Lue keskustelun säännöt.
Valmistuin ensimmäiseen ammattiini ja perhettä ei kiinnosta muu kuin pikkusiskon yo-juhlat:(
19.05.2018 |
Olen 28 vuotias nainen ja sain nyt vihdoin itselleni ammatin. Kärsin koko nuoruuteni masennuksesta ja paniikkikohtauksista enkä ikinä saanut kouluja käytyä. Olen ollut työharjoitteluissa ja erilaisilla pajoilla ym. No olo hieman helpotti siinä 26 vuoden iässä ja hain opiskelemaan ja nyt on urakka ohi:) olen älyttömän ylpeä itsestäni että pystyin tähän vaikken olisi ikinä uskonut. Oli todella raskas viimeinen harjoittelu ja meinasin luovuttaa kun vanhat ajatusmallit puski päähän.. välillä itkin koko loppu illan harjoittelun jälkeen ja aamuisin oksensin kun jännitti niin kovasti mennä. Mutta minä en luovuttanut vaan kävin loppuun asti ja nyt minulla on ammatti!! :)
Olen koko ajan tiennyt, että siskoni valmistuu ylioppilaaksi tänä keväänä ja alusta asti tehty perheessä selväksi, että yo-juhlat tulevat ja minun ammattikoulu ei ole iso asia. Muutkin sisarukset on menneet lukion kautta yliopistoon ja vanhemmat ei ole ikinä oikein ymmärtäneet tai tukeneet minua elämässäni koska olen tälläinen "häpeäpilkku"..
Tänään sitten soitin äidille ja onnesta itkien kerroin että valmistuin. Vastaan otto oli "Aha no.... mitkäs on jatkosuunnitelmat?"
Tuli kyllä pahamieli mutta kysyin kuitenkin voisiko minullekin pienet juhlat pitää jos pääsisivät vaikka kahvilla käymään jos tekisin kakun. Eivät ennätä ja kuulemma "ei se ammattikoulun käyminen ole meidän mielestä niin kahvittelun arvoinen "
Juu..pakko oli avautua :'(
Kommentit (322)
Vierailija kirjoitti:
Taitaa olla provo. Kyllä vanhemmat rakastavat yleensä kaikkia lapsiaan.
Vitsi vitsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulinj avauksesta, että kaksi sisarusta, suunnilleen saman ikäiset, valmistuvat molemmat samaan aikaan. Toinen ylioppilaaksi ja toinen amiksesta. Ajattelin, että onpas perseestä ettei vanhemmat noteeraa toista.
Mutta, ap on lähes komekymppinen ihminen. Silloin ihan itse järkätään ne juhlat, mielellään sen lakkiaispäivän jälkeen ja kutsutaan itse ne vieraat jotka juhlaan halutaan.
Järkkäsin kaksi vuotta ap:ta nuorempana itselleni ja miehelleni valmistujaiset yliopistosta. Asuttiin vielä nihkeässä opiskelija-asunnossa, mutta kutsuttiin n. 20 vierasta, tehtiin tarjoilut ja pidettiin juhlat.
Miksi et ap järjestä juhlia esim. viikko lakkiaisten jälkeen?
Yliopistosta valmistuminen ei näemmä vaadi kovin suuria älynlahjoja.
Kyllä älyllä selviää, mutta viisautta tulee kantapään kautta, ellei ole luontainen ominaisuus.
Minusta otettiin jo 10 vuotiaana kuvia sukulaiseni ylioppilaslakki päässä. Vuosina jankattiin kuinka pitäisi olla ja mennä. Kävin myös vasta yli parikymppisenä ammattikoulun ja olen työlistynyt alalleni. Ei mitään juhlia ollut ja enkä edes halunnut mutta närästää kun mummoni vieläkin jaksaa muistuttaa, että mitä minusta olisi voinut tulla. Olen siis kohta 50 vuotias. Vanhan kansan ihmisille taitaa olla tärkeämpää vaan kehuminen muille mitä ne lapsenlapset ovat saaneet aikaiseksi😊 Pää pystyyn ja pidä itse ne juhlat ja kutsut perheesi mukaan.
Onpa ikävää :( Tavallaan ymmärrän tuon yo-juhlahumun - sehän nyt on maan tapa (ja niin meilläkin taas vuoden päästä humutaan lakkiaisia), mutta kyllä ammattiin valmistuminen on vähintäänkin yhtä kova juttu. Itse kun pääsin ylioppilaaksi, yhden luokkakaverini sisko valmistui samaan aikaan ammattiin. Juhlat pidettiin periaatteessa molemmille, mutta tämä sisko taisi saada semmoista kympin lahjakorttia, kun yo sai samassa tilaisuudessa satasen, ja kaikki puhuivat vaan tästä ylioppilaasta. Sisko istui siellä kuin vahinko nurkassa, kun ylioppilaalle pidettiin puheita ja nostettiin maljoja - joku saattoi sivulauseessa mainita "ai niin ja valmistuihan se Leenakin". Meille tuli tästä vähän paha mieli koko kaveriporukalle - varsinkin, kun tämä sisko valmistui todella hyvin arvosanoin ja sai stipedndin, kaveri pääsi juuri ja juuri läpi.
Olisi luullut ja varsinkin toivonut, että asiat olisivat muuttuneet näiden vuosisatojen aikana, mutta näköjään ei. Onnea sinulle kuitenkin valmistumisestasi - se on hieno saavutus!
Vierailija kirjoitti:
Käsittämätöntä, että 28-vuotias edes kehtaa ehdottaa vanhempiaan järjestämään joitain juhlia itselleen.
Ne järjestetään tuossa iässä ihan itse. Ja vertaaminen vielä kotona asuvaan teiniin, joka on kirjoittanut ylioppilaaksi.
Ei ihme, että äiti ei hypi tasajalkaa onnesta.
Mitä nämä "olet ihana/huipputyyppi jne." -kommentit ovat? Mitä ihanaa ja huippua on tuollaisessa luuserissa, joka vielä ruikuttaa mamman perään.
Toki kohteliasuuteen kuuluu silti onnitella, en sitä sano. Mutta, jos ei ole onnittelun arvoista äidin mielestä, niin se on hänen asiansa kuitenkin.
Tämän kaltainen ilkeys ei voi olla todellista - olet varmaan ikävä hahmo jostakin kirjasta.
Vaikka lapseni ovat aikuisia, hea saavat "kehdata" ehdottaa minulle vaikka juhlien järjestämistä tai tulla luokseni huolineen.
Olen tosi surullinen ap:n puolesta, kun hänen äitinsä ei tiedosta oman lapsensa erityisyyttä eikä jaa hänen ilojaan ja surujaan. Voisi ajatella suuren osan ap:n terveyshuolista liittyvän siihen, ettei kotona ole ymmärretty ja tuettu yhtä lapsista, vaikka juuri hän olisi ollut sen tuen tarpeessa.
Lämpimästi onnea, ap, valmistumisesta! Järjestä itse oma pikku juhla johon pyydät ihmisiä, jotka ovat sinua kannustaneet. Juhlia voi vaikka yhden ihmisen kanssa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi olkoon! Hyvä sinä! Ole ylpeä itsestäsi! 😊👌👌🌻🌸🌹🌹
Tämän luettuani tuli mieleen se, kun valmistuin maisteriksi. Olin opiskellut äitini mielestä "väärää" alaa ja liian kauan, eikä töitä ollut valmistumishetkellä tiedossa. Äiti lähes itkien käski minun mennä heti ilmoittautumaan työttömäksi, että saan edes jotain rahaa. Kävelinkin heti paperit saatuani työkkäriin. Se oli masentava päivä. Olinkin jo melkein unohtanut 😕
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa asiaton ja ilkeä kirjoitus. Masennus ei ole oma valinta, vaan sairaus ja on upeaa, että siitä on päässyt yli ja saanut ammatin.
Vieläkö 28-vuotiaana joku itkee vanhempien hyväksyntää? Huoh.
Onnittelut suorituksestasi, hienoa että olet saanut elämän raiteilleen. Mutta yritä tuossa iässä jo itse arvostaa itseäsi niin, ettei vanhempien hyväksyntä määrittele onnellisuutesi astetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnea valmistumisen johdosta!
Itse valmistuin amiksesta 27 vuotiaana. Minulla on myös mielenterveyden kanssa ollut ongelmia. Paniikkihäiriötä ja masennusta. Silti pyristelin eteenpäin. Pyristelen edelleen. Työelämässä olen ollut vahvasti kiinni valmistumisesta lähtien, eli 10 vuotta. Omat vanhempani eivät juhlineet kanssani valmistumistani, mutta juhlin miesystäväni, hänen sukulaisten, naapurin sekä hyvän ystäväni kanssa.
Miksei voitu juhlia molempia samalla? Äitisi on törppö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onnea valmistumisesta!
Vanhempiesi suhtautumista en ymmärrä. Minä varmaan puhuisin uudelleen heidän kanssaan juhlista, koska äitisi asenne oli ankea. Valmistuminen on upea juttu ja ansaitset kunnon juhlapäivän.
Ehdotan, että juhlit valmistumistasi jo nyt ystäviesi kanssa. :)
Jos äiti ei tajua, ei ehkä kannata enempää pahoittaa mieltään hänen kanssaan vaan pitää omat juhlat niiden kanssa, jotka sinne mielellään tulisivat - mahdollisesti sisko, mummo, kummi, kaveri...
Ymmärrän ap:n tilannetta, koska oma asemani perheessä ja suvussa on ollut osin syrjästäkatsojan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän luettuani tuli mieleen se, kun valmistuin maisteriksi. Olin opiskellut äitini mielestä "väärää" alaa ja liian kauan, eikä töitä ollut valmistumishetkellä tiedossa. Äiti lähes itkien käski minun mennä heti ilmoittautumaan työttömäksi, että saan edes jotain rahaa. Kävelinkin heti paperit saatuani työkkäriin. Se oli masentava päivä. Olinkin jo melkein unohtanut 😕
En meilläkään muistaakseni paljon juhlittu maisteriksi valmistumista. Lakkiaiset olivat isompi juttu. Kun puhuin kotona, että voin nyt ostaa maisterinsormuksen, vanhemmat kommentoivat ihmeissään, mihin minä sitä tarvitsen. Jäi se sormus ostamatta sitten. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käsittämätöntä, että 28-vuotias edes kehtaa ehdottaa vanhempiaan järjestämään joitain juhlia itselleen.
Ne järjestetään tuossa iässä ihan itse. Ja vertaaminen vielä kotona asuvaan teiniin, joka on kirjoittanut ylioppilaaksi.
Ei ihme, että äiti ei hypi tasajalkaa onnesta.
Mitä nämä "olet ihana/huipputyyppi jne." -kommentit ovat? Mitä ihanaa ja huippua on tuollaisessa luuserissa, joka vielä ruikuttaa mamman perään.
Toki kohteliasuuteen kuuluu silti onnitella, en sitä sano. Mutta, jos ei ole onnittelun arvoista äidin mielestä, niin se on hänen asiansa kuitenkin.
Eihän ap ehdottanut, että vanhemmat järjestäisivät hänelle juhlat. Hän ehdotti, että vanhemmat tulisivat juhlimaan hänen kanssaan, hän leipoisi itse kakun. Ap ei myöskään esim. ehdottanut, että juhlien pitäisi olla samaan aikaan kuin pikkusiskon juhlat.
Tsemppiä ap! Valmistuminen on aina hienoa, ja on ikävää, että äitisi ei osaa iloita siitä, mikä on mennyt elämässä hyvin, vaan lyttää sen sillä kriteerillä, että olisi pitänyt mennä toisella tavalla. Toivottavasti elämässäsi on muita ihmisiä, jotka osaavat iloita kanssasi.
Jep, ihmettelen näitä kommentteja täällä. Ap nimenomaan kertoi leipovansa kakun ja ehdotti valmistumisensa juhlistamista, ei suinkaan pyytänyt pikkusiskon juhlien peruuttamista omiensa sijaan. Toiseksi vaikka 28- vuotias pyytäisikin ns. vanhempia järjestämään juhlat, niin en tiedä olisiko se niin kamala asia. Jos on 28- vuotiaaksi opiskellut ja kärsinyt mielenterveysongelmista niin varmasti ihan hirveästi ei ole oltu työelämässä, jotta kauheasti ylimääräistä rahaa olisi esim. juhlien järjestämiseen. Ennen kuin joku kritisoi, että eihän se vanhempienkaan tehtävä ole kustantaa aikuisen juhlia. Niin ei tietenkään ole. Mutta monet vanhemmat saattavat tehdä sen mielellään, harmi vain ettei ap:lla ollut näin.
Minäkin olen kokenut tuon kun äitiäni ei pätkääkään kiinnostanut opiskeluni. Valmistuin parikymppisenä merkonomiksi eikä sitä noteerattu mitenkään ei onniteltu ei ollut kakkukahvieja ei mitään. Ainoa mitä äitini sanoi oli että, no nyt sitten lähdet heti ilmoittautumaan työvoimatoimistoon. Myöhemin jatkokouluttauduin työn ohessa, mutta siitä ajasta en juurikaan mitään vanhemmilleni puhunut vaan valmistutuani näytin vain todistuksen johon tokaistiin, "aijaa tämmönen". No selväksi tuli - ei kiinnosta. Nyt olen opiskellut kakkos ammatin itselleni ja valmistun toukokuun lopussa. Eipä tuosta taida viitsiä edes mainita.
Ainiin ONNEA, Onnea, Onnea, Ap:lle.
Vierailija kirjoitti:
Onpa ikävää :( Tavallaan ymmärrän tuon yo-juhlahumun - sehän nyt on maan tapa (ja niin meilläkin taas vuoden päästä humutaan lakkiaisia), mutta kyllä ammattiin valmistuminen on vähintäänkin yhtä kova juttu. Itse kun pääsin ylioppilaaksi, yhden luokkakaverini sisko valmistui samaan aikaan ammattiin. Juhlat pidettiin periaatteessa molemmille, mutta tämä sisko taisi saada semmoista kympin lahjakorttia, kun yo sai samassa tilaisuudessa satasen, ja kaikki puhuivat vaan tästä ylioppilaasta. Sisko istui siellä kuin vahinko nurkassa, kun ylioppilaalle pidettiin puheita ja nostettiin maljoja - joku saattoi sivulauseessa mainita "ai niin ja valmistuihan se Leenakin". Meille tuli tästä vähän paha mieli koko kaveriporukalle - varsinkin, kun tämä sisko valmistui todella hyvin arvosanoin ja sai stipedndin, kaveri pääsi juuri ja juuri läpi.
Olisi luullut ja varsinkin toivonut, että asiat olisivat muuttuneet näiden vuosisatojen aikana, mutta näköjään ei. Onnea sinulle kuitenkin valmistumisestasi - se on hieno saavutus!
Voi kuvitella kuinka kauheaa, kun tätä lukiessa tuli jo säälitys. :-( Järkyttävää kuinka ajattelemattomia ihmiset on. Ei mielestäni elämässä muutenkaan loppupeleissä niitä juhlien arvoisia tapahtumia varsinaisesti ihan hirveästi ole. Eiköhän valmistuminen nyt ole yksi niistä kuitenkin.
Nyt jotain yritystä näihin provoihin! 1/5
Unohtakaa nyt tuollaiset "pitäisi sitä tai tätä, kun on 28-vuotias" -sääntönne. Sellaisia sääntöjä ei tarvita ollenkaan, vaan ne on sen sijaan pelkkiä typeriä ajatuksia. Mitä järkeä uskoa ajatuksiinsa, miettikääpäs sitä vähän syvemmmin.