Naurettavin kursailu, jota olet todistanut?

Itse syyllistyin kursailuun. Olin serkun ylioppilasjuhlissa kuvaamassa juhlia ja vieraita ja kuvasin serkusta ylioppilaskuvatkin järjestelmäkamerallani.

Päivän päätteeksi täti olisi antanut minulle 50 € vaivanpalkkaa, johon sanoin napakasti ei, koska mielestäni niin kuului sanoa. Täti työnsi saman tien rahan takaisin lompakkoonsa. Olisi se 50 € kelvannut opiskelijalle, mutta toisaalta sain ansioni mukaan. Kursailu on perseestä.

Hämäläinen mummoni on yllättäen kursailija. Tuo omat lakanat (monen tuhannen kilometrin päähän lentokoneella), juo kahvit, maidot, vedet ja mehut siitä yhdestä ja ainoasta mukista, jota ei tietenkään saa pestä, leikkaa talouspaperista pienempiä siivuja, kun eihän hän nyt noin paljoa tarvitse, mutta sitten kuitenkin säilöö niitä paperituppoja käytön jälkeen meidän keittiön lavuaarin reunalla (!) "kun ne on vaan märkiä, antaa vähän kuivua niin niillä voi vielä jotain pyyhkiä", pyyhkii omilla likaisilla sukillaan lattiat "kun minulta tippuu näitä hiuksia niin kovin" (koirataloudessa se on niin tarkkaa, ettei vaan yhtäkään hiusta löytyisi lattialta... Ja imuroin kyllä yleensä kerran päivässä). Tälle naureskellaan kyllä suvussa hyväntahtoisesti, ja olimme jo ajatelleet että tämän mummoni sukupolven jälkeen kursailusta oltaisiin päästy eroon. Mutta ei! Oma kohta täysi-ikäinen tyttäreni on vielä pahempi. Ei ehkä säilö talouspaperituppoja pitkin kämppää, mutta ei ikinä kehtaa ottaa viimeistä palaa (jopa kotona, kaapit on täynnä esim. sipsipusseja joissa pari soosia ja muruset, keksipaketteja joissa pari viimeistä keksiä, jne), kylässä ei ikinä ota mitään ensi tarjoamalla, (varsinkin raha)lahjoista yrittää aina kieltäytyä ja kun vihdoin ottaa, niin puoli tuntia päivittelee että "ei olisi tarvinnut". Hävettää enkä kuollaksenikaan keksi miten tytöstä on tullut tuollainen. Ei ole ainakaan kasvatuksen tulos, ja minä ja mieheni ei kurssilla turhia. Lisäksi asumme vielä maassa, jonka kulttuuriin ei kursailu todellakaan kuulu. En ymmärrä. Mummon hämäläisgeenit hypännyt muutaman sukupolven yli ja vahvistuneet?

Vierailija kirjoitti:

Hämäläinen mummoni on yllättäen kursailija. Tuo omat lakanat (monen tuhannen kilometrin päähän lentokoneella), juo kahvit, maidot, vedet ja mehut siitä yhdestä ja ainoasta mukista, jota ei tietenkään saa pestä, leikkaa talouspaperista pienempiä siivuja, kun eihän hän nyt noin paljoa tarvitse, mutta sitten kuitenkin säilöö niitä paperituppoja käytön jälkeen meidän keittiön lavuaarin reunalla (!) "kun ne on vaan märkiä, antaa vähän kuivua niin niillä voi vielä jotain pyyhkiä", pyyhkii omilla likaisilla sukillaan lattiat "kun minulta tippuu näitä hiuksia niin kovin" (koirataloudessa se on niin tarkkaa, ettei vaan yhtäkään hiusta löytyisi lattialta... Ja imuroin kyllä yleensä kerran päivässä). Tälle naureskellaan kyllä suvussa hyväntahtoisesti, ja olimme jo ajatelleet että tämän mummoni sukupolven jälkeen kursailusta oltaisiin päästy eroon. Mutta ei! Oma kohta täysi-ikäinen tyttäreni on vielä pahempi. Ei ehkä säilö talouspaperituppoja pitkin kämppää, mutta ei ikinä kehtaa ottaa viimeistä palaa (jopa kotona, kaapit on täynnä esim. sipsipusseja joissa pari soosia ja muruset, keksipaketteja joissa pari viimeistä keksiä, jne), kylässä ei ikinä ota mitään ensi tarjoamalla, (varsinkin raha)lahjoista yrittää aina kieltäytyä ja kun vihdoin ottaa, niin puoli tuntia päivittelee että "ei olisi tarvinnut". Hävettää enkä kuollaksenikaan keksi miten tytöstä on tullut tuollainen. Ei ole ainakaan kasvatuksen tulos, ja minä ja mieheni ei kurssilla turhia. Lisäksi asumme vielä maassa, jonka kulttuuriin ei kursailu todellakaan kuulu. En ymmärrä. Mummon hämäläisgeenit hypännyt muutaman sukupolven yli ja vahvistuneet?

Kuulostaa enemmän nuukailulta kun kursailulta eka tapaus.

Mua ei pienimuotoinen kursailu haittaa, koska olen siihen kasvanut. Jos nyt joutuu vieraita käskeä kahdesti kahvipöytään, ei siitä mulle vaivaa ole. Enkä kyllä itsekään halua olla juhlissa se joka ekana "korkkaa" täytekakun.

Perheen kesken kursailua meillä ei kuitekaan ole koskaan harrastettu, enkä kyllä ymmärrä miksi pitäisi. Jos ollaan vaikka siskoni luona kylässä, menen kyllä heti kahvipöytään kun pyydetään, ei niin läheisten ihmisten kanssa tarvi esittää, että "enhän minä nyt mitään paakelsia halua" :D

Vierailija kirjoitti:

Anoppi oli kutsuttu syömään, katoin pöydän nätiksi servettien kanssa. Vaihtoi omansa ja miehensä servetit talouspaperiin ettei vaan "tuhlaisi".

Pihistelyä ei kursailua.

Eikös kainostelun ja kursailun ero ole tämän tyyppinen eli ajattelee mielessään "en minä millään kehtaisi" ja punastuu vaikka kasvoistaan, kun taas kursailija "no en minä nyt tällaista syö, en ainakaan enempää" ja näyttää nyrpeää naamaa, taikka" no ei minun takiani olisi tarvinnut vaivautua" ja jos et kuitenkaan sitten vaivaudu heidän takiaan, saat kuulla siitä jälkeenpäin juorujen muodossa.

Eli kursailijat haluavat tuoda esille omaa tärkeyttään vaikka sitten tekopyhyyden muodossa ja kainostelijat ovat vain ujoja, eivätkä kehtaa siksi ottaa. Itse kuulun noihin jälkimmäisiin, koska en ole turhan kranttu. Vai olenko käsittänyt kursailun väärin?

En osaa kursailua, vaan nykyään itsekin haen nisuni alta pois, sillä aikaa kun muut vielä jahkailee.

Kerron ensimmäisen muistoni kursailusta; olin ehkä 4-5-vuotias ja kylässä äitini kanssa hänen ystävällään. Emäntä oli kova leipuri ja pöydällä oli kymmenkunta pullaa korissa meille kolmelle. Muistan syöneeni yhden ja emäntä tarjosi toista.. Kurotuin ottamaan, jolloin äitini karjaisi vahvasti häveten ja kieltäen; "Anna!!" Ja hyvä ettei läppäisyt käsille. Ei saanut ottaa. Valitettavan monta vuotta menin siinä uskossa että oikeasti ei saa syödä vaikka tarjottavaa on vielä paljon jäljellä ja vaikka pyydetään ottamaan. Näin varmaan monella asia on selkärangassa.

Vierailija kirjoitti:

En osaa kursailua, vaan nykyään itsekin haen nisuni alta pois, sillä aikaa kun muut vielä jahkailee.

Kerron ensimmäisen muistoni kursailusta; olin ehkä 4-5-vuotias ja kylässä äitini kanssa hänen ystävällään. Emäntä oli kova leipuri ja pöydällä oli kymmenkunta pullaa korissa meille kolmelle. Muistan syöneeni yhden ja emäntä tarjosi toista.. Kurotuin ottamaan, jolloin äitini karjaisi vahvasti häveten ja kieltäen; "Anna!!" Ja hyvä ettei läppäisyt käsille. Ei saanut ottaa. Valitettavan monta vuotta menin siinä uskossa että oikeasti ei saa syödä vaikka tarjottavaa on vielä paljon jäljellä ja vaikka pyydetään ottamaan. Näin varmaan monella asia on selkärangassa.

"Anna" siis nimeni ei verbi :)

Kursailu on raivostuttava tapa. Jos kysyn vieraalta juotko kahvia ja vieras vastaa ei kiitos, jätän kahvit keittämättä. Sitten myöhemmin saan kuulla, että ei se edes kahvia tarjonnut kun kävin.

Yritän päästä kursailusta eroon. Mukana on myös kainoutta, joten hankala homma. Hölmöimpiin omiin kursailuihin kuuluu nuoruudessa tosi kuumana päivänä ainoan vesipullon vedestä kieltäytyminen (että toinen saisi sen veden, kun kyllähän minä pärjään, vaikka on ihan kamala jano ja heikottaa, mutta kyllä sillä toisella varmasti on ihan samanlainen olo jne). Kaveri sitten kaatoi lopun veden pois, hänellä ei oikeasti ollut jano ja vesi oli jo lämmennyttä. Retkellä oltiin ja juotavaa sai sitten vasta kotona.

Tavallisia hölmöjä kursailutilanteita lapsuudesta ja nuoruudesta: aina pitää ottaa pienin/huonoin tarjolla olevista. Ei saa ottaa tarpeeksi mitään. Ei saa pyytää mitään. Jos sitten jää ilman, ei saa näyttää, että olisi kuitenkin halunnut. Vika sääntö oma, kun kaverit ei kursailua ymmärtäneet ja usein jäin sitten ilman.

Miehen vanhemmat istuvat kuin tatit kunnes viidennen kerran huikkaan "kahvi on valmista! ",  sen jälkeen voivotellaan ettei heidän takiaan olisi tarvinnut ( vaikka vain keksipaketti pöydässä) ja  kahvin jälkeen tehdään kiirellä lähtöä "ettei olla vaivaksi"...

Täytekakun kohdalla on yllättävän usein niin, että osa ihmisistä ei oikeasti oivalla, miten se eka pala kannattaa leikata ja ajatellaan, että antaa muiden ottaa se eka. Ihan siis vain noloutta siitä, että saatetaan sen palan kanssa räpeltää ja joku näkee. Moni välttää ylipäätään leikkaamasta kakunpalaa, eli kakkua kyllä vilkuillaan, mutta siitä ei oteta. Sitten, kun joku lähestyy kakkua leikatakseen siitä palasen, kakun viereen ojennetaankin monta lautasta, että "leikkaatkos samalla minullekin".

Olin joskus työpaikan juhlissa. Siellä istuttiin hienoissa pöydissä, mutta ruoka haettiin buffet-pöydästä. Ruoat tuotiin tarjolle sillä aikaa, kun seurasimme meille järjestettyä ohjelmaa. Ohjelman päätyttyä tuli keittiöltä joku toivottamaan hyvää ruokahalua ja selkeästi ilmaisi, että olkaa hyvät, ruoka on tarjolla ja sitä saa hakea. Kylläpä päät pyörivät..! Jokainen pöytäseurue vilkuili muihin pöytiin, että ketkähän hakevat ruokaa ensin. Pöydissä kävi myös kuhina, että kumma, kun ei kukaan lähde hakemaan ruokaa, pitäisiköhän meidän, odotettaisiinko kumminkin, että muut hakevat ensin? No jos me sitten mennään... En minä kehtaa olla eka, kuka menisi?

Katselin hämmästyneenä sitä touhua hetken, kun olin jotenkin ajatellut, että juuri se vanhempi ja kokenut porukka osaisi selvitä tuollaisesta tilanteesta. Mutta ei. Minä sitten porukan nuorimpana kyllästyin jahkaamiseen ekana ja nousin seisaalleni. Hirmuinen kolina kävi, kun koko pitkän pöydän väki ampaisi myös jaloilleen, että jes, päästään syömään. Jono muodostui vielä tarkoituksellisen hitaasti, että jouduin etummaiseksi. Onneksi olin se "rohkea" tai istuttaisiin siellä varmaan nälkäisinä vieläkin.

Palattuamme pöytään muissa pöydissä jatkui kuhina, kun yrittivät päättää, kenen vuoro olisi seuraavaksi. Välillä buffettiin ei ollut ollenkaan jonoa, kun setvivät lähtöjärjestystä, kunnes jostain nousi taas joku kyllästynyt jaloilleen. :D

Vierailija kirjoitti:

Eikös kainostelun ja kursailun ero ole tämän tyyppinen eli ajattelee mielessään "en minä millään kehtaisi" ja punastuu vaikka kasvoistaan, kun taas kursailija "no en minä nyt tällaista syö, en ainakaan enempää" ja näyttää nyrpeää naamaa, taikka" no ei minun takiani olisi tarvinnut vaivautua" ja jos et kuitenkaan sitten vaivaudu heidän takiaan, saat kuulla siitä jälkeenpäin juorujen muodossa.

Eli kursailijat haluavat tuoda esille omaa tärkeyttään vaikka sitten tekopyhyyden muodossa ja kainostelijat ovat vain ujoja, eivätkä kehtaa siksi ottaa. Itse kuulun noihin jälkimmäisiin, koska en ole turhan kranttu. Vai olenko käsittänyt kursailun väärin?

Ei tuo ole kursailun idea (vaikka ehkä joillakin yksilöillä pätee). Kursailun tarkoitus on alun perin yksinkertaisesti se, ettei haluta näyttää ahneelta, ja halutaan välttää aiheuttamasta vaivaa toisille. Tosin itseään vastaanhan se monesti kääntyy, kuten tässäkin ketjussa hyvin käy ilmi. Mutta tuo alkuperäinen ajatus. Ennen vaatimattomuus, vähään tyytyminen ja itsensä korostamattomuus oli hyve.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kainostelu ja kursailu, onko sama asia?

Ei.

Et sitten enempää avannut tätä.

Kursailu on opittu, ärsyttävä tapa, kainous on luonteenpiirre, lähellä ujoutta tai estyneisyyttä, ja sitä ettei ns. kehtaa. Jälkimmäisen ymmärrän, edellistä en.

Joku voi olla esim. kaino mitä tulee seksuaalisuuteen. Mutta en tunne ketään, joka kursailisi seksissä.

"No joo, kyllä mulla seisoo, mutta ei sun nyt tarvitse ottaa suihin, ei sillä väliä..." (kun on kolme kertaa tarjottu jo ja miehellä on kivikova seisokki).

Ymmärrätkö eron?

Kyllä ujo mies saattaa noin tehdä, mutta pian voittaa armoton panetus etenkin jos vähän kiusaa.

"Ai haluatko että lopetan?"

Vastaus ei todellakaan ole ei. Saattaa jopa mennä kerjäyksen puolelle.

Himot ne on hiirelläkin.

Mieheni äiti oli meillä yötä ja kävimme syömään. Olin tehnyt punajuurilaatikon, jota kehoitin kaikkia ottamaan.. Kun kursailun jälkeen tuli hänen vuoro, hän availi punajuurilaatikon vieressä hellalla olevan tyhjän kattilan kantta, ja sanoi; "Mitä kaikkea sinä olet oikein laittanut, ei olisi tarvinnut"  No, kommentoin siihen, että;  "En nyt ole laittanut muuta, kuin tämän punajuurilaatikon"

Kyseisellä henkilöllä on myös aina syödessään tapana kommentoida, kuinka on täyttävää ruokaa, enkä jaksa näyttämisen vuoksi syödä kuin vähän, muille tyrkyttää kaikkea puoliväkisin, myös kylässä, vaikka ei ole itse syötäviä laittanut.

Vetää sitten pullaa ja suklaata kaksi käsin syömisten välissä.

Vierailija kirjoitti:

Kursailu kyläilypöydässä on sodanjälkeisten 50-luvun pula-aikojen jäänne, joka on, kumma kyllä, edelleen vahvasti voimissaan täkäläisessä tapakulttuurissa. Kahviin suhtaudutaan edelleen niin kuin se olisi jotain ihmeellistä harvinaista herkkua, joka saattaa loppua kokonaan ihan milloin tahansa.

Samasta syystä monilla mummoilla on kaapit täynnä alennusmyynneistä hamstrattuja tarjouskahvipaketteja, koska eihän sitä koskaan tiedä, milloin syttyy taas uusi maailmansota ja kahvi loppuu taas kaupoista.

Tosi ärsyttävää ja kiusallista, kun poikaystävä tekee tätä mun vanhempien luona. Meillä tullaan kaikki heti syömään tai kahvipöytään eikä kursailla. Mutta poikaystävä ei... jotenkin tulee siitä aina tosi epäkohtelias olo, kun joutuu jankuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Kursailu vituttaa juhlissa. Isäntäväki kutsuu kahvipöytään ja hiljainen sääntö on, että vanhimmat aloittaa. Sitten kaikki odottaa niitä mummoja, jotka tulee vasta kolmannen maanittelukerran jälkeen sinne vinkumaan miten ei ole nälkä ja näyttääpä kaikki niin erikoiselta. Onneksi oma sukupolvi ei toteuta enää tätä tapaa vaan kohteliaasti ottaa kun pyydetään.

Kerran tällainen kesti tolkuttoman kauan ja menin nuorena miehenä pokerina ottamaan ensin, kun en jaksanut kuunnella jahkailua Kuulin takaa kuinka sanottiin, että se kiilas.

Vierailija kirjoitti:

Apua, näin ei-länsisuomalaisena ja suora-aivoisena/sanaisena...just sattui että tuttu joka osti mulle jalan murruttua ruokaa, maksoin hälle sitten kuittien mukaan. Yhtenä päivänä löysin vielä yhden kauppakuitin ja soitin hänelle. Kysyin "onko tämä maksamatta", mihin hän heti alkoi että pidä sinä vaan se. Ettei hän osaa sanoa. Kysyin että ihan tottako. Sanoin 2-3 kertaa että kyllä voin maksaa. Viimein sanoin: no kiitos.

Tästä jäi olo että jokin meni väärin.

Taidan olla eri kulttuurikoodin alueella. Mutta suomea puhuttiin ja monta kertaa koetin maksaa vaikka asia oli epäselvä. Liekö samaa?

Meillä päin ei on ei ja kyllä on kyllä....Huoks.

Mun mielestä tässä kohtaa olisi pitänyt vain suoraan maksaa sen kuitin mukainen summa auttajan tilille, jos sulla oli jo se tilinumero olemassa ja olit maksanut muutkin menot sovitusti. Kun kysyit, että löysit kuitin ja että maksanko tämänkin, niin oikeastaan laitoit hänet hankalaan tilanteeseen. Nyt hänen oli osoitettava, ettei muutamilla euroilla ole hänelle merkitystä ja hän joutui sanomaan, että ei tarvitse maksaa. Tämä on mielestäni vähän eri asia kuin kahvipöytäkursailu. Itse olisin maksanut ja ilmoittanut vain, että löysin vielä yhden kuitin ja pistin rahan siirtymään.

Meillä oli ristiäiset, ja olin tietysti vähän yrittänyt laittaa paikkaa nätiksi. Kuitenkin ihan perusmeininkiä, ei mitään lähellekään överiä. Kun sitten juhlissa tulin imettämästä päivänsankaria, kahvipöydässä oli laittamani sievät kupit ja lautaset, maljakossa pioneja, kaunis kakku ja muut seitsemän sortin tarjoomukset, värimaailmaan mietityt Marimekon servetit, rulla vessapaperia keskellä pöytää ja irtonaisia vessapaperipaloja lautasten vierellä. Anoppi sanoi, ettei häntä varten tarvitse näin hienoja servettejä laittaa ja oli hakenut vessasta kahvipöytään vessapaperirullan. Pari vierasta oli seurannut hänen esimerkkiään. Lisäksi lasten lautasliinat oli vaihdettu vessapaperiin. Ylimääräiset servetit oli siirretty kaappiin. Hyvin mahdollista myös, että joku onneton vieras oli ehtinyt käydä vessassa ilman paperia.