Lue keskustelun säännöt.
Onko minulla oikeus surra lapsettomuuttani, koska en ole "oikeasti lapseton"?
04.06.2018 |
Olen jäänyt lapsettomaksi aviomieheni lapsettomuuspäätöksen vuoksi. Päätös on ehdoton. Asiasta keskusteltiin kerran ja hän sanoi, että ottaa minusta eron, jos tulen raskaaksi. Niin ehdottomasti hän ei halua sitä, että uhkaa minua erolla. Ehkäisyn pettäminen ei ole suuri riski, sillä minulla on ehkäisyimplantaatti, joka ei vaadi muistamista.
Tiedän, että voisin hänet jättää ja lähteä koittamaan onneani perheenperustamismielisen miehen etsimisessä. En kuitenkaan halua lasta kenenkään muun kuin mieheni kanssa. Olen kuitenkin tämän miehen ottanut myötä- ja vastamäessä elinkumppanikseni. Tämä on nyt sellainen vastamäki.
Sitä, kumpi tekee väärin, on itsekäs, ajattelematon, tai mitä olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä - sitä ei tässä keskustelussa ole tarkoitus jahdata. Mies on tehnyt päätöksensä ja minä päätökseni jäädä hänen rinnalleen. Molemmat siis yhtä vastuullisia.
Minulla on kuitenkin sopeutumisvaikeuksia ja ajattelinkin etsiä siihen apua.. mutta nauretaanko minut pihalle Simpukasta? Jos menen johonkin vertaisryhmän tapaamiseen ja kerron, että minussa ei ole mitään elimellistä vikaa vaan elämänkumppanini ei vaan tahdo lasta, heitetäänkö minut pihalle ja todetaan, että en ole oikeasti lapseton? Minä nimittäin suren ihan mielettömästi ja koen, että tarvitsen apua.
Tai mihin voisin mennä? Pakko tämä on jotenkin purkaa, johonkin. Ero ei siis ole tässä tavoitteena, vaan se, että saan omat ajatukseni kulkemaan oikein.
Kommentit (80)
Jos puolison toive lapsettomana pysymisestä on sulle noin raskas asia, niin olisiko kuitenkin oman pitkän aikavälin onnellisuutesi kannalta viisaampaa lähteä eri teille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai sinulla on oikeus surra. Minä tosin ihmettelen hiukan, että miksi haluat jäädä tuohon suhteeseen, jos ajatus lapsettomaksi jäämisestä on sinulle noin raskas taakka? Miksi asetat miehesi etusijalle oman onnellisuutesi kustannuksella, vaikka hän ei tee samaa sinun hyväksesi? Miehesi ei vaikuta minusta kovin hyvältä mieheltä, jos uhkaa erolla jopa siksi, että ehkäisy pettää. Onko hän käynyt itse vasektomiassa ja millä tavalla hän kantaa ehkäisyvastuunsa?
Koetko pystyväsi elämään lapsetonta elämää ilman katkeruutta vuosikymmenestä toiseen elämäsi loppuun asti? Jos olet siitä epävarma, niin kannattaa harkita vakavasti sitä olisiko ero järkevä ratkaisu tilanteessasi.
Googlaa "childless by circumstance blog". Englanninkielisestä maailmasta löytyy blogeja, jotka käsittelevät juuri tätä asiaa/elämäntilannetta.
Tsemppiä, vaikea tilanne.
Tottakai on oikeus. Vertaisryhmiin tai ihan terapiaan keskustelemaan, suosittelen jälkimmäistä oikein lämpimästi. Valinta on sinun ja jos koet painavammaksi jäädä miehesi rinnalle, vaikka se tietäisi lapsettomuutta, päätöksesi on varmasti oikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totta kai sinulla on oikeus surra. En kuitenkaan usko, että Simpukan vertaistukiryhmä on siihen oikea paikka.
Mitäpä, jos se ero tulee kuitenkin jossain vaiheessa? Vaikkapa sitten kun sun ei ole enää fyysisesti mahdollista saada lasta?
Silloin sulla ei ole miestä, jonka takia jäit lapsettomaksi, eikä lasta, jonka olisit halunnut.
Tuo päätöksesi voi tuntua nyt hyvältä surustasi huolimatta, mutta ajan kanssa tietty katkeruus ja viha miestäsi kohtaan voi kasvaa, eikä sellainen tiedä suhteelle hyvää.
Lapsenkaipuu on niin syvällä ihmisessä, että sitä on lähes mahdoton vaientaa kun se tosissaan iskee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sivuhuomautus; miksi miehesi ei ole tehnyt vasektomiaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koetko pystyväsi elämään lapsetonta elämää ilman katkeruutta vuosikymmenestä toiseen elämäsi loppuun asti? Jos olet siitä epävarma, niin kannattaa harkita vakavasti sitä olisiko ero järkevä ratkaisu tilanteessasi.
Itse jäin lapsettomaksi siitä syystä, että mieheni on minua merkittävästi vanhempi ja hänellä oli jo yhteen mennessämme isot lapset edellisestä liitosta, eikä hän halunnut enää uusia lapsia. Minä pelkäsin oikeasti tuota, että pystynkö oikeasti elämään koko elämäni sen päätökseni kanssa, että suostun lapsettomaksi miehen takia.
Mutta minulla ainakin on käynyt niin, että neljänkympin iän jälkeen kaikki murheet tästä asiasta on kadonneet. Se aika tehdä lapsia oli ja meni, enkä sitä enää murehdi mitenkään. Hyvän elämän voi rakentaa ilmankin lapsia, ja itse asiassa nykyään olen niin mukavuudenhaluinen etten missään nimessä enää haluaisi lapsia vaikka se biologisesti voisi olla vielä mahdollista (joskin epätodennäköistä). Vähän alle 40 v ikää kyllä oli kovaa biologisen kellon piinaamista, mutta se meni onneksi ohi.
Ei ole mitään takeita siitä, että suhteenne kestää lapsettomuudesta huolimatta. Pahimmassa tapauksessa eroatte, tapaat miehen joka haluaa kanssasi lapsia, mutta oletkin jo sen ikäinen ettei raskautuminen onnistukaan. Siskolleni kävi näin, mutta hän onneksi vielä tuli raskaaksi ja sai nyt 35-vuotiaana ensimmäisen lapsensa. Edellisen miehensä kanssa olivat yhdessä 14 vuotta, mies ei halunnut lapsia ja luulin ettei siskonikaan...
Todella ikävässä tilanteessa olet. Suosittelen että katsotte miehesi kanssa elokuvan Vauvakuumetta/Miss conception. Tiedän että elämä ei ole elokuvaa, eikä miehesi päätä varmasti yhdellä leffalla käännetä, mutta ehkä se saisi hänet ajattelemaan asiaa sinunkin näkökulmastasi. Ja tämä vaan ensiapuna, sinun täytyy todella miettiä oletko valmis luopumaan äitiydestä yhdenkään miehen vuoksi. Ja ymmärräthän, että jos päätät äitiydestä luopua, voi päätös synnyttää suurta katkeruutta miestäsi kohtaan ja sekin tuhota suhteen pikkuhiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä, jos se ero tulee kuitenkin jossain vaiheessa? Vaikkapa sitten kun sun ei ole enää fyysisesti mahdollista saada lasta?
Silloin sulla ei ole miestä, jonka takia jäit lapsettomaksi, eikä lasta, jonka olisit halunnut.
Tuo päätöksesi voi tuntua nyt hyvältä surustasi huolimatta, mutta ajan kanssa tietty katkeruus ja viha miestäsi kohtaan voi kasvaa, eikä sellainen tiedä suhteelle hyvää.
Lapsenkaipuu on niin syvällä ihmisessä, että sitä on lähes mahdoton vaientaa kun se tosissaan iskee.
Mulle on käynyt noin. Miehellä oli jo 16-vuotias lapsi kun menimme yhteen, ja hän oli kokenut lapsen saamisen niin kamalaksi asiaksi ettei koskaan enää halunnut kokea sitä - hänen ja ex-vaimonsa erokin oli tullut paljolti, koska miehen hermot ei vaan kestänyt pikkulasta, hän vetäytyi juomiseen ja työnarkomaniaan. Eli ehdoton juttu oli että ei lapsia.
Minä hyväksyin tämän, vaikka itse olisinkin lapsia toivonut. No, kun olin 38-vuotias, mies jätti minut nuoremman ja nätimmän takia. Olihan se toki yksi lisäsurun aihe siihen erosurun päälle, että minulta taisi tässä mennä samalla mahdollisuus kokea lapsiperheellisyys. Että nyt olin ihan totaalisen yksin, olin uhrannut KAIKEN sen miehen takia, joka sitten dumppasi minut jonkun itäeurooppalaisen parikymppisen takia kun en enää ollut nätti koriste.
Mutta aika hyvin minä ainakin tuosta ylikin pääsin. Ekan vuoden surin eroa niin etten jaksanut ajatella lapsen hankkimista. Sitten tuli joku vimma, että onhan mulla vielä mahdollisuus lapseen, etsin äkkiä uuden miehen ja teen lapsen. Mutta en löytänyt miestä. Jossain 42-43 v lopetin miehen etsimisen ja nykyään olen oikein tyytyyväinen siihen ettei minulla ole lapsia.
Sinä olet luvannut olla miehen rinnalla myötä- ja vastamäissä, ja olet valmis uhraamaan hartaan haaveesi miehesi takia.
Miehesi taas jättäisi sinut, jos tulisit raskaaksi.
Makustelepa tätä asetelmaa. Tosiaanko tuon yksilön takia uhraat lapsihaaveesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksistanne. Ne herättivät ajatuksia. Kiitos sanoistanne teille, joiden mielestä minulla on oikeus surra.. en vaan tiedä kuinka avoimesti sen voisin tehdä.
En ole aikeissa erota ja tiedän sen riskin, että mies voi jättää minut. Sitten hän jättää, mutta sitä ennen teen kaikkeni meidän eteen. Ei tätä elämää voi elää mutku ja sitku ja jos -lausekkeilla. Että jätän hyvän suhteen siltä varalta, että..
Juuri siksi mietinkin tuota oikeutta suremiseen... kun itsehän teen sen päätöksen jäädä tähän.
Mainitsitte tuon katkeroitumisen ja tiedostan sen mahdollisuuden. Siksi haluaisinkin lähteä purkamaan tätä asiaa ja suruani etten pääsekään katkeroitumaan, mutta en tiedä mihin menisin. Simpukkaan en koe olevani tarpeeksi lapsettomuudesta kärsivä, mutta en ole vapaaehtoisestikaan lapseton. Psykoterapiaan? Pääsekö sinne ilman lähetettä, jos itse maksaa kaiken? Auttaako se edes?
Miehen kanssa ollaan joskus keskusteltu kyllä sterilisiaatiosta, mutta hän ei halua mennä siihen, koska siinä on riskejä eikä hän "halua mennä esittelemään vehkeitään kaikille". Ja tämä nykyinen on ihan toimiva ratkaisu.
Kiitos blogivinkistä, käyn sen katsomassa.
Häh, miksi menit naimisiin, jos haluat lapsia ja mies ei?
Ettekö keskustelleet asiasta ennen papin aamenta?
Tuo mies ei ole terve.
Eikä tuollaisessa liitossa kannata kyhjöttää. Viiskymppisenä tulee romahdus kun tajuaa, mitä kaikkea meni menettämään henkisesti sairaan ihmisen takia.
Kyllä särähti korvaan tuo miehen asenne vasektomiaan, mutta jos tilanne on sinulle ok niin ei kai siinä mitään.
Eikö tuo lapsijuttu olisi pitänyt puida jo ennen avioliiton solmimista, jolloin olisit voinut vielä peruuttaa ja etsiä sellaisen kumppanin, joka haluaa lisääntyä. Mikä se miehesi peruste on, ettei halua lapsia. Ei se riitä, että sanoo vain, ettei halua. Täytyy sille olla perusteet.
Tottakai sulla on oikeus surra.
Itsellä on aina mennyt lapset (jopa syntymättömät) sen miehen edelle, joten itse en tohon tilanteeseen jäisi. Hatunnosto siis sinulle!