Uskomatonta. Soitin ystäväni, joka haluaa kuolla puolesta päivystykseen ja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä valtuuksilla selvittelet tilannetta? Ei sinulle anneta tietoja - et ole lähiomainen!

Ei mene aina näin, että vain lähiomainen saa tietoja. Riippuu täysin tilanteesta. Tälläiset valtuudet voi halutessaan antaa muillekin. Eihän vakuutusedutkaan automaattisesti mene lähiomaiselle, vaikka usein näin  onkin tietysti.

Kokeiles soittaa naapurin terveyteen liittyen sairaalan osastolle ja kysyä vointia. Jep. Sama vanha trolli.

Riippuu ihan siitä kuka on merkitty lähiomaiseksi/yhteyshenkilöksi. Lähiomaisena voi myös olla naapuri

- ohis, ex-osastonsihteeri

Vierailija kirjoitti:

Meidän naapurikerrostalossa joku hyppäsi kahdeksannesta alas. Noin vaan keskellä päivää leikkivien lasten eteen. Onneksi ei kenenkään päälle.

Suren kyllä ihmisen kuolemaa mutta toisaalta ihminen, joka tarkoituksella aiheuttaa traumoja muille,varsinkin lapsille, ei empatiapisteitä saa. Vrt. junan eteen hyppääjät ja rekkaa päin ajajat.

Minä taas nostan hattua kaikille tämmöisille kunhan eivät fyysisesti satuta ketään. Nykyihmiset ovat liian etääntyneitä kuolemasta, kun hyvät luterilaiset vievät itsemurhansakin verhojen taakse. Niin kauan kun hyvään kuolemaan ei saa avustusta, on se tuotava kaikkien nähtäville. Ehkä jossain vaiheessa ihmiset ymmärtävät

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista kirjoitustaitooni liittyen. On vähän hätä kädessä täällä ja halusin avautua, joten ei ehkä siksi oikeinkirjoitus täysin hallinnassa tänään. Mutta kyseessä siis ystäväni, jolla mennyt huonosti pitkään ja tänään soitti minulle ja kertoi harkitsevansa hyppäämistä junan alle. Emme ole samassa kaupungissa nyt joten soitin hänen puolestaan päivystykseen ja sieltä käskivät odottelemaan huomiseen. Nyt, jos jotain tapahtuu, niin arvatkaa syytänkö itseäni lopun elämääni. Ap

Sanoivatko mitä sitten huomenna pitää tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista kirjoitustaitooni liittyen. On vähän hätä kädessä täällä ja halusin avautua, joten ei ehkä siksi oikeinkirjoitus täysin hallinnassa tänään. Mutta kyseessä siis ystäväni, jolla mennyt huonosti pitkään ja tänään soitti minulle ja kertoi harkitsevansa hyppäämistä junan alle. Emme ole samassa kaupungissa nyt joten soitin hänen puolestaan päivystykseen ja sieltä käskivät odottelemaan huomiseen. Nyt, jos jotain tapahtuu, niin arvatkaa syytänkö itseäni lopun elämääni. Ap

Sanoivatko mitä sitten huomenna pitää tehdä?

Olettaisin, että pitivät tapausta kiireettömänä, eli ei päivystys asiana. Ap

Vierailija kirjoitti:

En ihmettele yhtään. Mut lähetettiin kotiin Aurorasta itsariyrityksen jälkeen, koska "et sä enää tänään itteäs tapa".

Päivystyksestä on myös lähetetty kotiin koska "sulla oli tää sama, paha ahdistusongelma vuosi sitten jo eikä sille nyt oikein voi tehdä mitään".

Sitten ihmetellään, miksi kansa hakee apua huumeista ja alkoholista...

Fiksuu porukkaahan siellä oli. Vai kummitusko siellä kirjottelee?

Valitettavasti näin usein toimitaan, pitää siis todella olla jo yrittänyt itsrmurhaa ennen kuin mitään apua tarjotaan. Onko mitään psykiatrian asiakkuutta, jonne voisit soittaa ja saada jonkin kiireellisen ajan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi huomionhaku on tässä aiheessa ihan myrkkyä monelle? Jumaliste, jos psykkisesti sairas ihminen käyttää äärimmäisiä keinoja saadakseen huomiota, niin hän todellakin tarvitsee sitä. ei se ole mikään käppäisen hoitajan oma sherlock-mysteeri, joka ratkeaa diagnosoimalla vaan potilalle huomiontarpeen. Joku syy siihen on. Onko se sitten akuutti ahdistus, pershärö, skitsofrenia, epätoivo ja pelko tai mikä vaan, niin syy sille on ja se ihminen tarvitsee siihen apua. 

 

Se huomionhakuisuus on äärimmäisen raskasta läheisille, varsinkin kun se on jatkuvaa. Esim. kun ihminen soittaa ja laittaa monta kertaa päivässä viestiä tms. Siinä on myös sen läheisenkin mielenterveys helisemässä. Ketään ei voi sitä paitsi pelastaa vastoin tahtoa. On niitä, jotka eivät apua halua ottaa vastaan vaan sama rumba jatkuu ja jatkuu. Kukaan ei jaksa olla loputtomasti apu/tuki/turva/pelastaja tällaiselle henkilölle. Pahimmassa tapauksessa siinä sairastuu itsekin. 

Tämä on tietysti totta. Ongelma on terveydenhuollon budjetti. Ammatti-ihmisiä pitäisi olla riittävästi, jotta omaiset voisivat jatkaa lapsena, puolisona, sisaruksena tai vanhempana olemista sairastuneelle, eikä joutua jatkuvaan hoitajan ja auttajan rooliin.

Kyseenalaistaisin vähän tätä yleisesti käytettyä sanaa, etteivät ihmiset "halua" ottaa apua vastaan. Minusta kyse on ehkä ennemmin siitä, etteivät nämä ihmiset pysty mitenkään kuvitella toisenlaista elämää, eivät ehkä edes ymmärrä mitä avun vastaanottaminen tarkoittaa tai se apu, mitä tarjotaan on liian abstraktia, kun ei pysty näkemään, miten tilanne voisi kehittyä, jos ottaisi avun vastaan. Päihde- ja mielenterveysongelmaiset eivät oireiltaan välttämättä ollenkaan pysty arvioimaan omaa etuaan.

Sehän se on.  Ja siksi monenkaan kohdalla ei esim. valinnanvapaus toimi, mutta pakkohoitoon joutuu tänä päivänä harva. Aika pian kotiutetaan sairaalasta ns. kadulle tai omaisten hoiviin, vaikka olisi kuinka itsetuhoinen. Tukitoimet ovat tänä päivänä todella riittämättömiä ja se on raskasta sekä sairastuneelle että omaisille. 

Tosiasia on että julkinen terveydenhuolto on pahasti rempallaan ja psykiatrinen hoito täysin ala-arvoista. Toivottavasti edes sote tuo tähän jotain helpotusta. Mt-potilaat ajetaan avohoidossa niin hajalle, että lopulta ei jää muuta keinoa kuin itsetuhoisuus, eikä silloinkaan välttämättä saa apua. Mitä hoitoa masentunut, ahdistunut, jopa psykoottisista oireista kärsivä Suomessa saa? Liian pienelle annokselle kirjoitetun reseptin (koska tk-lääkäreiden tietämys mt-ongelmista on todella vajavaista) ja pari keskusteluaikaa sairaanhoitajalle. Jos mitä tahansa vakavaa somaattista sairautta hoidettaisiin näin ala-arvoisesti, se olisi skandaali. Jos epäillään sydänkohtausta, viedään ambulanssilla sairaalaan, otetaan sydänfilmi ja tarvittaessa osastolle. Itsemurhasta puhuva jätetään läheisten hoiviin - jos heitä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö toisaalta ole totta, että ne itsemurhayrityksiä huomion takia suunnittelevat ovat jonkinlaisen avun tarpeessa hekin? Vai onko teidän mielestä sellainen ihminen psyykkisesti terve ja hyvinvoiva?

Ei ole hyvinvoiva. Eri asia sitten, onko kyseessä hoidettava sairaus. Vai vaan raskas elämäntilanne, elämästä ei ehkä tullut mitään sinne päinkään kun halusi, mitä ne hoitajat tuohon voivat? Pitää kädestä? Kyllä, mutta kun ei ole resursseja tehdä sitä päiviä-kuukausia-vuosikausia, niin eihän ne voi muuta kun kotiuttaa.

Jos ihmisellä on vaikka rahaongelmia, päihdeongelmia, perheongelmia jne, niin mitäpä hoitaja tai lääkäri tuohon voi. Jonkun elämä voi olla niin raiteiltaan, ettei mikään tukitoimi riitä tilanteen korjaamiseen. Joku ei jaksa jatkaa, koska ihan realistisesti näkee, ettei elämästä koskaan tule edes siedettävän hyvää. Onko siihen kenellekään oikeutta puuttua ja vaatia, että pysyttele vaan hengissä, jotta MINULLE ei tule paha mieli?

Vittu mitä kyynistä paskaa!

Suomen julkinen mielenterveyshoito on retuperällä. 

Lähde sinne paikan päälle.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni on kärsinyt mt-ongelmista vuosia. Soitti noin kuukausi sitten sekavana, ettei jaksa enää. Oli syönyt kaikki kotoaan löytäneensä lääkkeet, rauhoittavia, särkylääkkeitä, psykoosilääkkeitä jne. Vein ensiapuun ja keräsin mukaan tyhjät pilleripurkit.

Ensiavussa lääkäri pyöritteli purkkeja ja naurahti, ettei hätää. Kokteili ei tapa, kaveri varmaan nukkuu kyllä pitkään ja pää voi olla kipeä herätessä. Kiitos ja näkemiin.

Vuosia mielenterveysongelmista kärsinyt tietää kyllä millä lääkkeillä lähtee henki, millä ei. Lääkärikin sen tiesi. Jos mt-ongelmainen "yrittää itsaria" jollain muulla kuin litiumilla (tai moclobemidilla tms.), on aika selvää että kyseessä on joko vahinkoöveri tai huomionhaku. 

Voi ap, tiedän mitä käyt läpi. Minun siskoni yritti muutama viikko sitten itsemurhaa. Sain hänen kaveriltaan viestin, että on uhkaillut, mutta hän ei tiedä yhtään missä siskoni nykyään asuu. Minä sitten soitin paniikissa hätäkeskukseen. Siskoni oli vetänyt jotain lääkkeitä ja alkoholia sekaisin ja jouduttiin elvyttämään. Tuo yö oli ihan kamala, kun vain odotin tietoja, että onko hän edes hengissä. 

Nyt sisko on onneksi saanut apua. Olen kuitenkin itse aika romuna, koska pelkään, että apu ei ole riittävää ja sisko joskus vielä onnistuu aikeissaan. Joudunko pelkäämään loppuelämäni, että koska niin käy?

Voimia sinulle. Niitä tarvitaan. Muista myös itse hakea keskusteluapua jos sitä tarvitset. Omaa jaksamistaan ei saisi unohtaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö toisaalta ole totta, että ne itsemurhayrityksiä huomion takia suunnittelevat ovat jonkinlaisen avun tarpeessa hekin? Vai onko teidän mielestä sellainen ihminen psyykkisesti terve ja hyvinvoiva?

Ei ole hyvinvoiva. Eri asia sitten, onko kyseessä hoidettava sairaus. Vai vaan raskas elämäntilanne, elämästä ei ehkä tullut mitään sinne päinkään kun halusi, mitä ne hoitajat tuohon voivat? Pitää kädestä? Kyllä, mutta kun ei ole resursseja tehdä sitä päiviä-kuukausia-vuosikausia, niin eihän ne voi muuta kun kotiuttaa.

Jos ihmisellä on vaikka rahaongelmia, päihdeongelmia, perheongelmia jne, niin mitäpä hoitaja tai lääkäri tuohon voi. Jonkun elämä voi olla niin raiteiltaan, ettei mikään tukitoimi riitä tilanteen korjaamiseen. Joku ei jaksa jatkaa, koska ihan realistisesti näkee, ettei elämästä koskaan tule edes siedettävän hyvää. Onko siihen kenellekään oikeutta puuttua ja vaatia, että pysyttele vaan hengissä, jotta MINULLE ei tule paha mieli?

Ei yksi lääkäri tai hoitajat muuta voikaan kun pelastaa ihmisen hengen silloin kun hänet tuodaan sairaalaan.

Yhteiskunnasta puuttuu taho, joka todella tukisi kokonaisvaltaisesti vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä, joka antaisi niitä eväitä elämään, jotka on jääneet lapsuudessa ja nuoruudessa puuttumaan.

Eniten tietysti auttaisi, jos ennaltaehkäisevään terveydenhuoltoon ja varhaiseen puuttumiseen olisi resursseja siten, ettei kukaan lapsi pääsisi kasvamaan sellaiseksi aikuiseksi, jonka elämä on yhtä sotkua, sairautta ja kärsimystä. Lasta ja nuorta on vielä paljon helpompaa (ja kustannustehokkaampaa!) tukea pääsemään epäedullisesta sosio-ekonomisesta taustasta ja vaikeista elämänkokemuksista omaan elämäänsä ja potentiaaliinsa kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ihmettele yhtään. Mut lähetettiin kotiin Aurorasta itsariyrityksen jälkeen, koska "et sä enää tänään itteäs tapa".

Päivystyksestä on myös lähetetty kotiin koska "sulla oli tää sama, paha ahdistusongelma vuosi sitten jo eikä sille nyt oikein voi tehdä mitään".

Sitten ihmetellään, miksi kansa hakee apua huumeista ja alkoholista...

Fiksuu porukkaahan siellä oli. Vai kummitusko siellä kirjottelee?

En tiedä, trollaatko, vastaan oletuksella, että et.

Jos ihminen saa apua ja tukea sitä pyytäessään, se voi merkitä eroa esimerkiksi sen kannalta, onko hän työkykyinen vai työkyvytön parin vuoden päästä. Jatkuvasti ilman apua jääminen pahentaa ahdistusta ja riski työkyvyttömyyteen kasvaa. Itsemurhayritys tai avun hakeminen pelkoon siitä, että vahingoittaa itseään on äärimmäisin avun tarpeen ilmaisu. Jos työkyvyttömyys pitkittyy, on entistä vaikeampi ponnistaa takaisin keskimääräiseen työ- ja toimintakykyyn, minkä oletan olevan useimpien mielestä niin eettisistä kuin kansantaloudellisistakin syistä vältettävä asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö toisaalta ole totta, että ne itsemurhayrityksiä huomion takia suunnittelevat ovat jonkinlaisen avun tarpeessa hekin? Vai onko teidän mielestä sellainen ihminen psyykkisesti terve ja hyvinvoiva?

Ei ole hyvinvoiva. Eri asia sitten, onko kyseessä hoidettava sairaus. Vai vaan raskas elämäntilanne, elämästä ei ehkä tullut mitään sinne päinkään kun halusi, mitä ne hoitajat tuohon voivat? Pitää kädestä? Kyllä, mutta kun ei ole resursseja tehdä sitä päiviä-kuukausia-vuosikausia, niin eihän ne voi muuta kun kotiuttaa.

Jos ihmisellä on vaikka rahaongelmia, päihdeongelmia, perheongelmia jne, niin mitäpä hoitaja tai lääkäri tuohon voi. Jonkun elämä voi olla niin raiteiltaan, ettei mikään tukitoimi riitä tilanteen korjaamiseen. Joku ei jaksa jatkaa, koska ihan realistisesti näkee, ettei elämästä koskaan tule edes siedettävän hyvää. Onko siihen kenellekään oikeutta puuttua ja vaatia, että pysyttele vaan hengissä, jotta MINULLE ei tule paha mieli?

Oikeiston edustaja ratkoo ihmisten ongelmia näin. En äänestä teitä missään vaaleissa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mitä mielestäsi olin tehnyt ansaitakseni tuon? Rakastanut liikaa?"

Minä minä minä. Toinen t*ppoi itsensä ja sinä suret itseäsi :D "Rakastanut liikaa?" Voi jessus...

Niin. Suren itseäni, koska joudun tämän trauman kanssa elämään loppuelämäni. Sinua se tietysti ei haittaa. Itsemurha ei ole vain henkilökohtainen asia, koska se vaikuttaa niin paljon kaikkiin läheisiin.

:D Voi kuule joudun se minäkin elämään loppuelämäni sen trauman kanssa, että päiväkotikaveri kuoli täysin yllättäen, ilman mitään sairautta tai onnettomuutta. Mikään ei viitannut lähestyvään kuolemaan.

Pieni hetki sitten täysi-ikäistynyt, minun ikäiseni henkilö. En minä silti itseäni sure, vaikka järkytys oli valtava ja meni monta vuotta, että opin hyväksymään ja ymmärtämään asian. Tänäkin päivänä mietin häntä usein. Eikä asia tunnu vieläkään täysin todelliselta, jos rehellisiä ollaan.

Löysitkö hänen ruumiinsa kotoanne ja annoit ensiapua, kuten minä hätäkeskuksen ohjeen mukaisesti tein? Tiedätkö miltä tuntuu antaa suusta suuhun hengitystä kuolleelle ihmiselle ja nähdä hänen katseensa?

Tiedän.

Argumentit ilmeisesti loppui sulta kun rupesit esiintymään toisena kirjoittajana?

Ööööö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mitä mielestäsi olin tehnyt ansaitakseni tuon? Rakastanut liikaa?"

Minä minä minä. Toinen t*ppoi itsensä ja sinä suret itseäsi :D "Rakastanut liikaa?" Voi jessus...

Niin. Suren itseäni, koska joudun tämän trauman kanssa elämään loppuelämäni. Sinua se tietysti ei haittaa. Itsemurha ei ole vain henkilökohtainen asia, koska se vaikuttaa niin paljon kaikkiin läheisiin.

:D Voi kuule joudun se minäkin elämään loppuelämäni sen trauman kanssa, että päiväkotikaveri kuoli täysin yllättäen, ilman mitään sairautta tai onnettomuutta. Mikään ei viitannut lähestyvään kuolemaan.

Pieni hetki sitten täysi-ikäistynyt, minun ikäiseni henkilö. En minä silti itseäni sure, vaikka järkytys oli valtava ja meni monta vuotta, että opin hyväksymään ja ymmärtämään asian. Tänäkin päivänä mietin häntä usein. Eikä asia tunnu vieläkään täysin todelliselta, jos rehellisiä ollaan.

Sinäkö hänet löysit? -eri

Mitä väliä miten asiat tapahtuivat? Joka tapauksessa näin hänen viimeiset sanansa netissä ja sen jälkeen piti totutella siihen faktaan, että hän on poissa eikä tule enää takaisin.

Näit hänen viimeiset sanansa netissä vs yritti elvyttää kuolutta ihmistä suusta suuhun 😀.

Joo, emme sattumoisin olleet enää vanhemmalla iällä tekemisissä muuten kuin netissä.

Säälittävää kilpailla siitä kuka on saanut isoimman trauman :'D

Voitte sanoa mitä ikinä haluatte, mutta minä tiedän että se oli raskasta aikaa ja suuri järkytys nuorelle ihmiselle. En silti ajattele itseäni, vaan häntä.