelle? ;) Noille ihmisille on muuten tyypillistä myös se, että aina löytyy joku muu taho, mistä voi syyttää sitä omaa tilannetta. Sekin on tältä palstalta niiiin tuttua.

Vierailija kirjoitti:

Juu, työttömyyskin tai epämieluisa työpaikka on varmasti nyt kiinni siitä, ettei vain järjestele asioita itselleen mieluisiksi ja hae uusia töitä. 

Esim. itse olen ollut tässä nyt jotkut tovit työttömänä ja ehtinyt opiskellakin sinä aikana. Kas kummaa, ei ne opiskelutkaan auttaneet työllistymistä.

"Kas kummaa" tosiaan. Olishan sulle toki HETI pitänyt ilmaantua joku unelmaduuni, kun olet vähän jotain ehtinyt opiskella. Saattaa hyvinkin olla, ettei maailma ihan noin toimi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, työttömyyskin tai epämieluisa työpaikka on varmasti nyt kiinni siitä, ettei vain järjestele asioita itselleen mieluisiksi ja hae uusia töitä. 

Esim. itse olen ollut tässä nyt jotkut tovit työttömänä ja ehtinyt opiskellakin sinä aikana. Kas kummaa, ei ne opiskelutkaan auttaneet työllistymistä.

"Kas kummaa" tosiaan. Olishan sulle toki HETI pitänyt ilmaantua joku unelmaduuni, kun olet vähän jotain ehtinyt opiskella. Saattaa hyvinkin olla, ettei maailma ihan noin toimi...

En tietääkseni kertonut tässä mitään aikoja. Olen "vähän" ehtinyt jotain opiskella? Eli sain uudet opiskelut valmiiksi (joista niistäkin jo aikaa), ja pohjalla maisterin tutkinto.

Mitäs sä nyt oikeestaan koitat kuittailla? Välillä maailma toimii sun mielestä just niin, että kaikki on helppoa, ja välillä onkin lukuisia esteitä. Alkaa mennä paasaukset vähän ristiin.

Kyllä se on aika harva ihminen elämän aikana joiden kanssa lopulta pystyy ihan läheistä sydänystävyyttä pitelemään. Väärien ihmisten kanssa jos rupee liian läheiseen toveruuteen yksityiselämässään niin siitä tulee just sellaista myrkyllistä vääntämistä ennemmin tai myöhemmin.

Suurimman osan ihmisistä kanssa toimii parhaiten kepeä väljempi kaveruus jolloin elämää jaetaan pintapuolisemmin ja satunnaisemmin. Eikä se tarkoita et kummassakaan olis vikaa.

Vaikka kukaan muu ei sua rakastaisi niin Jeesus rakastaa, aina.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kukaan muu ei sua rakastaisi niin Jeesus rakastaa, aina.

Tästä tulikin mieleeni, että inhottavin "ystävä" lienee ollut fanaattinen uskoon tullut henkilö. Hän varmaan myöskin aina ajatteli, että Jeesus rakastaa kuitenkin ja anteeksi saa, joten eihän sillä väliä, miten toisia kohtelee. Kovin hyvin ei ollut hallinnassa käskyt tmv. käytännössä. Ei, ei tosiaan voi - onneksi - yleistää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, työttömyyskin tai epämieluisa työpaikka on varmasti nyt kiinni siitä, ettei vain järjestele asioita itselleen mieluisiksi ja hae uusia töitä. 

Esim. itse olen ollut tässä nyt jotkut tovit työttömänä ja ehtinyt opiskellakin sinä aikana. Kas kummaa, ei ne opiskelutkaan auttaneet työllistymistä.

"Kas kummaa" tosiaan. Olishan sulle toki HETI pitänyt ilmaantua joku unelmaduuni, kun olet vähän jotain ehtinyt opiskella. Saattaa hyvinkin olla, ettei maailma ihan noin toimi...

En tietääkseni kertonut tässä mitään aikoja. Olen "vähän" ehtinyt jotain opiskella? Eli sain uudet opiskelut valmiiksi (joista niistäkin jo aikaa), ja pohjalla maisterin tutkinto.

Mitäs sä nyt oikeestaan koitat kuittailla? Välillä maailma toimii sun mielestä just niin, että kaikki on helppoa, ja välillä onkin lukuisia esteitä. Alkaa mennä paasaukset vähän ristiin.

Teidän kinasteluun en ota sen enempää kantaa, mutta ymmärrän tavallaan myös tuota joka kritisoi sitä, että odotetaan valmista (niin sen tässä nyt ymmärsin, sorry jos meni metsään).

Mun kaveri, joka ei ole tyytyväinen mihinkään, oli vuosia haastavassa, päällikkötason tehtävässä, kunnes itse sotki elämänsä ja sai potkut. Nyt on pari vuotta ollut työttömänä ja edelleen haikailee saman tason paikkoja. Kertaakaan ei ole päässyt edes haastatteluun, mikä sinänsä on jo harmillista. Kuitenkin näen ettei hänellä ole aina minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia ko. tehtäviin, mutta ei itse näe sitä. Ihan jo hakuilmoituksen vaatimuksia ei täytä, valitettavasti.

Olen yrittänyt vinkata että jos hakisi hiukan "mitättömämpää" tehtävää kuin päällikötason tehtäviä, niin saisi jalkaa yrityksen oven väliin ja sitä kautta voisi edetä ylemmäs. Ei, hän ei alennu assarin hommiin. Oli ollut myös rekrytilaisuudessa ja rekrytoijat saivat haukut kun eivät ottaneet kontaktia. Kysyin että otitko itse kontaktia heihin, esittäydyitko jne. Ei, ikävästi sanoen, olis varmaan ollut liian työlästä esitellä itsensä.

Oletetaan liikaa, itse ei tehdä asian eteen liki mitään, muissa vika aina. Mikään neuvo ei kelpaa. Olen väsynyt näihin ihmettelyihin kuinka ei rekryissä etene.

Se, jonka kaveri on energiasyöppö. Ehkä meni ohi tun teidän kinan, mutta menköön..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, työttömyyskin tai epämieluisa työpaikka on varmasti nyt kiinni siitä, ettei vain järjestele asioita itselleen mieluisiksi ja hae uusia töitä. 

Esim. itse olen ollut tässä nyt jotkut tovit työttömänä ja ehtinyt opiskellakin sinä aikana. Kas kummaa, ei ne opiskelutkaan auttaneet työllistymistä.

"Kas kummaa" tosiaan. Olishan sulle toki HETI pitänyt ilmaantua joku unelmaduuni, kun olet vähän jotain ehtinyt opiskella. Saattaa hyvinkin olla, ettei maailma ihan noin toimi...

En tietääkseni kertonut tässä mitään aikoja. Olen "vähän" ehtinyt jotain opiskella? Eli sain uudet opiskelut valmiiksi (joista niistäkin jo aikaa), ja pohjalla maisterin tutkinto.

Mitäs sä nyt oikeestaan koitat kuittailla? Välillä maailma toimii sun mielestä just niin, että kaikki on helppoa, ja välillä onkin lukuisia esteitä. Alkaa mennä paasaukset vähän ristiin.

Teidän kinasteluun en ota sen enempää kantaa, mutta ymmärrän tavallaan myös tuota joka kritisoi sitä, että odotetaan valmista (niin sen tässä nyt ymmärsin, sorry jos meni metsään).

Joo, mua kyllä vituttaa se, että AV:llä tehdään jatkuvasti oletuksia, joille ei ole mitään pohjaa. Ei tunneta ihmisiä, ja silti oletetaan, että he haikailevat esim. huippuduuneja. Kaikkea vielä! Mihin sellainenkin "tieto" nojaa? 

Tuo lyttääjähän nyt haluaa tässä dissata vain ylipäänsä ihmisiä, joille kortit eivät ole nasahdelleet maukkaasti yrityksistä huolimatta. Hänestä myös järjen käyttö on seliseliä. Hänestä työtönkin voi opiskella noin vaan, helposti. Ottaa koirankin, vaikka pikavipillä ja pitää sitä kylppärissä. Kyllä joku kaveri tai naapuri auttaa hoidossa. Eiköhän hän itse vietä mukavaa elämää, mutta varmasti sanoisi, että hän onkin nähnyt vaivaa - toisin kuin monet surkimustyöttömät. Ei hän suostu näkemään asioita toisin. Haistan ihan lähtökohtaista poliittista asennetta taustalla. 

Sinällään en tiedä, miten edes angstaaminen realististisista ihmisistä liittyy ystävyyteen ja yhteydenpitoon. Ehkä hän sitten haluaa tehdä selväksi, että hän haluaa omiksi kavereikseen vain taivaanrannanmaalareita, heittäytyjiä, tuhlaajia ja riskinottajia. Selvä. Meitä on moneen junaan, ja sellaisiakin varmasti löytyy. 

Ootteko muuten huomanneet, että tuolta on poistettu monia aiheeseen liittyviä asiallisia viestejä? Ilmeisesti siis perustelut, miksi asiat eivät aina ole niin simppeleitä, ilmoitetaan asiattomiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

'

Joo, mutta sitten on niitäkin, jotka korostaa liikaa sitä, miten arkea pitää jaksaa ja siihen tyytyä. Tietysti aikuinen ihminen joutuu jonkin verran arkea sietämään, mutta miksi sitä pitäisi tehdä yhtään enemmän kuin on pakko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

Ei ole mitään hätää! "Kaverit" on jääneet menneisyyteen jo monia vuosia tai vuosikymmen sitten, tai pidemmänkin aikaa sitten.

Ei vaivaa yksinäisyys, ja entisille hyville kavereille toivottelen vain mielessäni menestystä elämään ja vähemmän hyville en toivota mitään, toivottavasti ei ketään tarvitse muistaa puolin eikä toisin. Ei jäädä menneisyyksiin vaan katsotaan tulevaan.

Näin se elämä menee, parasta vaan olla positiivinen siihen mitä itse tekee, ja jättää tämmöiset turhat murheet vähemmälle :-)   Elämä kyllä ihan kivaa kunhan sen oikein oivaltaa, suurimpia harmeja omalla kohdalla on olleet lähinnä kestämättömän huonoksi mennyt talous, sitä omin toimin pitää yrittää saada kuntoon, muihin ei kannata liikaa luottaa parasta kun hoidat vaan itse asiat vaikka menisikin vähän pidempään.

Kaikessa saa kyllä varautua vastatuuliin mutta kun sen oikein tajuaa niin voi vaan naureskella miten typeriä jotkin asiat voikin olla :-)

Älä pilaa elämääs millään, paras tehdä omat asiat niinkuin haluaa niillä resursseilla mitä on, eikä murehdita sen enempää.

Minä olen ollut se, joka ei juurikaan soittele. Yleensä minulle soitellaan, Mutta itse olen vain niin ujo tai jotakin ja pelkään häiritä ihmisiä soitollani. Tuntuu, etten ole tarpeeksi hyvä rikkomaan ihmisten rauhaa/ tai jos heillä on jotakin tärkeää kesken. En uskalla soittaa :(

Yksi kaveri minua vähän ihmetyttää. Oltiin aiemmin samassa työpaikassa hyviä (?) kavereita. Näimme vapaallakin. Työsuhteitten päättymisen jälkeenkin olemme nähneet vielä joskus. Henkilö itse sanoi työsuhteen päättyessä, että minuahan hän näkee jatkossakin. 

Nyt kun tuosta on aikaa pari vuotta, niin tuntuu, että henkilö jättää herkästi vastaamatta, jos mainitsee mahdollisesta näkemisestä. Itse ei ikinä ehdota mitään, mutta ei ole muutenkaan kovin aktiivinen tyyppi luonteeltaan. Joskus harvoin voimme laittaa joitain turhia viestejä minun aloitteestani. En tosiaan käsitä, mitä on käynyt, jos kerran nyt sitten pitäisi käsittää, että mietipäs nyt, mitä olet tehnyt. Harmillista, mutta ehkä sitten olimmekin vain työkavereita. 

Vierailija kirjoitti:

Yksi kaveri minua vähän ihmetyttää. Oltiin aiemmin samassa työpaikassa hyviä (?) kavereita. Näimme vapaallakin. Työsuhteitten päättymisen jälkeenkin olemme nähneet vielä joskus. Henkilö itse sanoi työsuhteen päättyessä, että minuahan hän näkee jatkossakin. 

Nyt kun tuosta on aikaa pari vuotta, niin tuntuu, että henkilö jättää herkästi vastaamatta, jos mainitsee mahdollisesta näkemisestä. Itse ei ikinä ehdota mitään, mutta ei ole muutenkaan kovin aktiivinen tyyppi luonteeltaan. Joskus harvoin voimme laittaa joitain turhia viestejä minun aloitteestani. En tosiaan käsitä, mitä on käynyt, jos kerran nyt sitten pitäisi käsittää, että mietipäs nyt, mitä olet tehnyt. Harmillista, mutta ehkä sitten olimmekin vain työkavereita. 

Joskus vaan elämä vie erilleen. Varsinkin entisten työkavereiden kanssa käy helposti niin. Mukavista ajattelee silloin kun työt päättyy, että heitä haluaa nähdä. Yleensä aluksi näkeekin. Sitten vaan elämä menee eteenpäin ja itse huomaa, ettei siinä muuta ollutkaan, kuin työkaveruutta. Työ kuitenkin on asia, joka aika paljon ihmisiä yhdistää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi kaveri minua vähän ihmetyttää. Oltiin aiemmin samassa työpaikassa hyviä (?) kavereita. Näimme vapaallakin. Työsuhteitten päättymisen jälkeenkin olemme nähneet vielä joskus. Henkilö itse sanoi työsuhteen päättyessä, että minuahan hän näkee jatkossakin. 

Nyt kun tuosta on aikaa pari vuotta, niin tuntuu, että henkilö jättää herkästi vastaamatta, jos mainitsee mahdollisesta näkemisestä. Itse ei ikinä ehdota mitään, mutta ei ole muutenkaan kovin aktiivinen tyyppi luonteeltaan. Joskus harvoin voimme laittaa joitain turhia viestejä minun aloitteestani. En tosiaan käsitä, mitä on käynyt, jos kerran nyt sitten pitäisi käsittää, että mietipäs nyt, mitä olet tehnyt. Harmillista, mutta ehkä sitten olimmekin vain työkavereita. 

 

Joskus vaan elämä vie erilleen. Varsinkin entisten työkavereiden kanssa käy helposti niin. Mukavista ajattelee silloin kun työt päättyy, että heitä haluaa nähdä. Yleensä aluksi näkeekin. Sitten vaan elämä menee eteenpäin ja itse huomaa, ettei siinä muuta ollutkaan, kuin työkaveruutta. Työ kuitenkin on asia, joka aika paljon ihmisiä yhdistää.

Niin, näinhän se kyllä on.

Hassua on se, että sitten taas toinen henkilö, jonka kanssa mulla ei samaisessa työpaikassa ollut ollenkaan niin "intensiivisiä" hetkiä ja kokemuksia eikä nähty tuolloin ulkomaailmassa, jäikin ihan aktiiviseksi, säännöllisesti nähtäväksi kaveriksi. :) Ollaan siis oikeastaan alettu tutustua paremmin vasta työsuhteen päättymisen jälkeen. Toisaalta ehkä tässä näkee vähän senkin, että tällaiset "tylsemmät" kuviot saattavat kantaa pidemmälle kaveruuksissakin.