Miksi jotkut ihmiset eivät puhu mitään, eivät siis yhtään mitään?

Vierailija kirjoitti:

Jos tarkoitat kysymystä"MItä kuuluu" niin se voi olla haasteellinen, kun ei oikein tiedä mitä pitäisi sanoa

oi miten herttaista ja tekisi mieleni sanoa ni-in kovin suomalaista. Ei tuohon tarvitse vastat usein kovinkaan kummoisesti. Minusta riittää oikein hyvin jos vastaa vaikka yhdellä tavalla seuraavasti (a) kiitos ei kummempia, (b) kiitos hyvää, (c) kiitos ei ihmeempiä.

Koska edellä tulin, ehkä jonkun mielestä hieman irvailleeksi, että on niin kovin suomalaista, kun alkaa miettimään että mitä pitäisi sanoa, vaikka varmasti meille jokaisella saattaa olla kokemusta tällaisesta "black outista."  - Toisaalta itse hieman maailmalla asuneena olen oppinut senkin, että tervehdyksiin vastaaminen on myös enempi vähempi kansallista. - Suomessa minusta on yleisesti ottaen ihanaa se, että täällä ihmiset tarkoittavat sitä, mitä sanovat.  Ja turhanaikaiseen small talkaamiseen ei käytetä niin paljoa energiaa. Toki small talkilla on paikkansa ja hetkensä mutta on ärsyttävää, kun huomaa vasta myöhemmin, ettei toinen tarkoittanut rupatellessaan yhtään mitään tai vain hyvin vähän sitä mitä tuli sanoneeksi. Suomessa small talkissakin on tapana pysyä tosiasioissa, tai ainakin niin että vain harvoin joutuu myöhemmin harmittelemaan sitä, ettei toien halunnut oikeasti sanoa yhtään mitään. Tai nuo tyhjät lauseet ymmärsi vasta jälkeenpäin. Ei tietenkään jokaista korulausetta täälläkään tule syvä analysoida ja ajatella, että mitähänse nyt tarkoitti tuolla ja tuolla.      

Juurikin kysymykset "Mitä kuuluu?"  ja "Kuinka menee?" ovat pahimpia.  Aina ei todellakaan halua ruveta kaikkea mielipahaansa ja mahdollisia vastoinkäymisiään tai vaikeuksiaan tai ...  kertomaan.  Tuntuu typerältä sanoa että "Ihan hyvää, on ollut kiva päivä" kun tämähän se odotus on vastaukseksi.  Mutta kun aina ei vaan ole niin asiat hyvin ja kaikkia asioita ei oikein halua ruveta kertoilemaan.

Kannattaisi lähestyä jollakin muulla tavalla, muunlaisella tervehdyksellä.

.

Saattaa liittyä ujouteen, koulukiusaamisen tmv. trauman jättämään arkuuteen ja ihmispelkoon, pitkiin piuhoihin, jne jne. Itse kärsin tällaisesta ongelmasta noin 18-30v, mutta nyt 35v plus olen asiaa työstänyt ja en jää hiljaiseksi.

Itse usein ja tietoisesti valitsen puhumattomuuden tai vähäpuheisuuden. Joidenkin ihmisten kanssa on vain on ja off, eli jos puhut jotain, niin sitten alkaa semmoinen seurustelu, ettei sitä jaksa. Ei aina voi jaksaa olla sosiaalinen.

Vierailija kirjoitti:

Juurikin kysymykset "Mitä kuuluu?"  ja "Kuinka menee?" ovat pahimpia.  Aina ei todellakaan halua ruveta kaikkea mielipahaansa ja mahdollisia vastoinkäymisiään tai vaikeuksiaan tai ...  kertomaan.  Tuntuu typerältä sanoa että "Ihan hyvää, on ollut kiva päivä" kun tämähän se odotus on vastaukseksi.  Mutta kun aina ei vaan ole niin asiat hyvin ja kaikkia asioita ei oikein halua ruveta kertoilemaan.

Kannattaisi lähestyä jollakin muulla tavalla, muunlaisella tervehdyksellä.

Minäkään en pidä tuosta kysymyksestä. Itse esitän sen silloin kun aivan oikeasti haluaisin tietää mitä toiselle kuuluu. Tiedän, että monimuu ei niin tee ja sitä joutuukin kiusalliseen tilanteeseen sen takia.

Ei halua avautua, mutta ei voi sanoa rehellisesti, että hyvin menee.

Kärsin diagnosoidusta sosiaalisesta ahdistuksesta, enkä puhu paljon, ryhmässä en oikeastaan lainkaan. Kysyttäessä saatan hämmentyä, kaikki sanat saattavat vain kadota päästä. En ole niin syvän ahdistuksen päässä ettenkö saisi aina sanottua jotain lyhyesti, mutistua tilkesanoja, "ööööö siis no mitäs no juu niin", mutta luota minuun, se hiljaisuus on paljon ahdistavampaa sille hiljaiselle. Koska kyllä me tiedetään, että meidän odotetaan puhuvan, mutta aina ei pysty.

Vierailija kirjoitti:

Juurikin kysymykset "Mitä kuuluu?"  ja "Kuinka menee?" ovat pahimpia.  Aina ei todellakaan halua ruveta kaikkea mielipahaansa ja mahdollisia vastoinkäymisiään tai vaikeuksiaan tai ...  kertomaan.  Tuntuu typerältä sanoa että "Ihan hyvää, on ollut kiva päivä" kun tämähän se odotus on vastaukseksi.  Mutta kun aina ei vaan ole niin asiat hyvin ja kaikkia asioita ei oikein halua ruveta kertoilemaan.

Kannattaisi lähestyä jollakin muulla tavalla, muunlaisella tervehdyksellä.

Luuletko oikeasti että kaikkia näitä kysyjiä oikeesti kiinnostaa mitä sulle kuuluu? Se on small talkkia ja kuuluu hyviin tapoihin. Tollasen kysymys on pieni ele osoittaa kuitenkin huomiota ja kiinnostusta toiseen henkilöön esim. työpaikalla. Minua kiinnostaa ne ihmiset sielä ja välitän heistä, mutta vaan sellasella työpaikka tasolla. En todellakaan kaipaa mitään elämäntarinaa. 

Outolintuinen kirjoitti:

Saattaa liittyä ujouteen, koulukiusaamisen tmv. trauman jättämään arkuuteen ja ihmispelkoon, pitkiin piuhoihin, jne jne. Itse kärsin tällaisesta ongelmasta noin 18-30v, mutta nyt 35v plus olen asiaa työstänyt ja en jää hiljaiseksi.

Sama mulla, olin ujo ja hiljainen nuoruusaikuisiällä. Oli vaan niin vaikea keksiä mitään sanottavaa. Sitten tuli ahdistettuna pakon edessä mongerrettua jotain omituista ja hävetti. Sitten kun olisi keksinyt mitä olis pitänyt sanoa, niin tilanne oli jo ohi.

Olen aikuisiällä _opetellut_ puheliaaksi/puheliaammaaksi, harjoittelin tietyt lainit vastauksiksi peruskysymyksiin ja harjoitellut vastakysymykset ja miettinyt etukäteen puheenaiheet. Olen jo aika hyvä tässä. Viihdyn ihmisten seurassa ja tykkään olla mukana, mutta sosiaaliset tilanteet vievät minulta paljon energiaa. Tilanteen jälkeen olen iloinen että olin mukana ja tapasin nämä ihmiset ja hauskaa oli, mutta onpa kiva kun se on ohi ja meni kivasti, nyt voin ladata itseni.

Jos kysyt ujolta ja hiljaiselta miksi hän niin outo/ujo/hiljainen/ei puhu mitään/ei ole rohkeampi, niin vain pahennat asiaa entisestään ja ihminen vetäytyy yhä enemmän tilanteesta. Ujolle pitää antaa aikaa tulla itse mukaan keskusteluun ja silloin "palkita" hänet keskusteluun osallistumisesta. Ei tietenkään sanoa "Hyvä kun säkin viimein sanot jotain" , vaan huomioda hänen sanominen hyväksyttävästi, ottamalla mielipide huomioon, pitämällä hänet mukana keskustelussa ja kannustaa ilmaisemaan itseään lisää.

Selektiivinen mutismi? 

90 prosentilla tästä kärsivistä on myös jonkinasteinen ahdistuneisuushäiriö.

Yleisempää lapsilla ja nuorilla, enemmän tytöillä kuin pojilla.

Tietoa löytyy, vaikka vasta melkoisen huonosti tunnettu Suomessa. (Tietysti. Huoh)

Ei ole mielisairaus eikä persoonallisuushäiriö. Ei ole myöskään ilkeyttä ja halua olla hankala.

Tästä kärsivät saattavat puhua kuin papupata jossain tilanteessa ja seurassa, jossain taas sanat eivät vain tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juurikin kysymykset "Mitä kuuluu?"  ja "Kuinka menee?" ovat pahimpia.  Aina ei todellakaan halua ruveta kaikkea mielipahaansa ja mahdollisia vastoinkäymisiään tai vaikeuksiaan tai ...  kertomaan.  Tuntuu typerältä sanoa että "Ihan hyvää, on ollut kiva päivä" kun tämähän se odotus on vastaukseksi.  Mutta kun aina ei vaan ole niin asiat hyvin ja kaikkia asioita ei oikein halua ruveta kertoilemaan.

Kannattaisi lähestyä jollakin muulla tavalla, muunlaisella tervehdyksellä.

Luuletko oikeasti että kaikkia näitä kysyjiä oikeesti kiinnostaa mitä sulle kuuluu? Se on small talkkia ja kuuluu hyviin tapoihin. Tollasen kysymys on pieni ele osoittaa kuitenkin huomiota ja kiinnostusta toiseen henkilöön esim. työpaikalla. Minua kiinnostaa ne ihmiset sielä ja välitän heistä, mutta vaan sellasella työpaikka tasolla. En todellakaan kaipaa mitään elämäntarinaa. 

Näinhän se on. Joillakin on selvästi käytöstavat ihan hakusessa. Jos joku kohteliaasti kysyy, mitä kuuluu, ei siihen ole tarkoitus vastata, että ihan paskaa kuuluu, kiitos kysymästä.

Kun esimerkiksi näen omia hyviäkin ystäviä, ensin vaihdetaan kohteliaisuudet: "Mitä kuuluu?" "Kiitos hyvää, mitä sulle?" "Hyvää kiitos". Sitten vasta mennään niihin oikeisiin kuulumisiin. Se on sellaista toisen mukavaa huomiointia, ja tilanteesta riippuu, jääkö se vain siihen. Esimerkiksi juuri työpaikalla se usein jää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juurikin kysymykset "Mitä kuuluu?"  ja "Kuinka menee?" ovat pahimpia.  Aina ei todellakaan halua ruveta kaikkea mielipahaansa ja mahdollisia vastoinkäymisiään tai vaikeuksiaan tai ...  kertomaan.  Tuntuu typerältä sanoa että "Ihan hyvää, on ollut kiva päivä" kun tämähän se odotus on vastaukseksi.  Mutta kun aina ei vaan ole niin asiat hyvin ja kaikkia asioita ei oikein halua ruveta kertoilemaan.

Kannattaisi lähestyä jollakin muulla tavalla, muunlaisella tervehdyksellä.

Luuletko oikeasti että kaikkia näitä kysyjiä oikeesti kiinnostaa mitä sulle kuuluu? Se on small talkkia ja kuuluu hyviin tapoihin. Tollasen kysymys on pieni ele osoittaa kuitenkin huomiota ja kiinnostusta toiseen henkilöön esim. työpaikalla. Minua kiinnostaa ne ihmiset sielä ja välitän heistä, mutta vaan sellasella työpaikka tasolla. En todellakaan kaipaa mitään elämäntarinaa. 

Näinhän se on. Joillakin on selvästi käytöstavat ihan hakusessa. Jos joku kohteliaasti kysyy, mitä kuuluu, ei siihen ole tarkoitus vastata, että ihan paskaa kuuluu, kiitos kysymästä.

Kun esimerkiksi näen omia hyviäkin ystäviä, ensin vaihdetaan kohteliaisuudet: "Mitä kuuluu?" "Kiitos hyvää, mitä sulle?" "Hyvää kiitos". Sitten vasta mennään niihin oikeisiin kuulumisiin. Se on sellaista toisen mukavaa huomiointia, ja tilanteesta riippuu, jääkö se vain siihen. Esimerkiksi juuri työpaikalla se usein jää.

Minusta työpaikalle riittää ihan hyvin pelkkä tervehdys. Huomenta! No huomenta. Ja sitten töihin.

Miksi kysyä kuulumisia, jos ne ei kiinnosta? Ihme jenkkihapatusta. Kysykää jos kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos tarkoitat kysymystä"MItä kuuluu" niin se voi olla haasteellinen, kun ei oikein tiedä mitä pitäisi sanoa

Hvin tylsästi vastaan siihen yleensä vain "mitäs tässä" ja jatkoksi jonkun tapahtuman viime ajoilta: on ollut muuttohommia, just tulen elokuvista/synttäreiltä/lounaalta/mistä milloinkin, töissä on pitänyt kiirettä jne, ja sitten pallo toisen kenttäpuoliskolle vastakysymyksellä "entäs itsellesi?". Minä en ole small talkissa kovin ihmeellinen itsekään, mutta tällä on selvitty ihan kunnialla

Jos ei halua puhua se suotakoon ihmiselle.

Siis jos kyse ei ole mistään työpaikkakiusaamisesta.

-

😦

Teen joskus tuota, syynä se etten kuullut kuullut kunnolla enkä tiedä oliko se kysymys, toteamus vai jokin muu vastaava. "Vastauksena" sitten vaan nyökkään. Jos toinen on hiljaa niin kysy sama asia uudestaan.

Inhoan kysymystä: mitä kuuluu? Se saa mut itkuraivon partaalle. En pysty mitenkään sanomaan, että hyvää, se tuntuu raiskatuksi tulemiselta. Sellaisen saan vielä vaivalla puristettua, että ei kummempaa. Olo on useimmiten niin pska, mutta en halua puhua siitä kuin harvojen valittujen kanssa, muille se ei kuulu, ja harva sitä pystyy tajuamaankaan.

Tunnen myös sen pienen paineen kysyä takaisin että mitäs sulle. Kuitenkaan en juuri koskaan kysy sitä, en vaan kestä kuunnella sitä huoletonta latelua toisen ihmisen arjesta. Vieläpä kun se on kovin erilaista arkea kuin minulle - väsyneelle, masentuneelle ja ahdistuneelle.

Mieluiten kysyisin toiselta vaikka, että mitä uusia ajatuksia, oivalluksia tai tunteita sinulla on ollut hiljattain, tms, arki ei kiinnosta. Ei smalltalkkia enää lisää Suomeen, pliis!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juurikin kysymykset "Mitä kuuluu?"  ja "Kuinka menee?" ovat pahimpia.  Aina ei todellakaan halua ruveta kaikkea mielipahaansa ja mahdollisia vastoinkäymisiään tai vaikeuksiaan tai ...  kertomaan.  Tuntuu typerältä sanoa että "Ihan hyvää, on ollut kiva päivä" kun tämähän se odotus on vastaukseksi.  Mutta kun aina ei vaan ole niin asiat hyvin ja kaikkia asioita ei oikein halua ruveta kertoilemaan.

Kannattaisi lähestyä jollakin muulla tavalla, muunlaisella tervehdyksellä.

Luuletko oikeasti että kaikkia näitä kysyjiä oikeesti kiinnostaa mitä sulle kuuluu? Se on small talkkia ja kuuluu hyviin tapoihin. Tollasen kysymys on pieni ele osoittaa kuitenkin huomiota ja kiinnostusta toiseen henkilöön esim. työpaikalla. Minua kiinnostaa ne ihmiset sielä ja välitän heistä, mutta vaan sellasella työpaikka tasolla. En todellakaan kaipaa mitään elämäntarinaa. 

Näinhän se on. Joillakin on selvästi käytöstavat ihan hakusessa. Jos joku kohteliaasti kysyy, mitä kuuluu, ei siihen ole tarkoitus vastata, että ihan paskaa kuuluu, kiitos kysymästä.

Kun esimerkiksi näen omia hyviäkin ystäviä, ensin vaihdetaan kohteliaisuudet: "Mitä kuuluu?" "Kiitos hyvää, mitä sulle?" "Hyvää kiitos". Sitten vasta mennään niihin oikeisiin kuulumisiin. Se on sellaista toisen mukavaa huomiointia, ja tilanteesta riippuu, jääkö se vain siihen. Esimerkiksi juuri työpaikalla se usein jää.

Hmm. Itse yleensä kun kysyn kavereiltani mitä kuuluu, niin kysyn nimen omaan sitä meneekö hyvin vai huonosti. Jos vastaus on hyvä niin se on hyvä. Jos vastaus on huonosti niin kysyn miksi. Yleensä tosin ystäväni on oppineet jo automaattisesti kertomaan kysymättä näitä asioita. Sitten muille se on pinnallista vastausta kuten ihan ok menee ei erikoista.

Vakavasti autistinen veljeni mieluummin karkaa pois kuin vastaa kysymykseen. Hänelle puhuminen on vaikeaa ja ahdistavaa. Nykyisin tosin vähän parempi, kun on pakkoaltistettu sosiaalisille tilanteille.