Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Kiitokset tästä ketjusta osallistujille. Olen nyt tämän luettuani ymmärtänyt miksi ystävät/kaverit kaikkoavat (Olen keski-ikäinen mies).

Osa on kateellinen hyväpalkkaisesta työstäni ja ihanasta vaimostani.

Osa on rasittunut kertomuksistani elämäni vaikeuksista, joita niitäkin kyllä riittää ihan tarpeeksi ja loppua ei tule .

Osasta olen itse pyrkinyt/päässyt eroon. Jos tapaamisen jälkeen lausunnot/pikku pottuilut harmittavat 2  viikkoa, ei oikein ole syytä jatkaa yhteydenpitoa.

Vielä on elämää edessä ja pari kaveria on vielä jäljellä - omine ongelmineen.

Kun rehellisesti mietitte syitä yksinäisyyteenne, niin löydättekö syytä? Tuleeko mitään aavistuksia, mistä se voisi johtua?

Itse olen miettinyt asiaa omalla kohdallani ja löydän muutamankin syyn.

1. Olen melko varovainen avautumaan asioistani. Jos olen huomannut pientäkään tuomitsevuutta kaverin käytöksessä, niin olen mieluummin kertomatta herkistä asioistani. Näin kaveruus ei voi syvetä ystävyydeksi, koska ystävyydessä on tärkeää avoin jakaminen ja en pysty siihen kuin ihan harvojen ihmisten kanssa.

2. Olen pettymysten pelossa ja mukavuudenhalukkuuttani ollut aika laiska pitämään jatkuvaa kontaktia ihmisiin yllä arkielämässäni. Kunnolla sosiaaliset ihmisethän juttelevat arjessaan jatkuvasti sekä ihan uusille tuntemattomille, syventävät tuttavuuksiaan kaveruuksiksi ja kaveruuksia ystävyyksiksi ja pitävät yllä ihmissuhteitaan. Se vaatii aktiivisuutta, kuulumisten kyselyä, heittäytymistä tuttavalliseksi uusienkin ihmisten kanssa jne. Itse helposti koen esim. uusien ihmisten kanssa kanssakäymisen kiusalliseksi ja välttelen sitä. Harjoitus tekisi mestarin, mutta mutta...

3. Olen aika nirso ihmisten suhteen ja kun huomaan jonkun epämiellyttävän piirteen kaverissani, vaistomainen reaktio on ottaa etäisyyttä.

Eli onhan näissä työstämistä. Ei kenenkään ole mikään pakko muuttua, mutta tietyt "lainalaisuudet" pätee ihmissuhteissakin. Tietystä käytöksestä seuraa yleensä tietynlaisia seuraamuksia jne. Kuten ettei ole tarpeeksi kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos! Neuvoja/ideoitahan on aina helppo heitellä. Mutta entä sitten se käytäntö?

Ja se vasta helppoa onkin, kun istuu vaan netissä selittelemässä miksi mikään ehdotus ei ikinä käy :D

Mulla oli muuten joskus tuollainen selittelyn mestari työkaverina. Kaikki, IHAN KAIKKI aika meni siihen, kun se selitti mitä kaikkea se "haluaisi" tehdä ja miksei se nyt oikein onnistu. Ei tehnytkään sitten elämässään yhtään mitään, paitsi katsoi telkkaria ja kävi osa-aikatöissä (paikassa, jota se tietysti inhosi ja olisi "halunnut" vaihtaa, mutta ei se nyt oikein onnistunut sekään) Just koirankin se olisi yllättäen "halunnut", mutkueinytoikeinonnistu. Onkohan sama tyyppi päätynyt näin 15 vuoden jälkeen tännekin selittelemään? Terveisiä vaan ;)

Jos on osa-aikatöissä, niin aika moni asia on tosiaan "ei onnistu" -sarjaa. Ei kai sitä ole niin vaikeata käsittää? Ihan ymmärrettävää jo pelkästään silläkin perusteella, että koira ei ole fiksu hankinta.

Ei myöskään ole yhtään tavatonta nykyaikana, että työpaikkaa ei noin vain vaihdeta, vaan voi olla varsin kiitollinen monesti jopa osa-aikatyöstä. Inhosi sitä tai ei.

Useinhan nämä ehdottelijat menevät itse kuitenkin hiljaiseksi, kun kysyy, että niin mites tää ongelma sitten ratkaistaan. Mutta varmoja ovat, että jotenkin eikä se ole oikea ongelma! Tämä tyyppi on vissiin sitten joku "en suostu myöntämään, että oikeita esteitä joskus on".

Minä olen siitä hölmö itse, että näille neuvojille lähden usein hulluna perustelemaan, miksi asiat eivät käy. Oikeastihan minulla ei ole mitään velvollisuutta suurin piirtein kaivaa tiliotetta esille, joten pitäisi vain sanoa tyynen rauhallisesti, että "ihan kiva idea, mutta se ei valitettavasti onnistu".

Ja kyllä, aika monen elämä on sitä, että siinä ei kummoisia tehdä, vaikka sitä ehkä helppo onkin ulkopuolisen ivata. Esim. pienituloisuus ei suoranaisesti anna rajattomasti mahdollisuuksia toimia elämässä. Rahattomuus ja yksinäisyys ovat tutkitusti lupaavia alkuja syrjäytymiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Joo, mutta mä (olen siis toinen kuin tuossa välissä eli se, jota tämä toinen komppaili) puhun ainakin ihmisestä, joka on hyvinkin pystynyt pysymään rutiineissa eli käymään suihkussa, kaupassa jne. Mutta sitten mahdotonta voi olla lähettää asiallinen lyhyt viesti, miksei vastaa mitään. Korkeintaan voi saada lopulta jonkin aggressiivisen hv-tyylisen viestin. Sori, mutta mä en usko enää, että sairaudet aiheuttavat ihan kaikkea ja invalidisoivat ihmisen toimintatavat joka tavalla. Uskoin pitkään, mutta en usko enää. Monella on kuitenkin esim. vanhemmat ja jos mitään ei kuulu, niin sitähän saa pian vanhemmat ovelleen - siispä heillekin nämä samaiset henkilöt usein jaksavat vastata. Jos taas ei jaksa juuri mitään, niin voisi vaikka copy-pasteta (kuten aiemmin ehdotin, että eikö huonompia aikoja varten voisi tehdä valmiiksi jonkin viestin, etenkin jos on tietoinen, että olot vaihtelevat).

Toisaalta en todennäköisesti kuitenkaan osaa itse toimia sillä tavalla, joka masentunutta miellyttäisi. Välillä kaivataan valtavasti huomiota, välillä ankaraa poissaoloa. Siinä sitten arpoessa alkaa oma elämänlaatu kärsiä, koska ikinä ei voi tietää, mikä päivä on kyseessä. Ei toki pidä yleistää. 

Ehkä voisin tulevaisuudessa vastaavassa tilanteessa joskus harvoin pistää viestiä, mutta muuten heittäisin pallon toiselle. Se on vain usein vaikeata ikään kuin irtaannuttaa itsensä yhtäkkiä ystävästä tuttavatasolle. 

Vierailija kirjoitti:

Kun rehellisesti mietitte syitä yksinäisyyteenne, niin löydättekö syytä? Tuleeko mitään aavistuksia, mistä se voisi johtua?

Olen nelikymppinen nainen, jonka kaverit viettävät ruuhkavuosia niin omissa ikätovereissa kuin nuoremmissa. Siinä se lyhykäisyydessään. Ei minulla aiemminkaan ole ollut mitään haaremia kavereita, mutta riittävästi. 

Kyllästynyt... kirjoitti:

Itse olen karsinut kaverit aikalailla pois elämästäni. Alkoi kyllästyttää se turhanpäivänen kahvilla istuminen keskustellen aina samat "mitä sulle, mitä mulle kuuluu, mitä sille kuuluu" -keskustelut, jotka eivät hetkauta maailman menoa pätkääkään. Hengaan mielummin kotona, panen tyttöystävää tai käyn puntilla. Jos kaipaan elämääni jotain kiinnostavaa ja uutta, lähden yksin halpalennolla seikkailemaan eurooppaan, tai jos ei aika riitä niin pubista löytää yllättävän mielenkiintoisia ihmiskohtaloita, joiden elämä ei ole "mitä sulle kuuluu, käyn töis ja oon kotona ja ostan asunnon" -paskaa. :)

niinpä pubista löytyy aina niitä jotka tarjoamasi tuopin hinnalla sietävät sinua

Vierailija kirjoitti:

Jos on osa-aikatöissä, niin aika moni asia on tosiaan "ei onnistu" -sarjaa. Ei kai sitä ole niin vaikeata käsittää? Ihan ymmärrettävää jo pelkästään silläkin perusteella, että koira ei ole fiksu hankinta.

Ei myöskään ole yhtään tavatonta nykyaikana, että työpaikkaa ei noin vain vaihdeta, vaan voi olla varsin kiitollinen monesti jopa osa-aikatyöstä. Inhosi sitä tai ei.

Useinhan nämä ehdottelijat menevät itse kuitenkin hiljaiseksi, kun kysyy, että niin mites tää ongelma sitten ratkaistaan. Mutta varmoja ovat, että jotenkin eikä se ole oikea ongelma! Tämä tyyppi on vissiin sitten joku "en suostu myöntämään, että oikeita esteitä joskus on". 

No tämähän on just tyypillistä mutku-ihmisille, että odottavat elämälleen jotain mullistavaa ratkaisua muilta. Itse ei siis kyetä tekemään minkäänlaista päätöstä, ottamaan minkäänlaista riskiä tai ylipäänsä mitään vastuuta omasta elämästään. Niin kauan kuin joku kuuntelija ei pysty antamaan sataprosenttisen aukotonta ja täydellistä ratkaisua johonkin asiaan joka ei just nyt ihan ilman vaivannäköä "onnistu", niin siihen saakka voi ihan hyvällä omallatunnolla istua ahterillaan valittamassa asiasta eikä tartte edes yrittää ratkaista tilannetta mitenkään.

Työpaikka on just loistava esimerkki. Ei kannata missään nimessä edes hakea muita työpaikkoja, saati opiskella jotain sellaista mistä voisi pitää, koska eihän se kuitenkaan onnistu ja vaivaakin pitäis nähdä! Istun siis tässä ja valitan. Joidenkin elämä toimii (tai pikemminkin ei toimi) tismalleen näin ja täälläkin palstalla näitä esimerkkejä riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on osa-aikatöissä, niin aika moni asia on tosiaan "ei onnistu" -sarjaa. Ei kai sitä ole niin vaikeata käsittää? Ihan ymmärrettävää jo pelkästään silläkin perusteella, että koira ei ole fiksu hankinta.

Ei myöskään ole yhtään tavatonta nykyaikana, että työpaikkaa ei noin vain vaihdeta, vaan voi olla varsin kiitollinen monesti jopa osa-aikatyöstä. Inhosi sitä tai ei.

Useinhan nämä ehdottelijat menevät itse kuitenkin hiljaiseksi, kun kysyy, että niin mites tää ongelma sitten ratkaistaan. Mutta varmoja ovat, että jotenkin eikä se ole oikea ongelma! Tämä tyyppi on vissiin sitten joku "en suostu myöntämään, että oikeita esteitä joskus on". 

No tämähän on just tyypillistä mutku-ihmisille, että odottavat elämälleen jotain mullistavaa ratkaisua muilta. Itse ei siis kyetä tekemään minkäänlaista päätöstä, ottamaan minkäänlaista riskiä tai ylipäänsä mitään vastuuta omasta elämästään. Niin kauan kuin joku kuuntelija ei pysty antamaan sataprosenttisen aukotonta ja täydellistä ratkaisua johonkin asiaan joka ei just nyt ihan ilman vaivannäköä "onnistu", niin siihen saakka voi ihan hyvällä omallatunnolla istua ahterillaan valittamassa asiasta eikä tartte edes yrittää ratkaista tilannetta mitenkään.

Työpaikka on just loistava esimerkki. Ei kannata missään nimessä edes hakea muita työpaikkoja, saati opiskella jotain sellaista mistä voisi pitää, koska eihän se kuitenkaan onnistu ja vaivaakin pitäis nähdä! Istun siis tässä ja valitan. Joidenkin elämä toimii (tai pikemminkin ei toimi) tismalleen näin ja täälläkin palstalla näitä esimerkkejä riittää.

Ei helvetti miten ylimielinen kakkapää! 😫

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

 

Kuulostaa aika "etäisiltä" suhteilta. Vai oletko esim. parisuhteessakin samanlainen, aina korrekti ihminen? Mulla ainakin läheiset ystävyyssuhteet on niitä, joissa päästän toisen oikeasti lähelle ja joskus se tarkoittaa sitä, että myös se rumempi, epävarmempi, epätäydellisempi jne. puoleni tulee esiin. Tarkoittaa sitä, että vuosikymmeniä kestäneissä ystävyyssuhteissa on ollut omat kriisinsä, samoin kuin parisuhteessakin. Ne ovat olleet myös niitä mahdollisia ystävyyden katkeamisen paikkoja, mutta onneksi ne on selätetty, anteeksi pyydetty ja annettu, ja kumpikin kokenut, että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa ja siksi halunnut sitä jatkaa.

Olen parisuhteessakin korrekti ihminen. Ei mulla ole mitään tarvetta lytätä puolisoani. Riitoja toki meilläkin on, mutta meillä ne koskevat kotitöitä, rahaa ja lasten hoitoa ja kasvatusta. Ystävieni kanssa mulla ei ole yhteistä kotia, yhteisiä rahoja eikä yhteisiä lapsia, joten mulla ei ole ystävieni kanssa ollut mitään riitoja eikä kriisejä. 

Mua oikeastaan kiinnostaisi tietää, millaisista asioista muut ihmiset riitelevät ystäviensä kanssa? Tai mitä ovat ne teot, joita joudutte pyytämään ystäviltänne anteeksi? Miksi teette ystävillenne sellaista, mitä joudutte pyytämään anteeksi?

Sinulla ei ilmeisesti ole ollut ahdistusta ongelmana? Minulla se on päättänyt jotain ihmissuhteita. Jälkikäteen tilanteita on niin hankala purkaa rakentavasti, että olen todennut itsekseni, että turha enää itkeä silloin, kun maito on jo maassa.

Mulla on PTSD, johon kuuluu varsin voimakastakin ahdistusta, mutta ei se ole koskaan oikeuttanut mua kohtelemaan muita huonosti.

Kyse ei olekaan siitä onko huonoon käytökseen mielestään oikeutettu vai ei. Aina ei riitä voimia kaikkeen sellaiseen, mihin niiden toivoisi riittävän. Se on inhimillistä.

Minun entisellä kaverillani (tuntuu aina yhtä oudolta kirjoittaa, että tosiaan entinen) oli mm. PTSD. Ja hän oli täydellisen välinpitämätön paskiainen minua kohtaan. Minä katselin sitä pari vuotta ja vasta nyt alan tajuta, että tämä koirakoulu valheineen sekä minun väheksymiseni ja kaltoinkohteluni ei loppuisi ikinä, ellen vain lähtisi. Voi toki olla, että ensisijaisesti henkilö oli vain kusipää. Oli hän minullekin joskus mukava ja osaa sitä edelleenkin olla joillekin. Mutta minua kohtaan hän lopulta toimi siten, että vain taivas oli rajana. Millään ei ollut mitään väliä. Jos olisin kuollut, hän ei olisi kohauttanut edes olkiansa.  

Eikö voisi siis edes laatikonpohjalle kirjoittaa selittävää lappua/sähköpostia, jonka voisi sitten huonoina hetkinä lähettää ihmisille? Olen minäkin ollut surullinen ja ahdistunut ja vaikka mitä, mutta jostain mun täytyy repiä ne voimat toimia kavereiden eteen. Jos mitään ei selitä, tilanne lähtee käsistä. Konfliktia ja loukkaantumista toisen päälle, kellään ei ole lopulta enää kivaa. 

Minä en pysty samaistumaan yhtään siihen, mikä saa ihmisen niihin tiloihin, että ei ajattele toisia enää lainkaan. Että katsoo lasittuneilla silmillä toisten viestejä ja viskaa sivuun. Myöhemmin ei ehkä edes selittele mitenkään asiaa, saati pyydä anteeksi. Oli traumoja, ahdistusta,  masennusta tai ei, niin hyi vit.

Juuri näin! Itsekin tätä aina ihmetellyt ja myös satuttanut, kun antanut kohdella näin ja jotenkin kuvitellut toisen muuttuvan. Mutta onhan tuollaisen ihmisen tunne-elämä pahasti vaurioitunut, jos kykenee tuollaiseen välinpitämättömyyteen.

Tajuatteko yhtään mistä puhutte? Jotkut masentuneet eivät esimerkiksi käy kuukauteen suihkussa, jos ovat oikein huonossa kunnossa. On ihan selvää, että kaikki muukin elämä kärsii silloin.

Joo, mutta mä (olen siis toinen kuin tuossa välissä eli se, jota tämä toinen komppaili) puhun ainakin ihmisestä, joka on hyvinkin pystynyt pysymään rutiineissa eli käymään suihkussa, kaupassa jne. Mutta sitten mahdotonta voi olla lähettää asiallinen lyhyt viesti, miksei vastaa mitään. Korkeintaan voi saada lopulta jonkin aggressiivisen hv-tyylisen viestin. Sori, mutta mä en usko enää, että sairaudet aiheuttavat ihan kaikkea ja invalidisoivat ihmisen toimintatavat joka tavalla. Uskoin pitkään, mutta en usko enää. Monella on kuitenkin esim. vanhemmat ja jos mitään ei kuulu, niin sitähän saa pian vanhemmat ovelleen - siispä heillekin nämä samaiset henkilöt usein jaksavat vastata. Jos taas ei jaksa juuri mitään, niin voisi vaikka copy-pasteta (kuten aiemmin ehdotin, että eikö huonompia aikoja varten voisi tehdä valmiiksi jonkin viestin, etenkin jos on tietoinen, että olot vaihtelevat).

Toisaalta en todennäköisesti kuitenkaan osaa itse toimia sillä tavalla, joka masentunutta miellyttäisi. Välillä kaivataan valtavasti huomiota, välillä ankaraa poissaoloa. Siinä sitten arpoessa alkaa oma elämänlaatu kärsiä, koska ikinä ei voi tietää, mikä päivä on kyseessä. Ei toki pidä yleistää. 

Ehkä voisin tulevaisuudessa vastaavassa tilanteessa joskus harvoin pistää viestiä, mutta muuten heittäisin pallon toiselle. Se on vain usein vaikeata ikään kuin irtaannuttaa itsensä yhtäkkiä ystävästä tuttavatasolle. 

Ihmiset yleensä ajattelevat niin, että masennus voi mennä ohi ja kun se on mennyt ohi, niin se silloin pysyisi poissa. Ajatus masennuksen jatkumisesta vuosikymmeniä on sen verran rankka, ettei sitä vaihtoehtoa edes pysty miettimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on osa-aikatöissä, niin aika moni asia on tosiaan "ei onnistu" -sarjaa. Ei kai sitä ole niin vaikeata käsittää? Ihan ymmärrettävää jo pelkästään silläkin perusteella, että koira ei ole fiksu hankinta.

Ei myöskään ole yhtään tavatonta nykyaikana, että työpaikkaa ei noin vain vaihdeta, vaan voi olla varsin kiitollinen monesti jopa osa-aikatyöstä. Inhosi sitä tai ei.

Useinhan nämä ehdottelijat menevät itse kuitenkin hiljaiseksi, kun kysyy, että niin mites tää ongelma sitten ratkaistaan. Mutta varmoja ovat, että jotenkin eikä se ole oikea ongelma! Tämä tyyppi on vissiin sitten joku "en suostu myöntämään, että oikeita esteitä joskus on". 

No tämähän on just tyypillistä mutku-ihmisille, että odottavat elämälleen jotain mullistavaa ratkaisua muilta. Itse ei siis kyetä tekemään minkäänlaista päätöstä, ottamaan minkäänlaista riskiä tai ylipäänsä mitään vastuuta omasta elämästään. Niin kauan kuin joku kuuntelija ei pysty antamaan sataprosenttisen aukotonta ja täydellistä ratkaisua johonkin asiaan joka ei just nyt ihan ilman vaivannäköä "onnistu", niin siihen saakka voi ihan hyvällä omallatunnolla istua ahterillaan valittamassa asiasta eikä tartte edes yrittää ratkaista tilannetta mitenkään.

Työpaikka on just loistava esimerkki. Ei kannata missään nimessä edes hakea muita työpaikkoja, saati opiskella jotain sellaista mistä voisi pitää, koska eihän se kuitenkaan onnistu ja vaivaakin pitäis nähdä! Istun siis tässä ja valitan. Joidenkin elämä toimii (tai pikemminkin ei toimi) tismalleen näin ja täälläkin palstalla näitä esimerkkejä riittää.

No huh huh. En minä ainakaan kaipaa toisilta ratkaisuja, jos tiedän itse, että jokin EI ole mahdollista. Mutta jos toisella on pokkaa inttää ja jankata, että kyllä onnistuu, niin hänen olisi syytä sanoa, että miten! Että jos minä todellakin esim. tunnen oman talouteni huonommin kuin kaveri,  niin voisiko hän ystävällisesti avata suunsa. 

Juu, työttömyyskin tai epämieluisa työpaikka on varmasti nyt kiinni siitä, ettei vain järjestele asioita itselleen mieluisiksi ja hae uusia töitä. 

Esim. itse olen ollut tässä nyt jotkut tovit työttömänä ja ehtinyt opiskellakin sinä aikana. Kas kummaa, ei ne opiskelutkaan auttaneet työllistymistä.

Vaivannäkö ei liity millään tavalla tähän aiheeseen. Tässä oli kyse siitä, että jotkut joutuvat elämään järjellisesti ja maltillisesti ja siihen voi olla syynsä. Se syy ei ole laiskuus tai haluttomuus vaivannäköön. Itse en ainakaan halua vielä velkoja ja luottotietojen menemistä elämääni, kun niistä olen aina onnistunut pysymään erossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on osa-aikatöissä, niin aika moni asia on tosiaan "ei onnistu" -sarjaa. Ei kai sitä ole niin vaikeata käsittää? Ihan ymmärrettävää jo pelkästään silläkin perusteella, että koira ei ole fiksu hankinta.

Ei myöskään ole yhtään tavatonta nykyaikana, että työpaikkaa ei noin vain vaihdeta, vaan voi olla varsin kiitollinen monesti jopa osa-aikatyöstä. Inhosi sitä tai ei.

Useinhan nämä ehdottelijat menevät itse kuitenkin hiljaiseksi, kun kysyy, että niin mites tää ongelma sitten ratkaistaan. Mutta varmoja ovat, että jotenkin eikä se ole oikea ongelma! Tämä tyyppi on vissiin sitten joku "en suostu myöntämään, että oikeita esteitä joskus on". 

ottamaan minkäänlaista riskiä

... Niin kauan kuin joku kuuntelija ei pysty antamaan sataprosenttisen aukotonta ja täydellistä ratkaisua johonkin asiaan

Mutta tässä olet osin oikeassa. Vit*ttaako, kun esim. köyhä joutuu ajattelemaan maallisia asioita ja joutuu elämään melkoisen tylsästi ilman radikaaleja heittäytymisiä? Sellaista se on. Sillä pidetään arki kasassa, kun ei hypätä päätä pahkaa testailemaan sitä sun tätä, että josko tää kuitenkin onnistuis, vaikka pelimerkit on 60-40 asiaa vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on osa-aikatöissä, niin aika moni asia on tosiaan "ei onnistu" -sarjaa. Ei kai sitä ole niin vaikeata käsittää? Ihan ymmärrettävää jo pelkästään silläkin perusteella, että koira ei ole fiksu hankinta.

Ei myöskään ole yhtään tavatonta nykyaikana, että työpaikkaa ei noin vain vaihdeta, vaan voi olla varsin kiitollinen monesti jopa osa-aikatyöstä. Inhosi sitä tai ei.

Useinhan nämä ehdottelijat menevät itse kuitenkin hiljaiseksi, kun kysyy, että niin mites tää ongelma sitten ratkaistaan. Mutta varmoja ovat, että jotenkin eikä se ole oikea ongelma! Tämä tyyppi on vissiin sitten joku "en suostu myöntämään, että oikeita esteitä joskus on". 

No tämähän on just tyypillistä mutku-ihmisille, että odottavat elämälleen jotain mullistavaa ratkaisua muilta. Itse ei siis kyetä tekemään minkäänlaista päätöstä, ottamaan minkäänlaista riskiä tai ylipäänsä mitään vastuuta omasta elämästään. Niin kauan kuin joku kuuntelija ei pysty antamaan sataprosenttisen aukotonta ja täydellistä ratkaisua johonkin asiaan joka ei just nyt ihan ilman vaivannäköä "onnistu", niin siihen saakka voi ihan hyvällä omallatunnolla istua ahterillaan valittamassa asiasta eikä tartte edes yrittää ratkaista tilannetta mitenkään.

Työpaikka on just loistava esimerkki. Ei kannata missään nimessä edes hakea muita työpaikkoja, saati opiskella jotain sellaista mistä voisi pitää, koska eihän se kuitenkaan onnistu ja vaivaakin pitäis nähdä! Istun siis tässä ja valitan. Joidenkin elämä toimii (tai pikemminkin ei toimi) tismalleen näin ja täälläkin palstalla näitä esimerkkejä riittää.

Ei helvetti miten ylimielinen kakkapää! 😫

Osittain samaa mieltä ja osittain eri, tästä teidän kahden keskustelusta. 

Mä oon vuosia elänyt lähellä köyhyysrajaa, pätkätyöstä toiseen siirtyen. Tajuan ne vaikean taloudellisen tilanteen ja epävarmuuden elämälle asettamat rajoitteet. Mutta silti olen nyt päättänyt hypätä ja aloittaa opiskella alaa, joka kiinnostaa ja vahvasti. Voi olla, että persiilleen menee, mutta enenmmän katuisin jos jatkaisin sitkun ja mutkun-elämää. Ainakin olen yrittänyt ja täysillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on osa-aikatöissä, niin aika moni asia on tosiaan "ei onnistu" -sarjaa. Ei kai sitä ole niin vaikeata käsittää? Ihan ymmärrettävää jo pelkästään silläkin perusteella, että koira ei ole fiksu hankinta.

Ei myöskään ole yhtään tavatonta nykyaikana, että työpaikkaa ei noin vain vaihdeta, vaan voi olla varsin kiitollinen monesti jopa osa-aikatyöstä. Inhosi sitä tai ei.

Useinhan nämä ehdottelijat menevät itse kuitenkin hiljaiseksi, kun kysyy, että niin mites tää ongelma sitten ratkaistaan. Mutta varmoja ovat, että jotenkin eikä se ole oikea ongelma! Tämä tyyppi on vissiin sitten joku "en suostu myöntämään, että oikeita esteitä joskus on". 

No tämähän on just tyypillistä mutku-ihmisille, että odottavat elämälleen jotain mullistavaa ratkaisua muilta. Itse ei siis kyetä tekemään minkäänlaista päätöstä, ottamaan minkäänlaista riskiä tai ylipäänsä mitään vastuuta omasta elämästään. Niin kauan kuin joku kuuntelija ei pysty antamaan sataprosenttisen aukotonta ja täydellistä ratkaisua johonkin asiaan joka ei just nyt ihan ilman vaivannäköä "onnistu", niin siihen saakka voi ihan hyvällä omallatunnolla istua ahterillaan valittamassa asiasta eikä tartte edes yrittää ratkaista tilannetta mitenkään.

Työpaikka on just loistava esimerkki. Ei kannata missään nimessä edes hakea muita työpaikkoja, saati opiskella jotain sellaista mistä voisi pitää, koska eihän se kuitenkaan onnistu ja vaivaakin pitäis nähdä! Istun siis tässä ja valitan. Joidenkin elämä toimii (tai pikemminkin ei toimi) tismalleen näin ja täälläkin palstalla näitä esimerkkejä riittää.

Ei helvetti miten ylimielinen kakkapää! 😫

 

Osittain samaa mieltä ja osittain eri, tästä teidän kahden keskustelusta. 

Mä oon vuosia elänyt lähellä köyhyysrajaa, pätkätyöstä toiseen siirtyen. Tajuan ne vaikean taloudellisen tilanteen ja epävarmuuden elämälle asettamat rajoitteet. Mutta silti olen nyt päättänyt hypätä ja aloittaa opiskella alaa, joka kiinnostaa ja vahvasti. Voi olla, että persiilleen menee, mutta enenmmän katuisin jos jatkaisin sitkun ja mutkun-elämää. Ainakin olen yrittänyt ja täysillä.

Meidän kahden keskustelua? Muutaman yksittäisen kommentin olen harvakseltaan tänne heittänyt. En ole mieltänyt keskustelevani nimenomaisesti jonkin yksittäisen ihmisen kanssa, kun kaikki ovat nimimerkillä vierailijoita.

Kaikki ystävyydet ei vaan kestä ikuisesti, syystä tai toisesta.

Itse päätän tai etäännytän ihmissuhteet, joissa joudun olemaan toisen ihmisen pahan olon roskis, mua käytetään hyväksi ja ystävyys on yksipuolista.

Ei ole kauaa kun mulla viimeksi oli lyhyt, mutta oman aikansa hyvä ystävyyssuhde, josta jo nopeasti lyhyiden hyvien aikojen jälkeen tuli vääristynyt siten, että vain itse olen positiivinen, kannustava ja hyväksyvä. Toinen on aina negatiivinen, lyttäävä, lannistava ja ilkeä. Hänen elämänsä ei ole sen rankempaa kuin minunkaan, joten ei ole edes lieventäviä syitä. Näin on käynyt joskus ennenkin ja jokaisen tosiaan on itse vedettävä rajat sille millaisia ihmisiä pitää lähellään. Tuokin ystävyys söi mun itsetuntoa ja voimavaroja ja oli parempi että olemme enää vain tuttavia.

Joidenkin kanssa taas on käynyt niin, ettei ole enää yhtään mitään yhteistä eikä toisen nykyisessä maailmassa mikään kiinnosta itseä. Silloinkin ystävyys yleensä laimenee tuttavuustasolle.

Ja joskus mut on "jätetty" ystävyyssuhteessa, en edes ole saanut syytä tietää, mutta tiemme ovat joskus eronneet myös toisen osapuolen tahdosta.

Kaikki rakkaus ei ole ikuista, eikä kaikki ystävyys ole ikuista. Tallennetaan sydämiimme ne hyvät hetket.

- ja sitten ei muuta kuin kohti uusia ihmisiä ja kaverisuhteita -

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ystävyydet ei vaan kestä ikuisesti, syystä tai toisesta.

Itse päätän tai etäännytän ihmissuhteet, joissa joudun olemaan toisen ihmisen pahan olon roskis, mua käytetään hyväksi ja ystävyys on yksipuolista.

Ei ole kauaa kun mulla viimeksi oli lyhyt, mutta oman aikansa hyvä ystävyyssuhde, josta jo nopeasti lyhyiden hyvien aikojen jälkeen tuli vääristynyt siten, että vain itse olen positiivinen, kannustava ja hyväksyvä. Toinen on aina negatiivinen, lyttäävä, lannistava ja ilkeä. Hänen elämänsä ei ole sen rankempaa kuin minunkaan, joten ei ole edes lieventäviä syitä. Näin on käynyt joskus ennenkin ja jokaisen tosiaan on itse vedettävä rajat sille millaisia ihmisiä pitää lähellään. Tuokin ystävyys söi mun itsetuntoa ja voimavaroja ja oli parempi että olemme enää vain tuttavia.

Joidenkin kanssa taas on käynyt niin, ettei ole enää yhtään mitään yhteistä eikä toisen nykyisessä maailmassa mikään kiinnosta itseä. Silloinkin ystävyys yleensä laimenee tuttavuustasolle.

Ja joskus mut on "jätetty" ystävyyssuhteessa, en edes ole saanut syytä tietää, mutta tiemme ovat joskus eronneet myös toisen osapuolen tahdosta.

Kaikki rakkaus ei ole ikuista, eikä kaikki ystävyys ole ikuista. Tallennetaan sydämiimme ne hyvät hetket.

- ja sitten ei muuta kuin kohti uusia ihmisiä ja kaverisuhteita -

Tutulta kuullostaa. Viimeisin "ystävyys"suhteeni päättyi niin että en enää jaksanut käydä baareissa. Se oli ex ystävälle ylitsepääsemätön juttu, alkoi kiukuttelu, painostus ja syyllistäminen. Kun sanoin suoraan mitä ajattelen niin yhtäkkiä emme kohdanneetkaan hänen mielestä ihmisinä. Nykyään enää pari tasa-arvoista ystävyyssuhdetta jäljellä ja muutama tuttu, joita näkee lähinnä jossain yhteisissä juhlissa yms. Ei oo helppoa löytää aikuisena ystäviä, mutta oon viihtynyt näinkin, kun olen luonteeltani vähän erakko enkä kestä ihmisseuraa pitkiä aikoja (paitsi oman mieheni, kun sen kanssa voi olla hiljaakin).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on osa-aikatöissä, niin aika moni asia on tosiaan "ei onnistu" -sarjaa. Ei kai sitä ole niin vaikeata käsittää? Ihan ymmärrettävää jo pelkästään silläkin perusteella, että koira ei ole fiksu hankinta.

Ei myöskään ole yhtään tavatonta nykyaikana, että työpaikkaa ei noin vain vaihdeta, vaan voi olla varsin kiitollinen monesti jopa osa-aikatyöstä. Inhosi sitä tai ei.

Useinhan nämä ehdottelijat menevät itse kuitenkin hiljaiseksi, kun kysyy, että niin mites tää ongelma sitten ratkaistaan. Mutta varmoja ovat, että jotenkin eikä se ole oikea ongelma! Tämä tyyppi on vissiin sitten joku "en suostu myöntämään, että oikeita esteitä joskus on". 

No tämähän on just tyypillistä mutku-ihmisille, että odottavat elämälleen jotain mullistavaa ratkaisua muilta. Itse ei siis kyetä tekemään minkäänlaista päätöstä, ottamaan minkäänlaista riskiä tai ylipäänsä mitään vastuuta omasta elämästään. Niin kauan kuin joku kuuntelija ei pysty antamaan sataprosenttisen aukotonta ja täydellistä ratkaisua johonkin asiaan joka ei just nyt ihan ilman vaivannäköä "onnistu", niin siihen saakka voi ihan hyvällä omallatunnolla istua ahterillaan valittamassa asiasta eikä tartte edes yrittää ratkaista tilannetta mitenkään.

Työpaikka on just loistava esimerkki. Ei kannata missään nimessä edes hakea muita työpaikkoja, saati opiskella jotain sellaista mistä voisi pitää, koska eihän se kuitenkaan onnistu ja vaivaakin pitäis nähdä! Istun siis tässä ja valitan. Joidenkin elämä toimii (tai pikemminkin ei toimi) tismalleen näin ja täälläkin palstalla näitä esimerkkejä riittää.

Ei helvetti miten ylimielinen kakkapää! 😫

 

Osittain samaa mieltä ja osittain eri, tästä teidän kahden keskustelusta. 

Mä oon vuosia elänyt lähellä köyhyysrajaa, pätkätyöstä toiseen siirtyen. Tajuan ne vaikean taloudellisen tilanteen ja epävarmuuden elämälle asettamat rajoitteet. Mutta silti olen nyt päättänyt hypätä ja aloittaa opiskella alaa, joka kiinnostaa ja vahvasti. Voi olla, että persiilleen menee, mutta enenmmän katuisin jos jatkaisin sitkun ja mutkun-elämää. Ainakin olen yrittänyt ja täysillä.

Sulla on ehkä ollut vielä tietty vapaus opiskella jotain? Tai on pesämunaa siihen? Kun sit on niitä tilanteita, että ei ole rahaa ja opintotukea ei enää saa. Omaehtoisen opiskelun tukea saa, jos saa, mutta helposti sitä ei saa, jos on jo koulutus. Jos koittaa säästää opiskeluita varten, se vaatii sen, että edes jostain saa niitä töitä aika pitkäksikin ajaksi. 

Moni haluaisi opiskella, mutta ei saa siihen lupaa. Lisänä voi olla vielä korkea ikä ja/tai lapsia. Tarinoita, esimerkkejä ja ratkaisuja on niin erilaisia. 

Sinällään ratkaisukeskeisyydessä ei ole mitään pahaa, teen sitä itsekin liiankin herkästi (joskus voisi vain kuunnella). Mutta ratkaisujen pitäisi olla sellaisia, että ne kestävät päivänvaloa. Eikä mitään "heittelen positiivarina vain jotain skeidaa" -läppiä, jotka voivat saada vain pahalle päälle. Jos rahaa ei ole, niin ei ole - silloin se otetaan lähtökohdaksi eikä muhistella sen kanssa, että kyllä sitä ny muutama tonni tilillä kuitenkin on. Jos koiralle ei ole tilaa, aikaa tai tukiverkostoa, niin pitää miettiä tulevaisuuden suunnitelma. Tai miettiä, voisiko vaikka hoitaa jonkun koiraa. Itsepäinen ei-faktapohjainen jankuttaminen ei auta ketään, vaikka olisikin mukava, jos kaikki olisi vain helppoa. 

Vierailija kirjoitti:

Kun rehellisesti mietitte syitä yksinäisyyteenne, niin löydättekö syytä? Tuleeko mitään aavistuksia, mistä se voisi johtua?

.

Tiedän varsin hyvin. En vain jaksa ihmisiä kovin paljoa. Nuorempanakaan en tykännyt, kun joku liimautui kiinni. Monesti vapailla vedin puhelimen pois seinästä, kun halusin rauhassa tehdä omia juttujani, enkä kuunnella uteluja, mitä teen ja pääsiskö salille tms matkaan. Ei, en halunnut, kun halusin käydä yksin ja rauhassa.

Mutta tästä ei ole minulle ollut ongelmaa, koska en ole koskaan kaivannutkaan kiinteitä ystävyyssuhteita. Ne ovat olleet pikemminkin rasite minulle, kuin mikään odotettu asia.

Mutta kun sen ymmärtäisi muutkin. Vaikka teen varsinkin nykyään hyvin selväksi, että minulla ei ole mitään annettavaa, en ala kenenkään sydänystäväksi, ei kiinnosta, saan kuulla, kuinka petturi olen ja kuinka olen pettänyt odotukset (mitkä hiton odotukset) jne..

Joku tässä ketjussa kertoi ahdistuneena käyttäytyvänsä huonosti kavereitaan kohtaan. Mulla oli samantyylinen ystävä.

Ensimmäisenä kaveruusvuotenamme hän pidätteli itseään ja piirre ei tullut vielä esiin, siksi kaveruutemme pääsikin syvenemään ystävyydeksi asti.

Sitten aloin pikkuhiljaa huomaamaan ilkeitä piikkejä, ensin ihan harvakseltaan, mutta koko ajan tihenevästi. Lopulta kaikkea p¤skaa oli enempi kuin hyvää ja en ehtinyt toipumaan kaverini ryöpytyksistä ennen seuraavaa tapaamistamme/soittoa/viestittelyä.

Kaveri huomasi itsekin menneensä liian pitkälle viimeistään siinä vaiheessa kun kerroin miltä musta tuntuu, pyysin häntä vaihtamaan tyyliään ja otin etäisyyttä. Hän selitti ärhäkkyyttään stressillä. Ja ainahan sitä pientä stressiä ihmiselämässä riittää...

Kun kerroin vastoinkäymisestäni, hän saattoi nauraa ivallisesti ja haukkua mut lyttyyn. Hän saattoi lytätä onnistumiseni täysin ja kertoa perään omia vastaavantyylisiä "paljo parempia" onnistumisiaan, joita piti sitten yhdessä kehua ja ihastella. Jos epäonnistuin jossain, hän "sarkastisesti" saattoi kertoa arvanneensakin että mokaisin, koska eihän musta muuhun ole. Ja päälle kertoi miten olisi tehnyt asian itse paremmin. Jos kerroin mistä tahansa asiastani tai mielipiteestäni, hän saattoi puhua päälle ja kertoa miten tyyylsiä juttuni ovat. Jos en ollut ottanut yhteyttä, hän saattoi raivota kun ei olla nähty taaskaan. Jos otin yhteyttä, hän saattoi raivota siitä että häiritsin. No, välimme viilenivät ihan luonnostaan, koska aloin olla varpaillani hänen seurassaan. En halunnut enää kertoa asioistani enkä mielipiteistäni. Homma meni siihen, että puhuimme ainoastaan hänen asioistaan, mikä toki sopi hänellekin erittäin hyvin. Tein hänelle usein pieniä ja suurempia palveluksia, hän ei mulle koskaan. Lopulta en uskaltanut enää ottaa yhteyttäkään häneen, koska oli vaikea päätellä oliko sopiva hetki. Hän otti yhteyttä muhun kun sopi, ja suuttui jos en ollut tavoitettavissa. Kaiken tän hän perusteli stressillä.

Viimeiset vuodet on mennyt niin, että olemme molemmat varpaillamme. Hän, koska on ymmärtänyt loukanneensa mua, mutta toisaalta koska stressi, niin syy on mielestään hyväksyttävä. Itse koska pelkään uusia loukkauksia. Olemme tavanneet viimeksi huhtikuussa livenä ja silloin tunnelma oli varovainen. Ehkä kerran - pari viikossa hän ottaa muhun yhteyttä ja vuodattaa asioitaan (tämäkin vähentynyt nyt aiemmasta) ja minä yritän kieli keskellä suuta asetella sanomiseni niin ettei hän raivostuisi. Toisaalta hänen loukkauksensa eivät tunnu enää niin pahoilta, koska sitä tietää jo että miten päin tahansa olisi ja sanansa asettelisi, niin aina se on hänen mielestään väärin, koska stressi saa hänet herkästi ärtyväksi.

En enää pidä häntä ystävänäni. Hän on riippakivityylinen tuttava enää. Asioistani ja mielipiteistäni kerron nykyään ihan eri kavereille.

Toivon kuitenkin hänelle kaikkea hyvää ja etenkin, että oppisi parempia stressinpurkukeinoja.

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jonka kanssa on tunnettu koko ikämme. Välillä oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Nyt vähemmän, mutta jotenkin en koe että välillämme on samaa yhteyttä kuin joskus ennen.

Hänen kanssaan on hyvin vaikea sopia tapaamisia, tai ei, jos mennään hänen ehdoillaan. Pieneenkin asiaan liittyy kauhea säätö, eikä koskaan ole oikein tyytyväinen mihinkään. Mitään ei koskaan tapahdu, on tylsää jne. Kun yritän ehdottaa yhteistä tekemistä, mikään ei käy ja vastaus on tuhahtelua "luuletko että minä tuollaiseen lähtisin..."

Kai on tylsää jos samalla kaavalla menee, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, eikä edes halua kokeilla uutta tai muuttaa mitään rutiinia. Viimeksi olisi halunnut höpötellä ja soitti kun olin töissä. No, minä en voi töissä höpötellä omiani vaan hoidettava työt, illalla ei kuitenkaan enää sopinut höpötellä vaan ainoastaan just tuolloin kun hänelle kävi.

Muutenkin hän kertoo ettei ole paljon ystäviä, kuitenkin olen aina se viimeinen "oljenkorsi" johon ottaa yhteyttä.

Minusta tuntuu kamalalta, mutta nykyisin hän tuntuu juurikin tuollaiselta kaiken hapen vievältä energiasyöpöltä ja olen vakavissani miettinyt oisko tämä tässä. Tuntuu ettei mitään yhteistä enää oikeasti ole.

Tää mun entinen ystävä oli vähän samantyylinen, koko ajan tylsää ja vaati mua viihdyttämään sitä, piti olla koko ajan kaikkea jännää meneillään, ei osannut nauttia tavallisesta elämäsä, harvemmin mikään muu sopinut kuin baariin lähteminen, sitten tiuski ja suuttui jos mulle ei sopinut just silloin kun se halusi ja oli mustasukkainen miehestäni. Jos joskus harvoin kävi joku muu, esim. kahvittelu niin siihenkin laittautui kuin baariin ja koko ajan katseli olisiko jotain kiinnostavia miehiä. Kuulemma olisi onnellinen jos olisi parisuhteessa, monta vuotta sinkkuna ja kun vihdoin sen parisuhteen löysi, niin onnistui senkin suhteen mokaamaan, koska kukaan ei ole koskaan tarpeeksi hyvä sille ja jos asiat ei mene niin kuin se haluaa, alkaa kiukuttelu ja uhriutuminen. Kaikki mikä ei onnistunut sen elämässä johtui jostain muista kuin itsestään ja sitä aina valitteli ja haukkui muita, jopa omaa äitiään, joka auttoi sitä paljon rahallisesti ja muutenkin. Oli sitä mieltä että muut oli sille kateellisia jne, vaikka ne vaan ihmetteli sen käytöstä. Parempi vaan pysyä kaukana tuollaisista myrkyllisistä ihmisistä. 

t. 2583