Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yllättävän paljon nimenomaan baari herättää ihmisissä paljon kuumia ja suorastaan raivokkaita tunteita. Itselleni se on yksi paikka muiden joukossa. En jaksa sen takia hermostua, tosin eipä tässä nyt kyselijöitäkään jonoksi asti ole. Menen, jos pääsen, haluan ja on rahaa. En mene, jos en pääse, halua tai ei ole rahaa. Ihan samoin kuin muidenkin juttujen kanssa.
Toki olen sinkku ja lapsetonkin eli niitä on helppo käyttää aseina, mutta en mä nyt oikein tiedä, miksi mä suhtautuisin baariin siten, että se on jokin teinien tai muuten keskenkasvuisten retardien paikka. Joillekin tärkeä paikka ihan ymmärrettävistä syistä. En näe syytä halveksuntaan, vaikka joku kävisi siellä joka viikko useamman kerran. Jos joskus pyytää kavereitakin mukaan, niin paha siitäkään yhteydenotosta on kauheasti syytellä. Ainahan sitä kysyä voi.
Paitsi jos se ystävä/kaveri on jo sanonut, ettei häntä enää kiinnosta baareissa käyminen. Kuten ketjussakin on todettu, jotkut viihtyvät baareissa koko ikänsä. Ja joillekin se taas on vain villiin nuoruuteen kuuluva tapa pitää hauskaa. Molemmat on ihan ok, mutta mun mielestä ei pidä kysellä mukaansa baariin, jos toinen on jo sanonut, etteivät ne syystä tai toisesta kiinnosta.
Joo, toki jos joku kaveri on aivan ehdottomasti maininnut kaveripiirissä, että tänne ja tänne ei saa kysyä, niin sittenhän sitä ei kannata eikä saa. Ei tullut nyt omasta kaveripiiristä mieleen mitään tällaisia kieltoja.
Eihän sitä yleensä edes viitsi kysellä eri juttuihin sellaista, joka toistuvasti sanoo ei. Parempi sitten, että henkilö itse ehdottaa jotakin, jos kiinnostaa.
Millainen on aikuinen ihminen, joka ei keksi muuta yhteistä tekemistä kavereidensa kanssa, kuin baariin menon?
Tiettävästi en maininnut kommentissani mitään baarista saati sitten, että joku olisi pyytämässä yksinomaan sinne, vaan ylipäänsä ihmisiä, jotka kieltäytyvät, harvemmin jaksaa pitkään pyydellä jonnekin. Pätee joka paikkaan. Poissulkeminen on kuitenkin eniten perseestä. Pääsääntönä voi mielestäni pitää, että kohteliasta on kysyä eli noteerata kaveri eri menoihin, ja tämä voi sitten ihan itse vastata, mitä tekee. Eri asia sitten, jos joku on tosiaan esittänyt Virallisia Kieltoja.
Pikkasen tuntuu olevan nyt vääristelyä ilmassa taasen. Vähän jäänyt jotenkin tämä baarilevy päälle. Ja jos joku kysyy joskus baariin, niin sen täytyy olla ihminen, joka kysyy aina vain baariin. Myös jos puhuu yleisluontoisesti täällä baarista tai vaikkapa sanoo ymmärtävänsä ihmisiä, jotka siellä käyvät, sen täytyy tarkoittaa, että ihminen itse haluaa sinne aina. Huoh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yllättävän paljon nimenomaan baari herättää ihmisissä paljon kuumia ja suorastaan raivokkaita tunteita. Itselleni se on yksi paikka muiden joukossa. En jaksa sen takia hermostua, tosin eipä tässä nyt kyselijöitäkään jonoksi asti ole. Menen, jos pääsen, haluan ja on rahaa. En mene, jos en pääse, halua tai ei ole rahaa. Ihan samoin kuin muidenkin juttujen kanssa.
Toki olen sinkku ja lapsetonkin eli niitä on helppo käyttää aseina, mutta en mä nyt oikein tiedä, miksi mä suhtautuisin baariin siten, että se on jokin teinien tai muuten keskenkasvuisten retardien paikka. Joillekin tärkeä paikka ihan ymmärrettävistä syistä. En näe syytä halveksuntaan, vaikka joku kävisi siellä joka viikko useamman kerran. Jos joskus pyytää kavereitakin mukaan, niin paha siitäkään yhteydenotosta on kauheasti syytellä. Ainahan sitä kysyä voi.
Kyllä minusta aika säälittäviä on nuo työkaverini ja muutama tuttu, 50 vuotiaat naishenkilöt, jotka käyvä jopa monta kertaa viikossa baareissa. Alkaa näkyä ja ulkonäössä pahasti ja kunnossa. Lisäksi myös heidän sosiaalisissa suhteissaan. Heidän sosiaalinen elämänsä pyörii aika lailla niiden toisten ympärillä, jotka käyvät myös kupittelemassa monta kertaa viikossa ja aamukrapulaa parannellaan taas lähibaarissa.
Itse en sellaista elämää halua viettää, joten luonnostaan nämä kaverit on jääneet pois elämästäni.
Näillä lienee alkoholi vahvasti ongelma eikä baari. Jos nyt täytyy jonnekin lähibaariin mennä aamulla. Mutta sehän se, kun Suomessa alkoholi ja baari ovat monille sama asia. Löytyy silti ihmisiä, jotka käyvät baarissa kuuntelemassa musaa ja näkemässä tuttuja, koska eivät ehkä yksinkään viitsi mököttää kotona. Melko paha dissata sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yllättävän paljon nimenomaan baari herättää ihmisissä paljon kuumia ja suorastaan raivokkaita tunteita. Itselleni se on yksi paikka muiden joukossa. En jaksa sen takia hermostua, tosin eipä tässä nyt kyselijöitäkään jonoksi asti ole. Menen, jos pääsen, haluan ja on rahaa. En mene, jos en pääse, halua tai ei ole rahaa. Ihan samoin kuin muidenkin juttujen kanssa.
Toki olen sinkku ja lapsetonkin eli niitä on helppo käyttää aseina, mutta en mä nyt oikein tiedä, miksi mä suhtautuisin baariin siten, että se on jokin teinien tai muuten keskenkasvuisten retardien paikka. Joillekin tärkeä paikka ihan ymmärrettävistä syistä. En näe syytä halveksuntaan, vaikka joku kävisi siellä joka viikko useamman kerran. Jos joskus pyytää kavereitakin mukaan, niin paha siitäkään yhteydenotosta on kauheasti syytellä. Ainahan sitä kysyä voi.
Kyllä minusta aika säälittäviä on nuo työkaverini ja muutama tuttu, 50 vuotiaat naishenkilöt, jotka käyvä jopa monta kertaa viikossa baareissa. Alkaa näkyä ja ulkonäössä pahasti ja kunnossa. Lisäksi myös heidän sosiaalisissa suhteissaan. Heidän sosiaalinen elämänsä pyörii aika lailla niiden toisten ympärillä, jotka käyvät myös kupittelemassa monta kertaa viikossa ja aamukrapulaa parannellaan taas lähibaarissa.
Itse en sellaista elämää halua viettää, joten luonnostaan nämä kaverit on jääneet pois elämästäni.
Näillä lienee alkoholi vahvasti ongelma eikä baari. Jos nyt täytyy jonnekin lähibaariin mennä aamulla. Mutta sehän se, kun Suomessa alkoholi ja baari ovat monille sama asia. Löytyy silti ihmisiä, jotka käyvät baarissa kuuntelemassa musaa ja näkemässä tuttuja, koska eivät ehkä yksinkään viitsi mököttää kotona. Melko paha dissata sitä.
Saahan siellä käydä jos viihtyy selvinpäin, en ole sitä kieltämässä. Ja jatkoin baarista puhumista koska mulla on kokemusta siihen painostamisesta. Kyllä mä käyn esim keikoilla ja ravintoloissa syömässä, mutta baari ympäristönä ei vaan enää nappaa. Siellä suurin osa ihmisistä on humalassa ja itse ainakin tarvitsen myös muutaman drinkin et jaksan katella sitä menoa. Joten baarit on nähty. Toki jos jonnekin muualle pyydetään ja vastauksena aina ei, eikä itse vastavuoroisesti ehdota mitään niin ei sitä sit loputtomiin jaksa ehdottaa. Jos joku ateisti menee kirkkoon nii sekin on sen oma asiansa
T. Se sama
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yllättävän paljon nimenomaan baari herättää ihmisissä paljon kuumia ja suorastaan raivokkaita tunteita. Itselleni se on yksi paikka muiden joukossa. En jaksa sen takia hermostua, tosin eipä tässä nyt kyselijöitäkään jonoksi asti ole. Menen, jos pääsen, haluan ja on rahaa. En mene, jos en pääse, halua tai ei ole rahaa. Ihan samoin kuin muidenkin juttujen kanssa.
Toki olen sinkku ja lapsetonkin eli niitä on helppo käyttää aseina, mutta en mä nyt oikein tiedä, miksi mä suhtautuisin baariin siten, että se on jokin teinien tai muuten keskenkasvuisten retardien paikka. Joillekin tärkeä paikka ihan ymmärrettävistä syistä. En näe syytä halveksuntaan, vaikka joku kävisi siellä joka viikko useamman kerran. Jos joskus pyytää kavereitakin mukaan, niin paha siitäkään yhteydenotosta on kauheasti syytellä. Ainahan sitä kysyä voi.
Kyllä minusta aika säälittäviä on nuo työkaverini ja muutama tuttu, 50 vuotiaat naishenkilöt, jotka käyvä jopa monta kertaa viikossa baareissa. Alkaa näkyä ja ulkonäössä pahasti ja kunnossa. Lisäksi myös heidän sosiaalisissa suhteissaan. Heidän sosiaalinen elämänsä pyörii aika lailla niiden toisten ympärillä, jotka käyvät myös kupittelemassa monta kertaa viikossa ja aamukrapulaa parannellaan taas lähibaarissa.
Itse en sellaista elämää halua viettää, joten luonnostaan nämä kaverit on jääneet pois elämästäni.
Näillä lienee alkoholi vahvasti ongelma eikä baari. Jos nyt täytyy jonnekin lähibaariin mennä aamulla. Mutta sehän se, kun Suomessa alkoholi ja baari ovat monille sama asia. Löytyy silti ihmisiä, jotka käyvät baarissa kuuntelemassa musaa ja näkemässä tuttuja, koska eivät ehkä yksinkään viitsi mököttää kotona. Melko paha dissata sitä.
Saahan siellä käydä jos viihtyy selvinpäin, en ole sitä kieltämässä. Ja jatkoin baarista puhumista koska mulla on kokemusta siihen painostamisesta. Kyllä mä käyn esim keikoilla ja ravintoloissa syömässä, mutta baari ympäristönä ei vaan enää nappaa. Siellä suurin osa ihmisistä on humalassa ja itse ainakin tarvitsen myös muutaman drinkin et jaksan katella sitä menoa. Joten baarit on nähty. Toki jos jonnekin muualle pyydetään ja vastauksena aina ei, eikä itse vastavuoroisesti ehdota mitään niin ei sitä sit loputtomiin jaksa ehdottaa. Jos joku ateisti menee kirkkoon nii sekin on sen oma asiansa
T. Se sama
Mä olen sun kanssasi ihan samaa mieltä. Käyn mielelläni gourmet-ravintolassa syömässä ja kesähelteillä terassillakin oluella. Mutta mä en jaksa valvoa. Ongelma ei siis ole alkoholi vaan se, että jos menee kavereiden kanssa baariin, niin sinne mennään about samaan aikaan kuin normaalisti menen jo nukkumaan. Ja kun ne lapset kuitenkin heräävät seuraavana aamuna viimeistään klo 7 vaatimaan äiti sitä ja äiti tätä, niin mä vaan en jaksa käydä baareissa. Enkä missään muallakaan, mistä ei pääse kotiin puoleen yöhön mennessä.
Itselläni ei ole ollut ystäviä sitten ylä- ja ala-asteen ja hekin jättivät lopulta ulkopuolelle. Vaikka on kumppani, silti ystävien puute saa minut kokemaan itseni jotenkin huonommaksi muiden silmissä. Kun on lapsena ja nuorena toiset tytöt syrjineet se voi vaikuttaa niin pahasti itsetuntoon ja sosiaalisuuteen ettei aikuisenakaan löydä ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämässä voi tulla sellaisia vaiheita, kun kaverisuhteiden eteen pitää nähdä vaivaa ja mennä ulos mukavuusalueeltaan. Sitten taas on aikoja, kun kaikki sujuu vuosikaudet omalla painollaan. Mulla ainakin näin.
Nyt olen lähivuosina nähnyt tietoisesti vaivaa ihmissuhteideni eteen. Takana on ruuhkaiset opiskelun, työn, pikkulapsiperheen vuodet maustettuna muutamilla hirveän rankoilla vastoinkäymisillä ja sinä aikana, vaikka välillä kavereitakin tapasinkin ja muuten pidin yhteyttä harvakseltaan, onnistuin haalistamaan ja hiivuttamaan monet kaverisuhteeni ja lisäksi jotenkin hukkaamaan itsenikin kaikkien velvollisuuksien ja vastoinkäymisten ja selviytymisen alle.
Olin henkisesti aika pahoinvoiva ja ylirasittunut siinä vaiheessa, kun päätin että jotain on oikeasti tehtävä. nyt alkaisin pitää huolta itsestäni ja vaikuttaa elämäni suuntaan aktiivisesti. Aloin tavata ihmisiä, vaikka se jännitti ja ahdisti ja en todellakaan ollut parhaimmillani, pahimmillani änkytin ja olin liian vakava ja selkeästi jännittyneen ja luonnottoman oloinen, kuitenkin joka kerta helpotti vähän.
Ihmiset joihin aloin pitää yhteyttä olivat ihan esim. työkontakteja, jotka joskus olivat ehdottaneet yhteistä lounasta ja silloin olin kieltäytynyt. Laitoin viestiä ja kerroin että nyt mulla on hieman enemmän aikaa, olisi tosi kiva nähdä vaikkapa ravintolakäynnin merkeissä. Mukana oli esim. lapsuuden/nuoruuden kavereita, joiden kanssa oltiin monesti epämääräisesti puhuttu, että olisi oikeasi kiva joskus nähdä pitkän tauon jälkeen. Ehdotin sitten vaan jotain konkreettista kertaa. Joukossa oli myös mm. kavereita, joita olin nähnyt satunnaisesti ehkä kerran vuodessa ja aloin nyt nähdä useammin ja pitää tiiviimmin yhteyttä. Ja sitten ihan uusia ihmisiä. Aloin käymään seurakunnan tilaisuuksissa ja siellä tutustuin uusiin ihmisiin, laitoin heille FB-kaveripyyntöä ja aloin moikkailla ja vaihtaa muutaman sanan seurakunnalla käydessäni.
Tuosta aiemmasta kirkko vs. baari -keskustelusta tulikin mieleen, että itse olen ihminen, joka käy molemmissa. Mua kiinnostaa sekä hengelliset asiat että yöelämä. En ole "ryyppääjä ja rellestäjä", mutta parilla käyn ihan mielelläni ja vähän tanssahtelemassa. Ja kirkossa käyn kanssa saamassa hengen ravintoa. Ei nämä välttämättä ole toisiaan poissulkevia asioita.
Olen nyt myös aktiivisemmin ottanut osaa tapahtumiin, joihin tulee kutsuja. Sedän nimpparikahveille, työpaikan virkistysiltaan, veljen luokse saunomaan, luokkakokoukseen, liiton jäsentapaamiseen, sukukokoukseen, ja käynyt lähistöllä järjestetyissä tapaamisissa vähän rupattelemassa tuttujen ja ennestään tuntemattomien kanssa. Koko ajan se rupattelukin on luontevampaa. Pitää antaa itselleen aikaa, ihminen ei muutu hetkessä. Eikä ne muutkaan aina niin täydellisiä ole. Ja kun huomaavat, että osallistun mielelläni erilaisiin tapahtumiin, niin kutsuja tulee yhä enemmän.
Toki on tullut vastaan sitäkin, että jonkun kanssa ei sitten kovin hyvin synkkaakaan, vaikka aluksi niin luuli. Ja jotkut ei syystä tai toisesta ehdi/halua tapailla mua. Osalle olen varmasti liian sitä ja tätä ja liian vähän jotain muuta. Se kirvelee hetken, mutta itse ainakin olen ajatellut, että pakko mennä eteenpäin siitä asiasta ja jatkaa yrittämistä vaan, jos haluaa saada elämänsä mallilleen.
Sosiaalinen elämäni on nykyään sopivan vilkasta! Ja pikkuhiljaa tasoittumaan päin niin että alkaa olla taas sellaisia vakkarikavereita, joiden kanssa on luontevaa pitää aika tiiviistikin yhteyttä. Ja vakkarimenoja ja harrastuksia, joista piireistä olen oppinut tuntemaan ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yllättävän paljon nimenomaan baari herättää ihmisissä paljon kuumia ja suorastaan raivokkaita tunteita. Itselleni se on yksi paikka muiden joukossa. En jaksa sen takia hermostua, tosin eipä tässä nyt kyselijöitäkään jonoksi asti ole. Menen, jos pääsen, haluan ja on rahaa. En mene, jos en pääse, halua tai ei ole rahaa. Ihan samoin kuin muidenkin juttujen kanssa.
Toki olen sinkku ja lapsetonkin eli niitä on helppo käyttää aseina, mutta en mä nyt oikein tiedä, miksi mä suhtautuisin baariin siten, että se on jokin teinien tai muuten keskenkasvuisten retardien paikka. Joillekin tärkeä paikka ihan ymmärrettävistä syistä. En näe syytä halveksuntaan, vaikka joku kävisi siellä joka viikko useamman kerran. Jos joskus pyytää kavereitakin mukaan, niin paha siitäkään yhteydenotosta on kauheasti syytellä. Ainahan sitä kysyä voi.
Kyllä minusta aika säälittäviä on nuo työkaverini ja muutama tuttu, 50 vuotiaat naishenkilöt, jotka käyvä jopa monta kertaa viikossa baareissa. Alkaa näkyä ja ulkonäössä pahasti ja kunnossa. Lisäksi myös heidän sosiaalisissa suhteissaan. Heidän sosiaalinen elämänsä pyörii aika lailla niiden toisten ympärillä, jotka käyvät myös kupittelemassa monta kertaa viikossa ja aamukrapulaa parannellaan taas lähibaarissa.
Itse en sellaista elämää halua viettää, joten luonnostaan nämä kaverit on jääneet pois elämästäni.
Näillä lienee alkoholi vahvasti ongelma eikä baari. Jos nyt täytyy jonnekin lähibaariin mennä aamulla. Mutta sehän se, kun Suomessa alkoholi ja baari ovat monille sama asia. Löytyy silti ihmisiä, jotka käyvät baarissa kuuntelemassa musaa ja näkemässä tuttuja, koska eivät ehkä yksinkään viitsi mököttää kotona. Melko paha dissata sitä.
Saahan siellä käydä jos viihtyy selvinpäin, en ole sitä kieltämässä. Ja jatkoin baarista puhumista koska mulla on kokemusta siihen painostamisesta. Kyllä mä käyn esim keikoilla ja ravintoloissa syömässä, mutta baari ympäristönä ei vaan enää nappaa. Siellä suurin osa ihmisistä on humalassa ja itse ainakin tarvitsen myös muutaman drinkin et jaksan katella sitä menoa. Joten baarit on nähty. Toki jos jonnekin muualle pyydetään ja vastauksena aina ei, eikä itse vastavuoroisesti ehdota mitään niin ei sitä sit loputtomiin jaksa ehdottaa. Jos joku ateisti menee kirkkoon nii sekin on sen oma asiansa
T. Se sama
Mä olen sun kanssasi ihan samaa mieltä. Käyn mielelläni gourmet-ravintolassa syömässä ja kesähelteillä terassillakin oluella. Mutta mä en jaksa valvoa. Ongelma ei siis ole alkoholi vaan se, että jos menee kavereiden kanssa baariin, niin sinne mennään about samaan aikaan kuin normaalisti menen jo nukkumaan. Ja kun ne lapset kuitenkin heräävät seuraavana aamuna viimeistään klo 7 vaatimaan äiti sitä ja äiti tätä, niin mä vaan en jaksa käydä baareissa. Enkä missään muallakaan, mistä ei pääse kotiin puoleen yöhön mennessä.
No mulla tää on kans se syy, vaikkei ole lapsia. Se ilta kuitenkin venyy vähintään siihen 2-3 asti. Jos oon ollut isommalla seurueella liikkeellä, esim. työkavereiden kanssa, niin oon lähtenyt kotiin jo puolen yön aikoihin.
Sitten se että siellä kuitenkin tulee juotua kun ei viihdy selvinpäin. Ja sitten seur. päivänä vähintäänkin väsyttää eikä jaksa tehdä mitään. Ja mä en enää arvosta sellaista enkä jaksa tuhlata niitä vapaa päiviäni, ei enää mielestäni kuulu aikuisen elämään. Jos se on jonkun mielestä tylsää ettei yli kolmekymppinen käy baareissa niin mun mielestä on säälittävä et sen ikäisen pitää jatkuvasti juosta siellä. Lomilla, varsinkin ulkomaan reissuilla tulee käytyä viihteellä mutta viimeksikin mentiin klo 1 jo nukkumaan kun alkoi väsyttää, yhden kerran viikon aikana, sielläkin on rytmi kun pitää viimeistään 9ltä herätä hotellin aamupalalle. Ruokaravintoloissa ja keikoilla tulee juotua pari lasillista ja ajoissa nukkumaan ja on ihan toimintakykyinen seuraavana päivänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuosta aiemmasta kirkko vs. baari -keskustelusta tulikin mieleen, että itse olen ihminen, joka käy molemmissa. Mua kiinnostaa sekä hengelliset asiat että yöelämä. En ole "ryyppääjä ja rellestäjä", mutta parilla käyn ihan mielelläni ja vähän tanssahtelemassa. Ja kirkossa käyn kanssa saamassa hengen ravintoa. Ei nämä välttämättä ole toisiaan poissulkevia asioita.
Juu ei toki. Tuolla aiemmin ei itse asiassa ollutkaan kyse siitä, että kirkko vs. baari, vaan rinnastettiin se, että siinä missä absolutistia (vai alkoholistia vai kumpaakin?) ei kysellä baariin, niin ei myöskään ateistia kirkkoon. Joista itse olen kummastakin sitä mieltä, että ei tod aukottomia teorioita, vaikka jonkun kohdalla pätisivätkin. Elämä on yllätyksiä ja ristiriitoja täynnä.
Se kyllä vähän harmittaa näin ruuhkavuosien keskellä, että jos itse kyselee kaveriporukkaa kokoon, niin vuoron perään kuuluu syitä, miksi joku juttu ei tiettynä päivänä käy. Ok, fine, mutta sitten ollaan kuin löysä pa*ka eikä ehdoteta reippaasti vastavuoroisesti, että no koska sitten kävisi. Korkeintaan kuulee pitkän esitelmöinnin, miksi joutuu kieltäytymään eli kun nyt on sellaista ja tällaista ja sitä ja tätä. Check check, mutta ei nyt sitä jäädä sen enempää miettimään, vaan tulevaisuutta. Ei millään jaksaisi itse olla aina se ehdottelija. Ehkä heitä ei sitten vain kiinnosta nähdä ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli terveenä kavereita ja yhteyttä tuli pidettyä ainakin kerran viikossa. Rakastan ruoanlaittoa ja leipomista. Siksi tarjosin usein illallisia kavereilleni ja mieheni kavereille.
Sitten vammaannuin ja kaiken huipuksi sairastuin vielä syöpään. Olen maininnut asiasta ainostaan yhden kerran jokaiselle lyhyesti mutta vastannut heidän kyselyihinsä jos aihe on kiinnostanut heitä.
Aluksi minun puheluihini ja meileihin vastattiin, että palataan asiaan paremmalla ajalla. Sen jälkeen silkka hiljaisuus. Olen näiden vuosien aikana poistanut kerran vuodessa sellaisten ihmisten puhelinnumerot, jotka eivät ole pitäneet yhteyttä, puhelimestani. Sama juttu myös sähköpostiosoitteidenkin kanssa.
Seuraava askel olisi alkaa poistaa heitä Facebook-kavereista koska todellisessa elämässä emme ole missään kanssakäymisissä keskenämme. Minä en jaksa enää peukuttaa ja kommentoida velvollisuudentunnosta heidän päivityksiään koska hekään eivät koskaan peukuta tai kommentoi päivityksiäni, joita julkaisee noin kuusi kertaa vuodessa ja en laske sellaisiksi perinteisiä toivotuksia.
Asiahan on niin, että kun kestitytys loppuu niin moni ei halua enää olla kaveri. Minä en pysty enkä jaksa järjestää enää kutsuja. Syömme perheen kesken laittamaani arkiruokaa ja leipomuksiani. En ole työelämässä. Elän todella pienellä työkyvyttömyyseläkkeellä ja minulla ei ole varaa seurata muotia jne koska en halua kupata miestäni turhuuksien vuoksi. Mieheni elättää käytännössä raskaalla työllään perhettämme ja minusta on tärkeämpää, että rahat investoidaan lasten koulutukseen.
Välillä teki mieli laittaa päivitys etteivät vammautuminen tai syöpä tartu mutta koin sellaisen huomionkerjäämisenä. Pääni toimii yhtä hyvin kuten ennen onnettomuuttakin mutta jos keskusteluseurani ei ole haluttua osaan olla tuppautumatta jo ei tykätä.
Minulle on ehdotettu uusien kaverien hakua muiden vammaisten ja syöpäpotilaiden joukosta. Se, että ihmisille on tapahtunut ikäviä asioita ei riitä välttämättä kaveruuden aiheeksi. Toki tuen kanssakärsijöitäni lähinnä käytännön kohtaamisissa mutta asiahan on niin, ettei vammaisuus tai sairaus saa välttämättä niistä kärsivien ihmisten kemioita pelaamaan keskenään.
Toisaalta olen miettinyt, että olen onnekas kun näin näinkin karsealla tavalla minkälaisia ihmisiä nämä entiset kaverini olivat. Olihan se myös aika yksipuolistakin näin jälkikäteen ajatellen olla aina se, joka siivoaa kotinsa ja laittaa ruoat etc muille.
Mulla suurin yksittäinen syy miksi olen karistanut kavereita kintereiltäni on ehdottomasti kavereiden itsekäs narsististyyppinen käytös! Se on niin yleistä, että pistää vihaksi ja ällöttää. Tarkoitan käytöstä, jossa kaveri vuodattaa kaikki ongelmansa ja pahan olonsa, mutta ei jaksa kuunnella vastavuoroisesti minun ongelmiani. Hänen mielenkiinnonkohteensa ja halunsa mennä paikkoihin X ja Y yhdessä pitää ottaa huomioon, mutta tyrmää nopeasti nenää nyrpistäen minun huonot, hänelle epäkiinnostavat, ehdotukset. Hänen sanomisiinsa pitää kommentoida hellävaroen silkkihansikkain, mutta itse ei ollenkaan säätele tuomion kellojaan kun minä kerron murheistani. Hänen tavoitettavissaan pitää olla aina, mutta itse hänellä on usein jotain muuta parempaa jos yritän tavoittaa. Näitä on noin 1/4 uusista tuttavuuksista, osalla piirre tulee esiin vasta, kun on syvennetty lähemmiksi ja kaveri saanut jalansijaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta aiemmasta kirkko vs. baari -keskustelusta tulikin mieleen, että itse olen ihminen, joka käy molemmissa. Mua kiinnostaa sekä hengelliset asiat että yöelämä. En ole "ryyppääjä ja rellestäjä", mutta parilla käyn ihan mielelläni ja vähän tanssahtelemassa. Ja kirkossa käyn kanssa saamassa hengen ravintoa. Ei nämä välttämättä ole toisiaan poissulkevia asioita.
Juu ei toki. Tuolla aiemmin ei itse asiassa ollutkaan kyse siitä, että kirkko vs. baari, vaan rinnastettiin se, että siinä missä absolutistia (vai alkoholistia vai kumpaakin?) ei kysellä baariin, niin ei myöskään ateistia kirkkoon. Joista itse olen kummastakin sitä mieltä, että ei tod aukottomia teorioita, vaikka jonkun kohdalla pätisivätkin. Elämä on yllätyksiä ja ristiriitoja täynnä.
Mutta se olikin mun mielipide selleri, saa olla vapaasti eri mieltä. Itse en pyytäisi kaveria epämieluisaan paikkaan, kun kerran löytyy kaikkea muuta mukavaa tekemistä yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta aiemmasta kirkko vs. baari -keskustelusta tulikin mieleen, että itse olen ihminen, joka käy molemmissa. Mua kiinnostaa sekä hengelliset asiat että yöelämä. En ole "ryyppääjä ja rellestäjä", mutta parilla käyn ihan mielelläni ja vähän tanssahtelemassa. Ja kirkossa käyn kanssa saamassa hengen ravintoa. Ei nämä välttämättä ole toisiaan poissulkevia asioita.
Juu ei toki. Tuolla aiemmin ei itse asiassa ollutkaan kyse siitä, että kirkko vs. baari, vaan rinnastettiin se, että siinä missä absolutistia (vai alkoholistia vai kumpaakin?) ei kysellä baariin, niin ei myöskään ateistia kirkkoon. Joista itse olen kummastakin sitä mieltä, että ei tod aukottomia teorioita, vaikka jonkun kohdalla pätisivätkin. Elämä on yllätyksiä ja ristiriitoja täynnä.
Mutta se olikin mun mielipide selleri, saa olla vapaasti eri mieltä. Itse en pyytäisi kaveria epämieluisaan paikkaan, kun kerran löytyy kaikkea muuta mukavaa tekemistä yhdessä.
En tiedä mistä tuo selleri ilmestyi tuohon :D mutta piti lukea "asiasta"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämässä voi tulla sellaisia vaiheita, kun kaverisuhteiden eteen pitää nähdä vaivaa ja mennä ulos mukavuusalueeltaan. Sitten taas on aikoja, kun kaikki sujuu vuosikaudet omalla painollaan. Mulla ainakin näin.
Nyt olen lähivuosina nähnyt tietoisesti vaivaa ihmissuhteideni eteen. Takana on ruuhkaiset opiskelun, työn, pikkulapsiperheen vuodet maustettuna muutamilla hirveän rankoilla vastoinkäymisillä ja sinä aikana, vaikka välillä kavereitakin tapasinkin ja muuten pidin yhteyttä harvakseltaan, onnistuin haalistamaan ja hiivuttamaan monet kaverisuhteeni ja lisäksi jotenkin hukkaamaan itsenikin kaikkien velvollisuuksien ja vastoinkäymisten ja selviytymisen alle.
Olin henkisesti aika pahoinvoiva ja ylirasittunut siinä vaiheessa, kun päätin että jotain on oikeasti tehtävä. nyt alkaisin pitää huolta itsestäni ja vaikuttaa elämäni suuntaan aktiivisesti. Aloin tavata ihmisiä, vaikka se jännitti ja ahdisti ja en todellakaan ollut parhaimmillani, pahimmillani änkytin ja olin liian vakava ja selkeästi jännittyneen ja luonnottoman oloinen, kuitenkin joka kerta helpotti vähän.
Ihmiset joihin aloin pitää yhteyttä olivat ihan esim. työkontakteja, jotka joskus olivat ehdottaneet yhteistä lounasta ja silloin olin kieltäytynyt. Laitoin viestiä ja kerroin että nyt mulla on hieman enemmän aikaa, olisi tosi kiva nähdä vaikkapa ravintolakäynnin merkeissä. Mukana oli esim. lapsuuden/nuoruuden kavereita, joiden kanssa oltiin monesti epämääräisesti puhuttu, että olisi oikeasi kiva joskus nähdä pitkän tauon jälkeen. Ehdotin sitten vaan jotain konkreettista kertaa. Joukossa oli myös mm. kavereita, joita olin nähnyt satunnaisesti ehkä kerran vuodessa ja aloin nyt nähdä useammin ja pitää tiiviimmin yhteyttä. Ja sitten ihan uusia ihmisiä. Aloin käymään seurakunnan tilaisuuksissa ja siellä tutustuin uusiin ihmisiin, laitoin heille FB-kaveripyyntöä ja aloin moikkailla ja vaihtaa muutaman sanan seurakunnalla käydessäni.
Tuosta aiemmasta kirkko vs. baari -keskustelusta tulikin mieleen, että itse olen ihminen, joka käy molemmissa. Mua kiinnostaa sekä hengelliset asiat että yöelämä. En ole "ryyppääjä ja rellestäjä", mutta parilla käyn ihan mielelläni ja vähän tanssahtelemassa. Ja kirkossa käyn kanssa saamassa hengen ravintoa. Ei nämä välttämättä ole toisiaan poissulkevia asioita.
Olen nyt myös aktiivisemmin ottanut osaa tapahtumiin, joihin tulee kutsuja. Sedän nimpparikahveille, työpaikan virkistysiltaan, veljen luokse saunomaan, luokkakokoukseen, liiton jäsentapaamiseen, sukukokoukseen, ja käynyt lähistöllä järjestetyissä tapaamisissa vähän rupattelemassa tuttujen ja ennestään tuntemattomien kanssa. Koko ajan se rupattelukin on luontevampaa. Pitää antaa itselleen aikaa, ihminen ei muutu hetkessä. Eikä ne muutkaan aina niin täydellisiä ole. Ja kun huomaavat, että osallistun mielelläni erilaisiin tapahtumiin, niin kutsuja tulee yhä enemmän.
Toki on tullut vastaan sitäkin, että jonkun kanssa ei sitten kovin hyvin synkkaakaan, vaikka aluksi niin luuli. Ja jotkut ei syystä tai toisesta ehdi/halua tapailla mua. Osalle olen varmasti liian sitä ja tätä ja liian vähän jotain muuta. Se kirvelee hetken, mutta itse ainakin olen ajatellut, että pakko mennä eteenpäin siitä asiasta ja jatkaa yrittämistä vaan, jos haluaa saada elämänsä mallilleen.
Sosiaalinen elämäni on nykyään sopivan vilkasta! Ja pikkuhiljaa tasoittumaan päin niin että alkaa olla taas sellaisia vakkarikavereita, joiden kanssa on luontevaa pitää aika tiiviistikin yhteyttä. Ja vakkarimenoja ja harrastuksia, joista piireistä olen oppinut tuntemaan ihmisiä.
Täällä tosiaan yritetty saada vanhoihin kavereihin yhteyttä mutta ei heitä näytä kiinnostavan seura niin ei viitsi tuputtaa. Aloitan uuden harrastuksen syksyllä, niin ehkä sieltä löytyisi uusia tuttavuuksia. Se on vaan niin että ihmiset on erilaisia ja toiset tutustuu uusiin ihmisiin helpommin kuin toiset. Itse tutustun parhaiten kahden kesken ja ajan kanssa kun tulee luottamusta.
Yleensä aikuisena vaikea saada uusia tuttavuuksia kahden kesken jonnekin. Muutenkin niin vaivalloista että oon tottunut jo enkä mitenkään aktiivisesti hae seuraa. Pari kaveria näen muutaman kerran vuodessa, muuten aika yksinäinen, mutten kehtaa tuputtaa itseäni ihmisille. Ajattelen että jos jossain sattuu joku sopiva ihminen jonka kanssa synkkaa niin voi yrittää syventää tuttavuutta.
Naapurissa asuu aika puhelias ja mukava tyyppi jonka kanssa ollaan joskus juteltu ja viestitelty asumiseen liittyvistä asioista ja vähän muustakin. Olisi kiva tutustua paremmin mut jotenkin en taas kehtaa tuuppautua väkisin seuraan, kun ei tiedä haluaako toinen tutustua lähemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämässä voi tulla sellaisia vaiheita, kun kaverisuhteiden eteen pitää nähdä vaivaa ja mennä ulos mukavuusalueeltaan. Sitten taas on aikoja, kun kaikki sujuu vuosikaudet omalla painollaan. Mulla ainakin näin.
Nyt olen lähivuosina nähnyt tietoisesti vaivaa ihmissuhteideni eteen. Takana on ruuhkaiset opiskelun, työn, pikkulapsiperheen vuodet maustettuna muutamilla hirveän rankoilla vastoinkäymisillä ja sinä aikana, vaikka välillä kavereitakin tapasinkin ja muuten pidin yhteyttä harvakseltaan, onnistuin haalistamaan ja hiivuttamaan monet kaverisuhteeni ja lisäksi jotenkin hukkaamaan itsenikin kaikkien velvollisuuksien ja vastoinkäymisten ja selviytymisen alle.
Olin henkisesti aika pahoinvoiva ja ylirasittunut siinä vaiheessa, kun päätin että jotain on oikeasti tehtävä. nyt alkaisin pitää huolta itsestäni ja vaikuttaa elämäni suuntaan aktiivisesti. Aloin tavata ihmisiä, vaikka se jännitti ja ahdisti ja en todellakaan ollut parhaimmillani, pahimmillani änkytin ja olin liian vakava ja selkeästi jännittyneen ja luonnottoman oloinen, kuitenkin joka kerta helpotti vähän.
Ihmiset joihin aloin pitää yhteyttä olivat ihan esim. työkontakteja, jotka joskus olivat ehdottaneet yhteistä lounasta ja silloin olin kieltäytynyt. Laitoin viestiä ja kerroin että nyt mulla on hieman enemmän aikaa, olisi tosi kiva nähdä vaikkapa ravintolakäynnin merkeissä. Mukana oli esim. lapsuuden/nuoruuden kavereita, joiden kanssa oltiin monesti epämääräisesti puhuttu, että olisi oikeasi kiva joskus nähdä pitkän tauon jälkeen. Ehdotin sitten vaan jotain konkreettista kertaa. Joukossa oli myös mm. kavereita, joita olin nähnyt satunnaisesti ehkä kerran vuodessa ja aloin nyt nähdä useammin ja pitää tiiviimmin yhteyttä. Ja sitten ihan uusia ihmisiä. Aloin käymään seurakunnan tilaisuuksissa ja siellä tutustuin uusiin ihmisiin, laitoin heille FB-kaveripyyntöä ja aloin moikkailla ja vaihtaa muutaman sanan seurakunnalla käydessäni.
Tuosta aiemmasta kirkko vs. baari -keskustelusta tulikin mieleen, että itse olen ihminen, joka käy molemmissa. Mua kiinnostaa sekä hengelliset asiat että yöelämä. En ole "ryyppääjä ja rellestäjä", mutta parilla käyn ihan mielelläni ja vähän tanssahtelemassa. Ja kirkossa käyn kanssa saamassa hengen ravintoa. Ei nämä välttämättä ole toisiaan poissulkevia asioita.
Olen nyt myös aktiivisemmin ottanut osaa tapahtumiin, joihin tulee kutsuja. Sedän nimpparikahveille, työpaikan virkistysiltaan, veljen luokse saunomaan, luokkakokoukseen, liiton jäsentapaamiseen, sukukokoukseen, ja käynyt lähistöllä järjestetyissä tapaamisissa vähän rupattelemassa tuttujen ja ennestään tuntemattomien kanssa. Koko ajan se rupattelukin on luontevampaa. Pitää antaa itselleen aikaa, ihminen ei muutu hetkessä. Eikä ne muutkaan aina niin täydellisiä ole. Ja kun huomaavat, että osallistun mielelläni erilaisiin tapahtumiin, niin kutsuja tulee yhä enemmän.
Toki on tullut vastaan sitäkin, että jonkun kanssa ei sitten kovin hyvin synkkaakaan, vaikka aluksi niin luuli. Ja jotkut ei syystä tai toisesta ehdi/halua tapailla mua. Osalle olen varmasti liian sitä ja tätä ja liian vähän jotain muuta. Se kirvelee hetken, mutta itse ainakin olen ajatellut, että pakko mennä eteenpäin siitä asiasta ja jatkaa yrittämistä vaan, jos haluaa saada elämänsä mallilleen.
Sosiaalinen elämäni on nykyään sopivan vilkasta! Ja pikkuhiljaa tasoittumaan päin niin että alkaa olla taas sellaisia vakkarikavereita, joiden kanssa on luontevaa pitää aika tiiviistikin yhteyttä. Ja vakkarimenoja ja harrastuksia, joista piireistä olen oppinut tuntemaan ihmisiä.
Täällä tosiaan yritetty saada vanhoihin kavereihin yhteyttä mutta ei heitä näytä kiinnostavan seura niin ei viitsi tuputtaa. Aloitan uuden harrastuksen syksyllä, niin ehkä sieltä löytyisi uusia tuttavuuksia. Se on vaan niin että ihmiset on erilaisia ja toiset tutustuu uusiin ihmisiin helpommin kuin toiset. Itse tutustun parhaiten kahden kesken ja ajan kanssa kun tulee luottamusta.
Yleensä aikuisena vaikea saada uusia tuttavuuksia kahden kesken jonnekin. Muutenkin niin vaivalloista että oon tottunut jo enkä mitenkään aktiivisesti hae seuraa. Pari kaveria näen muutaman kerran vuodessa, muuten aika yksinäinen, mutten kehtaa tuputtaa itseäni ihmisille. Ajattelen että jos jossain sattuu joku sopiva ihminen jonka kanssa synkkaa niin voi yrittää syventää tuttavuutta.
Naapurissa asuu aika puhelias ja mukava tyyppi jonka kanssa ollaan joskus juteltu ja viestitelty asumiseen liittyvistä asioista ja vähän muustakin. Olisi kiva tutustua paremmin mut jotenkin en taas kehtaa tuuppautua väkisin seuraan, kun ei tiedä haluaako toinen tutustua lähemmin.
Seuraavaksi kun olet naapurin kanssa tekemisissä kerro että olet lähdössä viikonloppuna leffaan/lenkille/ostoskeskukseen/mökille/teatteriin (mihin sitten oletkin menossa) ja kysäise iloisen huolettomasti lähtisikö naapuri seuraksi. :) Tai jos et käy missään niin sano et aattelit keittää kahvit, maistuisko sullekin kupillinen. Tämä on ihan normaalia tuttavusten kesken. Jos ei hänelle käy niin sano huolettomasti "ehkä joku toinen kerta, törmäillään".
Vierailija kirjoitti:
Se kyllä vähän harmittaa näin ruuhkavuosien keskellä, että jos itse kyselee kaveriporukkaa kokoon, niin vuoron perään kuuluu syitä, miksi joku juttu ei tiettynä päivänä käy. Ok, fine, mutta sitten ollaan kuin löysä pa*ka eikä ehdoteta reippaasti vastavuoroisesti, että no koska sitten kävisi. Korkeintaan kuulee pitkän esitelmöinnin, miksi joutuu kieltäytymään eli kun nyt on sellaista ja tällaista ja sitä ja tätä. Check check, mutta ei nyt sitä jäädä sen enempää miettimään, vaan tulevaisuutta. Ei millään jaksaisi itse olla aina se ehdottelija. Ehkä heitä ei sitten vain kiinnosta nähdä ihmisiä.
Näin on, ei kiinnosta, kyllähän sitä aikaa järjestää edes joskus ja osaa itsekin ehdottaa tekemistä jos kiinnostaa. Suurimmalla osalla on mies myös hoitamassa lapsia joten ei pitäisi olla ongelmaa mennä miehen kanssa vuorotellen tapaamaan ystäviä. Lapset on tekosyitä, ne on ne arvovalinnat, haluaako pyhittää koko elämä perheelleen vai haluaako nähdä myös kavereita välillä. Ja itse oon lapsettomana monesti nähnyt kavereita kun heillä oli lapset mukana.
Kaikkein raskaimpia on ystävyyssuhteet, joissa on paljon sekä hyvää että huonoa. Ne valtaa mielen ja ajatukset, koukuttaa ja ahdistaa, vihastuttaa ja ilostuttaa ja nousevat ajatuksissa liian hallitsevaan osaan. Tämmöiset ihmissuhteet kannattaa minusta etäännyttää, muuten ne vie aivan liikaa voimavaroja. Esimerkkejä näistä:
- Ystävä, jonka kanssa juttu luistaa, yhteisiä mielenkiinnonkohteita on paljon, mutta joka pahalla tuulella ollessaan tykkää alistaa ja lytätä.
- Ystävä, jonka kanssa on paljon hyvää yhteistä menneisyydessä, mutta nykyään ei oikein enää mitään yhteistä.
- Ystävä, jonka kanssa on samat harrastukset ja työ, mutta luonteet ei sovi yksiin.
- Ystävä, jonka kanssa luonteet sopii ihanasti yksiin, mutta yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei löydy.
- Ystävä joka on välillä aivan ihana ja välillä aivan kamala.
Vierailija kirjoitti:
Kaikkein raskaimpia on ystävyyssuhteet, joissa on paljon sekä hyvää että huonoa. Ne valtaa mielen ja ajatukset, koukuttaa ja ahdistaa, vihastuttaa ja ilostuttaa ja nousevat ajatuksissa liian hallitsevaan osaan. Tämmöiset ihmissuhteet kannattaa minusta etäännyttää, muuten ne vie aivan liikaa voimavaroja. Esimerkkejä näistä:
- Ystävä, jonka kanssa juttu luistaa, yhteisiä mielenkiinnonkohteita on paljon, mutta joka pahalla tuulella ollessaan tykkää alistaa ja lytätä.
- Ystävä, jonka kanssa on paljon hyvää yhteistä menneisyydessä, mutta nykyään ei oikein enää mitään yhteistä.
- Ystävä, jonka kanssa on samat harrastukset ja työ, mutta luonteet ei sovi yksiin.
- Ystävä, jonka kanssa luonteet sopii ihanasti yksiin, mutta yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei löydy.
- Ystävä joka on välillä aivan ihana ja välillä aivan kamala.
Tuo viimeinen on liiankin tuttu. Huonolla päällä oli ihan hirveä ja sitä mieltä että muiden on vaan kestettävä. Sitten kun ihmiset otti etäisyyttä kun oli liian raskasta seuraa, koki että muut hylkää ja syyllisti siitäkin. Meillä on mennyt välit poikki koska sanoin sille suoraan mitä ajattelen, että tarvitsee apua sen jatkuviin ongelmiin (terapia), sain kuulla olevani huono ystävä joka ei halua tukea vaan lähettää terapiaan. Ei omasta mielestään tarvinnut mitään apua, vaan ystävien tukea. Ei tajunnut että on ihan kohtuuton.
Lisäksi koki erilaiset mielipiteet uhkana ja monesti ihmetteli miksi ollaan ystäviä kun ajatellaan asioista eri tavalla (muutamasta asiasta, muuten mielestäni olimme aika samanhenkisiä). Eniten harmitti että ei ikävöinyt mua tai yrittänyt sopia, itse yritin monta kertaa mutta ei onnistunut.
Aina kehui miten hyvä ystävä on kun auttaa muita ja muut vaan hylkää kun on vaikeaa. En sanoisi niin hyväksi ystäväksi henkilöä joka kertoo eteenpäin muiden ystävien henkilökohtaisia, intiimejakin asioita. Siitä oon oppinut etten kerro enää kenellekään mun parisuhteen asioista, ei kuulu kuin mulle ja miehelleni.
Vierailija kirjoitti:
Kaikkein raskaimpia on ystävyyssuhteet, joissa on paljon sekä hyvää että huonoa. Ne valtaa mielen ja ajatukset, koukuttaa ja ahdistaa, vihastuttaa ja ilostuttaa ja nousevat ajatuksissa liian hallitsevaan osaan. Tämmöiset ihmissuhteet kannattaa minusta etäännyttää, muuten ne vie aivan liikaa voimavaroja. Esimerkkejä näistä:
- Ystävä, jonka kanssa juttu luistaa, yhteisiä mielenkiinnonkohteita on paljon, mutta joka pahalla tuulella ollessaan tykkää alistaa ja lytätä.
- Ystävä, jonka kanssa on paljon hyvää yhteistä menneisyydessä, mutta nykyään ei oikein enää mitään yhteistä.
- Ystävä, jonka kanssa on samat harrastukset ja työ, mutta luonteet ei sovi yksiin.
- Ystävä, jonka kanssa luonteet sopii ihanasti yksiin, mutta yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei löydy.
- Ystävä joka on välillä aivan ihana ja välillä aivan kamala.
Samaan kastiin kuuluu myös tässä ketjussa parjattu ihminen, joka ei koskaan ota yhteyttä oma-aloitteisesti, mutta on silti hyvää seuraa muuten.
Alue: Aihe vapaa
Tietääkseni ei ole eli ei ainakaan ole missään yhteydessä todettu.
Mielestäni puhumme nyt koko ajan hieman eri asioista. Sinä puhut kerta toisensa jälkeen tätä baariasiaa, joka on jo tullut erittäin selväksi. Minä taas kommentoin tätä "ei näitä tyyppejä näihin" -listaasi, jonka esitit alkukommenttiesi jälkeen. Tarkemmin yhtä asiaa eli ei-baariasiaa siitä, kuten jo sanoinkin. Kuitenkin levy lähti senkin jälkeen pyörimään baarin ympärillä, jostain syystä.
Mielestäni etenin täysin loogisesti eli kommentoimalla aina yksinomaan yläpuolella olevaa viestiä, en aiempia viestejä. Näin toimin aina. Uskoakseni sinulla on jokin isompi aihe tässä käsillä koko ajan, ja siihen palaat, eikä yksittäinen lause tai viesti, kuten minulla.