Miten te muut mielenterveysongelmaiset ootte kokeneet ystävyyssuhteet?

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan kysymys: onko täällä ketään mt-ongelmaista, joka olisi kamalan ilkeä kavereille? Tai ainakin joillekin kavereille, mutta joillekin varsin edustava. 

Vaikka olisi kuinka hullu, niin ei se minusta riitä syyksi olla ihan joku sadisti ja toisen lyttääjä ja haukkuja. Vika on aina toisessa, mistään ei voida puhua. Ja voiko vain narsisti olla tällainen toista ihmistä tuhoava hirviö vai myös epävakaa tai joku muu? 

Lisäänpä vielä tähän, että minä olen joskus miettinyt tuttavastani, vihaako hän minua ja tuonko vain tyydytystä, kun olen hänelle välikappale oman pahan olon purkamiseen. Käytös on niin ailahtelevaista, äkkipikaista ja aggressiivista. Olen joskus kysynytkin, vihaako hän minua. Ei. No, en tiedä, onko tuo valetta vai totta, mutta vähitellen alkanut tulla tunne, että oli asiat miten vaan hänen taholtaan, niin minä olen hyvää vauhtia vihaamassa pian häntä. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikeitahan ne on. En pysty luottamaan siihen että ihmiset oikeasti haluaisivat viettää aikaa kanssani, joten vetäydyn. Ainut ystäväni on kumppani. Olen tyytyväinen siihen että on edes yksi ystävä, mutta se käy pidemmän päälle raskaaksi molemmille kun toinen suorittaa sekä kumppanin että ainoan ystävän roolia.

Olen aina ollut se, joka on kaikkien kaveri ja seurana silloin, kun ketään muuta ei ole tarjolla. Sitten kun tulee parempaa seuraa, ei minua enää tarvitakaan. Lapsena olleet parhaat kaveritkin lähtivät parempien matkaan. Lähde tässä sitten avoimin mielin solmimaan ystävyyssuhteita kun kokemuksena on se, ettet kelpaa kuin hätävaraksi.

Ei pitäisi rypeä itsesäälissä, mutta miten nousta ylös pää pystyssä ja ottaa vastaan se sosialisoitumisen haaste näin aikuisena, kun se on ns normaaleillekin ihmisille muutenkin haastavaa?

Samoja ajatuksia. Olen jotenkin luovuttanut asian suhteen. Ns hyväksikäyttösuhteisiin tai varakaveriksi en enää näin nelikymppisenä edes kehtaisi suostua, joten olen pääasiallisesti yksin. Hyvinä aikoina, kun energiaa on hiukan enemmän, käyn esimerkiksi maalausryhmässä, jossa kommunikointi on pinnallista, mutta silti sitä on. Olen ajatellut, että tämän on nyt minun kohdallani riitettävä.

Yksi ystävä löytyy. 40 v mua vanhempi. En jaksa ihmisiä, liikaa pettymyksiä. Onneksi viihdyn hyvin yksinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan kysymys: onko täällä ketään mt-ongelmaista, joka olisi kamalan ilkeä kavereille? Tai ainakin joillekin kavereille, mutta joillekin varsin edustava. 

Vaikka olisi kuinka hullu, niin ei se minusta riitä syyksi olla ihan joku sadisti ja toisen lyttääjä ja haukkuja. Vika on aina toisessa, mistään ei voida puhua. Ja voiko vain narsisti olla tällainen toista ihmistä tuhoava hirviö vai myös epävakaa tai joku muu? 

Lisäänpä vielä tähän, että minä olen joskus miettinyt tuttavastani, vihaako hän minua ja tuonko vain tyydytystä, kun olen hänelle välikappale oman pahan olon purkamiseen. Käytös on niin ailahtelevaista, äkkipikaista ja aggressiivista. Olen joskus kysynytkin, vihaako hän minua. Ei. No, en tiedä, onko tuo valetta vai totta, mutta vähitellen alkanut tulla tunne, että oli asiat miten vaan hänen taholtaan, niin minä olen hyvää vauhtia vihaamassa pian häntä. 

No mitä luultavammin hän ei ainakaan pidä sinusta. Vaikka nuo purkaukset olisivatkin ns ”tiedostamattomasta”, niitä tuskin olisi noin voimakkaina ellei hänellä olisi sinua kohtaan syvää vastenmielisyyttä ja negatiivisia tunteita. Tuskin teistä kumpikaan kaatuu jos annat suhteen vain olla.

Mulla taas niin päin, että olen pyrkinyt pääsemään eroon niistä harvoistakin kavereista. Ei yksinkertaisesti tunnu tulevan enää muuta kuin harmia kaikenlaisista ihmissuhteista, yksin se on vaan simppeleintä olla kun ei mun pääkoppaa kukaan tajua.

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas niin päin, että olen pyrkinyt pääsemään eroon niistä harvoistakin kavereista. Ei yksinkertaisesti tunnu tulevan enää muuta kuin harmia kaikenlaisista ihmissuhteista, yksin se on vaan simppeleintä olla kun ei mun pääkoppaa kukaan tajua.

Mitä outoa/erilaista sinussa on?

Rasittaviksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan kysymys: onko täällä ketään mt-ongelmaista, joka olisi kamalan ilkeä kavereille? Tai ainakin joillekin kavereille, mutta joillekin varsin edustava. 

Vaikka olisi kuinka hullu, niin ei se minusta riitä syyksi olla ihan joku sadisti ja toisen lyttääjä ja haukkuja. Vika on aina toisessa, mistään ei voida puhua. Ja voiko vain narsisti olla tällainen toista ihmistä tuhoava hirviö vai myös epävakaa tai joku muu? 

Lisäänpä vielä tähän, että minä olen joskus miettinyt tuttavastani, vihaako hän minua ja tuonko vain tyydytystä, kun olen hänelle välikappale oman pahan olon purkamiseen. Käytös on niin ailahtelevaista, äkkipikaista ja aggressiivista. Olen joskus kysynytkin, vihaako hän minua. Ei. No, en tiedä, onko tuo valetta vai totta, mutta vähitellen alkanut tulla tunne, että oli asiat miten vaan hänen taholtaan, niin minä olen hyvää vauhtia vihaamassa pian häntä. 

No mitä luultavammin hän ei ainakaan pidä sinusta. Vaikka nuo purkaukset olisivatkin ns ”tiedostamattomasta”, niitä tuskin olisi noin voimakkaina ellei hänellä olisi sinua kohtaan syvää vastenmielisyyttä ja negatiivisia tunteita. Tuskin teistä kumpikaan kaatuu jos annat suhteen vain olla.

Eiköhän se tämänpäiväisenkin shown jälkeen taas parasta ole näin. En vaan oikein tajua, miksi on täytynyt pari vuotta kiukutella ankarasti kohdallani, kun asiat olisi voinut hoitaa ihan asiallisestikin ja sanoa, että juu, ei nyt vaan voida olla kavereita. Välillä olen joku pelastava enkeli ja sitten taas olenkin aivan perseestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan kysymys: onko täällä ketään mt-ongelmaista, joka olisi kamalan ilkeä kavereille? Tai ainakin joillekin kavereille, mutta joillekin varsin edustava. 

Vaikka olisi kuinka hullu, niin ei se minusta riitä syyksi olla ihan joku sadisti ja toisen lyttääjä ja haukkuja. Vika on aina toisessa, mistään ei voida puhua. Ja voiko vain narsisti olla tällainen toista ihmistä tuhoava hirviö vai myös epävakaa tai joku muu? 

Lisäänpä vielä tähän, että minä olen joskus miettinyt tuttavastani, vihaako hän minua ja tuonko vain tyydytystä, kun olen hänelle välikappale oman pahan olon purkamiseen. Käytös on niin ailahtelevaista, äkkipikaista ja aggressiivista. Olen joskus kysynytkin, vihaako hän minua. Ei. No, en tiedä, onko tuo valetta vai totta, mutta vähitellen alkanut tulla tunne, että oli asiat miten vaan hänen taholtaan, niin minä olen hyvää vauhtia vihaamassa pian häntä. 

No mitä luultavammin hän ei ainakaan pidä sinusta. Vaikka nuo purkaukset olisivatkin ns ”tiedostamattomasta”, niitä tuskin olisi noin voimakkaina ellei hänellä olisi sinua kohtaan syvää vastenmielisyyttä ja negatiivisia tunteita. Tuskin teistä kumpikaan kaatuu jos annat suhteen vain olla.

Eiköhän se tämänpäiväisenkin shown jälkeen taas parasta ole näin. En vaan oikein tajua, miksi on täytynyt pari vuotta kiukutella ankarasti kohdallani, kun asiat olisi voinut hoitaa ihan asiallisestikin ja sanoa, että juu, ei nyt vaan voida olla kavereita. Välillä olen joku pelastava enkeli ja sitten taas olenkin aivan perseestä. 

On luultavasti myös tarvinnut tukeasi, mutta ilmeisesti teillä ei kuitenkaan synkkaa. Purkautuu sitten näin. Kuulunee taudin kuvaan. Anna olla.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että ystävät välttelevät sinua, tai sitten on kyse masennusajatuksista. Vastaan sinulle mielenterveysongelmaisen entisenä kaverina: jouduin katkaisemaan välit kokonaan, sillä en yksinkertaisesti jaksanut enää. Hänellä oli masennus. Soitteli jatkuvasti pitkiä puheluita, jos törmättiin jossain vahingossa niin oli heti pyytämässä kylään, puhui ihan omituisia asioita ja oletti, että olen hänen henkilökohtainen terapeutti. Hän selkeästi nautti tästä omituisesta suhteesta, esimerkiksi kun kävin kylässä, hän oli heti esittämässä mulle hänelle määrättyjä mielialalääkkeitä?! Vastavuoroisuudesta ei ollut tietoakaan: minä kuuntelin ja neuvoin (ai niin, mikään neuvo ei hänelle tietenkin kelvannut, aina oli "niin, mutta"), mutta heti kun aloin puhua omista asioista, niin hän aina käänsi jutun jotenkin takaisin itseensä. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, että kaikki ei pyöri hänen ympärillä. Katkaisin välit kokonaan ja joo, paskafiilis siitä aluksi tuli, mutta siinä vaiheessa olin itsekin jo tosi ahdistunut enkä pystynyt ajattelemaan ko. kaveria lämpimästi ollenkaan. Päinvastoin, "hittoako se taas soittaa, nyt en kyllä jaksa puhua sen kanssa".

Mieti, toimitko kenties samalla tavalla. Tämä on nimittäin tosi kuormittavaa kenelle tahansa. Ehkä joku vertaistukiryhmä olisi parempi? Siellä sinua ymmärretään ehkä paremmin. Vaikka masennus ei ole masentuneen vika eikä itseaiheutettu ongelma, masentuneen tukeminen voi olla todella uuvuttavaa. Kaikkea hyvää sinulle.

Yhdyn tähän kommenttiin kun kärsin vastaavasta masaentuneesta ystävästä. Saattoi vaikka kesken bussimatkan alkaa kertoa lääkityksestään, psykiatristaan jne eikä yhtään ymmärtänyt että muutkin ihmiset kuulivat keskustelun. En ymmärrä miten ennen niin normaalin ihmisen ajatukset alkoivat pyöriä vain ja ainoastaan oman navan ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että ystävät välttelevät sinua, tai sitten on kyse masennusajatuksista. Vastaan sinulle mielenterveysongelmaisen entisenä kaverina: jouduin katkaisemaan välit kokonaan, sillä en yksinkertaisesti jaksanut enää. Hänellä oli masennus. Soitteli jatkuvasti pitkiä puheluita, jos törmättiin jossain vahingossa niin oli heti pyytämässä kylään, puhui ihan omituisia asioita ja oletti, että olen hänen henkilökohtainen terapeutti. Hän selkeästi nautti tästä omituisesta suhteesta, esimerkiksi kun kävin kylässä, hän oli heti esittämässä mulle hänelle määrättyjä mielialalääkkeitä?! Vastavuoroisuudesta ei ollut tietoakaan: minä kuuntelin ja neuvoin (ai niin, mikään neuvo ei hänelle tietenkin kelvannut, aina oli "niin, mutta"), mutta heti kun aloin puhua omista asioista, niin hän aina käänsi jutun jotenkin takaisin itseensä. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, että kaikki ei pyöri hänen ympärillä. Katkaisin välit kokonaan ja joo, paskafiilis siitä aluksi tuli, mutta siinä vaiheessa olin itsekin jo tosi ahdistunut enkä pystynyt ajattelemaan ko. kaveria lämpimästi ollenkaan. Päinvastoin, "hittoako se taas soittaa, nyt en kyllä jaksa puhua sen kanssa".

Mieti, toimitko kenties samalla tavalla. Tämä on nimittäin tosi kuormittavaa kenelle tahansa. Ehkä joku vertaistukiryhmä olisi parempi? Siellä sinua ymmärretään ehkä paremmin. Vaikka masennus ei ole masentuneen vika eikä itseaiheutettu ongelma, masentuneen tukeminen voi olla todella uuvuttavaa. Kaikkea hyvää sinulle.

Yhdyn tähän kommenttiin kun kärsin vastaavasta masaentuneesta ystävästä. Saattoi vaikka kesken bussimatkan alkaa kertoa lääkityksestään, psykiatristaan jne eikä yhtään ymmärtänyt että muutkin ihmiset kuulivat keskustelun. En ymmärrä miten ennen niin normaalin ihmisen ajatukset alkoivat pyöriä vain ja ainoastaan oman navan ympärillä.

Niin. Nämä jutut (lääkäri, lääkitys) eivät kaikkien mielestä ole tabuja ja hävettäviä. Minä keskustelen paljon rankemmistakin aiheista ystävieni kanssa kahvipöydässä; lapsuuden hyväksikäytöstä, traumoista. Jossakin kohtaa kärsimystä ihminen vapautuu häpeästä. Mikään mikä liittyy ihmisyyteen ei ole kielletty puheenaihe.

Itsekeskeisyys onkin sitten asia erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että ystävät välttelevät sinua, tai sitten on kyse masennusajatuksista. Vastaan sinulle mielenterveysongelmaisen entisenä kaverina: jouduin katkaisemaan välit kokonaan, sillä en yksinkertaisesti jaksanut enää. Hänellä oli masennus. Soitteli jatkuvasti pitkiä puheluita, jos törmättiin jossain vahingossa niin oli heti pyytämässä kylään, puhui ihan omituisia asioita ja oletti, että olen hänen henkilökohtainen terapeutti. Hän selkeästi nautti tästä omituisesta suhteesta, esimerkiksi kun kävin kylässä, hän oli heti esittämässä mulle hänelle määrättyjä mielialalääkkeitä?! Vastavuoroisuudesta ei ollut tietoakaan: minä kuuntelin ja neuvoin (ai niin, mikään neuvo ei hänelle tietenkin kelvannut, aina oli "niin, mutta"), mutta heti kun aloin puhua omista asioista, niin hän aina käänsi jutun jotenkin takaisin itseensä. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, että kaikki ei pyöri hänen ympärillä. Katkaisin välit kokonaan ja joo, paskafiilis siitä aluksi tuli, mutta siinä vaiheessa olin itsekin jo tosi ahdistunut enkä pystynyt ajattelemaan ko. kaveria lämpimästi ollenkaan. Päinvastoin, "hittoako se taas soittaa, nyt en kyllä jaksa puhua sen kanssa".

Mieti, toimitko kenties samalla tavalla. Tämä on nimittäin tosi kuormittavaa kenelle tahansa. Ehkä joku vertaistukiryhmä olisi parempi? Siellä sinua ymmärretään ehkä paremmin. Vaikka masennus ei ole masentuneen vika eikä itseaiheutettu ongelma, masentuneen tukeminen voi olla todella uuvuttavaa. Kaikkea hyvää sinulle.

Yhdyn tähän kommenttiin kun kärsin vastaavasta masaentuneesta ystävästä. Saattoi vaikka kesken bussimatkan alkaa kertoa lääkityksestään, psykiatristaan jne eikä yhtään ymmärtänyt että muutkin ihmiset kuulivat keskustelun. En ymmärrä miten ennen niin normaalin ihmisen ajatukset alkoivat pyöriä vain ja ainoastaan oman navan ympärillä.

Sinä _häpeät_ ”ystäväsi” sairautta? Hävettääkö sinua myös julkisen paikan keskustelut sytostaattihoidoista - syöpäsairaat ovat tosi itsekeskeisiä?

Voi ihmistä. Voi ihmisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Eniten mua rassaa se, että en tiedä välttelevätkö ystävät oikeasti mun seuraa vai onko kyseessä masennusajatukset. Epätietoisuus on pahinta

Tätä mäkin usein mietin.

Tosi vaikeaksi on mennyt. Toisaalta: en kyllä rehellisesti jaksa välittää siitäkään. Ikävää mutta totta. Hyvinä hetkinä kaipaan joskus kahvilaseuraa, muuten minulle riittää Netflix ja kirjat. Syvemmät ajatukset on kohdallani tässä elämässä jaettu - eivät ne jakamalla miksikään muuttuneet.

Terapiassa toki puhun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että ystävät välttelevät sinua, tai sitten on kyse masennusajatuksista. Vastaan sinulle mielenterveysongelmaisen entisenä kaverina: jouduin katkaisemaan välit kokonaan, sillä en yksinkertaisesti jaksanut enää. Hänellä oli masennus. Soitteli jatkuvasti pitkiä puheluita, jos törmättiin jossain vahingossa niin oli heti pyytämässä kylään, puhui ihan omituisia asioita ja oletti, että olen hänen henkilökohtainen terapeutti. Hän selkeästi nautti tästä omituisesta suhteesta, esimerkiksi kun kävin kylässä, hän oli heti esittämässä mulle hänelle määrättyjä mielialalääkkeitä?! Vastavuoroisuudesta ei ollut tietoakaan: minä kuuntelin ja neuvoin (ai niin, mikään neuvo ei hänelle tietenkin kelvannut, aina oli "niin, mutta"), mutta heti kun aloin puhua omista asioista, niin hän aina käänsi jutun jotenkin takaisin itseensä. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, että kaikki ei pyöri hänen ympärillä. Katkaisin välit kokonaan ja joo, paskafiilis siitä aluksi tuli, mutta siinä vaiheessa olin itsekin jo tosi ahdistunut enkä pystynyt ajattelemaan ko. kaveria lämpimästi ollenkaan. Päinvastoin, "hittoako se taas soittaa, nyt en kyllä jaksa puhua sen kanssa".

Mieti, toimitko kenties samalla tavalla. Tämä on nimittäin tosi kuormittavaa kenelle tahansa. Ehkä joku vertaistukiryhmä olisi parempi? Siellä sinua ymmärretään ehkä paremmin. Vaikka masennus ei ole masentuneen vika eikä itseaiheutettu ongelma, masentuneen tukeminen voi olla todella uuvuttavaa. Kaikkea hyvää sinulle.

Yhdyn tähän kommenttiin kun kärsin vastaavasta masaentuneesta ystävästä. Saattoi vaikka kesken bussimatkan alkaa kertoa lääkityksestään, psykiatristaan jne eikä yhtään ymmärtänyt että muutkin ihmiset kuulivat keskustelun. En ymmärrä miten ennen niin normaalin ihmisen ajatukset alkoivat pyöriä vain ja ainoastaan oman navan ympärillä.

Sinä _häpeät_ ”ystäväsi” sairautta? Hävettääkö sinua myös julkisen paikan keskustelut sytostaattihoidoista - syöpäsairaat ovat tosi itsekeskeisiä?

Voi ihmistä. Voi ihmisyyttä.

Siis mä oon tämän aiemman kommentin kirjoittaja. Luulen ettei tässä tarkoiteta niinkään häpeää vaan ihmetellään sitä, että kaverin itsesuojeluvaisto on kokonaan kadonuut. Bussissahan voi olla joku, jonka korviin tällaiset puheet eivät todellakaan ole tarkoitettu (esim. sen kaverin oma asiakas tai potilas, tai ex-puoliso, tai potentiaalinen työnantaja).

Ja juuri tämä itsekeskeisyys. Mulle itsekeskeisyyden huippu oli se, kun äitini oli meillä kylässä (hän asuu ulkomailla ja näemme kerran vuodessa) ja tämä kaveri tiesi, että vietän ko. viikonlopun äitini kanssa. Kerroin sen kaverille etukäteen, etten ehdi silloin soitella vaan nautin ajasta äitini kanssa. No hän kuitenkin soitti ja kysyi: niin, nyt kun äitisi on teillä niin et varmaan ehdi käydä kylässä? Joo no ehkä oma äiti menee nyt sinun masennuksesi edelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että ystävät välttelevät sinua, tai sitten on kyse masennusajatuksista. Vastaan sinulle mielenterveysongelmaisen entisenä kaverina: jouduin katkaisemaan välit kokonaan, sillä en yksinkertaisesti jaksanut enää. Hänellä oli masennus. Soitteli jatkuvasti pitkiä puheluita, jos törmättiin jossain vahingossa niin oli heti pyytämässä kylään, puhui ihan omituisia asioita ja oletti, että olen hänen henkilökohtainen terapeutti. Hän selkeästi nautti tästä omituisesta suhteesta, esimerkiksi kun kävin kylässä, hän oli heti esittämässä mulle hänelle määrättyjä mielialalääkkeitä?! Vastavuoroisuudesta ei ollut tietoakaan: minä kuuntelin ja neuvoin (ai niin, mikään neuvo ei hänelle tietenkin kelvannut, aina oli "niin, mutta"), mutta heti kun aloin puhua omista asioista, niin hän aina käänsi jutun jotenkin takaisin itseensä. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, että kaikki ei pyöri hänen ympärillä. Katkaisin välit kokonaan ja joo, paskafiilis siitä aluksi tuli, mutta siinä vaiheessa olin itsekin jo tosi ahdistunut enkä pystynyt ajattelemaan ko. kaveria lämpimästi ollenkaan. Päinvastoin, "hittoako se taas soittaa, nyt en kyllä jaksa puhua sen kanssa".

Mieti, toimitko kenties samalla tavalla. Tämä on nimittäin tosi kuormittavaa kenelle tahansa. Ehkä joku vertaistukiryhmä olisi parempi? Siellä sinua ymmärretään ehkä paremmin. Vaikka masennus ei ole masentuneen vika eikä itseaiheutettu ongelma, masentuneen tukeminen voi olla todella uuvuttavaa. Kaikkea hyvää sinulle.

Yhdyn tähän kommenttiin kun kärsin vastaavasta masaentuneesta ystävästä. Saattoi vaikka kesken bussimatkan alkaa kertoa lääkityksestään, psykiatristaan jne eikä yhtään ymmärtänyt että muutkin ihmiset kuulivat keskustelun. En ymmärrä miten ennen niin normaalin ihmisen ajatukset alkoivat pyöriä vain ja ainoastaan oman navan ympärillä.

Sinä _häpeät_ ”ystäväsi” sairautta? Hävettääkö sinua myös julkisen paikan keskustelut sytostaattihoidoista - syöpäsairaat ovat tosi itsekeskeisiä?

Voi ihmistä. Voi ihmisyyttä.

Siis mä oon tämän aiemman kommentin kirjoittaja. Luulen ettei tässä tarkoiteta niinkään häpeää vaan ihmetellään sitä, että kaverin itsesuojeluvaisto on kokonaan kadonuut. Bussissahan voi olla joku, jonka korviin tällaiset puheet eivät todellakaan ole tarkoitettu (esim. sen kaverin oma asiakas tai potilas, tai ex-puoliso, tai potentiaalinen työnantaja).

Ja juuri tämä itsekeskeisyys. Mulle itsekeskeisyyden huippu oli se, kun äitini oli meillä kylässä (hän asuu ulkomailla ja näemme kerran vuodessa) ja tämä kaveri tiesi, että vietän ko. viikonlopun äitini kanssa. Kerroin sen kaverille etukäteen, etten ehdi silloin soitella vaan nautin ajasta äitini kanssa. No hän kuitenkin soitti ja kysyi: niin, nyt kun äitisi on teillä niin et varmaan ehdi käydä kylässä? Joo no ehkä oma äiti menee nyt sinun masennuksesi edelle.

Entä syöpäpuheet, ovatko nekin salaisia? Kyllä tuolla kommentilla selkeästi viitattiin, että aiheesta puhuminen ääneen on noloa. Ei se ole - sairaus siinä kuin muutkin. Kuuntelija häpeämässä on nolo, epäihminen.

Koen muut ihmiset raskaina, enkä jaksa tai tahdo nähdä oikeastaan ketään niistäkään, jotka jaksavat pitää yhteyttä. Yksi lapsuudenystävä minulla on, siinä ainoa, jonka oikeasti koen ystäväkseni ja jota joskus jaksan nähdä. Jos hän joskus muuttaa pois paikkakunnalta tai tiemme muuten erkanevat, jään ystävättä ja sitten pitää kyllä keksiä, mistä ihmeestä löydän korvaavan ihmissuhteen.

Ei ole ollut ystäviä vuosikausiin, enkä osaa muodostaa ystävyyssuhteita. Nykyään sentään kykenen normaaliin sosiaaliseen kanssakäyntiin mm. työpaikalla, vuosia olin niin lukossa ja ahdistunut, etten toisinaan saanut edes sanaa suustani. Avopuoliso on, mutta kaipaisin muutakin seuraa. Tekisi parisuhteellekin hyvää saada omia menoja. Huonossa vaiheessa muut ihmiset eivät edes kiinnostaneet ja yksinäisyyteen tottui ja turtui. Kuntoutumisen myötä voisin olla taas valmis ystävyyteen, mutta ei ole helppoa varsinkaan, kun ajattelen edelleen, etten ole kiinnostava ja hauska ihminen, vaan pakollinen paha työpaikalla, sukujuhlissa ym. enkä uskalla tehdä alotteita esim. pyytää kahville, kun pelkään pettymyksiä ja torjutuksi tulemista.

Mitkä ihmeen mielenterveysongelmaiset? Mulle ollaan ainakin oltu ilkitä, siitä mun kaikki vaikeuteni "mielenterveysongelmat" johtuu. Ei minusta, eikä mun mielenterveydestäni. Jos teilläei ole virallisesti jotain bipoa tai muuta diagnosoitua mt-ongelmaa, niin ette te ole mt-ongelmaisia, vaan ilkeiden väärinkäyttäytyjien uhreja. Siitä voi nousta, vaikkei se helppoa olekaan ja ympärillä olevat ihmiset usein haukkuvat teitä päästäkseen piinasta, jonka heissä aiheuttaa se, kun he eivät kestä nähdä omaa empatiakyvyttömyyttään suhteenne. Minulla on ainoastaan masnnusdiagnooseja, ei ole edes pershärö-diagnooseja ja mt-potilaana minäkin olen itseäni tavallaan pitänyt. Vaikka oikeasti olen aina tiennyt, että mulle on aiheutettu kaikki ne vaikeudet, joista tässäkin ketjussa puhutaan, olemalla mulle ilkeitä. Teillä on varmasti samoin.

t.kristallikissa

"Ystävät" hylkäävät mt-ongelmaiset.