Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Mitä vaan teetkin, älä turhaan jää roikkumaan menneisyyteen liiaksi. Ystävät on läsnä jos ne haluaa olla, jos ne ei halua niin turha tungetella, onhan se heidänkin valintansa mitä haluavat tehdä.

Ihmisiä tulee ja menee, jotkut niistä jopa jääkin pitkäaikaisiksi tutuiksi, useimmat kuitenkaan ei. Mutta mistään ei oikeastaan kannata ottaa suurta murhetta eikä kannata ainakaan alkaa myrkyttämään omaa mieltään.

Isot sidonnaisuudet voi olla joskus isokin rasite joka pilaa elämän, eli mieti tarkkaan mitä arvostat  paljon ja mitä et, koska kaikella sillä on aina vaikutuksensa omaan elämääsi. Ei tarvitse hippimeininkiä, mutta varmaan on elämäsi kevyempi jos pidät vaan katseen eteenpäin ja kaikki huonolta tuntuva voi ihan hyvin hiljalleen unohtuakin pois.

Varsinkin näinä aikoina kun on selvästi rahasta ja sen jakautumisesta kova tappelu koko yhteiskunnassa, voi näkyä joskus selvästikin miten huonolle tielle moni lähtee kun eivät ymmärrä mitä se tappelu rahasta voi tarkoittaa. Siinä menee monet mahdollisuudet suoraan roskakoppaan eikä toisia mahdollisuuksia enää tule. Ja se voitettu rahakin häviää aika nopeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on huonoa kokemusta siitä, että lähtee selittelemään syytä etäisyyden otolle. Etenkin kannattaa miettiä tarkkaan jos kaveri on osoittautunut vaikeaksi, vahvaksi persoonaksi ja tästä syystä haluat ottaa häneen etäisyyttä. Mun kokemuksen mukaan juuri nämä riidanhakuiset, kontrolloivat tyypit tivaa syytä etäisyyden ottoon kaikkein innokkaimmin - ja jos saavat syyn niin kääntävät sen syyn antajaa vastaan.

Mulla oli kauan kauan sitten nuorena sellainen tilanne, jossa ensin olin erään ihmisen kanssa tuttava, meillä oli yhteisiä kavereita. Tämä tuttava oli mulle oikein mukava, mutta ihmettelin kyllä vähän sitä, että hän oli kiivas haukkumaan muita ihmisiä ja todella temperamenttisesti ja vaikutti siltä että jopa nauttien, lyttäsi, mustamaalasi niitä joista ei pitänyt. Ja näitä ihmisiähän oli paljon. No, pikkuhiljaa tästä tuttavasta tuli kaveri, sitten jopa ystävä ja kun hän oli ansainnut luottamukseni, sitten alkoikin se, että kaiken olisi pitänyt mennä hänen ehdoilla. Hän oli erittäin erittäin kontrolloiva, vahti mua kuin haukka. Mun piti olla kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan, muuten alkoi armoton pottuilu. Hänen kuuntelemisensa, viihdyttämisensä ja auttamisensa piti mennä kaiken muun edelle, ei väliä mitä tärkeää olin tekemässä, niin hän suuttui ja kosti jos en ollut käytettävissä ja samaa mieltä.

Tarvitsen itse reilusti omaa tilaa, vapautta olla omanlaiseni ja ahdistuin kovasti tuon hallitsevan ihmisen ystävyydestä. Kun aloin ottaa etäisyyttä vaivihkaa, hän suuttui kovasti, raivosi ja tivasi syytä, haukkui ja alisti lisää jne. Päätin kirjoittaa hänelle kirjeen ja selittää miltä musta tuntuu (tämä oli suuri virhe näin jälkikäteen mietittynä) ja miksi haluan ottaa etäisyyttä, voisimme toki nähdä vielä joskus, mutta en pystyisi olemaan tiiviissä ystävyyssuhteessa hänen kanssaan. Kirjeen saatuaan hän raivostui. Oli näytellyt kirjettä ympäriinsä yhteisillä kavereille ja haukkunut mua. Kuulemma olen olevinani niiiiin jalo ihminen itse ja olen herkkä kuin haavanlehti ja kylläpä hän nyt on paha ihminen voi vitsit. Kirjeelleni on naurettu porukassa ja mua on mustamaalattu urakalla. Hän on edelleen uhannut näyttää kirjettä mun uusille tärkeille kontakteilleni yms, vaikka kirjeen lähettämisestä on jo noin 20 vuotta, hänellä on edelleen se tallessa ja tykkää käyttää sitä mua vastaan. Meillä on edelleen samaa kaveriporukkaa, josta syystä en ole lopullisesti päässyt hänestä eroon.

Pari vuosikymmentä myöhemmin mulle tuli vastaan samantyylinen tilanne. Vahvatahtoinen ihminen kaverina, alkuun niin kiva, mutta kaveruuden syvetessä tuli tyrannimaiset piirteet esille. Ei tullut mieleenkään lähteä selittelemään hänelle yhtään mitään hänen luonteestaan tai etäisyyden ottamisen syistä, siinä vaiheessa kun heräsin tilanteeseen ja halusin ottaa hajurakoa. "En nyt ehdi, on muuta" on ihan hyvä selitys, ei tarvitse lähteä kerjäämään verta nenästään.

Minusta tuntuu, että esim. sinä voisit pitää minua tämänkaltaisena ihmisenä. Tykkään esim. väitellä, keskustella syvällisiä, kuulla perusteluja ja haastaa toista näihin. Olla usein yhteyksissä. Voisin myös vaikkapa kysellä, että "mitä muuta sulla on?". Onko siis tällaiset asiat esim. pottuiluja tai tyrannimaista käytöstä? Vai käytätkö kuvailuissa värikynää? Entä oletko herkkä kuin haavanlehti? 

Mikä ylipäänsä tekee ihmisestä vaikean, riidanhakuisen ja kontrolloivan? Minun kokemukseni on se, että ihmiset nimittelevät toisia ihmisiä vaikeiksi melko ohkaisin perustein. Mutta itse koen, että eniten voi tulla konflikteja juurikin jotenkin vähän heiveröisten ihmisten kanssa, jotka alkavat täristä jo vähän tiivistunnelmaisemmassa keskustelussakin. 

Vaikutat tosiaan jyrältä. Ymmärrä yksi asia: muut eivät ole sinulle mitään velkaa. Selityksiä saat silloin, jos toiset ovat niitä halukkaita antamaan, et väkisin vänkäämällä.

- Eri

Mut ei kai esim. perustelut ja argumentit ole selityksiä?

Minun tulkintani alkaa olla se, että joidenkin mielestä tarkka, kyselevä, analyyttinen, toisesta kiinnostunut ihminen on vaikea, raskas ja jyrä. 

Tosin siis jos nyt selvityksiin tai selityksiin mennään, niin minä en näe ystävyyttä siten, että siinä ei olisi mitään oikeuksia ja velvollisuuksia, vaan kaikkea voisi tehdä oman mielensä mukaan. Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Itse olen paljonkin velkaa ystäville ja kavereille. Korrektin käytöksen, lupausten pitämisen, säännöllisen yhteydenpidon, kuulumisten kyselemisen, vastaamisen ripeästi viesteihin jne. 

Lisäksi jos nyt joku koittaa ilmiselvästi naruttaa itseäni, niin joo, kyllä mä katson, että mullakin on sitten oikeus ihan piruuttanikin kysellä, että "ai, mitäs muuta?". Ei se nyt voi mennä ihan niinkään, että toinen voi puhua puuta heinää, ja toisen pitäisi vain nyökytellä. Toisaalta jos en mitään valhetta osaisi epäillä, niin kysyisin sopivaa toista ajankohtaa. Tässähän se sitten tuleekin, että jos toisesta tosissaan haluaa eroon, niin ei asia ehkä etene noilla verukkeilla mihinkään. Toki tuohon voi sanoa, että "normaali ihminen ymmärtää, mitä tuollaisilla kommenteilla tarkoitetaan". No kellään ei ole kyllä mitään velvollisuutta ymmärtää rivienvälikonstailua.

Olen aika suorasanainen itsekin ja sinunkaltaisille ihmisille yleensä vastaankin suoraan, että mitä se sinulle oikeastaan kuuluu, mitä muuta minulla on. En todellakaan ole sinulle tilivelvollinen. Yleensä ne argumentoinnit ja haastamiset loppuu siihen.

Pointti onkin siinä, että mitä se sulle varsinaisesti antaa, jos pääset tuon sanomaan? Jos joku kysyy muuten vaan ja uteliaisuudesta, että ai, minne menet, niin miksi siihen pitää päästä näpäyttämään jotenkin ilkeästi? Miksei ystävälle voi sanoa, että no mä meen kotikotiin visiitille tai kauppaan? Eikö joku "mitä se sulle kuuluu" ole tosi ilkeä kommentti ystävälle/kaverille tai itse asiassa kenelle tahansa? Eikä se ole suorasanaisuutta, vaan ilkeämielisyyttä. Miksi ylipäänsä jotain random-menoa pitäisi salailla ystävältä/kaverilta? Ymmärrän, jos on menossa esim. psykiatrille tmv., mutta kai tällöinkin voi sanoa, että menen lääkäriin. 

Tai eikö voi sitten ennemmin sanoa, että minä en halua kertoa omista asioistani, olen niin yksityinen ihminen? 

Minä en tosin ymmärrä, mitä edes tekee ystävälle, jolle ei voi loppujen lopuksi kertoa mitään.

Jos sanon, etten ehdi huomenna, kun on muita menoja, mitä sinä siitä saat, että haluat haastaa tinkaamalla, että mitä menoja, minne menet, kenen kanssa, mitä muuta.

Siinä vaiheessa voin sanoa kyllä, että mitä sinä sillä tiedolla teet. 

Mun mielestäni tässä mennään jo aika diippeihin kysymyksiin. Tässähän nyt selvästi on lähtökohtana se, että esim. sinulle kyseleminen on tinkaamista, jossa on selvästi negatiivinen sävy. Minulle se on kyselemistä ja sitä, että välittää toisesta ja osoittaa kiinnostusta toista kohtaan. 

Täsmensin mielestäni jo, että tuossa kohdin ei ole kyse mistään haastamisesta, vaan siitä, että kiinnostaa sen toisen elämä. Mielestäni on ihan kohteliasta tiedustella, että ai, mitäs. 

Tunnen ihmisiä, jotka eivät ikinä kysy mitään. Heistä tulee fiilis, että heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Jos puhun töistä, ei kysytä, että missäs sä oot töissä nykyään, vaikka olisin ollut aiemmin työtön. Joo, tällainen ei ole mun juttuni. 

Mutta kuten sanoin, meillä näin. Se on onneksi ihmisille sopinut eli kukin kertoo omatoimisestikin suunnitelmistaan tai kyselee, että mitäs muut tekevät, eivätkä ihmiset tästä loukkaannu. Tiedonjakamisesta ei ole tehty mitään kiistakapulaa eikä kisailla siitä, kenelle tiedot kuuluvat ja kenelle eivät, eikä ihmisten ole tarvinnut heittäytyä paskantärkeiksi tiedonpanttaajiksi tai asettua ylemmäksi lakonisuuden ja "minä ja muut, not your business" -asenteen avulla. 

Et vissiin ihan hirveesti harrastele sosialisointia? Mistä sinä varsinaisesti puhut ystävien kanssa, jos et heidän elämästään ja mitä he siinä elämässään tekevät?

Ai, et pääse huomenna, mitä silloin teet? kysymyksen voi esittää kahdella tapaa. Ystävällisen kiinnostuneesti tai sitten tyyliin "ai mitä muka sinä teet, sinähän olet työtön/tylsä ihminen, mitä tärkeitä menoja sulla muka voi olla, sinähän olet niin joutilas/tylsää elämää elävä että kyllä sinun pitää ehtiä minun pillin mukaan tehdä silloin kun minä haluan". Tai sitten voi alkaa manipuloimaan, "miksi sinun pitää juuri huomenna mennä, etkö voisi mennä viikon päästä" jne.

Minä olen sellaiselta paikkakunnalta että jos kyselee toisen työstä tai raha-asioista niin sitä pidetään pahantahtoisena uteluna, mahdollisesti juorumateriaalin hankintana. Itse puhun raha-asioistani vain sellaisille joihin todella luotan. Uteliaisuus ei ole aina hyve, aika usein uteliaisuutta käytetään kun haluataan tosiaan materiaalia pahanpuhumiseen tai omiin katkeroitumisiin. Esim. yksi ystäväni tilasi jopa maksullisia verotietoja paikkakunnan rikkaimmista ihmisistä joita sitten yksin luki ja pihisi kiukusta ja katkeruudesta. Hän uteli minultakin aina raha-asioita, valehtelin hieman sillä hän oli minullekin katkera kun sain ilmaista rahaa(ppr ja asumistuki) ja jaksoi aina vatvoa sitä.

Meidän paikkakunnalla tosiaan toisten asioiden kysely koetaan epäkohteliaana, kyllä jokainen kertoo omat kuulumisensa ja mitä niistä haluaa kertoa kyselemättäkin. Olen sitten joutunut opettelemaan muualle muuttaessani että kyselen sopivista asioista(työttömän tai lapsettoman tilanteen utelu on minusta moukkamaista, ellei ole ihan tosi läheinen) small talkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin

Pakko nyt työttömän ja muutenkin paljon itsekseen aikaa viettävän sinkun kommentoida tähän. Mä ehdin viettää paljon aikaa rauhassa, kotona jne. Siispä en pistä pahakseni, jos joku joskus jonnekin lähtee, eikä meno ole ihan jotain hissuttelua. Ei sillä, kyllä mulle käy museokäyntikin, konsertti, elokuva tmv., mutta joskus kuitenkin muutakin kuin jonkun kotona olemista lasten ja miesten pyöriessä jaloissa. 

Mutta eniten mulla särähti toi korvaan, että kritisoidaan laittautumista! Mä tykkään laittautua, jos näen ihmisiä. Vaikka tietäisin, että joo ei toi minnekään baariin lähde, niin usein laittaudun siltikin. Ehkä jatkan iltaa itse kuitenkin tai sitten muuten vaan,  kun kerran ihmisten ilmoille menen. En tiedä, onko sulla varma tieto, että joku laittautuu miesten takia, mutta ihmiset voivat kuitenkin laittautua ihan muistakin syistä. Itsensä laittaminen on osaltaan myös terapeuttista, sitä vähän herää henkiin. Esim. mä en mene ikinä baariin laittautumatta, mutta ei se nyt miehiin liity pätkääkään. Arkena en jaksa pahemmin laittaa itseäni, pitkän linjan versio kestää turhan kauan. ;)

Mä kirjoitin tuon kommentin, kyllä mäkin aina laittaudun arkenakin, ihan itseäni varten. Pointti oli että kun tarkoitus oli mennä shoppailee ja sen jälkeen kahville, niin tyyppi oli laittautunut viimeisen päälle ja se oli vaan musta turhaa, kun ei ollutkaan menossa sen jälkeen mihinkään ulos tms, se vaan oli koko ajan haku päällä ja näki ystäviäkin niin että samalla vilkuili kauheasti muita miehiä, tuntui vaan usein että koko tapaamisen tarkoitus oli etsiä miehiä ja mun seura ei oikeasti kiinnostanut vaan kun ei yksin voinut mennä niin piti mua pyytää. Jotenkin en ymmärrä tätä, olen aina itse löytänyt miesseuraa enkä kavereita koskaan velvoittanut pitämään mulle seuraa ja lähtemään mun kanssa baariin jotta voisin tavata sieltä jonkun. Ymmärrätkö pointin? Mielestäni tämä ei ole oikeaa ystävyyttä jos sitä kautta vaan pyrkii hyötymään itse jotenkin. Se ihan suoraan joskus sanoi että enkö ymmärrä että se haluaa myös flirttailla ja pussailla, niin enkö voi lähteä sinne baariin, itse en halunnut käyttää alkoholia terveysongelmien takia ja en viihdy baarissa selvinpäin, niin eikö sitä voi huomioida? Oli muuten pari kertaa jättänyt mut yksin tanssilattialle, kun löysi miehen baarista. Ei kun se oma etu oli tärkein. 

t. Sama

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on aika harva ihminen elämän aikana joiden kanssa lopulta pystyy ihan läheistä sydänystävyyttä pitelemään. Väärien ihmisten kanssa jos rupee liian läheiseen toveruuteen yksityiselämässään niin siitä tulee just sellaista myrkyllistä vääntämistä ennemmin tai myöhemmin.

Suurimman osan ihmisistä kanssa toimii parhaiten kepeä väljempi kaveruus jolloin elämää jaetaan pintapuolisemmin ja satunnaisemmin. Eikä se tarkoita et kummassakaan olis vikaa.

Näin on, liikaa kun alkaa jakamaan omia asioita väärille ihmisille, saattaa joskus huomata kuinka ihmiset juoruilee ja joku puolituttukin tyyppi tietää henkilökohtaisista asioistasi, kokemusta siitäkin. Oon oppinut pärjäämään itse, toki oma mies ja äiti on ne luotettavimmat ihmiset jotka tukee, mutta en viitsi niitäkin kohtuuttomasti rasittaa, ei kukaan jaksa olla jatkuvasti terapeuttina toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

'

Joo, mutta sitten on niitäkin, jotka korostaa liikaa sitä, miten arkea pitää jaksaa ja siihen tyytyä. Tietysti aikuinen ihminen joutuu jonkin verran arkea sietämään, mutta miksi sitä pitäisi tehdä yhtään enemmän kuin on pakko?

Arjesta pitäisi tehdä sellainen että siinä myös viihtyy eikä se ole liian rasittavaa. Toki kaikki ei saa heti/ikinä unelmaduunia ja sekin on hyväksyttävä tai tehtävä kovasti töitä sen eteen. On mullakin ollut kaveri joka ihmetteli mun tuloja (en halunnut ensin kertoa mutta se uteli kovasti) olen ihan keskituloinen mutta tehnyt kovasti töitä sen eteen missä olen nyt, myös paskaduuneja pienellä palkalla. Tämä ollut vaan sukulaisen yrityksessä, eli ei tarvinnut paljon nähdä vaivaa työnhaun eteen ja pääsi suhteilla ensimmäiseen työpaikkaan jossa oli monta vuotta. Sitten kun päätti hakea alansa hommiin, niin olikin pari vuotta työttömänä, kun ei heti löytynytkään töitä, sitä ihmetteli kovasti ja vika oli toki kaikissa muissa. Kauhea valitus vaan koko ajan jne, ei kukaan sellaista jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Tutun kuuloista. Kun kuuntelijaa tai valituksen purkua tarvita silloin kyllä kelpaa mutta muuten olen hyvin yksin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on huonoa kokemusta siitä, että lähtee selittelemään syytä etäisyyden otolle. Etenkin kannattaa miettiä tarkkaan jos kaveri on osoittautunut vaikeaksi, vahvaksi persoonaksi ja tästä syystä haluat ottaa häneen etäisyyttä. Mun kokemuksen mukaan juuri nämä riidanhakuiset, kontrolloivat tyypit tivaa syytä etäisyyden ottoon kaikkein innokkaimmin - ja jos saavat syyn niin kääntävät sen syyn antajaa vastaan.

Mulla oli kauan kauan sitten nuorena sellainen tilanne, jossa ensin olin erään ihmisen kanssa tuttava, meillä oli yhteisiä kavereita. Tämä tuttava oli mulle oikein mukava, mutta ihmettelin kyllä vähän sitä, että hän oli kiivas haukkumaan muita ihmisiä ja todella temperamenttisesti ja vaikutti siltä että jopa nauttien, lyttäsi, mustamaalasi niitä joista ei pitänyt. Ja näitä ihmisiähän oli paljon. No, pikkuhiljaa tästä tuttavasta tuli kaveri, sitten jopa ystävä ja kun hän oli ansainnut luottamukseni, sitten alkoikin se, että kaiken olisi pitänyt mennä hänen ehdoilla. Hän oli erittäin erittäin kontrolloiva, vahti mua kuin haukka. Mun piti olla kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan, muuten alkoi armoton pottuilu. Hänen kuuntelemisensa, viihdyttämisensä ja auttamisensa piti mennä kaiken muun edelle, ei väliä mitä tärkeää olin tekemässä, niin hän suuttui ja kosti jos en ollut käytettävissä ja samaa mieltä.

Tarvitsen itse reilusti omaa tilaa, vapautta olla omanlaiseni ja ahdistuin kovasti tuon hallitsevan ihmisen ystävyydestä. Kun aloin ottaa etäisyyttä vaivihkaa, hän suuttui kovasti, raivosi ja tivasi syytä, haukkui ja alisti lisää jne. Päätin kirjoittaa hänelle kirjeen ja selittää miltä musta tuntuu (tämä oli suuri virhe näin jälkikäteen mietittynä) ja miksi haluan ottaa etäisyyttä, voisimme toki nähdä vielä joskus, mutta en pystyisi olemaan tiiviissä ystävyyssuhteessa hänen kanssaan. Kirjeen saatuaan hän raivostui. Oli näytellyt kirjettä ympäriinsä yhteisillä kavereille ja haukkunut mua. Kuulemma olen olevinani niiiiin jalo ihminen itse ja olen herkkä kuin haavanlehti ja kylläpä hän nyt on paha ihminen voi vitsit. Kirjeelleni on naurettu porukassa ja mua on mustamaalattu urakalla. Hän on edelleen uhannut näyttää kirjettä mun uusille tärkeille kontakteilleni yms, vaikka kirjeen lähettämisestä on jo noin 20 vuotta, hänellä on edelleen se tallessa ja tykkää käyttää sitä mua vastaan. Meillä on edelleen samaa kaveriporukkaa, josta syystä en ole lopullisesti päässyt hänestä eroon.

Pari vuosikymmentä myöhemmin mulle tuli vastaan samantyylinen tilanne. Vahvatahtoinen ihminen kaverina, alkuun niin kiva, mutta kaveruuden syvetessä tuli tyrannimaiset piirteet esille. Ei tullut mieleenkään lähteä selittelemään hänelle yhtään mitään hänen luonteestaan tai etäisyyden ottamisen syistä, siinä vaiheessa kun heräsin tilanteeseen ja halusin ottaa hajurakoa. "En nyt ehdi, on muuta" on ihan hyvä selitys, ei tarvitse lähteä kerjäämään verta nenästään.

Minusta tuntuu, että esim. sinä voisit pitää minua tämänkaltaisena ihmisenä. Tykkään esim. väitellä, keskustella syvällisiä, kuulla perusteluja ja haastaa toista näihin. Olla usein yhteyksissä. Voisin myös vaikkapa kysellä, että "mitä muuta sulla on?". Onko siis tällaiset asiat esim. pottuiluja tai tyrannimaista käytöstä? Vai käytätkö kuvailuissa värikynää? Entä oletko herkkä kuin haavanlehti? 

Mikä ylipäänsä tekee ihmisestä vaikean, riidanhakuisen ja kontrolloivan? Minun kokemukseni on se, että ihmiset nimittelevät toisia ihmisiä vaikeiksi melko ohkaisin perustein. Mutta itse koen, että eniten voi tulla konflikteja juurikin jotenkin vähän heiveröisten ihmisten kanssa, jotka alkavat täristä jo vähän tiivistunnelmaisemmassa keskustelussakin. 

Vaikutat tosiaan jyrältä. Ymmärrä yksi asia: muut eivät ole sinulle mitään velkaa. Selityksiä saat silloin, jos toiset ovat niitä halukkaita antamaan, et väkisin vänkäämällä.

- Eri

Mut ei kai esim. perustelut ja argumentit ole selityksiä?

Minun tulkintani alkaa olla se, että joidenkin mielestä tarkka, kyselevä, analyyttinen, toisesta kiinnostunut ihminen on vaikea, raskas ja jyrä. 

Tosin siis jos nyt selvityksiin tai selityksiin mennään, niin minä en näe ystävyyttä siten, että siinä ei olisi mitään oikeuksia ja velvollisuuksia, vaan kaikkea voisi tehdä oman mielensä mukaan. Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Itse olen paljonkin velkaa ystäville ja kavereille. Korrektin käytöksen, lupausten pitämisen, säännöllisen yhteydenpidon, kuulumisten kyselemisen, vastaamisen ripeästi viesteihin jne. 

Lisäksi jos nyt joku koittaa ilmiselvästi naruttaa itseäni, niin joo, kyllä mä katson, että mullakin on sitten oikeus ihan piruuttanikin kysellä, että "ai, mitäs muuta?". Ei se nyt voi mennä ihan niinkään, että toinen voi puhua puuta heinää, ja toisen pitäisi vain nyökytellä. Toisaalta jos en mitään valhetta osaisi epäillä, niin kysyisin sopivaa toista ajankohtaa. Tässähän se sitten tuleekin, että jos toisesta tosissaan haluaa eroon, niin ei asia ehkä etene noilla verukkeilla mihinkään. Toki tuohon voi sanoa, että "normaali ihminen ymmärtää, mitä tuollaisilla kommenteilla tarkoitetaan". No kellään ei ole kyllä mitään velvollisuutta ymmärtää rivienvälikonstailua.

Olen aika suorasanainen itsekin ja sinunkaltaisille ihmisille yleensä vastaankin suoraan, että mitä se sinulle oikeastaan kuuluu, mitä muuta minulla on. En todellakaan ole sinulle tilivelvollinen. Yleensä ne argumentoinnit ja haastamiset loppuu siihen.

Pointti onkin siinä, että mitä se sulle varsinaisesti antaa, jos pääset tuon sanomaan? Jos joku kysyy muuten vaan ja uteliaisuudesta, että ai, minne menet, niin miksi siihen pitää päästä näpäyttämään jotenkin ilkeästi? Miksei ystävälle voi sanoa, että no mä meen kotikotiin visiitille tai kauppaan? Eikö joku "mitä se sulle kuuluu" ole tosi ilkeä kommentti ystävälle/kaverille tai itse asiassa kenelle tahansa? Eikä se ole suorasanaisuutta, vaan ilkeämielisyyttä. Miksi ylipäänsä jotain random-menoa pitäisi salailla ystävältä/kaverilta? Ymmärrän, jos on menossa esim. psykiatrille tmv., mutta kai tällöinkin voi sanoa, että menen lääkäriin. 

Tai eikö voi sitten ennemmin sanoa, että minä en halua kertoa omista asioistani, olen niin yksityinen ihminen? 

Minä en tosin ymmärrä, mitä edes tekee ystävälle, jolle ei voi loppujen lopuksi kertoa mitään.

Jos sanon, etten ehdi huomenna, kun on muita menoja, mitä sinä siitä saat, että haluat haastaa tinkaamalla, että mitä menoja, minne menet, kenen kanssa, mitä muuta.

Siinä vaiheessa voin sanoa kyllä, että mitä sinä sillä tiedolla teet. 

Mun mielestäni tässä mennään jo aika diippeihin kysymyksiin. Tässähän nyt selvästi on lähtökohtana se, että esim. sinulle kyseleminen on tinkaamista, jossa on selvästi negatiivinen sävy. Minulle se on kyselemistä ja sitä, että välittää toisesta ja osoittaa kiinnostusta toista kohtaan. 

Täsmensin mielestäni jo, että tuossa kohdin ei ole kyse mistään haastamisesta, vaan siitä, että kiinnostaa sen toisen elämä. Mielestäni on ihan kohteliasta tiedustella, että ai, mitäs. 

Tunnen ihmisiä, jotka eivät ikinä kysy mitään. Heistä tulee fiilis, että heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Jos puhun töistä, ei kysytä, että missäs sä oot töissä nykyään, vaikka olisin ollut aiemmin työtön. Joo, tällainen ei ole mun juttuni. 

Mutta kuten sanoin, meillä näin. Se on onneksi ihmisille sopinut eli kukin kertoo omatoimisestikin suunnitelmistaan tai kyselee, että mitäs muut tekevät, eivätkä ihmiset tästä loukkaannu. Tiedonjakamisesta ei ole tehty mitään kiistakapulaa eikä kisailla siitä, kenelle tiedot kuuluvat ja kenelle eivät, eikä ihmisten ole tarvinnut heittäytyä paskantärkeiksi tiedonpanttaajiksi tai asettua ylemmäksi lakonisuuden ja "minä ja muut, not your business" -asenteen avulla. 

Et vissiin ihan hirveesti harrastele sosialisointia? Mistä sinä varsinaisesti puhut ystävien kanssa, jos et heidän elämästään ja mitä he siinä elämässään tekevät?

Ai, et pääse huomenna, mitä silloin teet? kysymyksen voi esittää kahdella tapaa. Ystävällisen kiinnostuneesti tai sitten tyyliin "ai mitä muka sinä teet, sinähän olet työtön/tylsä ihminen, mitä tärkeitä menoja sulla muka voi olla, sinähän olet niin joutilas/tylsää elämää elävä että kyllä sinun pitää ehtiä minun pillin mukaan tehdä silloin kun minä haluan".

Heh, no juu, tästä jälkimmäisestä nyt ei ollut kyse. Olen itsekin työtön, ja kyllähän sitä menoja voi olla. Jotkut kuitenkin ärsyyntyvät ihan normisävystäkin.

Mun mielestäni mulla ei ole työttömänä mitään "erityissuojaa". On ihan normaalia, että jopa entiset asiakkaat kyselevät kadulla, että mitäs mä nyt teen (suomeksi: missä olen töissä vai olenko työtön). Voin sitten vastata siihen siinä tarkkuudessa kuin haluan. Tai vaikka valehdellakin toki, mitä en halua. Kyselenhän minäkin ihmisten töistä ja opiskeluista. On toki noloa kertoa jatkuvasti olevansa työtön, mutta ei se elämäntilanne toistenkaan vika ole. Kyllä he saavat silti kysyä.  

Mun mielestä tässä ketjussa esiintyy paljon kavereitten sanomisista sellasia katkeria piilotulkintoja, joita kukaan ei sano, mutta kuitenkin niihin sanomisiin liitetään sitä hapokkuutta. Herää vähän kysymys, että kummassa päässä lopulta se ongelma onkaan ja onko kaikki sittenkään ihan todellista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Ohis...mun mielestä on ihan normaalia, että ihmiset muuttuvat. Ja joskus se muutos vaikuttaa ihmissuhteisiinkin. Mä olin nuorena bilehile ja mut sai ihan milloin vaan ja kuka vaan ystävä tai kaveri houkuteltua baariin. Monesti tuli käytyä sekä perjantaina että lauantaina. Ja joka viikonloppu. Vaan aikansa kutakin. Nyt olen 50+ eikä baariin lähteminen voisi vähempää kiinnostaa. Niihinhän mennäänkin nykyisin vasta siihen aikaan illasta, kun mä menen jo nukkumaan. En vaan jaksa sitä hälinää ja valvomista enää. Ystävät ja kaverit, joille baareissa käyminen oli vielä päälle nelikymppisenäkin hauskaa ja rentouttavaa, ovat jääneet ja tilalle tullut uusia, joita ei baareissa käyminen kiinnosta. Enjä pidä tätä mitenkään surullisena vaihtoehtona. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin

Pakko nyt työttömän ja muutenkin paljon itsekseen aikaa viettävän sinkun kommentoida tähän. Mä ehdin viettää paljon aikaa rauhassa, kotona jne. Siispä en pistä pahakseni, jos joku joskus jonnekin lähtee, eikä meno ole ihan jotain hissuttelua. Ei sillä, kyllä mulle käy museokäyntikin, konsertti, elokuva tmv., mutta joskus kuitenkin muutakin kuin jonkun kotona olemista lasten ja miesten pyöriessä jaloissa. 

Mutta eniten mulla särähti toi korvaan, että kritisoidaan laittautumista! Mä tykkään laittautua, jos näen ihmisiä. Vaikka tietäisin, että joo ei toi minnekään baariin lähde, niin usein laittaudun siltikin. Ehkä jatkan iltaa itse kuitenkin tai sitten muuten vaan,  kun kerran ihmisten ilmoille menen. En tiedä, onko sulla varma tieto, että joku laittautuu miesten takia, mutta ihmiset voivat kuitenkin laittautua ihan muistakin syistä. Itsensä laittaminen on osaltaan myös terapeuttista, sitä vähän herää henkiin. Esim. mä en mene ikinä baariin laittautumatta, mutta ei se nyt miehiin liity pätkääkään. Arkena en jaksa pahemmin laittaa itseäni, pitkän linjan versio kestää turhan kauan. ;)

Mä kirjoitin tuon kommentin, kyllä mäkin aina laittaudun arkenakin, ihan itseäni varten. Pointti oli että kun tarkoitus oli mennä shoppailee ja sen jälkeen kahville, niin tyyppi oli laittautunut viimeisen päälle ja se oli vaan musta turhaa, kun ei ollutkaan menossa sen jälkeen mihinkään ulos tms, se vaan oli koko ajan haku päällä ja näki ystäviäkin niin että samalla vilkuili kauheasti muita miehiä, tuntui vaan usein että koko tapaamisen tarkoitus oli etsiä miehiä ja mun seura ei oikeasti kiinnostanut vaan kun ei yksin voinut mennä niin piti mua pyytää. Jotenkin en ymmärrä tätä, olen aina itse löytänyt miesseuraa enkä kavereita koskaan velvoittanut pitämään mulle seuraa ja lähtemään mun kanssa baariin jotta voisin tavata sieltä jonkun. Ymmärrätkö pointin?

Joo, ymmärrän. Tosin vaikea nyt sanoa, mikä on ihmisten omaa tyyliä huvin vuoksi ja mikä ei, mutta itsehän olet nähnyt tilanteen. Ihmiset pukeutuu musta baariinkin välillä niin hassusti, mutta ovat heidän valintojaan: ehkä täysin laittamattomana ja suurin piirtein shortseissa tai sitten kruusissa juhlamekossa rokkibaariin (esim. yhden kaverin pukeutumisessa ei ole sinällään mitään vikaa, mutta aika ja paikka saattaa unohtua).

Mutta mutta, ymmärrän kyllä kaveriasikin. Onhan baarissa, kuten monessa muussakin paikassa, tylsää yksin ja saa outoja leimoja (en halua tietää, mitä leimoja itsekin olen saanut). Baari on yksi kamalimpia paikkoja mennä yksin, koska useimmiten sinne kai pitäisi mennä pitämään kavereiden kanssa hauskaa. Orpolinnut ovat vähissä. Usein kysyn baariin hyviä kavereita, mutta ei mulle ole ongelma mennä sellaisenkaan kanssa, jota en tunne kovin hyvin, mutta jolla on vähän samanlainen elämäntilanne kuin mulla. Sitä kai voisi kutsua jonkinlaiseksi hyötytapaamiseksi, mutta ainakin hyödyttää molempia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Ohis...mun mielestä on ihan normaalia, että ihmiset muuttuvat. Ja joskus se muutos vaikuttaa ihmissuhteisiinkin. Mä olin nuorena bilehile ja mut sai ihan milloin vaan ja kuka vaan ystävä tai kaveri houkuteltua baariin. Monesti tuli käytyä sekä perjantaina että lauantaina. Ja joka viikonloppu. Vaan aikansa kutakin. Nyt olen 50+ eikä baariin lähteminen voisi vähempää kiinnostaa. Niihinhän mennäänkin nykyisin vasta siihen aikaan illasta, kun mä menen jo nukkumaan. En vaan jaksa sitä hälinää ja valvomista enää. Ystävät ja kaverit, joille baareissa käyminen oli vielä päälle nelikymppisenäkin hauskaa ja rentouttavaa, ovat jääneet ja tilalle tullut uusia, joita ei baareissa käyminen kiinnosta. Enjä pidä tätä mitenkään surullisena vaihtoehtona. 

No joo, mutta tossa iässä tuo onkin ihan ymmärrettävää. Kuolen, jos 50+:na mut löytää vielä kapakasta teinien ja sukulaisnuorison keskeltä. :D Mut mielellään saa siinä kohdin vaikka köyttää kotiin, koska on vaan noloa käydä ihan vanhana baarissa. Varsinkin aktiivisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Niin kuin sanoin, ei ole pakko tehdä mitä minä haluan, nimenomaan se henkilö halusi aina että tehdään mitä se haluaa, eli mennä viihteelle. Jos kärsii univaikeuksista, niin alkoholi ja aamuyöhön valvominen ei ainakaan siihen auta. Se oli siihen aikaan työtön joten ei ongelmia sen kanssa että pitäisi töihin raahautua aamuisin. Nykyään yöuneni on aivan pilalla seuraavat 3 yötä ja oon aivan zombie maanantaina töissä, joten pyrin ajoittamaan juhlimiset (ne 2 kertaa vuodessa) loma-ajalle. Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Ohis...mun mielestä on ihan normaalia, että ihmiset muuttuvat. Ja joskus se muutos vaikuttaa ihmissuhteisiinkin. Mä olin nuorena bilehile ja mut sai ihan milloin vaan ja kuka vaan ystävä tai kaveri houkuteltua baariin. Monesti tuli käytyä sekä perjantaina että lauantaina. Ja joka viikonloppu. Vaan aikansa kutakin. Nyt olen 50+ eikä baariin lähteminen voisi vähempää kiinnostaa. Niihinhän mennäänkin nykyisin vasta siihen aikaan illasta, kun mä menen jo nukkumaan. En vaan jaksa sitä hälinää ja valvomista enää. Ystävät ja kaverit, joille baareissa käyminen oli vielä päälle nelikymppisenäkin hauskaa ja rentouttavaa, ovat jääneet ja tilalle tullut uusia, joita ei baareissa käyminen kiinnosta. Enjä pidä tätä mitenkään surullisena vaihtoehtona. 

No joo, mutta tossa iässä tuo onkin ihan ymmärrettävää. Kuolen, jos 50+:na mut löytää vielä kapakasta teinien ja sukulaisnuorison keskeltä. :D Mut mielellään saa siinä kohdin vaikka köyttää kotiin, koska on vaan noloa käydä ihan vanhana baarissa. Varsinkin aktiivisesti. 

On myös ihan normaalia että kolmekymppinenkin rauhoittuu ja vähentää/lopettaa juhlimisen. Tunnen myös monia jotka lopetti päälle parikymppisinä, mitenköhän niiden kaverisuhteille kuuluu hmm :D On todellakin normaalia että ihminen muuttuu. Mun mielestä se kyllä kertoo ettei arvosta ystävyyttä jos mikään muu kuin baareilu yhdessä ei käy ja ensimmäisen, toinen on vaan baariseuralainen, jota muuten ei kaivata, paitsi kun pitäisi päästä avautumaan omista ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin

Pakko nyt työttömän ja muutenkin paljon itsekseen aikaa viettävän sinkun kommentoida tähän. Mä ehdin viettää paljon aikaa rauhassa, kotona jne. Siispä en pistä pahakseni, jos joku joskus jonnekin lähtee, eikä meno ole ihan jotain hissuttelua. Ei sillä, kyllä mulle käy museokäyntikin, konsertti, elokuva tmv., mutta joskus kuitenkin muutakin kuin jonkun kotona olemista lasten ja miesten pyöriessä jaloissa. 

Mutta eniten mulla särähti toi korvaan, että kritisoidaan laittautumista! Mä tykkään laittautua, jos näen ihmisiä. Vaikka tietäisin, että joo ei toi minnekään baariin lähde, niin usein laittaudun siltikin. Ehkä jatkan iltaa itse kuitenkin tai sitten muuten vaan,  kun kerran ihmisten ilmoille menen. En tiedä, onko sulla varma tieto, että joku laittautuu miesten takia, mutta ihmiset voivat kuitenkin laittautua ihan muistakin syistä. Itsensä laittaminen on osaltaan myös terapeuttista, sitä vähän herää henkiin. Esim. mä en mene ikinä baariin laittautumatta, mutta ei se nyt miehiin liity pätkääkään. Arkena en jaksa pahemmin laittaa itseäni, pitkän linjan versio kestää turhan kauan. ;)

Itsellä on kivempi olla, kun on nätit meikit ja vaatteet:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Ohis...mun mielestä on ihan normaalia, että ihmiset muuttuvat. Ja joskus se muutos vaikuttaa ihmissuhteisiinkin. Mä olin nuorena bilehile ja mut sai ihan milloin vaan ja kuka vaan ystävä tai kaveri houkuteltua baariin. Monesti tuli käytyä sekä perjantaina että lauantaina. Ja joka viikonloppu. Vaan aikansa kutakin. Nyt olen 50+ eikä baariin lähteminen voisi vähempää kiinnostaa. Niihinhän mennäänkin nykyisin vasta siihen aikaan illasta, kun mä menen jo nukkumaan. En vaan jaksa sitä hälinää ja valvomista enää. Ystävät ja kaverit, joille baareissa käyminen oli vielä päälle nelikymppisenäkin hauskaa ja rentouttavaa, ovat jääneet ja tilalle tullut uusia, joita ei baareissa käyminen kiinnosta. Enjä pidä tätä mitenkään surullisena vaihtoehtona. 

No joo, mutta tossa iässä tuo onkin ihan ymmärrettävää. Kuolen, jos 50+:na mut löytää vielä kapakasta teinien ja sukulaisnuorison keskeltä. :D Mut mielellään saa siinä kohdin vaikka köyttää kotiin, koska on vaan noloa käydä ihan vanhana baarissa. Varsinkin aktiivisesti. 

On myös ihan normaalia että kolmekymppinenkin rauhoittuu ja vähentää/lopettaa juhlimisen. Tunnen myös monia jotka lopetti päälle parikymppisinä, mitenköhän niiden kaverisuhteille kuuluu hmm :D On todellakin normaalia että ihminen muuttuu. Mun mielestä se kyllä kertoo ettei arvosta ystävyyttä jos mikään muu kuin baareilu yhdessä ei käy ja ensimmäisen, toinen on vaan baariseuralainen, jota muuten ei kaivata, paitsi kun pitäisi päästä avautumaan omista ongelmista.

Itse ainakin puhuin siitä, että jos mä lähden joskus esim. museoon tai lasten leikkipuistoon, toinen voi lähteä mun kanssa joskus baariin. Vaihtarit. En siis puhunut siitä (kuten viesteistä selviääkin), että mikään muu ei käy. 

Siellä baarissako sitten aletaan avautua ongelmista? Vai hakemaan niitä miehiä?

Siitä ei ole kyse, mikä on normaalia kullekin. Varmasti niitäkin löytyy, jotka eivät ole ikinä käyneet baarissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

No mä oon tästä eri mieltä, baari ei ole mielestäni sellainen paikka mihin olisi pakko mennä ystävän takia, siis toki voi mennä jos haluaa miellyttää ystävää, mutta myös hyvä ystävä on sellainen joka ei siihen painosta, vaan hankkii muuta baariseuraa ja yhdessä tehdään sit jotain mikä sopii molemmille. Mulla on onneksi myös tällaisista ystävistä kokemusta, yksi juoksee joka vkl baareissa mutta nähdään säännöllisesti ja käydään syömässä/toistemme luona, joskus harvoin viihteellä yhdessä, ehkä kerran vuodessa. Jokainen toki valitsee itse ihmiset ympärilleen, mutta onneksi oon tavannut ihmisiä (työkavereita, ystäviä, oma mieheni yms) joilta olen oppinut että on todellakin ok jättäytyä pois sellaisista menoista jotka ei tunnu itselle mukavilta, se on sitä toisen kunnioitusta ja sitä että haluaa että toisella on myös hyvä olla ja että ihmissuhde ei perustu hyötymiseen tai velvoittamiseen. Työkavereiden kanssa järjestetään sellaista virkistysohjelmaa mikä sopii kaikille, olen jättäytynyt työreissuillakin myöhään juhlimiselta ja mennyt nukkumaan, pari muutakin teki niin, ja se oli muille ok. Olen myös kieltäytynyt mökkireissusta ja kylpylään menemisestä koska en koe näitä mukaviksi työkavereiden kanssa, vaan harrastan näitä läheisteni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583

Tämä on onnellisuudessa juuri ratkaisevaa, että miten osaa elää tavallista arkea. Onko siinä onnellinen vai kaipaako koko ajan jotain räiskettä elämäänsä. Pystyykö kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa keskellä normaalia arkeaan vai ei.

Mut kannattaa silti huomata se, että joillakin on tosi paljon sitä tylsää, itsensä kohtaamista ja seinille puhumista. Siispä niiden kavereiden kanssa haluaisi edes jotain "räiskettä" joskus. Vaikka se ei oikeestaan edes olisi mitään räiskettä. Seinät alkaa kaatua niskaan, jos se on aina vain sitä himmailua tai parin askelen ottamista lähimaastossa. 

Niin mutta jos itse tekee viikot töitä ja elämä muutenkin aika täynnä harrastuksia yms, juhliminen ei enää kiinnosta näin yli kolmekymppisenä mutta kaveri haluaa vaan mennä, itse haluaa olla rauhassa vapaa aikana, toki syöminen, kahvittelu, terassilla/leffassa käyminen käy, mutta sekin on tosi tylsää toisen mielestä. Ehkä silloin pitäisi etsiä uusia kavereita eikä syytellä vanhoja siitä ettei halua tehdä samoja asioita ja olla menossa koko ajan.

Musta noi muutkin on ihan virkistäviä menoja. Joskin samalla ajattelen, että tuskin se ehkä kerran tai kaksi vuodessa baarissa käyminenkään on niin fataalia, etteikö siellä voisi käydä kaverin takia ja itsensäkin takia. Muutenhan asetelma on niin, että se toinen tekee sitten vain sitä, mikä sinulle kelpaa. Ja kolmas, aika surullinen vaihtoehto: "Koska sulle ei käy nää mun jutut, etsi joku toinen". Se on taas jo vähän uhkailusävytteistä monelle, jolla ei paljon kavereita ole. 

Mutta mä en olekaan päässyt siihen vaiheeseen, että se baari olisi mulle puistatusta aiheuttava meno ja nounou. Enkä ehkä pääse koko elämäni aikana. Mua kiinnostaa kuitenkin musa ja ihmiset. 

Mielestäni ihmissuhteet perustuu vapauteen eikä sitä tarvitse suostua ystävyyden nimissä epämukaviin asioihin, ystävän kanssa voi kuitenkin tehdä niin paljon muutakin, ja ehkä kannattaa just hankkia erilaisia kavereita joiden kanssa voi tehdä erilaisia asioita, eikä nojata vaan siihen yhteen ja painostaa. Ei sellainen ystävyys ole aitoa eikä tule kestämään. 

Joo, tästä mä oon eri mieltä. Aika paljon epämukavia asioita sitä joutuu (haluaakin) tekemään kavereitten takia. Ehkä joutuu "sietämään" kaverin lasta tai kaverin miestä joskus, mutta se on voi voi. Tai voi joutua laukkaamaan sukulaisbileistä kauheella kiireellä ehtiäkseen kaverin luokse. Elokuva voi olla väärä. Ravintola huono ja liian kallis. En usko, että ruoho on sen vihreämpää aidan toisella puolella. Aina löytyy harmiteltavia asioita ja sitä, että kompromisseja pitäisi tehdä. 

Toki voi yrittää hamstrata laajan kaveripiirin ja sitten ikään kuin nyppiä kustakin rusinat pullasta eli ottaa eri henkilöitä seuraksi eri menoihin, mutta voiko sellaiset kaveruudet taas oikeastaan koskaan syventyä ystävyydeksi?

Sen olen itse kuitenkin huomannut, että vaikka moni kaveri sanoisi eiiii, en mä sinne tai tänne lähde enkä ainakaan ole niin myöhään, niin sitten työporukka on sellainen, joka toi saada henkilön helpostikin taipumaan. Ryhmäpaine?

Mä taas olen samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa. Mielestäni olisi jossain määrin jopa epäkohteliasta ehdottaa viinimessuille lähtöä uskonnollisista syistä absolutistille ystävälleni, mutta koska mulla on useampia ystäviä, pyydän seurakseni jotain sellaista, jolle asia ei ole mikään ongelma. Muutenkin on asioita, jotka eivät kiinnosta yhtä ystävääni, mutta jotain toista ystävääni kiinnostaa. Miksi ehdoin tahdoin raahaisin ystäväni kärvistelemään jonnekin, missä hän ei viihdy, kun mulla on myös ystäviä, jotka viihtyvät? Eikö ole paljon mukavampaa,  kun yhdessä tehdään asioita, jotka kiinnostavat kumpaakin? 

Mun mielestä esim. siksi, että toinenkin voi kokeilla jotain uutta. Ettei tehdä aina vain niitä, jotka jo kiinnostavat itseä. Mä varsinkin vanhemmiten olen pyrkinyt tekemään myös asioita, jotka eivät suoranaisesti itseäni inspiroi. Juuri siksi, etten urautuisi liikaa. 

Mielestäni tuo ehdotuksesi on vähän turhan radikaali. En minäkään juu ole menossa suviseuroille. Vaikka toisaalta voisikin olla hauskaa nuuskia täysin vieraan kuplan meininkiä.