Lue keskustelun säännöt.
Valmistuin ensimmäiseen ammattiini ja perhettä ei kiinnosta muu kuin pikkusiskon yo-juhlat:(
19.05.2018 |
Olen 28 vuotias nainen ja sain nyt vihdoin itselleni ammatin. Kärsin koko nuoruuteni masennuksesta ja paniikkikohtauksista enkä ikinä saanut kouluja käytyä. Olen ollut työharjoitteluissa ja erilaisilla pajoilla ym. No olo hieman helpotti siinä 26 vuoden iässä ja hain opiskelemaan ja nyt on urakka ohi:) olen älyttömän ylpeä itsestäni että pystyin tähän vaikken olisi ikinä uskonut. Oli todella raskas viimeinen harjoittelu ja meinasin luovuttaa kun vanhat ajatusmallit puski päähän.. välillä itkin koko loppu illan harjoittelun jälkeen ja aamuisin oksensin kun jännitti niin kovasti mennä. Mutta minä en luovuttanut vaan kävin loppuun asti ja nyt minulla on ammatti!! :)
Olen koko ajan tiennyt, että siskoni valmistuu ylioppilaaksi tänä keväänä ja alusta asti tehty perheessä selväksi, että yo-juhlat tulevat ja minun ammattikoulu ei ole iso asia. Muutkin sisarukset on menneet lukion kautta yliopistoon ja vanhemmat ei ole ikinä oikein ymmärtäneet tai tukeneet minua elämässäni koska olen tälläinen "häpeäpilkku"..
Tänään sitten soitin äidille ja onnesta itkien kerroin että valmistuin. Vastaan otto oli "Aha no.... mitkäs on jatkosuunnitelmat?"
Tuli kyllä pahamieli mutta kysyin kuitenkin voisiko minullekin pienet juhlat pitää jos pääsisivät vaikka kahvilla käymään jos tekisin kakun. Eivät ennätä ja kuulemma "ei se ammattikoulun käyminen ole meidän mielestä niin kahvittelun arvoinen "
Juu..pakko oli avautua :'(
Kommentit (322)
Vierailija kirjoitti:
Nyt jotain yritystä näihin provoihin! 1/5
Provo tai ei, mutta monella tuntuu olevan vastaavia kokemuksia itsellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö 28-vuotiaana joku itkee vanhempien hyväksyntää? Huoh.
Onnittelut suorituksestasi, hienoa että olet saanut elämän raiteilleen. Mutta yritä tuossa iässä jo itse arvostaa itseäsi niin, ettei vanhempien hyväksyntä määrittele onnellisuutesi astetta.
Vielä 5-kymppisenäkin voi itkeä vanhempien hyväksyntää. Mikään mitä teen ei ole riittävän hyvää, aina jossakin on vikaa, jossei muussa niin mun vaatteissa.
Ja se on vaikuttanut minuun aina, kaipaan kehuja enemmän kuin kukaan voi tajuta, kun niitä ei lapsena ja nuorena saanut.
Lapseni rippijuhlussa olin pukeutunut kuulemma kuin katuhuora - tällä tasolla mennään. Päällä polvimittainrn mekko ja kuviolliset mustat sukkahousut, jotka ilmeisesti olivat liikaa.
Kaikki lillittäjät tiedoksi. Taistelkaapa itse mt ongelmien parissa ja tehkää perässä. Ne jotka pääsee elämässä tallustamaan ilman mt ongelmia ei voi ymmärtää miten helpolla on päässyt.
Ap:n tapauksessa ei vanhemmat varmaan koskaan ole olleet oikeasti tukena.
On pikkasen eri asia elää kultalusikka perberissä ja sieltä luutornista on häpeällistä huutaa ja pilkata niitä, joilla on vaikeampaa.
Omat, sukulaisten ja ystävien yo-juhlat on juhlittu lapsuudenkodeissa. Tämän jälkeen seuranneet valmistumiset on juhlittu valmistuneen omassa kodissa, mikäli niitä on edes järjestetty. Itse en juhlinut DI tutkinnon valmistumista erillisillä juhlilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi olkoon ap, hieno juttu!!
Äitisi kuulostaa tunnekylmältä ja empatiakyvyttömältä, hän ajattelee ilmeisesti vain itseään ja mitkä asiat korottavat hänen itsetuntoaan. Olen samanlaisen äidin kasvattama ja siksi uskallan arvella, että alunperinkin paniikintunteesi sun muut liittyvät lapsuuteesi.
Jokaisella on oma tiensä, mutta itse hain jotain "rakkautta" äidiltäni liian pitkään. VAsta keski-ikäisenä tajusin, että sitä ei ikinä tule, koska äiti ei pysty rakastamaan. Neuvoni voi tuntua rankalta, mutta mitä nopeammin hyväksyt sen, että lapsuudenperheesi ei arvosta sinua teit mitä teit - sitä nopeammin sinulla alkaa mennä paremmin. Jos sinulla on perheen mustan lampaan rooli - et pääse siitä eroon ilman ihmettä, ja yleensä sitä ihmettä ei tule.
Olet ottanut ison askeleen selvitäksesi omilla jaloillasi - jatka samaan malliin!
Mä voin lähteä Ap:n kanssa juhlimaan jos sattusit asumaan pääkaupunki seudulla? =D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole lukenut kaikkia kommentteja, mutta eikö molempien sisarten valmistumista voisi juhlia samaan aikaan kun suku on jo kutsuttu koolle ja ilmeisesti opintojen päättäjäisetkin osuvat samalle päivälle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö 28-vuotiaana joku itkee vanhempien hyväksyntää? Huoh.
Onnittelut suorituksestasi, hienoa että olet saanut elämän raiteilleen. Mutta yritä tuossa iässä jo itse arvostaa itseäsi niin, ettei vanhempien hyväksyntä määrittele onnellisuutesi astetta.
Vielä 5-kymppisenäkin voi itkeä vanhempien hyväksyntää. Mikään mitä teen ei ole riittävän hyvää, aina jossakin on vikaa, jossei muussa niin mun vaatteissa.
Ja se on vaikuttanut minuun aina, kaipaan kehuja enemmän kuin kukaan voi tajuta, kun niitä ei lapsena ja nuorena saanut.
Lapseni rippijuhlussa olin pukeutunut kuulemma kuin katuhuora - tällä tasolla mennään. Päällä polvimittainrn mekko ja kuviolliset mustat sukkahousut, jotka ilmeisesti olivat liikaa.
Kyllä minäkin vielä 5-kymppisenä usein mietin, mikä kaikki voisi olla toisin, jos vanhempani olisivat tukeneet minua ja hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Tärkeää tuntui sen sijaan olevan vertailu muihin. Vaikka se ehkä onkin potkinut eteenpäin, että hyväksyntää saa vain saavutuksilla, niin todennäköisesti paremmin olisin pärjännyt ilman itsetunnon lyttäämistä. Omien lasteni kanssa tärkein ohjenuorani on rakastaa ja tukea heitä juuri sellaisina kuin he ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö 28-vuotiaana joku itkee vanhempien hyväksyntää? Huoh.
Onnittelut suorituksestasi, hienoa että olet saanut elämän raiteilleen. Mutta yritä tuossa iässä jo itse arvostaa itseäsi niin, ettei vanhempien hyväksyntä määrittele onnellisuutesi astetta.
Vielä 5-kymppisenäkin voi itkeä vanhempien hyväksyntää. Mikään mitä teen ei ole riittävän hyvää, aina jossakin on vikaa, jossei muussa niin mun vaatteissa.
Ja se on vaikuttanut minuun aina, kaipaan kehuja enemmän kuin kukaan voi tajuta, kun niitä ei lapsena ja nuorena saanut.
Lapseni rippijuhlussa olin pukeutunut kuulemma kuin katuhuora - tällä tasolla mennään. Päällä polvimittainrn mekko ja kuviolliset mustat sukkahousut, jotka ilmeisesti olivat liikaa.
No pointti onkin siinä, että jos vanhemmat ovat mitä ovat, aikuisena kannattaa opetella itse arvostamaan itseään eikä arvottaa itseään vanhempien tekemisten (tai tekemättä jättämisten) kautta. Tottakai normaali vanhempi juhlii ja iloitsee vanhemmankin lapsen suorituksia, edes jossain mittakaavassa, mutta sekin kannattaa hyväksyä, etteivät kaikki tällaisia ole, ja jatkaa eteenpäin. Aikuisena sitä kuitenkin on ihan itse vastuussa omasta onnellisuudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö 28-vuotiaana joku itkee vanhempien hyväksyntää? Huoh.
Onnittelut suorituksestasi, hienoa että olet saanut elämän raiteilleen. Mutta yritä tuossa iässä jo itse arvostaa itseäsi niin, ettei vanhempien hyväksyntä määrittele onnellisuutesi astetta.
Vielä 5-kymppisenäkin voi itkeä vanhempien hyväksyntää. Mikään mitä teen ei ole riittävän hyvää, aina jossakin on vikaa, jossei muussa niin mun vaatteissa.
Ja se on vaikuttanut minuun aina, kaipaan kehuja enemmän kuin kukaan voi tajuta, kun niitä ei lapsena ja nuorena saanut.
Lapseni rippijuhlussa olin pukeutunut kuulemma kuin katuhuora - tällä tasolla mennään. Päällä polvimittainrn mekko ja kuviolliset mustat sukkahousut, jotka ilmeisesti olivat liikaa.
Kyllä minäkin vielä 5-kymppisenä usein mietin, mikä kaikki voisi olla toisin, jos vanhempani olisivat tukeneet minua ja hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Tärkeää tuntui sen sijaan olevan vertailu muihin. Vaikka se ehkä onkin potkinut eteenpäin, että hyväksyntää saa vain saavutuksilla, niin todennäköisesti paremmin olisin pärjännyt ilman itsetunnon lyttäämistä. Omien lasteni kanssa tärkein ohjenuorani on rakastaa ja tukea heitä juuri sellaisina kuin he ovat.
Mulla on hyvä itsetunto ja tuen ja osoitan lapsilleni rakkautta ihan juuri heinä itsenään. He ovat aina hyväksyttyjä ja arvostettuja.
Ulospäin ei näe sitä, mitä sisällä tuntuu. Kannustuksen ja kehujen puute on vaikuttanut minuun läpi koko elämän. Itse jaan kehuja anteliaasti esim ryöelämässä, koska olen nähnyt, miten se minuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käsittämätöntä, että 28-vuotias edes kehtaa ehdottaa vanhempiaan järjestämään joitain juhlia itselleen.
Ne järjestetään tuossa iässä ihan itse. Ja vertaaminen vielä kotona asuvaan teiniin, joka on kirjoittanut ylioppilaaksi.
Ei ihme, että äiti ei hypi tasajalkaa onnesta.
Mitä nämä "olet ihana/huipputyyppi jne." -kommentit ovat? Mitä ihanaa ja huippua on tuollaisessa luuserissa, joka vielä ruikuttaa mamman perään.
Toki kohteliasuuteen kuuluu silti onnitella, en sitä sano. Mutta, jos ei ole onnittelun arvoista äidin mielestä, niin se on hänen asiansa kuitenkin.
Eihän ap ehdottanut, että vanhemmat järjestäisivät hänelle juhlat. Hän ehdotti, että vanhemmat tulisivat juhlimaan hänen kanssaan, hän leipoisi itse kakun. Ap ei myöskään esim. ehdottanut, että juhlien pitäisi olla samaan aikaan kuin pikkusiskon juhlat.
Tsemppiä ap! Valmistuminen on aina hienoa, ja on ikävää, että äitisi ei osaa iloita siitä, mikä on mennyt elämässä hyvin, vaan lyttää sen sillä kriteerillä, että olisi pitänyt mennä toisella tavalla. Toivottavasti elämässäsi on muita ihmisiä, jotka osaavat iloita kanssasi.
Jep, ihmettelen näitä kommentteja täällä. Ap nimenomaan kertoi leipovansa kakun ja ehdotti valmistumisensa juhlistamista, ei suinkaan pyytänyt pikkusiskon juhlien peruuttamista omiensa sijaan. Toiseksi vaikka 28- vuotias pyytäisikin ns. vanhempia järjestämään juhlat, niin en tiedä olisiko se niin kamala asia. Jos on 28- vuotiaaksi opiskellut ja kärsinyt mielenterveysongelmista niin varmasti ihan hirveästi ei ole oltu työelämässä, jotta kauheasti ylimääräistä rahaa olisi esim. juhlien järjestämiseen. Ennen kuin joku kritisoi, että eihän se vanhempienkaan tehtävä ole kustantaa aikuisen juhlia. Niin ei tietenkään ole. Mutta monet vanhemmat saattavat tehdä sen mielellään, harmi vain ettei ap:lla ollut näin.
No en kyllä itsekään kotoa pois muuttaneille enää järjestä mitään juhlia. Auttaa voin tottakai, leipoa, tulla avuksi siivoamaan, käydä yhdessä ostoksilla jne jos tarvitsee, mutta juhlansa saavat ihan itse järjestää omissa kodeissaan tai jossain vuokrapaikassa. Sen verran monet juhlat on lapsille laitettu, että itsenäisinä aikuisina saavat itse kantaa vastuun organisoinnista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieläkö 28-vuotiaana joku itkee vanhempien hyväksyntää? Huoh.
Onnittelut suorituksestasi, hienoa että olet saanut elämän raiteilleen. Mutta yritä tuossa iässä jo itse arvostaa itseäsi niin, ettei vanhempien hyväksyntä määrittele onnellisuutesi astetta.
Vielä 5-kymppisenäkin voi itkeä vanhempien hyväksyntää. Mikään mitä teen ei ole riittävän hyvää, aina jossakin on vikaa, jossei muussa niin mun vaatteissa.
Ja se on vaikuttanut minuun aina, kaipaan kehuja enemmän kuin kukaan voi tajuta, kun niitä ei lapsena ja nuorena saanut.
Lapseni rippijuhlussa olin pukeutunut kuulemma kuin katuhuora - tällä tasolla mennään. Päällä polvimittainrn mekko ja kuviolliset mustat sukkahousut, jotka ilmeisesti olivat liikaa.
Kyllä minäkin vielä 5-kymppisenä usein mietin, mikä kaikki voisi olla toisin, jos vanhempani olisivat tukeneet minua ja hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Tärkeää tuntui sen sijaan olevan vertailu muihin. Vaikka se ehkä onkin potkinut eteenpäin, että hyväksyntää saa vain saavutuksilla, niin todennäköisesti paremmin olisin pärjännyt ilman itsetunnon lyttäämistä. Omien lasteni kanssa tärkein ohjenuorani on rakastaa ja tukea heitä juuri sellaisina kuin he ovat.
Sitä ei voi tietää. Kyllä minussa asuu tiukasti se suorittamisen vietti varmasti juuri, koska kotona ei liikoja kehuttu. Mutta siitä on ollut todella paljon hyötyä elämässä. Ei sekään ihan toimi, että rakastaa ja hyväksyy ihan kaiken, se on vähän toinen ääripää ja tuottaa toisenlaisia ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On hienoa, että olet yhden etapin saavuttanut elämässä. Onnea siitä.
En tunne sinua tai vanhempiasi, mutta yritä tässä myös pohtia asiaa vanhempien silmin. Millainen olet ollut itse heitä kohtaan hankalina vuosinasi? Oletko vaatinut huomiota ja tukea, mikä ei ole tyypillistä enää aikuiselle lapselle? Masennus on rankkaa läheisille ja välien korjaaminen toipumisen jälkeen on yksi kivinen tie sekin. Ei kaikki vaan palaa entiseen, koska sinulla menee nyt paremmin. Nyt pitää löytää suhteeseen se normaali aikuisten välinen tasa-arvo ja vastavuoroisuus.
Vierailija kirjoitti:
Ap:n perhe on todennäköisesti tukenut vuosia, kestänyt valitusta, ruikutusta, masennusta. Jaksanut hakea terapiat, lääkitykset, kaikki avut. Valvonut öisin miettien, että tekeekö se nyt sen itsemurhan, jolla uhkaili.
Lapsen/nuren mielenterveysongelmat imevät jaksamisen koko perheeltä ihan samalla tavalla kuin vaikka syöpä tai vakava sydänsairaus. Entä jos ap:n vanhemmat eivät enää jaksa olla pelkästään huolissaan,entä jos he pitkästä aikaa haluavat olla iloisia ja juhlia nuoremman siskon suoritusta. Kun vihdoin on jotain, mistä voi iloita ilman pelkoa!
Eiköhän se äiti ole vuosien myötä kuullut lapseltaan ihan tarpeeksi valitusta siitä, että "te ette tue minua". Äidillä on oikeus juhlia sitä lasta, joka on ottanut tuen vastaan eikä syyllistänyt vanhempien koulumenestyksestä tai sen puutteesta. Ja kun ap vielä pyytää äidiltä, että voisiko minulle pitää juhlat sen sijaan että itse järjestäisi juhlansa, niin ymmärrän äidin reaktion varsin hyvin.
Varmasti äiti ja isä tulevat juhlimaan sitä, kun ap saa työpaikan. Siinä on juhlaa kerrakseen toki sillä oletuksella, että ap aikoo töihin mennä.
Huh huh ja hah hah. Oliko tämä nyt omasta elämästäsi vai mistä nämä lisäykset ap:n tarinaan.
Siis mitä ihmettä? Miksi vanhempien pitäisi 28vuotiaalle järjestää juhlia? Kai ne voi ihan itse järjestää? Aloituksessa tosin ensin puhutaan, että voisiko äiti järjestää ja seuraavaksi, että tulisivatko kahville. Kumpaa nyt tarkoitettiin?
Kahvittelu valmistuneen kanssa olisi tietenkin normaalia.
Ap voisi hieman kommentoida. Aika monta kysymystä hänelle kuitenkin esitetty, mutta on vain hiljaa.
Turha uhriutua. Tottakai valmistuminen on hieno ja tärkeä juttu. Järjestät juhlat ylpeydellä, ja olet iloinen myös siskon ylppäreistä. Ei kannata kilpailla sisarusten, perheenjäsenten, vaan tukea toisiaan. Ei muuta kuin kutsuja postiin ja miettimään sopivaa aikaa, milloin kaikki sopivasti pääsevät tulemaan, ja miettimään kivoja tarjoiluja.
Vierailija kirjoitti:
Taitaa olla provo. Kyllä vanhemmat rakastavat yleensä kaikkia lapsiaan.
Hah joo 😂 äitini ei järjestänyt isosiskolle mitään juhlia kun valmistui amiksesta. Itse sain kyllä yojuhlat ja sen jälkeen toiset valmistujaiset.
Oletko jotenkin vieraantunut todellisuudesta? Et ymmärrä, ettei kaikki kasva pumpulissa ja omista reiluja ja rakastavia vanhempia?
Väsyneitä noi provohuutelut.