Vapaaehtoisesti sinkut: miksi ette ole halunneet miestä/naista?

Ei ole osunut "sitä oikeaa" kohdalle.

Ei ole löytynyt miestä jolle seksitön suhde kelpaa.

Kaikista ei vaan ole parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole osunut "sitä oikeaa" kohdalle.

Siinä tapauksessaha et ole vapaaehtoisesti sinkku?

En ole tavannut vielä tähään mennessä miestä joka sanoisi että olen ok kasvotusten. 😁

Vierailija kirjoitti:

En ole tavannut vielä tähään mennessä miestä joka sanoisi että olen ok kasvotusten. 😁

Ja haluaisi nähdä edes joskus. 😁 

Tässä nyt muutama syy mielen päältä [näin jälkikäteen tarkasteltuna tästä tulikin huomattavasti pidempi postaus kuin alunperin ajattelin...], ja samalla up!

- Minulla ei olisi tarpeeksi annettavaa parisuhteeseen, eikä parisuhteellakaan varsinaisesti minulle. Sinkkuuden suurin "harmi" minulle onkin, ettei ole vakituista matkustus-, harrastus- ja juttuseuraa.

- Seksi on iso osa perusparisuhdetta, ja minun kanssani se olisi toistaiseksi pois pöydältä. En kuitenkaan voisi seurustella aseksuaalinkaan kanssa, sillä koska en ole tähänastisessa elämässäni kertaakaan ajautunut tilanteeseen, jossa seksi olisi ollut ns. ajankohtaista, en voi tietää olenko seksuaalisuuteni kanssa vain "lukossa" – joten jos alkaisinkin seurustelemaan aseksuaalin kanssa, entäs sitten, jos esim. 5 vuoden seurustelun jälkeen "himot yhtäkkiä heräisivätkin" ja olisin "valmis" seksiin? Ja seksuaalista ihmistä puolestaan en voi pakottaa odottamaan jopa vuosikausia jotain "seksuaalista heräämistäni" jota ei välttämättä ole edes tulossa.

- En tiedä osaisinko enää tässä vaiheessa sovittaa elämääni yhteen kenenkään toisen kanssa. Olen lähes ääri-introvertti, joten en välttämättä haluaisi edes asua kumppanin kanssa saman katon alla, ja tällä hetkellä "oma elämäni" jo imee minusta siinä määrin mehut, etten ole nähnyt ystäviänikään kuukausiin. Nykyiseen tilanteeseeni kun kuvittelee extraihmisen, jolle olisin ns. "tilivelvollinen", huhhuh...

- Koko ajan saisi olla sydän syrjällään pelkäämässä. Päällimmäisenä vaikkapa nyt sitä perinteisintä eli pettämistä; kun ns. "täydellistä vaimomatskua" olevia ystäviänikin on petetty, mitä toivoa minulla olisi?

- En myöskään haluaisi jakaa elämän ns. rumaa puolta kenenkään kanssa. En halua kenenkään todistavan miltä näytän tai varsinkaan haisen, kun olen ollut viikon kuumeessa enkä ole käynyt sinä aikana kertaakaan suihkussa. En halua ketään viereiseen huoneeseen kuuntelemaan, kun väännän vessassa krapularipulia. En halua kenenkään nukkuvan kanssani samassa sängyssä silloin, kun unissa pyörimiseni takia menkkaside luiskahtaa paikoiltaan ja verta pääsee lakanoille asti, tai kun suoli rentoutuu nukahtaessa ja päästelee ilmoille päivän aikana pidätellyt pierut. En halua kenenkään näkevän, kun itken surulliselle leffalle kirjaimellisesti räät poskilla. Haluan röyhtäistä kun röyhtäyttää, napata haarukalla lattialle pudonneen nugetin ja syödä sen, maata rentona selaamassa puhelinta kaksoisleuka satelliittikuviin asti erottuen. Toisen ihmisen läsnäollessa en kehtaisi.

En tiedä voinko sanoa että olen vapaaehtoisesti sinkku. On musta pari miestä joskus ollut kiinnostunut mutta en pystynyt kiinnostumaan heistä vaikka ei heissä välttämättä mitään vikaa ollutkaan. Itse taas yleensä kiinnostun miehistä jotka eivät kiinnostu musta. Yleensä jo valmiiksi mahdottomista, eli liian eri-ikäisistä, varatuista tai julkkiksista. Kai mussa on sitten jotain vikaa.

Parisuhteella ei ole mitään annettavaa minulle. En myöskään osaisi seurustella ja olla suhteessa

Koska elin tyhjiössä. Nyt haluaisin perustaa perheen mutta omat kyvyt epäilyttävät.

M40

Parisuhteessa ei ole mitään sellaista mitä haluaisin.

Minulla on ollut loistava parisuhde (päättyi puolison kuolemaan), joka alkoi kun olin nuori. Huonompaa suhdetta en huoli, ja vasta nyt elän ensimmäistä kertaa itsekseni (muutin kotoa kavereiden kanssa jaettuun soluasuntoon, sieltä yhteen puolison kanssa, hänen menehdyttyään asuin lasten kanssa) ja viihdy hyvin näin. Parisuhde ei ole pysyvästi kokonaan poissuljettu, mutta en kaipaa sellaista tällä hetkellä.

Haluaisin ihan hirveästi parisuhteen, olen halunnut jo 15 vuoden ajan ainakin mutta esim. kavereiden tekemät kompromissit suhteissaan ovat sellaisia joihin itse en olisi koskaan ryhtynyt vain siksi että on mies. Eli odotan kohdalleni sitä oikeaa jonka takia ei tarvitsisi suostua mihin tahansa.

Kuka sitä muijan jatkuvaa natkutusta jaksaisi jokaisesta asiasta kuunnella? Säästän siis korviani.

M 28

Olen alkoholisti ja henkisesti niin raunioina ettei kukaan mua jaksaisi. Olen aika lailla erakoitunutkin. En jaksa enää yrittää olla joku muu kuin olen, enkä kelpaa maailmalle tällaisena. Itsekin petyn ihmisiin jatkuvasti. Yksittäisistä ihmisistä yleensä pidän, jos viitsivät riisua naamarinsa, eikä heihin tarvitse liimautua kiinni, mutta ihmisjoukot ja toisia manipuloivat teeskentelijät vie vaan voimat. Mulla ei ole enää kavereita tai ystäviäkään.

En edes tiedä, mistä jonkun löytäisin, vaikka haluaisinkin suhteen. En ole ikinä edes tavannut ketään, jonka kanssa maailmat jotenkin kohtaisi. Nuorempana mulla oli suhteita naisiin ja miehiin, ja jopa yksi pidempi avoliittokin, mutta tuntuu siltä, ettei kenelläkään ole puhtaat jauhot pussissa. Olen tullut manipuloiduksi ja petetyksi. Olen kokenut henkistä väkivaltaa niin paljon, etten enää viitsi antaa kenellekään siihen edes mahdollisuutta.

M31

Olen liian mukavuudenhaluinen ja rauhaa rakastava. En halua (mustasukkaista) ukkelia nalkuttamaan menemisistäni, elukoistani, epäsiististä kämpästä, ryyppyretkistä miespuolisten kavereideni kanssa ym. Ja haluan pitää oman tilani, ahdistaa ajatus että joku nysväisi kyljessä jatkuvasti.

Ukkelin ottoa harkitsen sitten jos joskus törmään mieheen joka myös arvostaa taiteita, eläimiä, luontoa, omaa tilaa ja vapautta mutta on kuitenkin "yksiavioinen", eikä mikään seksihullu panofriikki.

Parisuhde ei yksinkertaisesti ole ikinä kiinnostanut minua, ei nuorenakaan kun lukioiässä kaverit alkoivat pariutua ja seurustella ensimmäisiä kertoja. Seksi kyllä on kivaa, mutta siinä ahdistaa se, että jos sen kertainen kumppani haluaakin enemmän tai nähdä uudestaan (näin on käynyt joskus, vaikka luulisi pelin olevan selvä molemmille, varsinkin miehille)...

En oikeasti vain ymmärrä ihmisten hinkua saada pysyvä kumppani ja jopa asua sellaisen kanssa, ehkä jopa loppuelämänsä ajan. :o

Minulta varmaan puuttuu jokin geeni tai jotain, koska koko ajatus on aivan käsittämätön. (Samoin kuin lasten kanssa: älyllisellä tasolla tajuan, että totta kai lajin säilymisen kannalta "vauvakuume" on välttämätön, mutta henkilökohtaisesti en pysty tajuamaan halua lisääntyä...)

N41 

Olisi kyllä muutamia miehiä joita kiinnostaisi suhde minun kanssani mutta tunteet ja toiveet eivät valitettavasti mene tältä osin yhteen. Olen siis sinkku vapaaehtoisesti siinä mielessä että en huoli jokaista miestä joka osoittaa kiinnostusta suuntaani ja osaltaan sinkkuuteni on oma  päätökseni.  

Haluaisin kyllä parisuhteen mutta kammoksun mahdollista stressiä etsimisestä, tutustumisesta, pettymisistä.

Ainakin toistaiseksi näistä asioista stressivapaa sinkkuelämä on vetänyt pidemmän korren.

m47

Minulla on takana kaksi erittäin vaikeaa suhdetta. Enää en uskalla ottaa riskiä, että kohtaan taas jonkun henkisesti epävakaan. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, taloudellista hyväksikäyttöä ja pettämistä. Yksin olen paljon onnellisempi.