Keski-ikäiset, peruskoulun koululiikunnan muistelua - millaista oli, mitä tehtiin ja innostiko liikkumaan?

Muistanko oikein, että joskus viime vuosituhannella oli peruskoulussa liikuntapäivät, jolloin vuodenajasta riippuen koko päivä vain liikuttiin, joko hiihtoa tai kesäaikaan yleisurheilua ulkokentällä. Ei ollut muita tunteja vaan liikuntaa koko päivä ja tottakai, kilpaileminen oli olennainen osa päivää ja tuloslistat seinällä.

Suorituskeskeistä ja kilpailuhenkistä oli. Kukaan ei saanut arvosanaksi 10, vaikka luokallani ja rinnakkaisluokalla muutama tyyppi kilpaili suomenmestaruustasolla lajeissaan. Meitä kömpelöitä ja vähemmän urheilullisesti lahjakkaita opettaja haukkui päin naamaa. Tamburiinia en muista, mutta telinevoimistelua oli kyllä. Pesistä, yleisurheilua, lentistä, korista, hiihtoa, luistelua, sählyä ja pari kertaa vuodessa käytiin uimassa. Ennen kouluun menoa ja vielä 1 ja 2 luokalla liikuin paljon ja mielläni koska en tiennyt olevani siinä järkyttävän huono. Koululiikunta vei liikunnan ilon pitkäksi aikaa :(

Koululiikunta sai minut vihaamaan kaikkea liikuntaa tosi pitkäksi ajaksi. Vasta yli kolmekymppisenä ostin lenkkarit ja aloin tehdä kävelylenkkejä. Nyt 45 vuotiaana harrastan vaan muutamia itselleni mieluisiä lajeja, sauvakävelyä, vesijuoksua ja lenkkeilyä. Minkäänlaisiin ryhmäliikuntapaikkoihin ja tunneille en pysty menemään, heti tuntuu painajaismaiselta. Pelkkä liikuntasalin haju saa ikävät muistot kouluajoilta aktivoitumaan.

Tamburiinin tahtiin tosiaan marssittiin, kaikki pallopelit oli hirveitä, olin hintelä ja arka, suorastaan väistelin palloa koripallo, pesäpallo, hyi mitä lajeja! Ja tietenkin olin aina se jota ei haluttu joukkueeseen. Telinevoimistelu, pukkihypyt ja kiipeileminen köysissä...uh... Hiihto ja pakolliset kilpailut, aina viimeinen. Luistelu oli ainut laji josta tykkäsin.

Kaikkihan osaa tehdä spagaatin ja sillan ja ellei osaa tai on liian kankea, niin opettaja vääntää oikeaan asentoon. Kellään ei myöskään ole korkean paikan kammoa tai huonoja käsivoimia, joten katonrajaan vaan köydellä. Myöskään koululääkärintodistus jalasta, kädestä, selästä ei ole riittävä syy olla osallistumatta liikuntatunnille.

Mahtaisiko takavuosien liikunnanopetus ja opettajien käytännöt olla hyväksyttyjä nykyään?

Kansakoulun parilla ekalla luokalla mentiin enemmän tamburiinin tahtiin, kun liikuntatunteja veti oma luokanvalvoja (nainen) ja tunnit oli tyttöjen kanssa yhteiset. Kolmannella me pojat saatiin ihan oma liikunnanopettaja (tytöistä en muista tuliko heillekin erillinen liikunnanopettaja, vai jatkoivatko luokanvalvojan opeilla), jolloin alkoi olemaan enempi urheilupainotteista ja meitä poikia kiinnostavia juttuja.

Keskikoulussa/perusloulussa (vaihtui peruskouluksi keskikoulun puolivälissä) taas meillä oli tosi rento opettaja ja saatiin lähes täysin itse päättää, mitä tehdään ja koripalloa ja jalkapalloahan se pääasiassa oli. Ne joita ei liikunta kiinnostanut, kävivät kävelemässä muutaman kilometrin lenkin. Mulla oli keskikoulussa liikunta aina kymppi ja ainoat tunnit, jotka koulussa ylipäätään kiinnosti. Muistelen liikuntatunteja erittäin lämmöllä ja en olisi laittanut lainkaan pahaksi vaikka liikuntaa olisi ollut 20 tuntia viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Muistanko oikein, että joskus viime vuosituhannella oli peruskoulussa liikuntapäivät, jolloin vuodenajasta riippuen koko päivä vain liikuttiin, joko hiihtoa tai kesäaikaan yleisurheilua ulkokentällä. Ei ollut muita tunteja vaan liikuntaa koko päivä ja tottakai, kilpaileminen oli olennainen osa päivää ja tuloslistat seinällä.

Toki siis kerran vuodessa oli koulun yu-kisat ja hiihdossakin kisailtiin kansakoulussa, jos siis näitä tarkoitit, mutta ne siis vain kerran lukukaudessa. Näiden lisäksi oli koulujen välisiä kilpailija, mutta niihin lähti vain koulun parhaat eri luokka-asteilta. Niissä tuli rampattua, koska pääsi luistamaan muilta tunneilta, ne muut tunnit kun ei napanneet pätkääkään, sen sijaan kaikenlainen urheilu kiinnosti kyllä. Näin siis 70-luvulla. Sen jälkeisistä ajoista en tiedä, kun minun koulutaipaleeni päättyi perukoulun osalta 1979.

Yläkoulu: syksyllä jalkapalloa, talvella jääpalloa, keväällä jalkapalloa. Syksyllä myös pakolliset yleisurheilut cooperintesteineen. Ja kun ei voinut olla ulkona niin koripalloa. Kevättalvella sai käydä pari kertaa hiihtämässä, mutta se oli jääpallovalmentaja pätevyyden omaavalle opettajalle paremminkin miinusta.

Joissakin kouluissa on tosiaan ollut tuo valinnanvapaus, tyyliin saa mennä uimaan tai kävelemään jos ei koululiikunta kiinnostanut. Lienee kuitenkin ollut harvinaista.

Ajatelkaa, että vielä -90-luvulla koululiikunta oli pakollinen oppiaine ylioppilaille, jotka jatko-opiskelivat silloisella keskiasteella opistossa. Siis insinööreiksi, teknikoiksi ja merkonomeiksi. Aikuisten ihmisten oli pakko jumpata opiskellessaan ammattiin :D Tosin silloin sai jo valita, meneekö uimaan, salille vaiko pelaamaan luokan kanssa pesistä, mutta ihan voi liikunnasta saada hylätynkin ja valmistuminen jäi liikuntanumerosta kiinni jos ei osallistunut riittävästi liikuntatunneille. Sehän se onkin olennainen osa ammattitaitoa vaikkapa insinöörillä.

1-2 luokilla eläkeikää lähestyvä opettaja veti kaikki liikuntatunnit tamburiinin ja hernepussien avulla :-) Näistä jäi kuitenkin paras muisto koululiikunnasta, koska opettaja oli mukava eikä silloin kilpailtu.

3-9 luokilla liikunta oli lähinnä suoritusten mittaamista kylmiltään, ilman harjoittelua. Opettaja seisoi kentän/salin laidalla ja merkitsi tulokset vihkoon, oppilaat seisoivat pituusjonossa ja tekivät vuorollaan sen yhden mitattavan suorituksen. Tätä metodia sovellettiin yleisurheilussa, juoksussa (cooperin testi) ja telinevoimistelussa. Pelattiin myös pallopelejä (pesis, lentopallo, koripallo), myös kylmiltään ja ilman sääntöjen opettamista. Joka vuosi oli kaikille pakolliset maastojuoksu- ja hiihtokilpailut, joiden tuloslistat laitettiin koulun seinälle, ja talviurheilupäivä, jolloin kaikki hiihtivät 20 km lenkin, myös ne 7-vuotiaat, jotka hädin tuskin pysyivät suksilla.

Joukkueet jaettiin tietenkin aina ns. kunujaolla, joka mukavasti korosti kunkin oppilaan asemaa nokkimisjärjestyksessä. Opettaja antoi aina samojen oppilaiden valita joukkueet ja aina samat jäivät viimeiseksi.

Koululiikunnasta jäi minulle pysyvä kammo pallopeleihin, yleisurheiluun ja telinevoimisteluun ja olin pitkään kokonaan harrastamatta liikuntaa ihan vain siitä riemusta kun ei enää ollut pakko. Aikuisemmalla iällä olen innostunut itselleni sopivista liikuntamuodoista.

Omien lasteni liikuntatunnit ovat pääsääntöisesti olleet paljon järkevämpiä. Tosin esikoisen eläkeikäinen liikanmaikka veti yläkoulussa välillä aika nostalgisen tuntuisia liikuntatunteja, joissa lähinnä vain merkittiin ylös suorituksia ja niiden virheitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistanko oikein, että joskus viime vuosituhannella oli peruskoulussa liikuntapäivät, jolloin vuodenajasta riippuen koko päivä vain liikuttiin, joko hiihtoa tai kesäaikaan yleisurheilua ulkokentällä. Ei ollut muita tunteja vaan liikuntaa koko päivä ja tottakai, kilpaileminen oli olennainen osa päivää ja tuloslistat seinällä.

Toki siis kerran vuodessa oli koulun yu-kisat ja hiihdossakin kisailtiin kansakoulussa, jos siis näitä tarkoitit, mutta ne siis vain kerran lukukaudessa. Näiden lisäksi oli koulujen välisiä kilpailija, mutta niihin lähti vain koulun parhaat eri luokka-asteilta. Niissä tuli rampattua, koska pääsi luistamaan muilta tunneilta, ne muut tunnit kun ei napanneet pätkääkään, sen sijaan kaikenlainen urheilu kiinnosti kyllä. Näin siis 70-luvulla. Sen jälkeisistä ajoista en tiedä, kun minun koulutaipaleeni päättyi perukoulun osalta 1979.

Oli vielä peruskoulussakin ja nimenomaan niin että syyslukukaudella oli muistaakseni hiihto ja keväällä yleisurheilu. Hiihdossa hiihtivät kaikki saman matkan, mutta yleisurheilussa sai valita lajin vai oliko peräti kaksi lajia kun oli otettava.

Tulokset olivat kyllä oudon tärkeässä roolissa. Toki muissakin oppiaineissa opettajat aina kertoivat kokeiden tulokset koko luokalle, kiitettävän saaneet lueteltiin ja äidinkielen ainekirjoituksessa kiitettävän saaneiden piti lukea aineensa luokan edessä. Ja ei, kiitettävän saaminen ei tarkoittanut = suosittu oppilas, vaan jollakin omituisella logiikalla arvosanoistaan saivat kuulla v-tuilua niin huonoimmat oppilaat kuin kiitettävienkin saajat.

Tämä ei nyt suoranaisesti aiheeseen liity, mutta musiikkitunnilla oli laulukokeet, jossa jokainen lauloi vuorollaan koekappaleen muiden kuunnellessa ja se sitten siinä arvosteltiin luokan kuullen. Ei tuohon aikaan ollut esiintymiskammoisia vaan siinähän lauloit jos halusit arvosanan saada.

Minkäköhän vuoksi tuo oppilaiden "paremmuusjärjestys" oli niin tärkeää tuoda esille?

"ja talviurheilupäivä, jolloin kaikki hiihtivät 20 km lenkin, myös ne 7-vuotiaat, jotka hädin tuskin pysyivät suksilla."

Tämä.

Oli jotenkin todella omituista, että riippumatta luokka-asteesta juurikin tuo hiihtomatka oli kaikille sama, oli sitten ekalla tai ysillä. Samoin telinevoimistelussa puomit ja pukki ja mitä olikaan, olivat samalla korkeudella kaikille, oli sitten lyhyt tai pitkä koululainen. Jo lähtökohtaisesti onnistumisen ja hyvän suorituksen tasapuoliset mahdollisuudet olivat olemattomat.

Olikohan liikunnanopettajan kelpoisuusvaatimuksena tuolloin kuivakka olemus, kiukkuinen luonne ja ilottomuus?

Vierailija kirjoitti:

Paukuttiko opettaja tamburiinia vai mikä nyt olikaan ja juostiin ympäri haisevaa liikuntasalia (joka toimi kätevästi myös juhlasalina), tehtiinkö liikuntatestejä joiden tulos kertoi kuinka monta % samanikäisistä on itseä parempia/huonompia, luisteltiinko huonosti jäädytetyllä möykkyjäällä, pelattiinko pallopelejä oletuksella että kaikki osaavat säännöt (eivätkä kaikki kuitenkaan osanneet)?

Vastaukset: 

kyllä ja kyllä,

kyllä (tulokset vielä kerrottiin ääneen kaikille),

ei - meidän kentän jää oli yllättävän hyvässä kunnossa,

kyllä eikä sääntöjä koskaan opetettu.

Bonuksena se, että kun olin muita tyttöjä isompi ja vähemmän liikunnallinen (kömpelömpi) jäin aina joukkueiden valinnassa viimeiseksi. Minua ei valittu, minut jouduttiin ottamaan. Ohjeena aina pesäpalloakin pelatessa ns. omalta joukkueelta oli se, että "menet tuonne taakse seisomaan äläkä vain pilaa meidän peliä".

Seisoin sitten siellä ja piirtelin hiekkaan aikani kuluksi. En muuten vieläkään osaa pesäpallon sääntöjä enkä oppinut lyömään (koska sitäkään ei opetettu). Turhaa kuraa koko koululiikunta. Tunnit olisi voinut käyttää hyödyllisemminkin vaikka äikkään tai historiaan tai kieliin.

Markus Kajoa lainatakseni: nyt jos kysyttäisiin, että peruskoulun liikuntatunnit vai kuula kalloon, niin ilman muuta kuula kalloon.

Vierailija kirjoitti:

Olikohan liikunnanopettajan kelpoisuusvaatimuksena tuolloin kuivakka olemus, kiukkuinen luonne ja ilottomuus?

Oli varmaankin. Meidän liikuntaopettajamme oli keski-ikää lähentelevä vihamielinen eukko, joka ilmeisesti oli epäonnistunut urheilijana.

/35

Se saamarin pukkihyppely, luokan pullea poika pamahti siihen munat edellä ja jäi killumaan tuskasta mykkänä pukin päälle, muut pojat ulvoivat naurusta ja opettaja huuteli " Älkää nyt viitsikö? Janne.. haluatko terkkarille?" Ja telinevoimistelu, kerran tipuin niskat edellä niin hurjannäköisesti että jos en olisi kömpinyt heti ylös  kaikki olisivat luulleet minun taittaneen niskani !  

Liikunnanope oli mies,  aikoinaan menestynyt liikunnassa ja aikonut  huippuhiihtäjäksi mutta tapaturma katkaisi uran , joten pestautui liikunnanopettajaksi jotta sai purkaa kaunojaan teineihin ! Reilu meininki..

Ukko oli ihan täysi natsi, liikunnantunnit vedettiin läpi verenmaku suussa  koska tyypin tiedettiin pitävän "jäät tänne koulun jälkeen juoksemaan kenttää ympäri!"-uhkauksensa.  80-luku, opettaja aukroriteetti joten vanhemmille ei auttanut valittaa... 

Joku toi esiin suihkun pakollisuuden - samaa ihmettelen. Suihkutila oli iso huone jonka seinissä suihkuja tai mitä olivatkaan ja ei siellä mitään kunnon peseytymistä voinut tehdä vaan mentiin vaan kävellen vesisuihkusta ja siinä se "suihku", mutta pakko oli mennä, vaikka olisi ollut viimeinen oppitunti päivässä ja ulkona pakkanen.

Jos liikuntatunnilla vaikka teloi nilkan tai käden, se oli voivoi ja kouluterkkarille. Ei kukaan kysellyt, missä tilanteessa ja oliko olosuhteet asialliset vaiko laitettu oppilas tekemään jotakin, jota ei kunnolla osaa ja siitä johtui telominen eikä opettajaakaan asia haitannut. Mitäs oli oppilas niin kömpelö ettei osannut aitajuosta/jättiläistä puomilla/kaunoluisteluhyppyä kierteellä.

Luistelutunnit oli harvoin pitemmän matkan päässä oikealla luistinradalla, vaan useimmiten koulun vieressä olevalla talkkarin (huonosti kuoppaiseksi) jäädyttämällä kentällä. Ei siellä mitään luistelemaan oppinut saati siitä pitänyt kun tekniikkaa tärkeämpää oli pysyä pystyssä kaikkien kuoppien ja möykkyjen keskellä. Ja kypäriähän ei tunnettukaan.

Tytöillä oli mies liikunnanopettajana. Vai olikohan se edes liikunnanopettaja, taisi olla luokanopettaja, joka opetti kaikki muutkin aineet.

Onko nykyäänkin mahdollista?

80 ja 90 luvun taitteessa seinäjoella koululiikunta oli kivaa. Hiihtoa, jääkiekkoa, pesäpalloa, korista, lentopalloa, yleisurheilua (ei heittolajeja), telinevoimistelua, sählyä, uinti jne. Ei kuntosalia. Innosti kyllä liikkumaan, mutta liikuttiin kyllä muutenkin vapaa-ajalla.

Tamburiinin muistan :-). Amerikkalaista jalkapalloa kokeiltiin kerran, mutta ei tullut mitään, kun ei saanut toisiin koskea!

Ketään ei pilkattu eikä tuloksia julkistettu.

N40