Selviydyn ehkä kiusaamisesta sittenkin

En enää pelkää niin paljon kaikkea. Itken yhä, mutta joskus myös ilosta. Olen alkanut nähdä maailman värit ja elämällä tarkoituksen. En tule koskaan ehkä pääsemään kokonaan yli. En välttämättä tule saavuttamaan mitään kovinkaan suurta koko elämäni aikana tai sitä mistä unelmoin, saamaan perhettä tai tutkintoa unelma-alaltani.
Mutta kuitenkin, ehkä jo ensi vuonna, aloitan opiskelut. Alan rakentamaan elämää. Alan vihdoin elää elämää. En piiloutumaan siltä. Ehkä jonain päivänä saan kunnon työpaikan, omakotitalon, kissan, pari lasta ja rakkautta. Ehkä. Mutta olen tässä nyt ja ensimmäistä kertaa ikinä todella tunnen aitoa toivoa. Se riittää minulle ja vaikka mihin.

Tuntuu kamalalta, että olisin luovuttanut ja vasta nyt ymmärrän, mitä he tarkoittivat, jotka sanoivat ettei elämäsi ole edes alkanut vielä. Älä luovuta, parempaa on vielä edessä.

Kiitos. Kiitos, vaikka en minä niihin silloin uskonut. Silti ne sanat olivat äärimmäisen tärkeitä. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Aika on vain kulunut ja pahat ihmiset tekoineen ovat kaukana takana. Mutta nyt kun herään, osaan arvostaa sitä, että silmäni vain aukeavat jälleen uuteen aamuun ja aurinko nousee.