Valmistuin ensimmäiseen ammattiini ja perhettä ei kiinnosta muu kuin pikkusiskon yo-juhlat:(

Olen 28 vuotias nainen ja sain nyt vihdoin itselleni ammatin. Kärsin koko nuoruuteni masennuksesta ja paniikkikohtauksista enkä ikinä saanut kouluja käytyä. Olen ollut työharjoitteluissa ja erilaisilla pajoilla ym. No olo hieman helpotti siinä 26 vuoden iässä ja hain opiskelemaan ja nyt on urakka ohi:) olen älyttömän ylpeä itsestäni että pystyin tähän vaikken olisi ikinä uskonut. Oli todella raskas viimeinen harjoittelu ja meinasin luovuttaa kun vanhat ajatusmallit puski päähän.. välillä itkin koko loppu illan harjoittelun jälkeen ja aamuisin oksensin kun jännitti niin kovasti mennä. Mutta minä en luovuttanut vaan kävin loppuun asti ja nyt minulla on ammatti!! :)

Olen koko ajan tiennyt, että siskoni valmistuu ylioppilaaksi tänä keväänä ja alusta asti tehty perheessä selväksi, että yo-juhlat tulevat ja minun ammattikoulu ei ole iso asia. Muutkin sisarukset on menneet lukion kautta yliopistoon ja vanhemmat ei ole ikinä oikein ymmärtäneet tai tukeneet minua elämässäni koska olen tälläinen "häpeäpilkku"..

Tänään sitten soitin äidille ja onnesta itkien kerroin että valmistuin. Vastaan otto oli "Aha no.... mitkäs on jatkosuunnitelmat?"

Tuli kyllä pahamieli mutta kysyin kuitenkin voisiko minullekin pienet juhlat pitää jos pääsisivät vaikka kahvilla käymään jos tekisin kakun. Eivät ennätä ja kuulemma "ei se ammattikoulun käyminen ole meidän mielestä niin kahvittelun arvoinen "

Juu..pakko oli avautua :'(