Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Olisikin kiva, jos ystävyyttä voisi ylläpitää lyhyellä meilillä kerran viikossa. Mutta ei se tunnu yleensä riittävän monillekaan. Itsellä se lapsiperhearki on kyllä ihan todellinen syy, eikä tekosyy. Ei vain ehdi ja toisaalta on aina vähän väsynyt. Joskus sitä sitten vaan luovuttaa ja ajattelee että elämä on nyt tällaista, pääasia että jaksan ja pystyn hoitamaan edes lapset.

Juuripa näin, kunpa näille aikalaskureille riittäisikin sitten ystävyydeksi se, mitä pystyy antamaan, eli kahvit silloin tällöin tai lyhyt meili. Mutta kun, samaan aikaan kytätään, onko muiden kanssa käyty jossakin tai kuulostellaan muuten vaan, että mihin se aika muka kuluu.

Minä ajattelen, että olen ystävilleni tärkeä heidän kiireistään huolimatta. Jos oikeasti tarvitsen apua, saan sitä varmasti. Mutta toki mietin, voinko hoitaa asiani muutoin kuin ainakaan sitä tällä hetkellä kiireisintä vaivaamalla. Sekin on vastavuoroisuutta, jota kaivataan.

Jotkut ihmiset tuntuvat tarvitsevan jatkuvaa vahvistusta siitä, että ollaan edelleenkin ystäviä. Osa heistä on myös varsin omistushaluisia ja haluaisivat olla ystävänsä elämässä ykkössijalla. Eivät pidä siitä, että ystävällä on muitakin ystäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Kun tutustun uuteen ihmiseen ja huomaan, että tällä on loputtomasti aikaa viestitellä, soitella ja ehdottaa yhteistä tekemistä, painan jarrut pohjaan. En halua olla kenenkään elämän sisältö vaan ystävystyn vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on muitakin ihmissuhteita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Olisikin kiva, jos ystävyyttä voisi ylläpitää lyhyellä meilillä kerran viikossa. Mutta ei se tunnu yleensä riittävän monillekaan. Itsellä se lapsiperhearki on kyllä ihan todellinen syy, eikä tekosyy. Ei vain ehdi ja toisaalta on aina vähän väsynyt. Joskus sitä sitten vaan luovuttaa ja ajattelee että elämä on nyt tällaista, pääasia että jaksan ja pystyn hoitamaan edes lapset.

Juuripa näin, kunpa näille aikalaskureille riittäisikin sitten ystävyydeksi se, mitä pystyy antamaan, eli kahvit silloin tällöin tai lyhyt meili. Mutta kun, samaan aikaan kytätään, onko muiden kanssa käyty jossakin tai kuulostellaan muuten vaan, että mihin se aika muka kuluu.

Minä ajattelen, että olen ystävilleni tärkeä heidän kiireistään huolimatta. Jos oikeasti tarvitsen apua, saan sitä varmasti. Mutta toki mietin, voinko hoitaa asiani muutoin kuin ainakaan sitä tällä hetkellä kiireisintä vaivaamalla. Sekin on vastavuoroisuutta, jota kaivataan.

Jotkut ihmiset tuntuvat tarvitsevan jatkuvaa vahvistusta siitä, että ollaan edelleenkin ystäviä. Osa heistä on myös varsin omistushaluisia ja haluaisivat olla ystävänsä elämässä ykkössijalla. Eivät pidä siitä, että ystävällä on muitakin ystäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Kun tutustun uuteen ihmiseen ja huomaan, että tällä on loputtomasti aikaa viestitellä, soitella ja ehdottaa yhteistä tekemistä, painan jarrut pohjaan. En halua olla kenenkään elämän sisältö vaan ystävystyn vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on muitakin ihmissuhteita. 

Selvä, eli välttelet tietoisesti yksinäisiå "hylkiöitä". Mitähän tuumaat siitä, kun vanhana koet todennäköisesti itse saman kohtalon? Toivottoman silloin, että olisit osannut itse olla empattisempi ihminen aiemmin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Olisikin kiva, jos ystävyyttä voisi ylläpitää lyhyellä meilillä kerran viikossa. Mutta ei se tunnu yleensä riittävän monillekaan. Itsellä se lapsiperhearki on kyllä ihan todellinen syy, eikä tekosyy. Ei vain ehdi ja toisaalta on aina vähän väsynyt. Joskus sitä sitten vaan luovuttaa ja ajattelee että elämä on nyt tällaista, pääasia että jaksan ja pystyn hoitamaan edes lapset.

Juuripa näin, kunpa näille aikalaskureille riittäisikin sitten ystävyydeksi se, mitä pystyy antamaan, eli kahvit silloin tällöin tai lyhyt meili. Mutta kun, samaan aikaan kytätään, onko muiden kanssa käyty jossakin tai kuulostellaan muuten vaan, että mihin se aika muka kuluu.

Minä ajattelen, että olen ystävilleni tärkeä heidän kiireistään huolimatta. Jos oikeasti tarvitsen apua, saan sitä varmasti. Mutta toki mietin, voinko hoitaa asiani muutoin kuin ainakaan sitä tällä hetkellä kiireisintä vaivaamalla. Sekin on vastavuoroisuutta, jota kaivataan.

Jotkut ihmiset tuntuvat tarvitsevan jatkuvaa vahvistusta siitä, että ollaan edelleenkin ystäviä. Osa heistä on myös varsin omistushaluisia ja haluaisivat olla ystävänsä elämässä ykkössijalla. Eivät pidä siitä, että ystävällä on muitakin ystäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Kun tutustun uuteen ihmiseen ja huomaan, että tällä on loputtomasti aikaa viestitellä, soitella ja ehdottaa yhteistä tekemistä, painan jarrut pohjaan. En halua olla kenenkään elämän sisältö vaan ystävystyn vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on muitakin ihmissuhteita. 

Selvä, eli välttelet tietoisesti yksinäisiå "hylkiöitä". Mitähän tuumaat siitä, kun vanhana koet todennäköisesti itse saman kohtalon? Toivottoman silloin, että olisit osannut itse olla empattisempi ihminen aiemmin?

* Toivotkohan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Olisikin kiva, jos ystävyyttä voisi ylläpitää lyhyellä meilillä kerran viikossa. Mutta ei se tunnu yleensä riittävän monillekaan. Itsellä se lapsiperhearki on kyllä ihan todellinen syy, eikä tekosyy. Ei vain ehdi ja toisaalta on aina vähän väsynyt. Joskus sitä sitten vaan luovuttaa ja ajattelee että elämä on nyt tällaista, pääasia että jaksan ja pystyn hoitamaan edes lapset.

Juuripa näin, kunpa näille aikalaskureille riittäisikin sitten ystävyydeksi se, mitä pystyy antamaan, eli kahvit silloin tällöin tai lyhyt meili. Mutta kun, samaan aikaan kytätään, onko muiden kanssa käyty jossakin tai kuulostellaan muuten vaan, että mihin se aika muka kuluu.

Minä ajattelen, että olen ystävilleni tärkeä heidän kiireistään huolimatta. Jos oikeasti tarvitsen apua, saan sitä varmasti. Mutta toki mietin, voinko hoitaa asiani muutoin kuin ainakaan sitä tällä hetkellä kiireisintä vaivaamalla. Sekin on vastavuoroisuutta, jota kaivataan.

Jotkut ihmiset tuntuvat tarvitsevan jatkuvaa vahvistusta siitä, että ollaan edelleenkin ystäviä. Osa heistä on myös varsin omistushaluisia ja haluaisivat olla ystävänsä elämässä ykkössijalla. Eivät pidä siitä, että ystävällä on muitakin ystäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Kun tutustun uuteen ihmiseen ja huomaan, että tällä on loputtomasti aikaa viestitellä, soitella ja ehdottaa yhteistä tekemistä, painan jarrut pohjaan. En halua olla kenenkään elämän sisältö vaan ystävystyn vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on muitakin ihmissuhteita. 

Tämä on erittäin raskasta ja minulla on kokemusta, niin kuin tuossa ylempänä kerroin takertuvasta mustasukkaisesta ystävästä. Pian oot hänen elämän ainoa sisältö ja vastuullasi on hänen pitäminen onnellisena ja tyytyväisenä. Ja kun vähänkin oot eri mieltä tai sulla on omiakin menoja ja toiveita, niin suuttuu ja alkaa syyttelee. No tämä ihminen oli aika narsistinen persoona, sen ymmärsin vasta kun pääsin siitä eroon ja sain vertaistukea. Aiheutti mulle oikeasti syyllisen olon vaikka pidinkin puoliani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Olisikin kiva, jos ystävyyttä voisi ylläpitää lyhyellä meilillä kerran viikossa. Mutta ei se tunnu yleensä riittävän monillekaan. Itsellä se lapsiperhearki on kyllä ihan todellinen syy, eikä tekosyy. Ei vain ehdi ja toisaalta on aina vähän väsynyt. Joskus sitä sitten vaan luovuttaa ja ajattelee että elämä on nyt tällaista, pääasia että jaksan ja pystyn hoitamaan edes lapset.

Juuripa näin, kunpa näille aikalaskureille riittäisikin sitten ystävyydeksi se, mitä pystyy antamaan, eli kahvit silloin tällöin tai lyhyt meili. Mutta kun, samaan aikaan kytätään, onko muiden kanssa käyty jossakin tai kuulostellaan muuten vaan, että mihin se aika muka kuluu.

Minä ajattelen, että olen ystävilleni tärkeä heidän kiireistään huolimatta. Jos oikeasti tarvitsen apua, saan sitä varmasti. Mutta toki mietin, voinko hoitaa asiani muutoin kuin ainakaan sitä tällä hetkellä kiireisintä vaivaamalla. Sekin on vastavuoroisuutta, jota kaivataan.

Jotkut ihmiset tuntuvat tarvitsevan jatkuvaa vahvistusta siitä, että ollaan edelleenkin ystäviä. Osa heistä on myös varsin omistushaluisia ja haluaisivat olla ystävänsä elämässä ykkössijalla. Eivät pidä siitä, että ystävällä on muitakin ystäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Kun tutustun uuteen ihmiseen ja huomaan, että tällä on loputtomasti aikaa viestitellä, soitella ja ehdottaa yhteistä tekemistä, painan jarrut pohjaan. En halua olla kenenkään elämän sisältö vaan ystävystyn vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on muitakin ihmissuhteita. 

Selvä, eli välttelet tietoisesti yksinäisiå "hylkiöitä". Mitähän tuumaat siitä, kun vanhana koet todennäköisesti itse saman kohtalon? Toivottoman silloin, että olisit osannut itse olla empattisempi ihminen aiemmin?

Ihmiset muuttuu..

Itse valitsen seurani..ja jos omani ei jollekkulle kelpaa niin sekin on just fine:)

Seli seli. Kyllä vanhainkodissa löytyy paljon yksinäisiä ja onnettomia ihmisiä. Sinäkin vielä jonain päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Olisikin kiva, jos ystävyyttä voisi ylläpitää lyhyellä meilillä kerran viikossa. Mutta ei se tunnu yleensä riittävän monillekaan. Itsellä se lapsiperhearki on kyllä ihan todellinen syy, eikä tekosyy. Ei vain ehdi ja toisaalta on aina vähän väsynyt. Joskus sitä sitten vaan luovuttaa ja ajattelee että elämä on nyt tällaista, pääasia että jaksan ja pystyn hoitamaan edes lapset.

Juuripa näin, kunpa näille aikalaskureille riittäisikin sitten ystävyydeksi se, mitä pystyy antamaan, eli kahvit silloin tällöin tai lyhyt meili. Mutta kun, samaan aikaan kytätään, onko muiden kanssa käyty jossakin tai kuulostellaan muuten vaan, että mihin se aika muka kuluu.

Minä ajattelen, että olen ystävilleni tärkeä heidän kiireistään huolimatta. Jos oikeasti tarvitsen apua, saan sitä varmasti. Mutta toki mietin, voinko hoitaa asiani muutoin kuin ainakaan sitä tällä hetkellä kiireisintä vaivaamalla. Sekin on vastavuoroisuutta, jota kaivataan.

Jotkut ihmiset tuntuvat tarvitsevan jatkuvaa vahvistusta siitä, että ollaan edelleenkin ystäviä. Osa heistä on myös varsin omistushaluisia ja haluaisivat olla ystävänsä elämässä ykkössijalla. Eivät pidä siitä, että ystävällä on muitakin ystäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Kun tutustun uuteen ihmiseen ja huomaan, että tällä on loputtomasti aikaa viestitellä, soitella ja ehdottaa yhteistä tekemistä, painan jarrut pohjaan. En halua olla kenenkään elämän sisältö vaan ystävystyn vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on muitakin ihmissuhteita. 

Selvä, eli välttelet tietoisesti yksinäisiå "hylkiöitä". Mitähän tuumaat siitä, kun vanhana koet todennäköisesti itse saman kohtalon? Toivottoman silloin, että olisit osannut itse olla empattisempi ihminen aiemmin?

Tässäkin omituinen käsitys. Jos minulla on nyt ihan tarpeeksi ystäviä ja tekemistä, miksi minä yht'äkkiä "vanhana" muuttuisin tästä? Jos taas tarkoitat jotakin petin pohjalla makaamista puolivihanneksena, siellä on samat olot niin empaattisilla kuin vähemmän empaattisilla. Erittäin harvat meistä voivat luottaa siihen, että vuoteemme vierellä päivystää sen enempää ystävät kuin sukulaisetkaan.

En ole edellinen, mutta minäkin välttelen ihmisiä, jotka heti tutustumisesta alkavat pommittaa viesteillä ja tapaamispyynnöillä. Juuri sen vuoksi, että en halua olla se epäempaattinen ihminen, joka jossain vaiheessa joutuu toteamaan, että en kykene tälläiseen yhteyteen. En jaksa, en halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Olisikin kiva, jos ystävyyttä voisi ylläpitää lyhyellä meilillä kerran viikossa. Mutta ei se tunnu yleensä riittävän monillekaan. Itsellä se lapsiperhearki on kyllä ihan todellinen syy, eikä tekosyy. Ei vain ehdi ja toisaalta on aina vähän väsynyt. Joskus sitä sitten vaan luovuttaa ja ajattelee että elämä on nyt tällaista, pääasia että jaksan ja pystyn hoitamaan edes lapset.

Juuripa näin, kunpa näille aikalaskureille riittäisikin sitten ystävyydeksi se, mitä pystyy antamaan, eli kahvit silloin tällöin tai lyhyt meili. Mutta kun, samaan aikaan kytätään, onko muiden kanssa käyty jossakin tai kuulostellaan muuten vaan, että mihin se aika muka kuluu.

Minä ajattelen, että olen ystävilleni tärkeä heidän kiireistään huolimatta. Jos oikeasti tarvitsen apua, saan sitä varmasti. Mutta toki mietin, voinko hoitaa asiani muutoin kuin ainakaan sitä tällä hetkellä kiireisintä vaivaamalla. Sekin on vastavuoroisuutta, jota kaivataan.

Jotkut ihmiset tuntuvat tarvitsevan jatkuvaa vahvistusta siitä, että ollaan edelleenkin ystäviä. Osa heistä on myös varsin omistushaluisia ja haluaisivat olla ystävänsä elämässä ykkössijalla. Eivät pidä siitä, että ystävällä on muitakin ystäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Kun tutustun uuteen ihmiseen ja huomaan, että tällä on loputtomasti aikaa viestitellä, soitella ja ehdottaa yhteistä tekemistä, painan jarrut pohjaan. En halua olla kenenkään elämän sisältö vaan ystävystyn vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on muitakin ihmissuhteita. 

Selvä, eli välttelet tietoisesti yksinäisiå "hylkiöitä". Mitähän tuumaat siitä, kun vanhana koet todennäköisesti itse saman kohtalon? Toivottoman silloin, että olisit osannut itse olla empattisempi ihminen aiemmin?

Kyllä, välttelen tietoisesti ihmisiä, jotka haluavat ykköseksi elämääni syrjäyttäen muut elämässäni jo olevat ihmiset. Sitäpaitsi uskoisin, että suurin riski yksinäiseen vanhuuteen on juuri niillä, jotka panostavat vain yhteen ihmissuhteeseen. Ja erityisesti, jos sen yhden ihmissuhteen vuoksi on jättänyt aiemmat läheiset ihmissuhteensa vähemmälle huomiolle. Kas kun se yksi ainokainen voi jopa kuolla huomattavasti aikaisemmin kuin itse kuolee. 

Peltosen Jaska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Olisikin kiva, jos ystävyyttä voisi ylläpitää lyhyellä meilillä kerran viikossa. Mutta ei se tunnu yleensä riittävän monillekaan. Itsellä se lapsiperhearki on kyllä ihan todellinen syy, eikä tekosyy. Ei vain ehdi ja toisaalta on aina vähän väsynyt. Joskus sitä sitten vaan luovuttaa ja ajattelee että elämä on nyt tällaista, pääasia että jaksan ja pystyn hoitamaan edes lapset.

Juuripa näin, kunpa näille aikalaskureille riittäisikin sitten ystävyydeksi se, mitä pystyy antamaan, eli kahvit silloin tällöin tai lyhyt meili. Mutta kun, samaan aikaan kytätään, onko muiden kanssa käyty jossakin tai kuulostellaan muuten vaan, että mihin se aika muka kuluu.

Minä ajattelen, että olen ystävilleni tärkeä heidän kiireistään huolimatta. Jos oikeasti tarvitsen apua, saan sitä varmasti. Mutta toki mietin, voinko hoitaa asiani muutoin kuin ainakaan sitä tällä hetkellä kiireisintä vaivaamalla. Sekin on vastavuoroisuutta, jota kaivataan.

Jotkut ihmiset tuntuvat tarvitsevan jatkuvaa vahvistusta siitä, että ollaan edelleenkin ystäviä. Osa heistä on myös varsin omistushaluisia ja haluaisivat olla ystävänsä elämässä ykkössijalla. Eivät pidä siitä, että ystävällä on muitakin ystäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Kun tutustun uuteen ihmiseen ja huomaan, että tällä on loputtomasti aikaa viestitellä, soitella ja ehdottaa yhteistä tekemistä, painan jarrut pohjaan. En halua olla kenenkään elämän sisältö vaan ystävystyn vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on muitakin ihmissuhteita. 

Selvä, eli välttelet tietoisesti yksinäisiå "hylkiöitä". Mitähän tuumaat siitä, kun vanhana koet todennäköisesti itse saman kohtalon? Toivottoman silloin, että olisit osannut itse olla empattisempi ihminen aiemmin?

Kyllä, välttelen tietoisesti ihmisiä, jotka haluavat ykköseksi elämääni syrjäyttäen muut elämässäni jo olevat ihmiset. Sitäpaitsi uskoisin, että suurin riski yksinäiseen vanhuuteen on juuri niillä, jotka panostavat vain yhteen ihmissuhteeseen. Ja erityisesti, jos sen yhden ihmissuhteen vuoksi on jättänyt aiemmat läheiset ihmissuhteensa vähemmälle huomiolle. Kas kun se yksi ainokainen voi jopa kuolla huomattavasti aikaisemmin kuin itse kuolee. 

murehdi sinä kuolemaasi..minä poika nautin nyt terassilla olutta:)

En mä vielä murehdi kuolemaani ja oli muuten just harkinnassa lähteä terassille oluelle. Kaupassa on käytävä, joten samalla voisi poiketa terdelläkin. 

Mä huomasin myös ettei mulla ollut yhtään oikeita ystäviä kun muutin toiselle paikkakunnalle. Aluksi soittelin ja kävin katsomassa kavereita, mutta jossain vaiheessa alkoi tympiä se, ettei kukaan ollut minusta kiinnostunut tai kukaan ei ottanut yhteyttä. Ajattelin kokeilla kauan menee, että joku soittaa minulle ja kysyy kuulumisia tai kutsuu kylään. Nyt on mennyt kahdeksan vuotta ja yksi entinen kaveri on tänä aikana laittanut kerran viestiä, tosin siitäkin on aikaa jo seitsemän vuotta. Tätä ennen olin ajatellut että mulla on paljon ystäviä ja luullut että ihan hyviä ja tärkeitäkin sellaisia, Kyllähän se vähän loukkasi kun huomasin ystävyyden olleen täysin yksipuolista. Tosin viihdyn hyvin näin itsekin eikä asia nykyään juurikaan vaivaa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Olisikin kiva, jos ystävyyttä voisi ylläpitää lyhyellä meilillä kerran viikossa. Mutta ei se tunnu yleensä riittävän monillekaan. Itsellä se lapsiperhearki on kyllä ihan todellinen syy, eikä tekosyy. Ei vain ehdi ja toisaalta on aina vähän väsynyt. Joskus sitä sitten vaan luovuttaa ja ajattelee että elämä on nyt tällaista, pääasia että jaksan ja pystyn hoitamaan edes lapset.

Juuripa näin, kunpa näille aikalaskureille riittäisikin sitten ystävyydeksi se, mitä pystyy antamaan, eli kahvit silloin tällöin tai lyhyt meili. Mutta kun, samaan aikaan kytätään, onko muiden kanssa käyty jossakin tai kuulostellaan muuten vaan, että mihin se aika muka kuluu.

Minä ajattelen, että olen ystävilleni tärkeä heidän kiireistään huolimatta. Jos oikeasti tarvitsen apua, saan sitä varmasti. Mutta toki mietin, voinko hoitaa asiani muutoin kuin ainakaan sitä tällä hetkellä kiireisintä vaivaamalla. Sekin on vastavuoroisuutta, jota kaivataan.

Jotkut ihmiset tuntuvat tarvitsevan jatkuvaa vahvistusta siitä, että ollaan edelleenkin ystäviä. Osa heistä on myös varsin omistushaluisia ja haluaisivat olla ystävänsä elämässä ykkössijalla. Eivät pidä siitä, että ystävällä on muitakin ystäviä ja läheisiä ihmissuhteita. Kun tutustun uuteen ihmiseen ja huomaan, että tällä on loputtomasti aikaa viestitellä, soitella ja ehdottaa yhteistä tekemistä, painan jarrut pohjaan. En halua olla kenenkään elämän sisältö vaan ystävystyn vain sellaisten ihmisten kanssa, joilla on muitakin ihmissuhteita. 

Selvä, eli välttelet tietoisesti yksinäisiå "hylkiöitä". Mitähän tuumaat siitä, kun vanhana koet todennäköisesti itse saman kohtalon? Toivottoman silloin, että olisit osannut itse olla empattisempi ihminen aiemmin?

Ihmiset muuttuu..

Itse valitsen seurani..ja jos omani ei jollekkulle kelpaa niin sekin on just fine:)

Seli seli. Kyllä vanhainkodissa löytyy paljon yksinäisiä ja onnettomia ihmisiä. Sinäkin vielä jonain päivänä.

Mieti sinä sitä..nyt kun aloitat niin sujuu loppuelosi mukavan rattoisasti:)

Vierailija kirjoitti:

Mä huomasin myös ettei mulla ollut yhtään oikeita ystäviä kun muutin toiselle paikkakunnalle. Aluksi soittelin ja kävin katsomassa kavereita, mutta jossain vaiheessa alkoi tympiä se, ettei kukaan ollut minusta kiinnostunut tai kukaan ei ottanut yhteyttä. Ajattelin kokeilla kauan menee, että joku soittaa minulle ja kysyy kuulumisia tai kutsuu kylään. Nyt on mennyt kahdeksan vuotta ja yksi entinen kaveri on tänä aikana laittanut kerran viestiä, tosin siitäkin on aikaa jo seitsemän vuotta. Tätä ennen olin ajatellut että mulla on paljon ystäviä ja luullut että ihan hyviä ja tärkeitäkin sellaisia, Kyllähän se vähän loukkasi kun huomasin ystävyyden olleen täysin yksipuolista. Tosin viihdyn hyvin näin itsekin eikä asia nykyään juurikaan vaivaa :)

????????

normi ihminen yrittäisi tehdä pari uutta ystävää????

Ei se oo kavereittes syy et sä muutit jonnekin peräkorpeen kuolemaan?

Minä myönnän suoraan olevani huono pitämään yhteyttä. Viihdyn hyvin yksin, käyn töissä, harrastuksissa ja olen mieheni kanssa kotona. Sama juttu tuntuu olevan kavereillani, harvakseltaan pidetään yhteyttä. En kyllä ole alkanut laskemaan kenen vuoro on yhteyttä ottaa. Elämä vaan menee niin vauhdilla että yhtäkkiä on kulunut puoli vuotta ilman yhtään yhteydenottoa, ja ymmärrän sen varsin hyvin. On tässä matkan varrella muutama kaveri jäänyt poiskin, kun en ole enää viitsinyt vaivautua ottamaan yhteyttä eikä sieltäkään mitään ole kuulunut, mutta lieneekö ne sitten menetyksiä. Muutama kerta vuoteen noiden nykyisten parin kaverin kanssa nähdään, vaikka samalla paikkakunnalla asutaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuli niistä juhlistä mieleen.Olin vähän aikaa sitten eräissä "pakollisissa" juhlissa joissa oli paljon äitini sukua. Oli se kamala tunne istua siellä kuin vieraiden ihmisten joukossa. Ihmiset istuivat omissa pöydissään  ja juttelivat vain oman joukkonsa kanssa. Kuin eivät olisi olleet sukua lainkaan. Osa kävi tosin vaihtamassa muutaman sanan ja itsekin yritin nyt tervehtimässä käydä. Ikävää vaan, että miellä ei ole mitään "yhteistä" ja koko suku kuin lauma vieraita ihmisiä, jotka ovat nyt vain pakolla yhdessä sen hetken kun täytyy. Syytä tähän en täysin tiedä. Olemme välillä kutsuneet kylään ja välillä käyneet siellä, mutta viime vuosina kaikki on hiipunut. Toisaalta nämä ihmiset ovat muutenkin sellaisia, että heillä on oma tärkeä porukkansa suvusta, jonka kanssa pitävät yhteyttä ja muut saavat jäädä. Oli se vaan kamalaa huomata, että on kuin vieras vaikka sukua ollaan. Ei tämä tosin ole yllätys ja meillä on muutenkin hankala suku. En varmaan tosin voi itseäni enää pistää tuohon tilanteeseen. Tuossakin juhlassa oli ihan kuppikunnat erikseen ja sitten oli vain pari ihmistä,  jotka ylittivät rajat ja juttelivat "normaalisti" muille. Varsinainen sukujuhla. Joku vieras ihminen olisi varmaan ajatellut, että olemme kaikki ihan outoja ihmisiä toisillemme.

Mulla kanssa on mennyt maku muutamaan sukulaiseen joka kritisoi mun elämäntapaa ja yritti puuttua mun asioihin ja kyseli milloin meinaan perustaa perhettä yms, olisi jo aikakin kuulemma. Tämän jälkeen pistin välit poikki. Osa on myös ollut kateellisia siitä että ostin nuorena omistusasunnon ja sen oikein näki naamasta, vaikken mitenkään kehuskellut sillä, joku sukulainen vaan kyseli siitä ja nämä tyypit istui vihaisen näköisinä eikä edes halunnut nähdä kuvia tai kysellyt mitään. Ei kiinnosta sellaisille enää jakaa mitään yksityisasioitani. Kommentoin aiemmin niistä juhlista, eli näitä tyyppejä en tod.näköisesti tule häihini kutsumaan :D

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Sehän on kiva että sinulla on 10- vuotiaana ollut 3 ystävää. Et ole heistä kuullut 60 vuoteen, ja tiedät että he ovat viettäneet keskenään juhlat yhdessä, käyneet reissussa, soitelleet kuulumiset, mutta sinä pidät heitä edelleen tyytyväisenä ystävinäsi, vaikka et ole kuullut kenestäkään 60 vuoteen.

 Mutta hei kiva että koet vielä kuolinvuoteellasi että ovat parhaita ystäviäsi, vaikket edes tiedä onko joku heistä mennyt edes ennen sinua jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä olen pohdiskellut,mikä luonteessani on sellaista,etteivät tuttavani ota yhteyttä esim? kesällä ,kun olen paikkakunnalla usean kuukauden.He kyllä tietävät,että olemme siellä.

Olen positiivinen ,iloinen,ystävällinen.Nyt usean vuoden ajan ,olen itse soitellut ja pyytänyt kyläilemään.Kyllä ovat tulleet ja useamman tunnin olemme viettäneet aikaa yhdessä.

On ollut ihan leppoisaa ja onhan sieltä sitten se kyläkutsukin tullut seuravana kesänä tai talvena,,,,tai sitten ei.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan ,että olen se aloitteentekijä,mutta silti ihmettelen kovasti mielessäni.

Soittelempa ihan vaan kuulumisia,enempää kutsuillani hätyyttämällä---no silloin se vastavierailukutsu sitten sieltä kuuluu.

Ns.peiliin olen katsonut ja ihmetellyt.

Se hyvä puoli asiassa kyllä on ,että jos ei huvita jostain syystä esim jonakin kesänä tai talvena nähdä heitä,niin kun ei soittele ,saa takuuvarmasti olla rauhassa-sekin on mukavaa.

Vink,vink ,mikähän pitää minussa muuttua.?

Tämä on aika yleinen ongelma. Kyse ei luultavasti ole sinusta missään määrin, vaan näistä toisista ihmisistä. Tapaamisesi on mukava juttu, mutta heidän elämänsä pyörii hyvin ilman sitäkin ja siksi he eivät jaksa panostaa yhteydenpitoon.

Tämä on niin totta. Aina on kiva tavata ystäviä, mutta kyllä mun elämä pyörii radallaan ihan hyvin tapaamattakin heitä. Ei mulla oikein ole yhtään ihmistä jota tarvitsisin elämääni, että se pyörisi. Nytkin on mies ja kavereita, mutta silti tulee käytyä paljon yksin tapahtumissa, kun muille ei aikataulut sovi/aihepiiri ei kiinnosta. Sama on mun ystävillä, heidän elämä pyörii ihan omalla painollaan ilman muakin. Sehän se on parasta tässä; kukaan ei tarvi toistaan mihinkään, mutta yhteyttä pidetään puolin ja toisin, enemmän ja vähemmän. Silloin kyseessä on halu olla yhteydessä ihan muuten vaan, eikä sen takia että toisesta olisi jotain hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että ärsyttää olla aina se aloitteellinen osapuoli, ja että ystävyyden pitäisi olla vastavuoroista.

Mutta kannattaa muistaa, että iso osa ihmisistä on ihan hemmetin passiivisia nykyään. Joku tuttu, joka ei itse ota ikinä yhteyttä, voi hyvinkin olla töiden jälkeen jumissa sohvallaan AV:tä selailemassa, uupuneena ja aivot nollilla. Ja oho, siinä meni taas yksi päivä - eikä edes tullut korjattua sitä rikki olevaa pientä juttua x, joka on pitänyt korjata jo helmikuusta lähtien.

Tuollaisissa tapauksissa ei ole kyse siitä, ettei ystävä ole tarpeeksi tärkeä mahtuakseen aikatauluun, vaan elämä itse mahtuu hädintuskin aikatauluun. Toiveena on, että joskus ehtisi ja jaksaisi ottaa yhteyttä rakkaisiin ystäviinkin, mutta kun mistään ei tule mitään.

Tiedän tämän, koska olen itse tällainen.

Tuollainen minäkin olen, silloin kun en pidä yhteyttä. Juuri noin se on. Ei siihen liity mikään "et ole riittävän tärkeä". 

No, uupumukseen pitäisi kyllä hakea apua jos se on jatkuvaa. Ei tuo ole mikään kunnon syy sille, että muiden pitäisi jatkuvasti sietää sitä, että laiminlyöt ystävyyssuhteita.

Juuri näin! Jos ihminen priorisoi työn kaiken muun edelle ja tekee niitä aamusta iltaan, niin sekin on valinta. Työ on silloin tällaiselle ihmiselle tärkeämpi asia kuin ystävyyssuhteiden ylläpitäminen.

Niin, no... joillain meistä ei ole mitään upeaa uraputkea, vaan ihan vain normaalielämä on haastavaa. Tuntuu siltä, että ihmiset ovat kovin erilaisilla sisäisillä resursseilla varustettuja. Olen normaalin työn lisäksi läheisen omaishoitaja, ja arki väsyttää. En ymmärrä, miten jotkut ihmiset pärjäävät työssäkäynnin lisäksi lapsikatraan kanssa, mutta ihmisiä on selkeästi erilaisia. Minä olen tälläkin työtaakalla jo jatkuvasti uupunut.

Ja helppo sanoa, että hae uupumukseesi apua. Niin mistä sitä apua saa, ja minkälaista? Kävin perheenjäsenen kuoleman jälkeen terapiassa, joka piti lopettaa kesken, koska minulle ei myönnetty siihen Kela-korvausta enkä ole tarpeeksi varakas kustantaakseni sitä itse. En ole masentunut, ja unilääkkeet väsyttävät minua pitkin päivää vieläkin enemmän (tuon kuolemantapauksen aikana kokeilin), joten pillerit eivät auta. 

Uupumukseni on sitä, että kuormitun ilmeisesti liian helposti, ja tämän lisäksi minulla on fyysistä uupumusta monilla potilailla aiheuttava autoimmuunisairaus, jota ei kuitenkaan lasketa niin vakavaksi, että saisin siihen mitään muuta apua kuin pientä annosta kortisonia. Tämän lisäksi olen vielä sellainen introvertti, että minun pitää oikeasti olla virkeä ja hyväntuulinen, jotta pystyn olemaan ollenkaan seurallinen.

Tämä pitkä sepustus siis ihan vain siksi, että minä en ole pitkään aikaan jaksanut pitää ystäviin kunnolla yhteyttä, enkä usko tilanteeni olevan mitenkään erityisen epätavallinen. Meitä syystä tai toisesta ylikuormittuneita ihmisiä on varmasti enemmänkin. Mieluusti jättäisin työt tekemättä ja menisin sen sijaan ystävien kanssa vaikka piknikille, mutta kun se ei käy.

Jos ystävät eivät ymmärrä, että pienituloisen ja väsyneen ihmisen elämä on vaikeaa, niin ei voi mitään. Älkää sitten "sietäkö" sitä, että yritän sinnitellä jotenkuten. Ystävä ei sellainen ihminen varmaan olekaan, jolla ei ole empatiaa ymmärtääkseen itselleen vierasta elämäntilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Sehän on kiva että sinulla on 10- vuotiaana ollut 3 ystävää. Et ole heistä kuullut 60 vuoteen, ja tiedät että he ovat viettäneet keskenään juhlat yhdessä, käyneet reissussa, soitelleet kuulumiset, mutta sinä pidät heitä edelleen tyytyväisenä ystävinäsi, vaikka et ole kuullut kenestäkään 60 vuoteen.

 Mutta hei kiva että koet vielä kuolinvuoteellasi että ovat parhaita ystäviäsi, vaikket edes tiedä onko joku heistä mennyt edes ennen sinua jo.

Siinä 60:ssa vuodessahan mulle on tullut jo paljon muitakin ystäviä. Minusta on ihan normaalia, ettei alakouluaikaiset ystävät ole enää ystäviä 70-vuotiaana. Ei edes 30-vuotiaana. Ja kyllä, pidän vanhoja lapsuudenystäviäni edelleenkin vanhoina lapsuudenystävinäni, vaikken heitä olekaan tavannut vuosikymmeniin. Ja mitä tulee "parhaisiin ystäviin", niin minusta aikuisena ei enää aseteta ystäviä paremmuusjärjestykseen vaan ystävät ovat ystäviä ilman mitään järjestystä. 

Taidat olla vielä aika nuori, jos edelleenkin tiedät, mitä lapsuudenystäväsi tekevät ja missä menevät. Mä olen kohta kuuskymppinen eikä kyllä mitään tietoa kuin yhdestä lapsuudenystävästäni, joka sattuu olemaan FB-kaverini. Muista en tiedä edes nykyisiä sukunimiä. Jos kuitenkin jossain tavattaisiin, ei mulla olisi mitään estettä alkaa näkemään taas useamminkin. Joitain vanhoja teiniaikaisia koulukavereita ja heidän kavereitaan on pullahtanut elämääni ja yhden kanssa olen päälle viiskymppisenä jopa ystävystynytkin, vaikka kouluaikoina olimmekin lähinnä hyvänpäiväntuttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä olen pohdiskellut,mikä luonteessani on sellaista,etteivät tuttavani ota yhteyttä esim? kesällä ,kun olen paikkakunnalla usean kuukauden.He kyllä tietävät,että olemme siellä.

Olen positiivinen ,iloinen,ystävällinen.Nyt usean vuoden ajan ,olen itse soitellut ja pyytänyt kyläilemään.Kyllä ovat tulleet ja useamman tunnin olemme viettäneet aikaa yhdessä.

On ollut ihan leppoisaa ja onhan sieltä sitten se kyläkutsukin tullut seuravana kesänä tai talvena,,,,tai sitten ei.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan ,että olen se aloitteentekijä,mutta silti ihmettelen kovasti mielessäni.

Soittelempa ihan vaan kuulumisia,enempää kutsuillani hätyyttämällä---no silloin se vastavierailukutsu sitten sieltä kuuluu.

Ns.peiliin olen katsonut ja ihmetellyt.

Se hyvä puoli asiassa kyllä on ,että jos ei huvita jostain syystä esim jonakin kesänä tai talvena nähdä heitä,niin kun ei soittele ,saa takuuvarmasti olla rauhassa-sekin on mukavaa.

Vink,vink ,mikähän pitää minussa muuttua.?

Tämä on aika yleinen ongelma. Kyse ei luultavasti ole sinusta missään määrin, vaan näistä toisista ihmisistä. Tapaamisesi on mukava juttu, mutta heidän elämänsä pyörii hyvin ilman sitäkin ja siksi he eivät jaksa panostaa yhteydenpitoon.

Tämä on niin totta. Aina on kiva tavata ystäviä, mutta kyllä mun elämä pyörii radallaan ihan hyvin tapaamattakin heitä. Ei mulla oikein ole yhtään ihmistä jota tarvitsisin elämääni, että se pyörisi. Nytkin on mies ja kavereita, mutta silti tulee käytyä paljon yksin tapahtumissa, kun muille ei aikataulut sovi/aihepiiri ei kiinnosta. Sama on mun ystävillä, heidän elämä pyörii ihan omalla painollaan ilman muakin. Sehän se on parasta tässä; kukaan ei tarvi toistaan mihinkään, mutta yhteyttä pidetään puolin ja toisin, enemmän ja vähemmän. Silloin kyseessä on halu olla yhteydessä ihan muuten vaan, eikä sen takia että toisesta olisi jotain hyötyä.

Tästä oli juttua hidasta elämää -sivulla, jota seuraan facebookissa, sitä parempi ihmissuhde mitä vähemmän tarvitset sitä tjsp. Eli näinhän se parhaimmillaan menee niin kuin kuvailet :)

Onpa lohduttavaa kuulla että muillakin samanlaista että saa aina ite tehdä aloitteen. Mulle on moni ystävä perustellut kiireellä sitä ettei kerkiä näkeen tai ottamaan yhteyttä. Voiko aina olla niin kiire ettei kerkiä edes soittaa?

Hirveän suomalainen ajattelutapa! Sota-ajan jälkimuistoina itsenäistä pärjäämistä ihaillaan niin paljon, ettei ihminen saisi osoittaa kaipaavansa edes niiden läheisten ihmisten seuraa. Ei mikään ihme, että moni voi tässä maassa huonosti. Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että siedetään myös sitä ajatusta, että olemme pohjimmiltaan kaikki jossain määrin toinen toisistamme riippuvaisia.