Valmistuin ensimmäiseen ammattiini ja perhettä ei kiinnosta muu kuin pikkusiskon yo-juhlat:(

Minusta tässä ei ole kyse vain eroista vanhempien suhtautumisessa ammattiin valmistuneen ja ylioppilaan välillä. Ap on sisartaan kymmenen vuotta vanhempi, lähes kolmekymppinen aikuinen ja omillaan asuva nainen. Tuossa iässä juhlat järjestetään itse.

Lisäksi vaikka ap kertoo kokeneensa vähättelyä ja hyljeksintää vanhempien taholta, ovat hänen mielenterveyteen ja elämänhallintaan liittyvät ongelmansa varmasti vaikuttaneet vuosien varrella myös muihin perheenjäseniin. Usein jos yhdellä sisaruksista, niin kuin nyt ap:llä, on joitain erityistarpeita, jäävät muut sisarukset helposti vähemmälle huomiolle. Ehkä vanhemmat ajattelevat niin, että kun aina on pitänyt huolehtia ap:stä, nyt on pikkusiskon vuoro olla huomion keskipisteenä.

Vierailija kirjoitti:

En ole lukenut kaikkia kommentteja, mutta eikö molempien sisarten valmistumista voisi juhlia samaan aikaan kun suku on jo kutsuttu koolle ja ilmeisesti opintojen päättäjäisetkin osuvat samalle päivälle?

Hölmö. Tuossa kävisi juuri niinkuin yksi aiemmin kirjoittanut kertoi, että sisarusten juhlat oli samaan aikaan. Toinen yo ja toinen ammmattikoulusta ja lopulta vain yo:ta juhlittiin ja pidettiin puheita ja tuotiin lahjoja ja toinen sai jäädä nurkaan nuolemaan näppejään. Etenkin jos Ap:n vanhemmatkin ovat sitä mieltä, että ammattikoulupapereita ei edes tarvitse juhlia ja heidän yo tyttönsä on jotakin erityistä.

Lämmin halaus ja onnea, ap!

Vierailija kirjoitti:

Minusta tässä ei ole kyse vain eroista vanhempien suhtautumisessa ammattiin valmistuneen ja ylioppilaan välillä. Ap on sisartaan kymmenen vuotta vanhempi, lähes kolmekymppinen aikuinen ja omillaan asuva nainen. Tuossa iässä juhlat järjestetään itse.

Lisäksi vaikka ap kertoo kokeneensa vähättelyä ja hyljeksintää vanhempien taholta, ovat hänen mielenterveyteen ja elämänhallintaan liittyvät ongelmansa varmasti vaikuttaneet vuosien varrella myös muihin perheenjäseniin. Usein jos yhdellä sisaruksista, niin kuin nyt ap:llä, on joitain erityistarpeita, jäävät muut sisarukset helposti vähemmälle huomiolle. Ehkä vanhemmat ajattelevat niin, että kun aina on pitänyt huolehtia ap:stä, nyt on pikkusiskon vuoro olla huomion keskipisteenä.

Jaa minusta taas tässä juuri on kyse suhtautumisesta ammattiin valmistumisesta ja ylioppilaaksi valmistumisesta. Ap pyysi äidiltään apua juhlien järjestämisessä ja kertoi itse leipovansa kakun jos tulisivat juhlimaan. Mutta äiti ilmoitti tylysti ettei sellaista ammattikoulu paperia tarvitse juhlia ja ei kiinnosta tulla ei o aikaa.

Onnea suorituksesta. Nyt vaan ilmoitat päivän ja kellonajan läheisillesi, milloin järkkäät kahvit jne. Tulee sitten kuka tulee.

Järjestä itse valmistujaisjuhlat, kutsu samana päivänä kahdessa erässä ihmisiä: ensin iltapäivällä pyydät sukulaisia ja sitten illemmalla n. klo 18 alkaen kavereita, eli sukulaisille hillitymmät kahvittelut kakkuineen ja suolapaloineen ja kavereiden kanssa sitten bileet, juomaa, ruokaa, musiikia, lähdette puolilta öin baariin jne.

Ostat valmiita kakkuja kolmisen kappaletta ja vaikka pakastepasteijoita ja cocktail-karjalanpiirakoita ja hanaviinipönttöjä sekä kuohuviiniä, vähän konjakkia kahvin kanssa. Saat kohtalaisen pienellä vaivalla ja kohtalaisin kustannuksn ne juhlat pidettyä. Mutta ei samana päivänä kun siskosi yo-juhlat ovat. Itse valmistuin ammattiin (lääkäriksi) yliopistosta aikoinaan kesäkuussa juuri ennen juhannusta ja juhlat järjestin heinäkuussa. Oli mahtavan kivat juhlat, yhtä kivat vähintään kuin yo-juhlat aikoinaan, no biletys oli kyllä rankempaa ;)

Yllättävän harva juhlii kunnolla valmistumistaan muuta kuin yo-juhlia pidetään, lie perinteet syynä. Monien kavereiden juhlat ovat olleet esim. maisteriksi tsi diplomi-insinööriksi valmistuessaan paljon vähäisemmät kuin rippijuhlat!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tässä ei ole kyse vain eroista vanhempien suhtautumisessa ammattiin valmistuneen ja ylioppilaan välillä. Ap on sisartaan kymmenen vuotta vanhempi, lähes kolmekymppinen aikuinen ja omillaan asuva nainen. Tuossa iässä juhlat järjestetään itse.

Lisäksi vaikka ap kertoo kokeneensa vähättelyä ja hyljeksintää vanhempien taholta, ovat hänen mielenterveyteen ja elämänhallintaan liittyvät ongelmansa varmasti vaikuttaneet vuosien varrella myös muihin perheenjäseniin. Usein jos yhdellä sisaruksista, niin kuin nyt ap:llä, on joitain erityistarpeita, jäävät muut sisarukset helposti vähemmälle huomiolle. Ehkä vanhemmat ajattelevat niin, että kun aina on pitänyt huolehtia ap:stä, nyt on pikkusiskon vuoro olla huomion keskipisteenä.

Jaa minusta taas tässä juuri on kyse suhtautumisesta ammattiin valmistumisesta ja ylioppilaaksi valmistumisesta. Ap pyysi äidiltään apua juhlien järjestämisessä ja kertoi itse leipovansa kakun jos tulisivat juhlimaan. Mutta äiti ilmoitti tylysti ettei sellaista ammattikoulu paperia tarvitse juhlia ja ei kiinnosta tulla ei o aikaa.

Juhlien järjestäminen on aika paljon muutakin kuin että leipoo kakun. Eli melkein 30v olisi valmis leipomaan itse kakun, kunhan äiti järkkää loput. Okei..

(meillä jo yli 10-vuotiaat on itse juhliinsa leiponeet osan tarjottavista - se ei tosiaan ole kovin hankalaa)

Vierailija kirjoitti:

Ap voisi hieman kommentoida. Aika monta kysymystä hänelle kuitenkin esitetty, mutta on vain hiljaa.

Eikö Ap:tä kiinnosta kommentoida?

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen kokenut tuon kun äitiäni ei pätkääkään kiinnostanut opiskeluni. Valmistuin parikymppisenä merkonomiksi eikä sitä noteerattu mitenkään ei onniteltu ei ollut kakkukahvieja ei mitään. Ainoa mitä äitini sanoi oli että, no nyt sitten lähdet heti ilmoittautumaan työvoimatoimistoon. Myöhemin jatkokouluttauduin työn ohessa, mutta siitä ajasta en juurikaan mitään vanhemmilleni puhunut vaan valmistutuani näytin vain todistuksen johon tokaistiin, "aijaa tämmönen".  No selväksi tuli - ei kiinnosta. Nyt olen opiskellut kakkos ammatin itselleni ja valmistun toukokuun lopussa. Eipä tuosta taida viitsiä edes mainita.

Lämpimät onnisttelut valmistumisesta :)

"Ap:n perhe on todennäköisesti tukenut vuosia, kestänyt valitusta, ruikutusta, masennusta. Jaksanut hakea terapiat, lääkitykset, kaikki avut. Valvonut öisin miettien, että tekeekö se nyt sen itsemurhan, jolla uhkaili."

:D En ole AP, mutta minullakin on (ollut) masennusta ja paniikkihäiriö, johon syön nykyään lääkkeitä. Liian myöhään, mutta parempi edes nyt.

Perheeni ei tiedä asiasta mitään. Olen meinannut muutaman kerran kertoa kaiken, mutta tajunnut, etten saisi mitään empatiaa kuitenkaan. En kaipaa enempää p*skaa niskaan.

Itsemurhalla en ikinä kehtaisi uhkailla, mutta jos olisin hieman epävakaampi, olisin aivan varmasti tehnyt itsarin muutama vuosi sitten, kun olin aivan pohjalla ja ilman lääkkeitä. Mutta kukaan ei olisi tiennyt siitä mitään, ennen kuin olisivat löytäneet minut.

Eli tosiaan kaikki eivät jaa näin henkilökohtaisia asioita muiden kanssa. Minä olen tottunut vaikenemaan kuin muuri, kun tulee puheeksi jotain mikä voisi paljastaa paniikkihäiriöni ja kaiken muun. Se tulee aivan luonnostaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen kokenut tuon kun äitiäni ei pätkääkään kiinnostanut opiskeluni. Valmistuin parikymppisenä merkonomiksi eikä sitä noteerattu mitenkään ei onniteltu ei ollut kakkukahvieja ei mitään. Ainoa mitä äitini sanoi oli että, no nyt sitten lähdet heti ilmoittautumaan työvoimatoimistoon. Myöhemin jatkokouluttauduin työn ohessa, mutta siitä ajasta en juurikaan mitään vanhemmilleni puhunut vaan valmistutuani näytin vain todistuksen johon tokaistiin, "aijaa tämmönen".  No selväksi tuli - ei kiinnosta. Nyt olen opiskellut kakkos ammatin itselleni ja valmistun toukokuun lopussa. Eipä tuosta taida viitsiä edes mainita.

Lämpimät onnisttelut valmistumisesta :)

Kiitos!! =D

Onneksi olkoon ja voit jo 30V pitäää ihan itse juhlat, et ole enää alaikäinen ja vanhempien huollettava...saat juhlia ihan kute itse haluat. Näissä jutuissa on aina sekin että me muut kuulemme vain sinun puolen tarinasta....olisi hyvä kuulla se äidinkin tarina....joten en ota kantaa muuhun kuin toivotan onnea ja kannustan pitämään itse juhlat !!!

Jos et ole jo hakeutunut paykoterapiaan niin hakeudu, saisit varmaan KELA:n tukemana sen, koska on vaarana että mielentrveysongelmasi uhkaavat työkykyäsi. Töissä pitää kuitenkin olla että sitä saa KELA:n tukemana ja tulee sikakalliiksi ilman KELA:a.

Terapiassa aletaan setviä suhdettasi vanhempiisi ja mitä he ovat mielenterveydellesi tehneet ja huom. kaikki johtuu yleensä aina lapsuudesta (lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen / Tampereen yliopisto). Sitten p.erkele sanot vanhemmillesi mitä ajattelet. Puhdistaa ilmaa ja tekee lopulta hyvää vaikka kipeää se tekisikin ja tekee. Terapiakin voi olla alkuun melko hankalan tuntuista ja henkisesti raskasta.

Eräs kertomus psykoterapiaan liittyen on se, että eräs todella heikosti henkisesti voinut mies, joka oli vankilaankin joutunut ja vapautunut ja päässyt terapiaankin lopulta kertoi että hänellä oli tapana käydä välillä kusella isänsä haudalla. Terapian myötä hän alkoi käymään kusella sitten äitinsäkin haudalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n perhe on todennäköisesti tukenut vuosia, kestänyt valitusta, ruikutusta, masennusta. Jaksanut hakea terapiat, lääkitykset, kaikki avut. Valvonut öisin miettien, että tekeekö se nyt sen itsemurhan, jolla uhkaili.

Lapsen/nuren mielenterveysongelmat imevät jaksamisen koko perheeltä ihan samalla tavalla kuin vaikka syöpä tai vakava sydänsairaus. Entä jos ap:n vanhemmat eivät enää jaksa olla pelkästään huolissaan,entä jos he pitkästä aikaa haluavat olla iloisia ja juhlia nuoremman siskon suoritusta. Kun vihdoin on jotain, mistä voi iloita ilman pelkoa!

Eiköhän se äiti ole vuosien myötä kuullut lapseltaan ihan tarpeeksi valitusta siitä, että "te ette tue minua". Äidillä on oikeus juhlia sitä lasta, joka on ottanut tuen vastaan eikä syyllistänyt vanhempien koulumenestyksestä tai sen puutteesta. Ja kun ap vielä pyytää äidiltä, että voisiko minulle pitää juhlat sen sijaan että itse järjestäisi juhlansa, niin ymmärrän äidin reaktion varsin hyvin.

Varmasti äiti ja isä tulevat juhlimaan sitä, kun ap saa työpaikan. Siinä on juhlaa kerrakseen toki sillä oletuksella, että ap aikoo töihin mennä.

Huh huh ja hah hah. Oliko tämä nyt omasta elämästäsi vai mistä nämä lisäykset ap:n tarinaan. 

Teen töitä mielenterveyspotilaiden omaisten kanssa ja tämä on aika lailla tavallinen tarinan kaava. Perhe tukee, auttaa, tekee kaikkensa sairastunutta auttaakseen ja valitettavan usein ainoa vastakaiku on valitus siitä, että olette hylänneet. Perhe ymmärtää, että kyse on sairaudesta, mutta on vaikea jaksaa rakastaa, kun sairastunut yrittää vähitellen pilata muiden perheenjäsenten elämää ja hallita sitä samalla tavalla kuin sairaus hallitsee häntä.

Moni masentunut haluaa muidenkin masentuvan.

Kun ihminen on 30v. vanhemmat mieltää aikuiseksi, joka järjestää itse juhlansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n perhe on todennäköisesti tukenut vuosia, kestänyt valitusta, ruikutusta, masennusta. Jaksanut hakea terapiat, lääkitykset, kaikki avut. Valvonut öisin miettien, että tekeekö se nyt sen itsemurhan, jolla uhkaili.

Lapsen/nuren mielenterveysongelmat imevät jaksamisen koko perheeltä ihan samalla tavalla kuin vaikka syöpä tai vakava sydänsairaus. Entä jos ap:n vanhemmat eivät enää jaksa olla pelkästään huolissaan,entä jos he pitkästä aikaa haluavat olla iloisia ja juhlia nuoremman siskon suoritusta. Kun vihdoin on jotain, mistä voi iloita ilman pelkoa!

Eiköhän se äiti ole vuosien myötä kuullut lapseltaan ihan tarpeeksi valitusta siitä, että "te ette tue minua". Äidillä on oikeus juhlia sitä lasta, joka on ottanut tuen vastaan eikä syyllistänyt vanhempien koulumenestyksestä tai sen puutteesta. Ja kun ap vielä pyytää äidiltä, että voisiko minulle pitää juhlat sen sijaan että itse järjestäisi juhlansa, niin ymmärrän äidin reaktion varsin hyvin.

Varmasti äiti ja isä tulevat juhlimaan sitä, kun ap saa työpaikan. Siinä on juhlaa kerrakseen toki sillä oletuksella, että ap aikoo töihin mennä.

Huh huh ja hah hah. Oliko tämä nyt omasta elämästäsi vai mistä nämä lisäykset ap:n tarinaan. 

Teen töitä mielenterveyspotilaiden omaisten kanssa ja tämä on aika lailla tavallinen tarinan kaava. Perhe tukee, auttaa, tekee kaikkensa sairastunutta auttaakseen ja valitettavan usein ainoa vastakaiku on valitus siitä, että olette hylänneet. Perhe ymmärtää, että kyse on sairaudesta, mutta on vaikea jaksaa rakastaa, kun sairastunut yrittää vähitellen pilata muiden perheenjäsenten elämää ja hallita sitä samalla tavalla kuin sairaus hallitsee häntä.

Moni masentunut haluaa muidenkin masentuvan.

Oletkohan oikeassa ammatissa kun asenteesi on tuo. Mielenterveysongelmat eivät ole valinta. Ja kun se lapsi vihdoin sieltä pohjalta ponnistaa niin luulisi, että omat vanhemmat olisivat helpottuneita ja onnellisia toisen puolesta, eivätkä vähättelisi. Ja et edes tiedä ap:n taustaa joten kummallista, että olet itse luomassa jotain omaa kuvitteellista skenaariota.

Vierailija kirjoitti:

Minusta otettiin jo 10 vuotiaana kuvia sukulaiseni ylioppilaslakki päässä. Vuosina jankattiin kuinka pitäisi olla ja mennä. Kävin myös vasta yli parikymppisenä ammattikoulun ja olen työlistynyt alalleni. Ei mitään juhlia ollut ja enkä edes halunnut mutta närästää kun mummoni vieläkin jaksaa muistuttaa, että mitä minusta olisi voinut tulla. Olen siis kohta 50 vuotias. Vanhan kansan ihmisille taitaa olla tärkeämpää vaan kehuminen muille mitä ne lapsenlapset ovat saaneet aikaiseksi😊 Pää pystyyn ja pidä itse ne juhlat ja kutsut perheesi mukaan.

Sano mummolle että menet lukioon kun hän kuo..lee.

Mummi nyt abou 90v...hyvin ehdit saada lakin kutreillesi iltalukiosta:)

Vierailija kirjoitti:

Kun ihminen on 30v. vanhemmat mieltää aikuiseksi, joka järjestää itse juhlansa.

Minkä ikäinen olet kun lukutaitosi tai luetun ymmärtäminen on noin heikkoa?

Onnittelut upeasta saavutuksesta!

Olen todennäköisesti vanhempiesi ikäluokkaa ja koulutustaustalta samaa, mutta en millään pysty samaistumaan heidän ajatusmaailmaansa. Olet saavuttanut päämääräsi kovilla ponnistukslla ja olet nyt juhlimisen arvoinen. Ehdotan, että järjestät oman juhlan itse ja kutsut sinne, keitä haluat. Tai juhli jotenkin muuten. Pääasia, että arvostat itseäsi ja saavutuksiasi. Onnea ja menestystä jatkoon!

Vierailija kirjoitti:

Omat, sukulaisten ja ystävien yo-juhlat on juhlittu lapsuudenkodeissa. Tämän jälkeen seuranneet valmistumiset on juhlittu valmistuneen omassa kodissa, mikäli niitä on edes järjestetty. Itse en juhlinut DI tutkinnon valmistumista erillisillä juhlilla.

Ap valmistuu nyt ensimmäistä kertaa elämässään. Hänen valmistumistaan ei voi millään tavalla verrata näihin "en jaksanut juhlia enää muita" -selityksiin.