Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut mielenterveysongelmaiset ootte kokeneet ystävyyssuhteet?
02.06.2018 |
Onko teillä enää ystäviä vai ootteko yksinäisiä, itse oon aika yksinäinen. Ei juuri ystäviä ja taitaa viimeisetkin hylätä. Oon aika ongelmatapaus muutenkin..
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vaan kysymys: onko täällä ketään mt-ongelmaista, joka olisi kamalan ilkeä kavereille? Tai ainakin joillekin kavereille, mutta joillekin varsin edustava.
Vaikka olisi kuinka hullu, niin ei se minusta riitä syyksi olla ihan joku sadisti ja toisen lyttääjä ja haukkuja. Vika on aina toisessa, mistään ei voida puhua. Ja voiko vain narsisti olla tällainen toista ihmistä tuhoava hirviö vai myös epävakaa tai joku muu?
Lisäänpä vielä tähän, että minä olen joskus miettinyt tuttavastani, vihaako hän minua ja tuonko vain tyydytystä, kun olen hänelle välikappale oman pahan olon purkamiseen. Käytös on niin ailahtelevaista, äkkipikaista ja aggressiivista. Olen joskus kysynytkin, vihaako hän minua. Ei. No, en tiedä, onko tuo valetta vai totta, mutta vähitellen alkanut tulla tunne, että oli asiat miten vaan hänen taholtaan, niin minä olen hyvää vauhtia vihaamassa pian häntä.
Tuttavasi kuulostaa BPD-tyypiltä eli rajatilapersoonallisuushäiriöiseltä. Ihmiskunnan kamalimpia ja myrkyllisimpiä tapauksia. Vaikea parantaa ja diagnosoida koska katsotaan usein tavanomaisen masentuneiksi eikä ohjata heti käytösterapiaan oppimaan tunteidenkäsittelyä. Pointtini tulee luultavasti todistetuksi kun ensimmäinen BPD tulee taas tähän lankaan huutamaan kun kukaan ei ymmärrä ja hänellä on oikeus kohdella lähimmäisiään kuin roskaa.
Kyllä (hoidossa olevat) rajatilat myöntävät käytöksensä ja osaavat kohtuullista introspektiotakin. Minulla on pari tuttavapiirissä, mukavia ihmisiä, hoitamattomina käsittämättömän lapsellisia, rajattomia ja rasittavia. Vanhemmiten ovat saaneet ihmissuhteissa niin kovasti turpaan, että yleensä laantuvat aika hyvin ainakin näyttelemään normaalia. Jätä kasvamaan ja reuhaamaan keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi sietää ihmisiä, jotka käyttäytyvät toisinaan välttelevästi ja toisinaan avautuvat vuolaasti hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Suhteen henkisen läheisyyden määrän pitää olla melko vakio tai muussa tapauksessa ihmissuhde tuntuu hyvin vaikealta. Minulla ei ole masentuneena energiaa ylläpitää pelkkiä tuttavuussuhteita.
Vierailija kirjoitti:
En voi sietää ihmisiä, jotka käyttäytyvät toisinaan välttelevästi ja toisinaan avautuvat vuolaasti hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Suhteen henkisen läheisyyden määrän pitää olla melko vakio tai muussa tapauksessa ihmissuhde tuntuu hyvin vaikealta. Minulla ei ole masentuneena energiaa ylläpitää pelkkiä tuttavuussuhteita.
Tämä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on esim. sellainen kokemus, että olen luullut jotain ihmistä läheisemmäksi kuin hän on. Muutaman kerran hän sitten sanoi, että ei jaksa sitä, että kaadan ongelmani hänen niskaansa. Itse en ollut kokenut sitä niin. Mielestäni olimme keskustelleet toistemme ongelmista tasaveroisesti.
Tuon jälkeen ei mielestäni voi tehdä muuta kuin ottaa etäisyyttä. Jos ymmärtämme toisemme niin väärin, niin mitäpä sitten muutenkaan paljon yhdessä aikaa viettämään.Minullekin on käynyt erittäin "kiltin" ihmisen kanssa näin. Kammottava kokemus, joka syöksi itsetuntoa alas. Vuosien päästäkin tuntuu vaikealta ajatella tätä ihmistä.
Tämä on ehkä pahinta mitä voi käydä. Etenkin, jos on itse ajatellut suhteen vuorovaikutteiseksi. Ja toki kohdallani se sitä olikin, kuuntelin kyllä hänen arkihuolensa, mutta koska omani olivat eri laatuisia, olivat ne sitten toiselle ”liikaa”, tunsi itsensä ”terapeutiksi”. Ja juuri tätä välttelin, minulla kun on ihan terapeutti omasta takaa. Tuli fiilis, että takana oli jotakin aivan muuta, ja sairaudellani lyötiin minua - kuten varmasti kävikin.
En halua nähdä tätä ihmistä enää koskaan. En halua kuulla hänestä. Sattui pahasti - ja se oli varmasti tarkoituskin.
Olen itse tällaisessa masentuneen kanssa kaverisuhteessa jossa voin murehtia arjen murheita ystävälleni ja hän minulle. Erona tosin se että itse saatan harmitella työpaikan ongelmia, rahahuolia tai mitä ikinä, ystäväni taas saattaa alkaa avautumaan yhtäkkiä itsetuhoisista ajatuksistaan ja mahdollisista itsemurhatavoista. Ystävälleni nämä saattavat olla pelkkää sanahelinää kun voi purkaa masentavia ajatuksiaan, mutta itselleni siitä jää moneksi päiväksi huono ja ahdistunut olo kun toinen on puhunut vahingoittavansa itseään enkä voi tehdä asialle mitään.
Samaten raskaaksi on käynyt ystävän jatkuva, taukoamaton valittaminen asioista joita kuvittelee pään sisällään, saattaa tunnin voivotella jonkun yhteisen tutun vihaavan häntä (koska katsoi oudosti tms.) ja "keskustelu" kääntyy lopulta siihen miten kamalaa elämä yleensäkin on ja pitäisi kuolla pois. Eikä siinä oikein kehtaa asiasta suoraan sanoa kun ei tiedä että täytyykö seuraavaksi soittaa hätäkeskukseen. Vastavuoroisesti omiin ongelmiini reagoi vähättelevästi ja kääntää asiat itseensä. Hänen mielestään meillä on varmaan tasapainoinen suhde jossa voimme tukea toinen toistamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on esim. sellainen kokemus, että olen luullut jotain ihmistä läheisemmäksi kuin hän on. Muutaman kerran hän sitten sanoi, että ei jaksa sitä, että kaadan ongelmani hänen niskaansa. Itse en ollut kokenut sitä niin. Mielestäni olimme keskustelleet toistemme ongelmista tasaveroisesti.
Tuon jälkeen ei mielestäni voi tehdä muuta kuin ottaa etäisyyttä. Jos ymmärtämme toisemme niin väärin, niin mitäpä sitten muutenkaan paljon yhdessä aikaa viettämään.Minullekin on käynyt erittäin "kiltin" ihmisen kanssa näin. Kammottava kokemus, joka syöksi itsetuntoa alas. Vuosien päästäkin tuntuu vaikealta ajatella tätä ihmistä.
Tämä on ehkä pahinta mitä voi käydä. Etenkin, jos on itse ajatellut suhteen vuorovaikutteiseksi. Ja toki kohdallani se sitä olikin, kuuntelin kyllä hänen arkihuolensa, mutta koska omani olivat eri laatuisia, olivat ne sitten toiselle ”liikaa”, tunsi itsensä ”terapeutiksi”. Ja juuri tätä välttelin, minulla kun on ihan terapeutti omasta takaa. Tuli fiilis, että takana oli jotakin aivan muuta, ja sairaudellani lyötiin minua - kuten varmasti kävikin.
En halua nähdä tätä ihmistä enää koskaan. En halua kuulla hänestä. Sattui pahasti - ja se oli varmasti tarkoituskin.
Olen itse tällaisessa masentuneen kanssa kaverisuhteessa jossa voin murehtia arjen murheita ystävälleni ja hän minulle. Erona tosin se että itse saatan harmitella työpaikan ongelmia, rahahuolia tai mitä ikinä, ystäväni taas saattaa alkaa avautumaan yhtäkkiä itsetuhoisista ajatuksistaan ja mahdollisista itsemurhatavoista. Ystävälleni nämä saattavat olla pelkkää sanahelinää kun voi purkaa masentavia ajatuksiaan, mutta itselleni siitä jää moneksi päiväksi huono ja ahdistunut olo kun toinen on puhunut vahingoittavansa itseään enkä voi tehdä asialle mitään.
Samaten raskaaksi on käynyt ystävän jatkuva, taukoamaton valittaminen asioista joita kuvittelee pään sisällään, saattaa tunnin voivotella jonkun yhteisen tutun vihaavan häntä (koska katsoi oudosti tms.) ja "keskustelu" kääntyy lopulta siihen miten kamalaa elämä yleensäkin on ja pitäisi kuolla pois. Eikä siinä oikein kehtaa asiasta suoraan sanoa kun ei tiedä että täytyykö seuraavaksi soittaa hätäkeskukseen. Vastavuoroisesti omiin ongelmiini reagoi vähättelevästi ja kääntää asiat itseensä. Hänen mielestään meillä on varmaan tasapainoinen suhde jossa voimme tukea toinen toistamme.
Minä en koskaan ole avautunut kenellekään itsemurhasuunnitelmista. Joillekin vaan yli viikon ”alakulo” on liikaa. Pitäisi olla kivaa ja mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nolottaa myöntää tätä, mutta masentuneena haluaisin seuran olevan hyvin piristävää ja innostavaa päästäkseni edes hetkeksi alakuloisesta olosta eroon. Ärsyynnyn kuunnellessani toisten pitkiä valituksia ympäristön tuhoutumisesta tai typeristä aviomiehistä. Keskittymiskyky on nykyään masennuksen takia huono ja tällaisista jutuista en saa irti oikein mitään. Mutta en ole löytänyt sellaista innostavaakaan seuraa. Ehkäpä juuri siksi, koska olen itse alamaissa. Ihmissuhteet tuntuvatkin siis hiukan pakkopullalta. En uskalla päästää niistä irti, koska toivon jonain päivänä toivon taas jaksavani enemmän kiinnostua toisten jutuista.
Tulen helposti epävarmaksi itsestäni toisten seurassa ollessani ja saatan muuttua angstiseksi. Pelkään kovasti sitä, että en tule löytämään omaa paikkaani tässä maailmassa. Tartun hirveän helposti toisten juttuja kuunnellessani kiinni vain siihen mikä kaikki oikein onkaan pielessä. Jälkikäteen sitten usein murehdin myös toisten puolesta (hyödytöntä, tiedän). Pelkään etten kykene nousemaan ahdistuksen yläpuolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vaan kysymys: onko täällä ketään mt-ongelmaista, joka olisi kamalan ilkeä kavereille? Tai ainakin joillekin kavereille, mutta joillekin varsin edustava.
Vaikka olisi kuinka hullu, niin ei se minusta riitä syyksi olla ihan joku sadisti ja toisen lyttääjä ja haukkuja. Vika on aina toisessa, mistään ei voida puhua. Ja voiko vain narsisti olla tällainen toista ihmistä tuhoava hirviö vai myös epävakaa tai joku muu?
Lisäänpä vielä tähän, että minä olen joskus miettinyt tuttavastani, vihaako hän minua ja tuonko vain tyydytystä, kun olen hänelle välikappale oman pahan olon purkamiseen. Käytös on niin ailahtelevaista, äkkipikaista ja aggressiivista. Olen joskus kysynytkin, vihaako hän minua. Ei. No, en tiedä, onko tuo valetta vai totta, mutta vähitellen alkanut tulla tunne, että oli asiat miten vaan hänen taholtaan, niin minä olen hyvää vauhtia vihaamassa pian häntä.
Tuttavasi kuulostaa BPD-tyypiltä eli rajatilapersoonallisuushäiriöiseltä. Ihmiskunnan kamalimpia ja myrkyllisimpiä tapauksia. Vaikea parantaa ja diagnosoida koska katsotaan usein tavanomaisen masentuneiksi eikä ohjata heti käytösterapiaan oppimaan tunteidenkäsittelyä. Pointtini tulee luultavasti todistetuksi kun ensimmäinen BPD tulee taas tähän lankaan huutamaan kun kukaan ei ymmärrä ja hänellä on oikeus kohdella lähimmäisiään kuin roskaa.
Rajiksethan on persoonallisuushäiriöisiä, vieläpä klusteri B:stä. Mielisairaus tämä ei ole, iso luonnevika kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vaan kysymys: onko täällä ketään mt-ongelmaista, joka olisi kamalan ilkeä kavereille? Tai ainakin joillekin kavereille, mutta joillekin varsin edustava.
Vaikka olisi kuinka hullu, niin ei se minusta riitä syyksi olla ihan joku sadisti ja toisen lyttääjä ja haukkuja. Vika on aina toisessa, mistään ei voida puhua. Ja voiko vain narsisti olla tällainen toista ihmistä tuhoava hirviö vai myös epävakaa tai joku muu?
Lisäänpä vielä tähän, että minä olen joskus miettinyt tuttavastani, vihaako hän minua ja tuonko vain tyydytystä, kun olen hänelle välikappale oman pahan olon purkamiseen. Käytös on niin ailahtelevaista, äkkipikaista ja aggressiivista. Olen joskus kysynytkin, vihaako hän minua. Ei. No, en tiedä, onko tuo valetta vai totta, mutta vähitellen alkanut tulla tunne, että oli asiat miten vaan hänen taholtaan, niin minä olen hyvää vauhtia vihaamassa pian häntä.
Tuttavasi kuulostaa BPD-tyypiltä eli rajatilapersoonallisuushäiriöiseltä. Ihmiskunnan kamalimpia ja myrkyllisimpiä tapauksia. Vaikea parantaa ja diagnosoida koska katsotaan usein tavanomaisen masentuneiksi eikä ohjata heti käytösterapiaan oppimaan tunteidenkäsittelyä. Pointtini tulee luultavasti todistetuksi kun ensimmäinen BPD tulee taas tähän lankaan huutamaan kun kukaan ei ymmärrä ja hänellä on oikeus kohdella lähimmäisiään kuin roskaa.
Rajiksethan on persoonallisuushäiriöisiä, vieläpä klusteri B:stä. Mielisairaus tämä ei ole, iso luonnevika kyllä.
Lässyn lässyn. On hyvin hoidettavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vaan kysymys: onko täällä ketään mt-ongelmaista, joka olisi kamalan ilkeä kavereille? Tai ainakin joillekin kavereille, mutta joillekin varsin edustava.
Vaikka olisi kuinka hullu, niin ei se minusta riitä syyksi olla ihan joku sadisti ja toisen lyttääjä ja haukkuja. Vika on aina toisessa, mistään ei voida puhua. Ja voiko vain narsisti olla tällainen toista ihmistä tuhoava hirviö vai myös epävakaa tai joku muu?
Lisäänpä vielä tähän, että minä olen joskus miettinyt tuttavastani, vihaako hän minua ja tuonko vain tyydytystä, kun olen hänelle välikappale oman pahan olon purkamiseen. Käytös on niin ailahtelevaista, äkkipikaista ja aggressiivista. Olen joskus kysynytkin, vihaako hän minua. Ei. No, en tiedä, onko tuo valetta vai totta, mutta vähitellen alkanut tulla tunne, että oli asiat miten vaan hänen taholtaan, niin minä olen hyvää vauhtia vihaamassa pian häntä.
Tuttavasi kuulostaa BPD-tyypiltä eli rajatilapersoonallisuushäiriöiseltä. Ihmiskunnan kamalimpia ja myrkyllisimpiä tapauksia. Vaikea parantaa ja diagnosoida koska katsotaan usein tavanomaisen masentuneiksi eikä ohjata heti käytösterapiaan oppimaan tunteidenkäsittelyä. Pointtini tulee luultavasti todistetuksi kun ensimmäinen BPD tulee taas tähän lankaan huutamaan kun kukaan ei ymmärrä ja hänellä on oikeus kohdella lähimmäisiään kuin roskaa.
Rajiksethan on persoonallisuushäiriöisiä, vieläpä klusteri B:stä. Mielisairaus tämä ei ole, iso luonnevika kyllä.
Lässyn lässyn. On hyvin hoidettavissa.
Sanoiko joku ettei ole? Se ei ole _muelisairaus_ - se on luonnevika.
Itse vihasin nuoruuden aikaista kaveria. Hänen piti aina saada kaikki, mitä mulla oli tai mistä haaveilin. Lopulta vaino laajeni mun ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kysy exältäni. Monet kaverit häippässyt(minä myös). Ja vika aina heissä hänen mielestään. Mitäpä muuta voi epätasapainoissa olevalta ihmiseltä odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erityisesti se luo jännitettä ihmissuhteisiin, jos joku puhuu mitätöivästi ihmisistä, joilla on ongelmia mielenterveyden kanssa. Tällaisten ihmisten seurassa on kurja olla. Yleensä pyrin välttelemään heidän seuraansa. On hankalaa, jos seurassa koko ajan joutuu miettimään sitä miten ja mistä voi puhua ilman että leimaantuu toisen silmissä "pöpiksi".
Juu koitin kanssa olla mt-ongelmaisen ystävä.
Ei tuu mitään, hermostuu joka sanasta, ei kestä mitään, ei siedä mitään, kaikki menee hänen ehdoillaan, jopa se mitä voi puhua. En yksinkertaisesti jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en väittänyt, että mikään sairaus olisi "salainen" tai nolo - ei MT-ongelma eikä syöpä. En edelleenkään huomaa siinä kommentissa mitään myötähäpeää tai nolostumista, vaan pikemmin sellaista havahtumista että hei, haluatko oikeasti että kaikki kanssamatkustajat kuulevat sinun yksityisasioista? Henkilötunnuskaan ei ole nolo asia, mutta sitä(kään) ei kannata kaikille jakaa.
Minun keskusteluni ystävieni kanssa ei katso aikaa eikä paikkaa. Joku tuolla ylempänä kirjoittikin hyvin, että ei ole mitään hävettävää missään mikä ihmisyyteen liittyy. Kyllä ihmiset yhä vieroksuvat esimerkiksi masennusta jotenkin erilaisena sairautena, tabuna. Puhumattakaan skitsofreniasta, joka on aivosairaus. Joka toinen meistä saa syövän, ei edes varmaksi tiedetä kuinka suuri on masentuneiden prosentuaalinen osuus. Ihan voi vaikka bussissa näistä ääneen puhua, jokaista koskettavasta asiasta. Pitäisikin. Häpeäjät kuiskikoot pimeissä nurkissa salaisesta elämästään.
Minä taas toivon ettei lapseni kuullen esim. bussissa puhuta sairauksista. Heidän ei tarvitse tietää tuttavienkaan mielenterveysongelmista, vaikka nämä kuinka haluaisivat siitä ääneen puhua välittämästä ajasta tai paikasta.
Joo, sinun lapsesi varmasti tällä välttää maailman realiteetit. Sitten tuleekin iso ylläri kun perheessä napsahtaa kohdalle - jopa omalle kohdalle. Hommaa sille kuulosuojaimet äläkä missään nimessä laita päiväkotiin: siellä nimittäin niistä puhutaan.
Ei hyvänen aika millaisia first world problem- mammoja hyvinvointiyhteiskunta kasvattaakaan. Jokainen tuollainen pitäisi laittaa kuukaudeksi pakolaisleiriin kersoineen että tulisi realiteetit ja ”sopivat puheenaiheet” selviksi.
Päiväkotiin! Puhun jo teini-ikäisistä lapsista jotka ymmärtävät mitä heidän kuullen puhutaan. Ja kyllä, heille ei kuulu jonkun naapurin Sirkan itsemurha-ajatukset.
Onneksi joka toinen saa jo syövän. Myös kermaperseet.
He kuulevat koulussa kavereiden viiltelyjuttuja joihin verrattuna Sirkan unilääkeitsarifantasia on kuin hiiren pissa. Herää, elämä on karu.
No eipä ole viitelyjututkaan lasteni nuoruutta olleet. Minun tehtäväni heidän vanhempanaan on suojella heitä.
Olet järkyttävän kylmä ja kova ihminen. Etkä edes tajua sitä. Elät jossakin ihme illuusiossa omassa kaikkivoipaisuudessa. Ihmisen elämä ei ole sarja onnistumisia ja terveyttä kehdosta hautaan. Sinäkin tulet sairastumaan fyysisesti tai psyykkisesti tai kumminkin kuten tarkoin varjelemasi lapset. Jos olet eriästänyt itsesi ihme kuplaan saat siellä ollakkin yksin kun sairaus napsahtaa kohdalle. Kovuus ja kylmyys karkottaa aidot ihmiset jotka vaistoaa sinun itseriittoisuuden. Ne epäaidot pysyy mukana niin kauan kun sinulla menee hyvin. Kun sairastut tai osoitat heikkoutta et heitä enää näe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mä taas koitan olla mt-ongelmaisen kaveri. Vaikeaksi hän sen kuitenkin tekee. Puhelimeen ei vastata, viesteihin ei vastata, lupauksia rikotaan, valheita... Ikinä ei oikeastaan tiedä, minkälainen päivä hänen kanssaan tulee. Useimmiten suunnitelmia on, mutta usein matto myös vedetään jalkojen alta. Kaikkinensa kohtelu on minua kohtaan ollut pitkään huonoa ja loukkaavaa. Jos kyselen syitä, hän ärsyyntyy miksi-kysymyksistä tai voi vain hokea, että "en tiedä, olen hullu".
Kai minun pitäisi oikeastaan jättää hänet lopullisesti, mutta siitäkin tulee taas soppa eli olen taas joku pahis siinäkin.
Täsmäleen sama kokemus. Olenkin tehnyt sitten niin että en vain enää sovi kaverin kanssa mitään. Olen sanonut ihan suoraan että en usko enää hänen höpinöitä, mun luona voi tulla käymään kun tuntuu siltä, mutta enää en hänen luokse kutsuttuna lähde, kun voi olla ettei hän olekaan kotona, tai ei ainakaan vastaa puhelimeen eikä ovikelloon. Enkä lähde mihinkään suunniteltuun juttuun koska tiedän että hän ei lähde, mutta ei myöskään ilmoita ettei tule. Viimeksi kun olimme menossa samaan paikkaan, eli keikalle, mutta en ollut sopinut menoa juuri hänen kanssaan, hän laittoi viestin että monelta bändi aloittaa, ja moneltako minä olen menossa. Vastasin sitten kellonajan, johon kaveri ei enää vastannut mitään, eikä myöskään tullut keikalle. Olipa hyvä että mulla oli muuta seuraa :)
Kuulostaa tutulta. Oon tuo, joka kirjoitti ekaksi kokemuksestaan. Tässä on ollut parin vuoden aikana kaikenlaista sähläystä eli ensiksi oli jotain romanttistakin, sitten kaveruutta. Olen itkenyt katkerasti monet kerrat ja hain jopa ammattiapua, koska henkilö mt-ongelmaisenakin on ollut erittäin nerokas, oppivainen ja kykenevä osumaan taas minun heikkoihin kohtiini. Menin yhdessä vaiheessa kuin pässi narussa ja uupuneena valitin sitten kavereille. Niin, kai hän alkujaankin on ottanut minusta jonkin sopivan uhrisignaalin. Nykyisin en tunne enää juuri mitään, kaikkeen on turtunut. Tai kyllä vieläkin tulee hetkiä, kun koen pettymyksen riipivän, kun olen taas uskonut jotain höpönlöpöä ihan turhaan, mutta aika harvoin.
Mullekin on kerrottu, että joo tuun sun luokse. Oikeasti ei olla edes matkalla. Puhelin sulkeutuu, kukaan ei koskaan tule. Tai on sovittu, että nähdään kaupungilla. Sama homma. Onhan näitä, osa on ihan uskomattoman kreisejäkin juttuja, mutta henkilö on mikälie patologinen valehtelija epävakautensa ja masennuksensa ohella. Olen ymmärtänyt, että hän pakenee vaikeita tilanteita päättömillä valheilla ja tarinoilla.
Käsittämättömintä on se, että kaikesta oikuttelusta itselleni jää jatkuvasti silti huono omatunto eli aina saa miettiä, että mitä ITSE teki väärin. Kun omassa päässä on koko ajan ajatus, että pakkohan tähän on olla jokin looginen selitys. Todellisuudessa mikään ei tietenkään ole loogista tai järkevää, mutta kun päässä vain on se, että ei kukaan voi loukata vahingossa tai sairaana. Pitääkin olla tosi vahva ihminen, jos tällaisen tyypin kaveri haluaa olla. Itse en voi lähteä ikinä enää tällaiseen.
Kaipaan sellaisten ihmisten seuraa, jotka haluavat tavata melko säännöllisesti. Jos molemminpuolinen yhteydenpito alkaa tökkiä tai on hyvin vähäistä, niin se alkaa ahdistaa. Ellei tilanne korjaannu jossain vaiheessa, niin vain poistan nämä ihmiset elämästäni vähentääkseni ahdistustani.