Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut mielenterveysongelmaiset ootte kokeneet ystävyyssuhteet?
02.06.2018 |
Onko teillä enää ystäviä vai ootteko yksinäisiä, itse oon aika yksinäinen. Ei juuri ystäviä ja taitaa viimeisetkin hylätä. Oon aika ongelmatapaus muutenkin..
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en väittänyt, että mikään sairaus olisi "salainen" tai nolo - ei MT-ongelma eikä syöpä. En edelleenkään huomaa siinä kommentissa mitään myötähäpeää tai nolostumista, vaan pikemmin sellaista havahtumista että hei, haluatko oikeasti että kaikki kanssamatkustajat kuulevat sinun yksityisasioista? Henkilötunnuskaan ei ole nolo asia, mutta sitä(kään) ei kannata kaikille jakaa.
Minun keskusteluni ystävieni kanssa ei katso aikaa eikä paikkaa. Joku tuolla ylempänä kirjoittikin hyvin, että ei ole mitään hävettävää missään mikä ihmisyyteen liittyy. Kyllä ihmiset yhä vieroksuvat esimerkiksi masennusta jotenkin erilaisena sairautena, tabuna. Puhumattakaan skitsofreniasta, joka on aivosairaus. Joka toinen meistä saa syövän, ei edes varmaksi tiedetä kuinka suuri on masentuneiden prosentuaalinen osuus. Ihan voi vaikka bussissa näistä ääneen puhua, jokaista koskettavasta asiasta. Pitäisikin. Häpeäjät kuiskikoot pimeissä nurkissa salaisesta elämästään.
Minä taas toivon ettei lapseni kuullen esim. bussissa puhuta sairauksista. Heidän ei tarvitse tietää tuttavienkaan mielenterveysongelmista, vaikka nämä kuinka haluaisivat siitä ääneen puhua välittämästä ajasta tai paikasta.
Joo, sinun lapsesi varmasti tällä välttää maailman realiteetit. Sitten tuleekin iso ylläri kun perheessä napsahtaa kohdalle - jopa omalle kohdalle. Hommaa sille kuulosuojaimet äläkä missään nimessä laita päiväkotiin: siellä nimittäin niistä puhutaan.
Ei hyvänen aika millaisia first world problem- mammoja hyvinvointiyhteiskunta kasvattaakaan. Jokainen tuollainen pitäisi laittaa kuukaudeksi pakolaisleiriin kersoineen että tulisi realiteetit ja ”sopivat puheenaiheet” selviksi.
Päiväkotiin! Puhun jo teini-ikäisistä lapsista jotka ymmärtävät mitä heidän kuullen puhutaan. Ja kyllä, heille ei kuulu jonkun naapurin Sirkan itsemurha-ajatukset.
Onneksi joka toinen saa jo syövän. Myös kermaperseet.
He kuulevat koulussa kavereiden viiltelyjuttuja joihin verrattuna Sirkan unilääkeitsarifantasia on kuin hiiren pissa. Herää, elämä on karu.
No eipä ole viitelyjututkaan lasteni nuoruutta olleet. Minun tehtäväni heidän vanhempanaan on suojella heitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en väittänyt, että mikään sairaus olisi "salainen" tai nolo - ei MT-ongelma eikä syöpä. En edelleenkään huomaa siinä kommentissa mitään myötähäpeää tai nolostumista, vaan pikemmin sellaista havahtumista että hei, haluatko oikeasti että kaikki kanssamatkustajat kuulevat sinun yksityisasioista? Henkilötunnuskaan ei ole nolo asia, mutta sitä(kään) ei kannata kaikille jakaa.
Minun keskusteluni ystävieni kanssa ei katso aikaa eikä paikkaa. Joku tuolla ylempänä kirjoittikin hyvin, että ei ole mitään hävettävää missään mikä ihmisyyteen liittyy. Kyllä ihmiset yhä vieroksuvat esimerkiksi masennusta jotenkin erilaisena sairautena, tabuna. Puhumattakaan skitsofreniasta, joka on aivosairaus. Joka toinen meistä saa syövän, ei edes varmaksi tiedetä kuinka suuri on masentuneiden prosentuaalinen osuus. Ihan voi vaikka bussissa näistä ääneen puhua, jokaista koskettavasta asiasta. Pitäisikin. Häpeäjät kuiskikoot pimeissä nurkissa salaisesta elämästään.
Minä taas toivon ettei lapseni kuullen esim. bussissa puhuta sairauksista. Heidän ei tarvitse tietää tuttavienkaan mielenterveysongelmista, vaikka nämä kuinka haluaisivat siitä ääneen puhua välittämästä ajasta tai paikasta.
Joo, sinun lapsesi varmasti tällä välttää maailman realiteetit. Sitten tuleekin iso ylläri kun perheessä napsahtaa kohdalle - jopa omalle kohdalle. Hommaa sille kuulosuojaimet äläkä missään nimessä laita päiväkotiin: siellä nimittäin niistä puhutaan.
Ei hyvänen aika millaisia first world problem- mammoja hyvinvointiyhteiskunta kasvattaakaan. Jokainen tuollainen pitäisi laittaa kuukaudeksi pakolaisleiriin kersoineen että tulisi realiteetit ja ”sopivat puheenaiheet” selviksi.
Päiväkotiin! Puhun jo teini-ikäisistä lapsista jotka ymmärtävät mitä heidän kuullen puhutaan. Ja kyllä, heille ei kuulu jonkun naapurin Sirkan itsemurha-ajatukset.
Onneksi joka toinen saa jo syövän. Myös kermaperseet.
He kuulevat koulussa kavereiden viiltelyjuttuja joihin verrattuna Sirkan unilääkeitsarifantasia on kuin hiiren pissa. Herää, elämä on karu.
No eipä ole viitelyjututkaan lasteni nuoruutta olleet. Minun tehtäväni heidän vanhempanaan on suojella heitä.
Sinä olet niin pihalla. Viiltelyä on kaikkien kaveripiireissä, kaikissa yhteiskuntaluokissa. Kuten syömishäiriöitä ja muitakin nuorten mielenterveysongelmia. Sinun suojelemisesi on vain oma illuusiosi - mutta ehkä todella parempi että elät harhassasi. Lapsesi tietävät kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en väittänyt, että mikään sairaus olisi "salainen" tai nolo - ei MT-ongelma eikä syöpä. En edelleenkään huomaa siinä kommentissa mitään myötähäpeää tai nolostumista, vaan pikemmin sellaista havahtumista että hei, haluatko oikeasti että kaikki kanssamatkustajat kuulevat sinun yksityisasioista? Henkilötunnuskaan ei ole nolo asia, mutta sitä(kään) ei kannata kaikille jakaa.
Minun keskusteluni ystävieni kanssa ei katso aikaa eikä paikkaa. Joku tuolla ylempänä kirjoittikin hyvin, että ei ole mitään hävettävää missään mikä ihmisyyteen liittyy. Kyllä ihmiset yhä vieroksuvat esimerkiksi masennusta jotenkin erilaisena sairautena, tabuna. Puhumattakaan skitsofreniasta, joka on aivosairaus. Joka toinen meistä saa syövän, ei edes varmaksi tiedetä kuinka suuri on masentuneiden prosentuaalinen osuus. Ihan voi vaikka bussissa näistä ääneen puhua, jokaista koskettavasta asiasta. Pitäisikin. Häpeäjät kuiskikoot pimeissä nurkissa salaisesta elämästään.
Minä taas toivon ettei lapseni kuullen esim. bussissa puhuta sairauksista. Heidän ei tarvitse tietää tuttavienkaan mielenterveysongelmista, vaikka nämä kuinka haluaisivat siitä ääneen puhua välittämästä ajasta tai paikasta.
Joo, sinun lapsesi varmasti tällä välttää maailman realiteetit. Sitten tuleekin iso ylläri kun perheessä napsahtaa kohdalle - jopa omalle kohdalle. Hommaa sille kuulosuojaimet äläkä missään nimessä laita päiväkotiin: siellä nimittäin niistä puhutaan.
Ei hyvänen aika millaisia first world problem- mammoja hyvinvointiyhteiskunta kasvattaakaan. Jokainen tuollainen pitäisi laittaa kuukaudeksi pakolaisleiriin kersoineen että tulisi realiteetit ja ”sopivat puheenaiheet” selviksi.
Päiväkotiin! Puhun jo teini-ikäisistä lapsista jotka ymmärtävät mitä heidän kuullen puhutaan. Ja kyllä, heille ei kuulu jonkun naapurin Sirkan itsemurha-ajatukset.
Onneksi joka toinen saa jo syövän. Myös kermaperseet.
He kuulevat koulussa kavereiden viiltelyjuttuja joihin verrattuna Sirkan unilääkeitsarifantasia on kuin hiiren pissa. Herää, elämä on karu.
No eipä ole viitelyjututkaan lasteni nuoruutta olleet. Minun tehtäväni heidän vanhempanaan on suojella heitä.
Sinä olet niin pihalla. Viiltelyä on kaikkien kaveripiireissä, kaikissa yhteiskuntaluokissa. Kuten syömishäiriöitä ja muitakin nuorten mielenterveysongelmia. Sinun suojelemisesi on vain oma illuusiosi - mutta ehkä todella parempi että elät harhassasi. Lapsesi tietävät kyllä.
No, siinähän ihmettelet miksei sinua enää kutsuta lapsiperheisiin kylään jos kaikki viiltelyjuttusi ym mielestäsi kuuluvat lasten korvillekin. Olen onnistunut kasvattamaan lapseni täyspäisiksi aikuisiksi nimenomaan välttelemällä kaltaistesi seuraa. Lisäksi meillä on keskusteluyhteys asiasta kuin asiasta joten tiedän/tietäisinkin lasten kavereiden ongelmista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en väittänyt, että mikään sairaus olisi "salainen" tai nolo - ei MT-ongelma eikä syöpä. En edelleenkään huomaa siinä kommentissa mitään myötähäpeää tai nolostumista, vaan pikemmin sellaista havahtumista että hei, haluatko oikeasti että kaikki kanssamatkustajat kuulevat sinun yksityisasioista? Henkilötunnuskaan ei ole nolo asia, mutta sitä(kään) ei kannata kaikille jakaa.
Minun keskusteluni ystävieni kanssa ei katso aikaa eikä paikkaa. Joku tuolla ylempänä kirjoittikin hyvin, että ei ole mitään hävettävää missään mikä ihmisyyteen liittyy. Kyllä ihmiset yhä vieroksuvat esimerkiksi masennusta jotenkin erilaisena sairautena, tabuna. Puhumattakaan skitsofreniasta, joka on aivosairaus. Joka toinen meistä saa syövän, ei edes varmaksi tiedetä kuinka suuri on masentuneiden prosentuaalinen osuus. Ihan voi vaikka bussissa näistä ääneen puhua, jokaista koskettavasta asiasta. Pitäisikin. Häpeäjät kuiskikoot pimeissä nurkissa salaisesta elämästään.
Minä taas toivon ettei lapseni kuullen esim. bussissa puhuta sairauksista. Heidän ei tarvitse tietää tuttavienkaan mielenterveysongelmista, vaikka nämä kuinka haluaisivat siitä ääneen puhua välittämästä ajasta tai paikasta.
Joo, sinun lapsesi varmasti tällä välttää maailman realiteetit. Sitten tuleekin iso ylläri kun perheessä napsahtaa kohdalle - jopa omalle kohdalle. Hommaa sille kuulosuojaimet äläkä missään nimessä laita päiväkotiin: siellä nimittäin niistä puhutaan.
Ei hyvänen aika millaisia first world problem- mammoja hyvinvointiyhteiskunta kasvattaakaan. Jokainen tuollainen pitäisi laittaa kuukaudeksi pakolaisleiriin kersoineen että tulisi realiteetit ja ”sopivat puheenaiheet” selviksi.
Päiväkotiin! Puhun jo teini-ikäisistä lapsista jotka ymmärtävät mitä heidän kuullen puhutaan. Ja kyllä, heille ei kuulu jonkun naapurin Sirkan itsemurha-ajatukset.
Onneksi joka toinen saa jo syövän. Myös kermaperseet.
He kuulevat koulussa kavereiden viiltelyjuttuja joihin verrattuna Sirkan unilääkeitsarifantasia on kuin hiiren pissa. Herää, elämä on karu.
No eipä ole viitelyjututkaan lasteni nuoruutta olleet. Minun tehtäväni heidän vanhempanaan on suojella heitä.
Sinä olet niin pihalla. Viiltelyä on kaikkien kaveripiireissä, kaikissa yhteiskuntaluokissa. Kuten syömishäiriöitä ja muitakin nuorten mielenterveysongelmia. Sinun suojelemisesi on vain oma illuusiosi - mutta ehkä todella parempi että elät harhassasi. Lapsesi tietävät kyllä.
No, siinähän ihmettelet miksei sinua enää kutsuta lapsiperheisiin kylään jos kaikki viiltelyjuttusi ym mielestäsi kuuluvat lasten korvillekin. Olen onnistunut kasvattamaan lapseni täyspäisiksi aikuisiksi nimenomaan välttelemällä kaltaistesi seuraa. Lisäksi meillä on keskusteluyhteys asiasta kuin asiasta joten tiedän/tietäisinkin lasten kavereiden ongelmista.
Niin. Minä olen nuorisotyöntekijä, ja omat lapset myös aikuisia. Kylässä käyn normaalisti. Asenteesi on elitistinen ja todellisuudesta vieraantunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en väittänyt, että mikään sairaus olisi "salainen" tai nolo - ei MT-ongelma eikä syöpä. En edelleenkään huomaa siinä kommentissa mitään myötähäpeää tai nolostumista, vaan pikemmin sellaista havahtumista että hei, haluatko oikeasti että kaikki kanssamatkustajat kuulevat sinun yksityisasioista? Henkilötunnuskaan ei ole nolo asia, mutta sitä(kään) ei kannata kaikille jakaa.
Minun keskusteluni ystävieni kanssa ei katso aikaa eikä paikkaa. Joku tuolla ylempänä kirjoittikin hyvin, että ei ole mitään hävettävää missään mikä ihmisyyteen liittyy. Kyllä ihmiset yhä vieroksuvat esimerkiksi masennusta jotenkin erilaisena sairautena, tabuna. Puhumattakaan skitsofreniasta, joka on aivosairaus. Joka toinen meistä saa syövän, ei edes varmaksi tiedetä kuinka suuri on masentuneiden prosentuaalinen osuus. Ihan voi vaikka bussissa näistä ääneen puhua, jokaista koskettavasta asiasta. Pitäisikin. Häpeäjät kuiskikoot pimeissä nurkissa salaisesta elämästään.
Minä taas toivon ettei lapseni kuullen esim. bussissa puhuta sairauksista. Heidän ei tarvitse tietää tuttavienkaan mielenterveysongelmista, vaikka nämä kuinka haluaisivat siitä ääneen puhua välittämästä ajasta tai paikasta.
Joo, sinun lapsesi varmasti tällä välttää maailman realiteetit. Sitten tuleekin iso ylläri kun perheessä napsahtaa kohdalle - jopa omalle kohdalle. Hommaa sille kuulosuojaimet äläkä missään nimessä laita päiväkotiin: siellä nimittäin niistä puhutaan.
Ei hyvänen aika millaisia first world problem- mammoja hyvinvointiyhteiskunta kasvattaakaan. Jokainen tuollainen pitäisi laittaa kuukaudeksi pakolaisleiriin kersoineen että tulisi realiteetit ja ”sopivat puheenaiheet” selviksi.
Päiväkotiin! Puhun jo teini-ikäisistä lapsista jotka ymmärtävät mitä heidän kuullen puhutaan. Ja kyllä, heille ei kuulu jonkun naapurin Sirkan itsemurha-ajatukset.
Onneksi joka toinen saa jo syövän. Myös kermaperseet.
He kuulevat koulussa kavereiden viiltelyjuttuja joihin verrattuna Sirkan unilääkeitsarifantasia on kuin hiiren pissa. Herää, elämä on karu.
No eipä ole viitelyjututkaan lasteni nuoruutta olleet. Minun tehtäväni heidän vanhempanaan on suojella heitä.
Sinä olet niin pihalla. Viiltelyä on kaikkien kaveripiireissä, kaikissa yhteiskuntaluokissa. Kuten syömishäiriöitä ja muitakin nuorten mielenterveysongelmia. Sinun suojelemisesi on vain oma illuusiosi - mutta ehkä todella parempi että elät harhassasi. Lapsesi tietävät kyllä.
No, siinähän ihmettelet miksei sinua enää kutsuta lapsiperheisiin kylään jos kaikki viiltelyjuttusi ym mielestäsi kuuluvat lasten korvillekin. Olen onnistunut kasvattamaan lapseni täyspäisiksi aikuisiksi nimenomaan välttelemällä kaltaistesi seuraa. Lisäksi meillä on keskusteluyhteys asiasta kuin asiasta joten tiedän/tietäisinkin lasten kavereiden ongelmista.
Niin. Minä olen nuorisotyöntekijä, ja omat lapset myös aikuisia. Kylässä käyn normaalisti. Asenteesi on elitistinen ja todellisuudesta vieraantunut.
Nuorisotyön pariin ei hakeudu kaikki nuoret. Olet kummallisesti unohtanut tämän. Eikä ketjun aiheena edes ollut nuorten mielenterveysongelmat vaan aikuisten mielenterveysongelmien näyttäytyminen ystävyyssuhteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en väittänyt, että mikään sairaus olisi "salainen" tai nolo - ei MT-ongelma eikä syöpä. En edelleenkään huomaa siinä kommentissa mitään myötähäpeää tai nolostumista, vaan pikemmin sellaista havahtumista että hei, haluatko oikeasti että kaikki kanssamatkustajat kuulevat sinun yksityisasioista? Henkilötunnuskaan ei ole nolo asia, mutta sitä(kään) ei kannata kaikille jakaa.
Minun keskusteluni ystävieni kanssa ei katso aikaa eikä paikkaa. Joku tuolla ylempänä kirjoittikin hyvin, että ei ole mitään hävettävää missään mikä ihmisyyteen liittyy. Kyllä ihmiset yhä vieroksuvat esimerkiksi masennusta jotenkin erilaisena sairautena, tabuna. Puhumattakaan skitsofreniasta, joka on aivosairaus. Joka toinen meistä saa syövän, ei edes varmaksi tiedetä kuinka suuri on masentuneiden prosentuaalinen osuus. Ihan voi vaikka bussissa näistä ääneen puhua, jokaista koskettavasta asiasta. Pitäisikin. Häpeäjät kuiskikoot pimeissä nurkissa salaisesta elämästään.
Minä taas toivon ettei lapseni kuullen esim. bussissa puhuta sairauksista. Heidän ei tarvitse tietää tuttavienkaan mielenterveysongelmista, vaikka nämä kuinka haluaisivat siitä ääneen puhua välittämästä ajasta tai paikasta.
Joo, sinun lapsesi varmasti tällä välttää maailman realiteetit. Sitten tuleekin iso ylläri kun perheessä napsahtaa kohdalle - jopa omalle kohdalle. Hommaa sille kuulosuojaimet äläkä missään nimessä laita päiväkotiin: siellä nimittäin niistä puhutaan.
Ei hyvänen aika millaisia first world problem- mammoja hyvinvointiyhteiskunta kasvattaakaan. Jokainen tuollainen pitäisi laittaa kuukaudeksi pakolaisleiriin kersoineen että tulisi realiteetit ja ”sopivat puheenaiheet” selviksi.
Päiväkotiin! Puhun jo teini-ikäisistä lapsista jotka ymmärtävät mitä heidän kuullen puhutaan. Ja kyllä, heille ei kuulu jonkun naapurin Sirkan itsemurha-ajatukset.
Onneksi joka toinen saa jo syövän. Myös kermaperseet.
He kuulevat koulussa kavereiden viiltelyjuttuja joihin verrattuna Sirkan unilääkeitsarifantasia on kuin hiiren pissa. Herää, elämä on karu.
No eipä ole viitelyjututkaan lasteni nuoruutta olleet. Minun tehtäväni heidän vanhempanaan on suojella heitä.
Sinä olet niin pihalla. Viiltelyä on kaikkien kaveripiireissä, kaikissa yhteiskuntaluokissa. Kuten syömishäiriöitä ja muitakin nuorten mielenterveysongelmia. Sinun suojelemisesi on vain oma illuusiosi - mutta ehkä todella parempi että elät harhassasi. Lapsesi tietävät kyllä.
No, siinähän ihmettelet miksei sinua enää kutsuta lapsiperheisiin kylään jos kaikki viiltelyjuttusi ym mielestäsi kuuluvat lasten korvillekin. Olen onnistunut kasvattamaan lapseni täyspäisiksi aikuisiksi nimenomaan välttelemällä kaltaistesi seuraa. Lisäksi meillä on keskusteluyhteys asiasta kuin asiasta joten tiedän/tietäisinkin lasten kavereiden ongelmista.
Niin. Minä olen nuorisotyöntekijä, ja omat lapset myös aikuisia. Kylässä käyn normaalisti. Asenteesi on elitistinen ja todellisuudesta vieraantunut.
Nuorisotyön pariin ei hakeudu kaikki nuoret. Olet kummallisesti unohtanut tämän. Eikä ketjun aiheena edes ollut nuorten mielenterveysongelmat vaan aikuisten mielenterveysongelmien näyttäytyminen ystävyyssuhteissa.
Mutta realiteetit ovat nuorten yleisestä problematiikasta mielenterveyden saralla aika hyvin hanskassa. Moni kohtaa meidät jossakin vaiheessa nuoruuttaan, ei se aina ole ongelmakohta.
Ja tosiaan, ohis, pahasti.
Aiheeseen: ystävätoimintaa tulisi kehittää ihan yleisestikin mielenterveysongelmaisille.
Vierailija kirjoitti:
Vaikeitahan ne on. En pysty luottamaan siihen että ihmiset oikeasti haluaisivat viettää aikaa kanssani, joten vetäydyn. Ainut ystäväni on kumppani. Olen tyytyväinen siihen että on edes yksi ystävä, mutta se käy pidemmän päälle raskaaksi molemmille kun toinen suorittaa sekä kumppanin että ainoan ystävän roolia.
Olen aina ollut se, joka on kaikkien kaveri ja seurana silloin, kun ketään muuta ei ole tarjolla. Sitten kun tulee parempaa seuraa, ei minua enää tarvitakaan. Lapsena olleet parhaat kaveritkin lähtivät parempien matkaan. Lähde tässä sitten avoimin mielin solmimaan ystävyyssuhteita kun kokemuksena on se, ettet kelpaa kuin hätävaraksi.
Ei pitäisi rypeä itsesäälissä, mutta miten nousta ylös pää pystyssä ja ottaa vastaan se sosialisoitumisen haaste näin aikuisena, kun se on ns normaaleillekin ihmisille muutenkin haastavaa?
Itse olen onnistunut suureksi yllätyksekseni luomaan jopa hyvä päivän tuttuja-suhteita, joista osan voisi ehkä tulkita jopa ystävyydeksi:D En olisi ikinä uskonut tämän päivän koittavan joskus teini-ikäisenä, en ikinä. Haaste on tosiaan se, että kun on vähän huonompi päivä, niin juuri kukaan ei ota kontaktia, koska olemukseni varmasti viestittää sitä, että haluan olla rauhassa, mikä pitää osin paikkansa, mutta silti sitä haluaisi jutella jonkun kanssa niitä näitä. Olen huomannut, että tämä todella vaikea ja monimutkainen yhtälö, johon ei ole helppoa ratkaisua.
Toivoisin vain, että jokainen, jolla on mielenterveysongelmaisia ystäviä, muistakaa, että eivät he tahallaan ole teille ilkeitä. Se on se sairaus, joka saa masentuneen käyttäytymään ikävästi. Se on raskasta ja ymmärrän kyllä, jos sitä ei jaksa, koska se riski siitä, että itsekin sairastuu on olemassa ja ei ole mitään mieltä siinä, että sitten kumpikin on masentunut, ahdistunut ym.
Jokainen tekee omat päätöksensä siitä, miten toimii näissä tilanteissa. Muistakaa tehdä kivoja asioita, jotka saavat teidät edes vähän hymyilemään. Olkoon se vaikka kuinka pientä, niin tehkää se. Masentuneelle jokainen ilonpilkahdus on erittäin tärkeää, vaikka se ei siltä juuri sillä hetkellä tuntuisikaan.
Jaksamisia jokaiselle asian kanssa painivalle ihmiselle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alan aina inhoamaan heitä ajan mittaan, niin ajattelin että parempi olla ilman. En sitä heille ilmaise,mutta häivyn vaivihkaa kuvioista
Vierailija kirjoitti:
Alan aina inhoamaan heitä ajan mittaan, niin ajattelin että parempi olla ilman. En sitä heille ilmaise,mutta häivyn vaivihkaa kuvioista
Tätä samaa. Tunnen vastenmielisyyden hiipuvan vähä vähältä, sana ja mielipide kerrallaan. Vaikea kuvata. Lopulta huomaan, että jäljellä on pelkkää inhoa ja vihaa - ja väsyneenä luovutan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla taas niin päin, että olen pyrkinyt pääsemään eroon niistä harvoistakin kavereista. Ei yksinkertaisesti tunnu tulevan enää muuta kuin harmia kaikenlaisista ihmissuhteista, yksin se on vaan simppeleintä olla kun ei mun pääkoppaa kukaan tajua.
Mitä outoa/erilaista sinussa on?
Minulla vaan tulee niin harvoin niitä päiviä, että kiinnostaisi/jaksaisi lähteä kavereiden kanssa jonnekin. Tässä vasta sain kaverin humalaiset raivot niskaan, kun minua ei saa minnekään. Itselleni taas riittäisi melkeinpä pelkästään yhteydenpito viestittelemällä, livejutskat on vaan jotenkin liikaa ja väsyttävää touhua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alan aina inhoamaan heitä ajan mittaan, niin ajattelin että parempi olla ilman. En sitä heille ilmaise,mutta häivyn vaivihkaa kuvioista
Tätä samaa. Tunnen vastenmielisyyden hiipuvan vähä vähältä, sana ja mielipide kerrallaan. Vaikea kuvata. Lopulta huomaan, että jäljellä on pelkkää inhoa ja vihaa - ja väsyneenä luovutan.
Juuri näin. Ei ole terapiakaan auttanut, kun joku sitä kuitenkin tulee ehdottamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, mä taas koitan olla mt-ongelmaisen kaveri. Vaikeaksi hän sen kuitenkin tekee. Puhelimeen ei vastata, viesteihin ei vastata, lupauksia rikotaan, valheita... Ikinä ei oikeastaan tiedä, minkälainen päivä hänen kanssaan tulee. Useimmiten suunnitelmia on, mutta usein matto myös vedetään jalkojen alta. Kaikkinensa kohtelu on minua kohtaan ollut pitkään huonoa ja loukkaavaa. Jos kyselen syitä, hän ärsyyntyy miksi-kysymyksistä tai voi vain hokea, että "en tiedä, olen hullu".
Kai minun pitäisi oikeastaan jättää hänet lopullisesti, mutta siitäkin tulee taas soppa eli olen taas joku pahis siinäkin.
Täsmäleen sama kokemus. Olenkin tehnyt sitten niin että en vain enää sovi kaverin kanssa mitään. Olen sanonut ihan suoraan että en usko enää hänen höpinöitä, mun luona voi tulla käymään kun tuntuu siltä, mutta enää en hänen luokse kutsuttuna lähde, kun voi olla ettei hän olekaan kotona, tai ei ainakaan vastaa puhelimeen eikä ovikelloon. Enkä lähde mihinkään suunniteltuun juttuun koska tiedän että hän ei lähde, mutta ei myöskään ilmoita ettei tule. Viimeksi kun olimme menossa samaan paikkaan, eli keikalle, mutta en ollut sopinut menoa juuri hänen kanssaan, hän laittoi viestin että monelta bändi aloittaa, ja moneltako minä olen menossa. Vastasin sitten kellonajan, johon kaveri ei enää vastannut mitään, eikä myöskään tullut keikalle. Olipa hyvä että mulla oli muuta seuraa :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mä taas koitan olla mt-ongelmaisen kaveri. Vaikeaksi hän sen kuitenkin tekee. Puhelimeen ei vastata, viesteihin ei vastata, lupauksia rikotaan, valheita... Ikinä ei oikeastaan tiedä, minkälainen päivä hänen kanssaan tulee. Useimmiten suunnitelmia on, mutta usein matto myös vedetään jalkojen alta. Kaikkinensa kohtelu on minua kohtaan ollut pitkään huonoa ja loukkaavaa. Jos kyselen syitä, hän ärsyyntyy miksi-kysymyksistä tai voi vain hokea, että "en tiedä, olen hullu".
Kai minun pitäisi oikeastaan jättää hänet lopullisesti, mutta siitäkin tulee taas soppa eli olen taas joku pahis siinäkin.
Täsmäleen sama kokemus. Olenkin tehnyt sitten niin että en vain enää sovi kaverin kanssa mitään. Olen sanonut ihan suoraan että en usko enää hänen höpinöitä, mun luona voi tulla käymään kun tuntuu siltä, mutta enää en hänen luokse kutsuttuna lähde, kun voi olla ettei hän olekaan kotona, tai ei ainakaan vastaa puhelimeen eikä ovikelloon. Enkä lähde mihinkään suunniteltuun juttuun koska tiedän että hän ei lähde, mutta ei myöskään ilmoita ettei tule. Viimeksi kun olimme menossa samaan paikkaan, eli keikalle, mutta en ollut sopinut menoa juuri hänen kanssaan, hän laittoi viestin että monelta bändi aloittaa, ja moneltako minä olen menossa. Vastasin sitten kellonajan, johon kaveri ei enää vastannut mitään, eikä myöskään tullut keikalle. Olipa hyvä että mulla oli muuta seuraa :)
Kymmeniä vuosia vaikea-asteisesti masentuneena: tuo _ei_ ole mielenterveysongelmaa vaan välinpihämättömyyttä! Olen aina sovitusti paikalla kun sovitaan, kotona kun niin puhuttu! Sinulla on täysi syy jättää hänet yksin - ihme touhua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla taas niin päin, että olen pyrkinyt pääsemään eroon niistä harvoistakin kavereista. Ei yksinkertaisesti tunnu tulevan enää muuta kuin harmia kaikenlaisista ihmissuhteista, yksin se on vaan simppeleintä olla kun ei mun pääkoppaa kukaan tajua.
Mitä outoa/erilaista sinussa on?
Minulla vaan tulee niin harvoin niitä päiviä, että kiinnostaisi/jaksaisi lähteä kavereiden kanssa jonnekin. Tässä vasta sain kaverin humalaiset raivot niskaan, kun minua ei saa minnekään. Itselleni taas riittäisi melkeinpä pelkästään yhteydenpito viestittelemällä, livejutskat on vaan jotenkin liikaa ja väsyttävää touhua.
Nää on just näitä... Sen kaverin mieletä taas viestittely on perseestä, joten livenä pitäisi nähdä. Ehkä te olette vain liian erilaisia? Ystävyyssuhteet kun ei mene juuri sinun kiinnostuksen ja väsytyksen mukaan, vaan siinä on aina kaksi ihmistä. Muitakin väsyttää, eikä heitäkään huvita hypätä sinun pillisi mukaan, joten anna olla.
Vierailija kirjoitti:
Onko kellään muulla sellaista, että kun ihmisiin tutustuu paremmin, niin monet heistä alkavat ärsyttää sietämättömästi?
Mulla on masennusdiagnoosi, en tiedä, liittyykö tämä piirre masennukseen.
Alkaa siis tuntua monesti siltä, että ystävät kehuskelevat omilla saavutuksillaan ja dissaavat ja jotenkin halveksivat, koska en pysty tai jaksa samaa kuin he. Sitten saa kuulla sellaisia lauseita kuin " kokeile edes,voit yllättyä, mitä kaikkea osaata ja jaksat".
Ja se suoraan sanoen polttaa päreeni, koska mielestäni elän jo nyt jaksamisen äärirajoilla.
Minusta tuntuu myös, että masentuneena kriittisyys ihmisten suhteen on noussut aivan pilviin. Se vaikuttaa todella paljon omiin ihmissuhteisiin. Ihmiset tuntuvat lähtökohtaisesti tyhmältä ja ärsyttäviltä. Ja jutut tuntuvat hirveästi todistavan samaa rataa.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on esim. sellainen kokemus, että olen luullut jotain ihmistä läheisemmäksi kuin hän on. Muutaman kerran hän sitten sanoi, että ei jaksa sitä, että kaadan ongelmani hänen niskaansa. Itse en ollut kokenut sitä niin. Mielestäni olimme keskustelleet toistemme ongelmista tasaveroisesti.
Tuon jälkeen ei mielestäni voi tehdä muuta kuin ottaa etäisyyttä. Jos ymmärtämme toisemme niin väärin, niin mitäpä sitten muutenkaan paljon yhdessä aikaa viettämään.
Minullekin on käynyt erittäin "kiltin" ihmisen kanssa näin. Kammottava kokemus, joka syöksi itsetuntoa alas. Vuosien päästäkin tuntuu vaikealta ajatella tätä ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla taas niin päin, että olen pyrkinyt pääsemään eroon niistä harvoistakin kavereista. Ei yksinkertaisesti tunnu tulevan enää muuta kuin harmia kaikenlaisista ihmissuhteista, yksin se on vaan simppeleintä olla kun ei mun pääkoppaa kukaan tajua.
Mitä outoa/erilaista sinussa on?
Minulla vaan tulee niin harvoin niitä päiviä, että kiinnostaisi/jaksaisi lähteä kavereiden kanssa jonnekin. Tässä vasta sain kaverin humalaiset raivot niskaan, kun minua ei saa minnekään. Itselleni taas riittäisi melkeinpä pelkästään yhteydenpito viestittelemällä, livejutskat on vaan jotenkin liikaa ja väsyttävää touhua.
Nää on just näitä... Sen kaverin mieletä taas viestittely on perseestä, joten livenä pitäisi nähdä. Ehkä te olette vain liian erilaisia? Ystävyyssuhteet kun ei mene juuri sinun kiinnostuksen ja väsytyksen mukaan, vaan siinä on aina kaksi ihmistä. Muitakin väsyttää, eikä heitäkään huvita hypätä sinun pillisi mukaan, joten anna olla.
Minä inhoan viestittelyä! Ellei livetapaamisia ole juurikaan, niin yksinkertaisesti vain menetän mielenkiintoni tähän ihmiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on esim. sellainen kokemus, että olen luullut jotain ihmistä läheisemmäksi kuin hän on. Muutaman kerran hän sitten sanoi, että ei jaksa sitä, että kaadan ongelmani hänen niskaansa. Itse en ollut kokenut sitä niin. Mielestäni olimme keskustelleet toistemme ongelmista tasaveroisesti.
Tuon jälkeen ei mielestäni voi tehdä muuta kuin ottaa etäisyyttä. Jos ymmärtämme toisemme niin väärin, niin mitäpä sitten muutenkaan paljon yhdessä aikaa viettämään.Minullekin on käynyt erittäin "kiltin" ihmisen kanssa näin. Kammottava kokemus, joka syöksi itsetuntoa alas. Vuosien päästäkin tuntuu vaikealta ajatella tätä ihmistä.
Tämä on ehkä pahinta mitä voi käydä. Etenkin, jos on itse ajatellut suhteen vuorovaikutteiseksi. Ja toki kohdallani se sitä olikin, kuuntelin kyllä hänen arkihuolensa, mutta koska omani olivat eri laatuisia, olivat ne sitten toiselle ”liikaa”, tunsi itsensä ”terapeutiksi”. Ja juuri tätä välttelin, minulla kun on ihan terapeutti omasta takaa. Tuli fiilis, että takana oli jotakin aivan muuta, ja sairaudellani lyötiin minua - kuten varmasti kävikin.
En halua nähdä tätä ihmistä enää koskaan. En halua kuulla hänestä. Sattui pahasti - ja se oli varmasti tarkoituskin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan vaan kysymys: onko täällä ketään mt-ongelmaista, joka olisi kamalan ilkeä kavereille? Tai ainakin joillekin kavereille, mutta joillekin varsin edustava.
Vaikka olisi kuinka hullu, niin ei se minusta riitä syyksi olla ihan joku sadisti ja toisen lyttääjä ja haukkuja. Vika on aina toisessa, mistään ei voida puhua. Ja voiko vain narsisti olla tällainen toista ihmistä tuhoava hirviö vai myös epävakaa tai joku muu?
Lisäänpä vielä tähän, että minä olen joskus miettinyt tuttavastani, vihaako hän minua ja tuonko vain tyydytystä, kun olen hänelle välikappale oman pahan olon purkamiseen. Käytös on niin ailahtelevaista, äkkipikaista ja aggressiivista. Olen joskus kysynytkin, vihaako hän minua. Ei. No, en tiedä, onko tuo valetta vai totta, mutta vähitellen alkanut tulla tunne, että oli asiat miten vaan hänen taholtaan, niin minä olen hyvää vauhtia vihaamassa pian häntä.
Tuttavasi kuulostaa BPD-tyypiltä eli rajatilapersoonallisuushäiriöiseltä. Ihmiskunnan kamalimpia ja myrkyllisimpiä tapauksia. Vaikea parantaa ja diagnosoida koska katsotaan usein tavanomaisen masentuneiksi eikä ohjata heti käytösterapiaan oppimaan tunteidenkäsittelyä. Pointtini tulee luultavasti todistetuksi kun ensimmäinen BPD tulee taas tähän lankaan huutamaan kun kukaan ei ymmärrä ja hänellä on oikeus kohdella lähimmäisiään kuin roskaa.
Onneksi joka toinen saa jo syövän. Myös kermaperseet.
He kuulevat koulussa kavereiden viiltelyjuttuja joihin verrattuna Sirkan unilääkeitsarifantasia on kuin hiiren pissa. Herää, elämä on karu.