Valmistuin ensimmäiseen ammattiini ja perhettä ei kiinnosta muu kuin pikkusiskon yo-juhlat:(

Vierailija kirjoitti:

Miksi luotte omia kuvitelmianne ap:n taustoista? Jos teillä on joku kokemus masentuneen omaisena, ei se tarkoita, että sama tilanne olisi automaattisesti toisen kohdalla. Onko niin vaikea ymmärtää se asia, että on olemassa ihan oikeasti niitä todella kus*päisiäkin vanhempia?

Ei sitä ole vaikea ymmärtää. Mutta ihan oikeasti niitä todella kus*päisiä lapsiakin on olemassa. Onko sitä vaikea ymmärtää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi luotte omia kuvitelmianne ap:n taustoista? Jos teillä on joku kokemus masentuneen omaisena, ei se tarkoita, että sama tilanne olisi automaattisesti toisen kohdalla. Onko niin vaikea ymmärtää se asia, että on olemassa ihan oikeasti niitä todella kus*päisiäkin vanhempia?

Ei sitä ole vaikea ymmärtää. Mutta ihan oikeasti niitä todella kus*päisiä lapsiakin on olemassa. Onko sitä vaikea ymmärtää?

Lähtökohtaisesti kuitenkin keskustellaan aloittajan kertomasta, ei kommentoijien omista harhoista.

Tuli kyllä pahamieli mutta kysyin kuitenkin voisiko minullekin pienet juhlat pitää jos pääsisivät vaikka kahvilla käymään jos tekisin kakun. Eivät ennätä ja kuulemma "ei se ammattikoulun käyminen ole meidän mielestä niin kahvittelun arvoinen "

Ei kelvannut kahvit eikä kakku, vaikka ap olisi ihan itse ne tehnyt ja tarjoillut. Parhaillaan isä, äiti ja pikkusisko istuvat yhdessä lapsuuden kodissa keittiön pöydän ääressä ja leikkelevät saksilla apn kasvoja pois perhealbumin kuvista. Kuiskutellen ja pilkallisesti naureskellen ja nimitellen apta rumilla nimillä.

Vaikka kuinka olisi raskasta olla masentuneen omainen, onko esim. se onnittelu liikaa vaadittu? Vai kostetaanko ihmisen sairastelu jälkeenpäin niin, ettei voida iloita toisen puolesta kun vihdoin saa jotain edistystä elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi luotte omia kuvitelmianne ap:n taustoista? Jos teillä on joku kokemus masentuneen omaisena, ei se tarkoita, että sama tilanne olisi automaattisesti toisen kohdalla. Onko niin vaikea ymmärtää se asia, että on olemassa ihan oikeasti niitä todella kus*päisiäkin vanhempia?

Ei sitä ole vaikea ymmärtää. Mutta ihan oikeasti niitä todella kus*päisiä lapsiakin on olemassa. Onko sitä vaikea ymmärtää?

Lähtökohtaisesti kuitenkin keskustellaan aloittajan kertomasta, ei kommentoijien omista harhoista.

Tokitoki, mutta jos se kertomus itsessään on harhainen. Jokainen ihminen kertoo juttunsa aina omasta vinkkelistään. 

Eikä tässä nyt ole tarkoitus kritisoida aloittajaa. Tottakai äiti toimi rumasti, jos kieltäytyy tulemasta valmistujaiskahveille (kunhan eivät ole ylppärien kanssa päällekkäin tai juuri pahimmassa valmistelukiireessä) eikä edes kunnolla onnittele. Mutta kun on itse nähnyt niin monia tapauksia, missä aikuiset lapset pompottavat ja vaativat vanhemmiltaan, eivätkä itse edes tajua miten rumasti käyttäytyvät, niin mietityttää vain, onko tässä tarinassa enemmänkin taustalla.

Hyi hemmetti mikä asenne vanhemmillasi. Olen pahoillani. Hurjasti onnea AP, hieno suoritus! <3 

Mutta unohdat, että kyseessä on masennuksesta kärsinyt nuori aikuinen, joka on ollut tyyliin 10 vuotta (tms) heikossa kunnossa henkisesti. Se on voinut jättää pahat jäljet niiden vanhempienkin elämään. Eivät vanhemmat ole mitään yli-ihmisiä, jotka seilaavat tyynesti läpi kaikkien elämän vaikeuksien vaan hyvinkin voivat olla aivan hajalla siitä, miten tyttärensä (?) elämä on mennyt. Kenties siinä on voinut olla rankkaakin syyllistämistä, uhriutumista, vanhempien elämän terrorisointia, petettyjä lupauksia ja odotuksia... enkä siis tunne tapausta, niin eihän näin ole välttämättä ollenkaan ollut, mutta se on mahdollista. Monesti masentuneet ovat varsin hankalia läheisilleen.

Siksi se oletus, että vanhemmat vilpittömästi olisivat onnellisia ja haluaisivat juhlia tms voi olla jo liikaa.[/quote]

Mielestäni vanhempien uhriutuminen on seurausta siitä, että Suomessa ei ole hirveän yhteisöllinen kulttuuri, jossa koko lähipiiri huolehtii toisistaan. Tällöin yhdelle tai muutamalle ihmiselle kasautuu suuri taakka ja vetovastuu. On myös melko yleistä, että vanhemmat haluaisivat liian voimakkaasti elää lastensa kautta. Myös vertailu ja sosiaaliset paineet kuormittavat. Nykyaikana empaattisuus koetaan ikäänkuin haihatteluna ja heikkoutena.

Onnea sulle ap! Kun selviät koettelemuksista, rikastut henkisesti enemmän kuin luuletkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kuinka olisi raskasta olla masentuneen omainen, onko esim. se onnittelu liikaa vaadittu? Vai kostetaanko ihmisen sairastelu jälkeenpäin niin, ettei voida iloita toisen puolesta kun vihdoin saa jotain edistystä elämäänsä.

Oma äitini on ollut masentunut ja käytännössä työkyvytön siitä saakka kun olin ehkä 12-13v. Koko elämää on sävyttäneet petetyt lupaukset, suuret puheet, haukkumiset, syyllistämiset jnejne. Toki tajuan, että sairaus siellä puhuu, mutta vaikea sitä on jaksaa. Nyt olen jo reilu 30v ja roikkunut jonkinlaisissa väleissä kohteliaisuudesta, hän kuitenkin oli aivan ihana äiti ennen masennustaan. Hänellä on ajoittain mennyt paremmin, nytkin talvella sai ihmeen kaupalla työpaikan ja oli siitä onnellinen. Itse en vaan osaa iloita hänen kanssaan, kun tietää, että sössii taas asiansa hetken päästä kuitenkin (kuten tapahtuikin, sai potkut koeajalla).

Eli kyllä se on ihan mahdollista, ettei vaan jaksa ja pysty iloitsemaan toisen puolesta, jos on riittävän rankka tausta.

Vierailija kirjoitti:

Tuli kyllä pahamieli mutta kysyin kuitenkin voisiko minullekin pienet juhlat pitää jos pääsisivät vaikka kahvilla käymään jos tekisin kakun. Eivät ennätä ja kuulemma "ei se ammattikoulun käyminen ole meidän mielestä niin kahvittelun arvoinen "

Ei kelvannut kahvit eikä kakku, vaikka ap olisi ihan itse ne tehnyt ja tarjoillut. Parhaillaan isä, äiti ja pikkusisko istuvat yhdessä lapsuuden kodissa keittiön pöydän ääressä ja leikkelevät saksilla apn kasvoja pois perhealbumin kuvista. Kuiskutellen ja pilkallisesti naureskellen ja nimitellen apta rumilla nimillä.

Moi ap, melkoista draamailua.

perheterapia, yhteisöllisyys, oma aika, empaattisuus

Tulee oikein oksennusta suuhun ja alkaa itkettämään kun ajattelee miten pikkusisko varasti tarkoitushakuisesti huomion apn saavutuksesta ja sai vielä manipuloitua isän ja äidin mukaansa siihen loanheittoon.

Oma tyttäreni lähti ovet paukkuen 16-vuotiaana kotoa ja muutti parikymppisen poikaystävänsä luo. Katkaisi kaikki yhteydet, blokkasi puhelimesta, ei kertonut osoitetta jne. Ei ollut apua poliisista, lastensuojelusta, koulusta, mistään. Siskoihinsakaan ei pitänyt mitään yhteyttä.

Taustalla oli normaaleja teiniriitoja, kotiintuloajoista yms, mutta ei mitään mitä ei muissakin hänen kavereidensa perheissä olisi. Tuohon saakka välit olivat olleet aivan okei.

No, 5 vuotta myöhemmin hänellä meni sitten poikki tämän miehen kanssa ja yhtäkkiä halusi kovasti muuttaa takaisin meidän luoksemme ja olla se lapsi, joka ei voinut olla, kun päätti aikuistua teininä. Se oli itselle kyllä kova paikka, tottakai olin onnellinen, että hän taas halusikin pitää yhteyksiä ja sai tietää, miten hänellä menee jne. Mutta viidessä vuodessa perhe oli surutyön tehnyt, pikkusiskojen kanssa oli juostu terapiassa ja tuntui kyllä hieman kohtuuttomalta vain "palata entiseen" kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. 

Tästä on jo vuosia ja välit ovat nykyään kunnossa, tytär asuu ihanan perheensä kanssa ja on itsekin äiti. 

En tiedä edes miksi kerroin, eikä tämä nyt tuohon juhla- ja valmistumisjuttuun liitykään sinänsä. Ehkä vaan yhden äidin taustoja tilanteessa, jossa oli vaikea olla tukena tyttärelle.

Vierailija kirjoitti:

Voin kuvitella ap:n äidin, joka järjestää lapselleen yo-juhlia ja sitten se masentunut lapsi soittaa täpinöissään, että hei, valmistun kesäkuun alussa, voitaisiinko järjestää minulle juhlat, voin leipoa kakun. Samaan aikaan siellä lapsuudenkodissa valmistellaan yo-juhlia ja äiti miettii kuumeisesti, että eikö tämä melkein 30v vieläkään tajua, että ei voi olla kaiken aikaa keskipisteenä, että antaisi nyt lopultakin muillekin lapsille juhlansa.

Äidit yrittävät olla tasapuolisia, mutta todennäköisesti sairain lapsi on saanut eniten kaikkea alkaen rukouksista päätyen huolestuneeseen valvomiseen. Nyt kun toisella lapsella olisi elämässä ilonpilkahdus, niin masentunut tunkee etualalle vaatien huomiota. Ei mitään kutsua tylliin 15.6. klo 18 täällä minun luona on tarjolla kakkua ja kahvia vaan vaatimus, että voitaisinko minulle järjestää juhlat.

Masentunut ei saa olla täpinöissään kun on saanut aikaan jotain hienoa, koska hän haluaa vain viedä huomion muilta. Onko ihme että masentuneita on paljon, kun perheenjäseniä kohtaan ollaan näin vittumaisia?

Perhesuhteet ovat nähtävästi aikalailla tulehtuneet. Ulkopuolinen apu, säännölliset irtiotot arjesta samalla rentoutuen sekä empatiakykyyn liittyvät harjoitteet olisivat mahdollisesti tarpeen.

Pahimmillaan kaunat siirtyvät sukupolvelta toiselle ja kroonistuvat. Kun vaan tajuttaisiin, mikä on elämässä oikeasti tärkeää, nimittäin ihmissuhteet ja välittäminen sekä työskentely yhteisen hyvän eteen.

"Moi äiti, mä valmistun vihdoin!"

"Aha."

"Ajattelin jos pidetään mullekin juhlat. Pääsettekö kahville? Teen kakun."

"Ei ehditä ja turha sitä on muutenkaan juhlia."

vs.

"Moi äiti, mä valmistun vihdoin!"

"Onnea! Hieno juttu"

"Ajattelin jos pidetään mullekin juhlat. Pääsettekö kahville? Teen kakun.

"Ei nyt ehditä, kiire juhlavalmistelujen kanssa. Mutta juhlitaan sinua täällä kotona vaikka sunnuntaina siskon juhlien jälkeen."

Itse pitäisin tätä jälkimmäistä normaalina, aika moni tuntuu olevan ensimmäisen vaihtoehdon kannalla.

Mistä me tiedämme, miten monennen kerran ap väittää vanhemmilleen, että nyt valmistuin. Ehkä tätä on kuultu viimeiset 10 vuotta ja äiti on kyllästynyt siihen, että sama harha puskee päälle joka vuosi. Parempi kysyä, että miten tästä eteenpäin kuin onnitella olemattomasta.

Vierailija kirjoitti:

Mistä me tiedämme, miten monennen kerran ap väittää vanhemmilleen, että nyt valmistuin. Ehkä tätä on kuultu viimeiset 10 vuotta ja äiti on kyllästynyt siihen, että sama harha puskee päälle joka vuosi. Parempi kysyä, että miten tästä eteenpäin kuin onnitella olemattomasta.

Sulla näyttää olevan harhoja.

Tää keskustelu polkee paikallaan. Periksi ei anneta suuntaan eikä toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Tää keskustelu polkee paikallaan. Periksi ei anneta suuntaan eikä toiseen.

Perus av:ta. Muodostetaan joku kanta ap:n puolesta tai tätä vastaan ja kieltäydytään miettimästä, mitä kaikkea asiaan voisi liittyä. Ja mahdotontahan se onkin tässä tapauksessa sanoa, kuka on tarinan hyvis ja pahis.