Lue keskustelun säännöt.
Turhauttavaa, olen psykiatrisella osastolla, mutta en uskalla puhua täällä oikein mitään
16.04.2018 |
Silloin kyllä puhun, jos joku hoitaja tulee tänne huoneeseen kysymään, miten menee. Tosin en silloinkaan uskalla kertoa todellisesta fiiliksestä. Sanon vaan, etten tiedä miten menee... Kamalaa, kun oikeasti on koko ajan vaan kamala olo ja suunnittelen itsemurhaa. Kyllä mä näille olen itsemurha-ajatuksistani puhunut, tosin en niistä suunnitelmista, jotka olen ajatellut toteuttaa täällä osastolla ollessani (tosin en usko että uskallan. joka ilta on pitänyt hirttäytyä täällä, mutta olen sitten vaan mennyt nukkumaan ja ajatellut että hirttäydyn seuraavana päivänä).
En saa myöskään pyydettyä ketään lähtemään kanssani kävelylle, vaikka en ole kahteen päivään ollut pihalla... En vain uskalla koputtaa kanslian oveen ja puhua hoitajille. Pelkään, että tulen torjutuksi enkä halua olla vaivaksi... Vaikka ymmärränkin, että se on niiden työtä.
Olisi ihanaa, jos pystyisin puhumaan kaikesta jollekin hoitajalle, mutta en vaan saa sanottua niitä asioita. Tuhlaan täällä kaikkien aikaa, kun en edes halua parantua. "Parantuminen" kuulostaa vaan itsensä huijaamiselta ja silmien ummistamiselta. Haluan vain kuolla. Olen tosi huono potilas ja siitäkin on syyllinen olo...
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Vähän aiheen vierestä, mutta olen itse ollut avoimella (= ovet auki, ulkoilut omalla ilmoituksella) osastolla pari kertaa lyhyitä jaksoja, ja ainakin itseäni ärsytti se, miten hoitajat vaan lähinnä kököttivät kansliassa. Toki sieltä tuli ainakin kerran päivässä joku kysymään kuulumisia ja aina sain lyhyen juttutuokion niin pyytäessäni, mutta...niin. Jotenkin tuntui kurjalta se asetelma, että nuo tuolla kansliassa ja me "hullut" vaellamme täällä käytävillä tai istumme sängyillämme huoneissamme. Suurin osa hoitajista ei kokemani mukaan tehnyt yhtään ns. ekstraa, ja potilaat hoitivat itse siivouksen, ruokavalmistelut, pyykinpesunsa ym.
Sama fiilis mullakin on... Tosin en tiedä, miten paljon hoitajilla oikeasti on "paperihommia". Olisi kiva, jos joku hoitaja tulisi kysymään, että haluanko mennä ulos. Olen käsittääkseni tällä osastolla ainut, jolla ei niitä vapaakävelyjä ole ja siksi ei ole mitään ulkoiluryhmääkään säännöllisesti. :/
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse jouduin muuttamaan kotoa 15 vuotiaana.
Onneksi suku keräsi kolehdin, jonka avulla kävin lukion.
Asuin siis yksin .
Otin lainaa ja kävin ammattikoulun.
Amiksen vikalla tapasin nykyisen mieheni.
Oltiin köyhiä mutta rakastuneita.
Sit töihin ja nyt 50v asiat suht ok
En ole yhteydessä äitiini.isä kuoli kun olin 13
Ei tullut mieleenkään lähteä hullujen huoneelle, vaikka koin samalla koulukiusaamista.
Halusin elää..toki välillä itkin yksin kun joulu
Vierailija kirjoitti:
Äsken hoitaja kävi enkä taaskaan saanut sanottua mitään. :( Aina kun hoitaja tulee tänne niin toivon että se lähtisi pian pois, mutta muina aikoina toivon, että joku tulisi tänne... :/ Tosi yksinäinen olo, kun en päästä ketään mun ajatusteni lähelle. Kamalaa ja toivotonta.
Ap
Ei taida kiinnostaa edes kokeilla oikeaa elämää?
En ymmärrä tätä, ne ihmiset on toivottavasti siellä töissä koska haluaa auttaa ihmisiä. Ei se ole vaivaamista. Mun mies oli joskus vakavasti masentunut, yritti monta kertaa itsemurhaa, oli lähellä onnistuakkin. Pari vuotta oli vaikeaa. Sit sai sähköhoitoa ja oikean lääkityksen ja parani 💗 koki isyyden ja vaikka mitä. Älä luovuta!! Toivottavasti sulla on joku läheinen joka ei sua jätä ja välittää!
Vierailija kirjoitti:
Silloin kyllä puhun, jos joku hoitaja tulee tänne huoneeseen kysymään, miten menee. Tosin en silloinkaan uskalla kertoa todellisesta fiiliksestä. Sanon vaan, etten tiedä miten menee... Kamalaa, kun oikeasti on koko ajan vaan kamala olo ja suunnittelen itsemurhaa. Kyllä mä näille olen itsemurha-ajatuksistani puhunut, tosin en niistä suunnitelmista, jotka olen ajatellut toteuttaa täällä osastolla ollessani (tosin en usko että uskallan. joka ilta on pitänyt hirttäytyä täällä, mutta olen sitten vaan mennyt nukkumaan ja ajatellut että hirttäydyn seuraavana päivänä).
En saa myöskään pyydettyä ketään lähtemään kanssani kävelylle, vaikka en ole kahteen päivään ollut pihalla... En vain uskalla koputtaa kanslian oveen ja puhua hoitajille. Pelkään, että tulen torjutuksi enkä halua olla vaivaksi... Vaikka ymmärränkin, että se on niiden työtä.
Olisi ihanaa, jos pystyisin puhumaan kaikesta jollekin hoitajalle, mutta en vaan saa sanottua niitä asioita. Tuhlaan täällä kaikkien aikaa, kun en edes halua parantua. "Parantuminen" kuulostaa vaan itsensä huijaamiselta ja silmien ummistamiselta. Haluan vain kuolla. Olen tosi huono potilas ja siitäkin on syyllinen olo...
Miksi teet niin? Miksi et päästä ketään lähelle? En halua syyllistää vaan ymmärtää, koska mä aina toivoin että mies olisi puhunut mulle hakenut multa tukea, luottanut muhun.
Vierailija kirjoitti:
Äsken hoitaja kävi enkä taaskaan saanut sanottua mitään. :( Aina kun hoitaja tulee tänne niin toivon että se lähtisi pian pois, mutta muina aikoina toivon, että joku tulisi tänne... :/ Tosi yksinäinen olo, kun en päästä ketään mun ajatusteni lähelle. Kamalaa ja toivotonta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi teet niin? Miksi et päästä ketään lähelle? En halua syyllistää vaan ymmärtää, koska mä aina toivoin että mies olisi puhunut mulle hakenut multa tukea, luottanut muhun.
Vierailija kirjoitti:
Äsken hoitaja kävi enkä taaskaan saanut sanottua mitään. :( Aina kun hoitaja tulee tänne niin toivon että se lähtisi pian pois, mutta muina aikoina toivon, että joku tulisi tänne... :/ Tosi yksinäinen olo, kun en päästä ketään mun ajatusteni lähelle. Kamalaa ja toivotonta.
Ap
Puhuminen vaan tuntuu tosi vaikealta. :( Haluisin puhua, mutta aina kun joku hoitaja tulee huoneeseeni, tulee tosi epämukava olo ja haluan sen vaan äkkiä pois... Ilmeisesti keskiviikkona tulee omahoitaja... Sille oon saanut puhuttua ihan hyvin menneisyydestäni ja jatkuvasta jännittämisestä ja niistä itsemurha-ajatuksista. En kuitenkaan tästä olosta ja niistä asioista, joista on syyllinen olo...
Ap
Ap, mitä väliä sillä on mitä sinä olet tehnyt, mitä se hoitaja susta ajattelee, se näkee ja kuulee kaikenlaista kauheaa ihan työkseen, sille maksetaan siitä. Toisekseen, mitä väliä silläkään on jos täällä joku sinut tunnistaa jos kuitenkin meinaat tappaa itsesi? Mitä voitat sillä että haudot niitä kauheita tekemisiäsi sisälläsi ja tapat itsesi niiden takia? Onko ne sun tekemiset todellakin sen arvoisia että sinä olet nyt siellä ja kidutat itseäsi ja aiot tappaa itsesi? Jos joku muu olisi ne teot tehnyt, niin sanoisitko tai edes ajattelisitko että kyllä sen pitää nyt tappaa itsensä kun on tuollaista tehnyt.
20 vuotiaana on vielä todella, todella nuori, elämässä ehtii tehdä vielä vaikka mitä, juuri pari vuotta sitten alkanutta aikuisuutta on 50 vuotta edessä, ja se on toisaalta helvetin pitkä aika, monet tekee vuodessakin todella isoja muutoksia elämässään. Toisaalta, se 50 vuottakin tuntuu lyhyeltä ajalta sitten kun olet vanha ja tiedät että kuolet pian, silloin ajattelet kuinka hullua oli harkita itsemurhaa nuorena kun kaikki oli vielä edessä.
Minullakin oli nuorena vaikeaa, mutta 20 vuotta myöhemmin se aika tuntuu kuin unelta jonka on joskus nähnyt tai jonkun toisen elämältä, silloin en osannut hurjimmissa kuvitelmissanikaan kuvitella missä nyt olen ja miten olen tänne päätynyt. Oletan että en tiedä missä olen 10 vuoden päästä, voin olla taas jossain ihan muualla. Elämä on sellaista että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, hyvää tai pahaa, se pitää vaan katsoa läpi. Kun joku ovi sulkeutuu, jossain joku toinen avautuu, pitää vaan itse vähän katsella ympärilleen, vieraistakin paikoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun dg:lle ei ole hoitoa.
Pers.häiriö joillakin lievityy iän mittaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä väliä sillä on mitä sinä olet tehnyt, mitä se hoitaja susta ajattelee, se näkee ja kuulee kaikenlaista kauheaa ihan työkseen, sille maksetaan siitä. Toisekseen, mitä väliä silläkään on jos täällä joku sinut tunnistaa jos kuitenkin meinaat tappaa itsesi? Mitä voitat sillä että haudot niitä kauheita tekemisiäsi sisälläsi ja tapat itsesi niiden takia? Onko ne sun tekemiset todellakin sen arvoisia että sinä olet nyt siellä ja kidutat itseäsi ja aiot tappaa itsesi? Jos joku muu olisi ne teot tehnyt, niin sanoisitko tai edes ajattelisitko että kyllä sen pitää nyt tappaa itsensä kun on tuollaista tehnyt.
20 vuotiaana on vielä todella, todella nuori, elämässä ehtii tehdä vielä vaikka mitä, juuri pari vuotta sitten alkanutta aikuisuutta on 50 vuotta edessä, ja se on toisaalta helvetin pitkä aika, monet tekee vuodessakin todella isoja muutoksia elämässään. Toisaalta, se 50 vuottakin tuntuu lyhyeltä ajalta sitten kun olet vanha ja tiedät että kuolet pian, silloin ajattelet kuinka hullua oli harkita itsemurhaa nuorena kun kaikki oli vielä edessä.
Minullakin oli nuorena vaikeaa, mutta 20 vuotta myöhemmin se aika tuntuu kuin unelta jonka on joskus nähnyt tai jonkun toisen elämältä, silloin en osannut hurjimmissa kuvitelmissanikaan kuvitella missä nyt olen ja miten olen tänne päätynyt. Oletan että en tiedä missä olen 10 vuoden päästä, voin olla taas jossain ihan muualla. Elämä on sellaista että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, hyvää tai pahaa, se pitää vaan katsoa läpi. Kun joku ovi sulkeutuu, jossain joku toinen avautuu, pitää vaan itse vähän katsella ympärilleen, vieraistakin paikoista.
Tulipa syyllinen olo tästäkin. :/ Olen niin huono potilas, pitäisi itse tehdä enemmän... Ehkä nää keskustelupalstat ei tee hyvää mulle.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sun dg:lle ei ole hoitoa.
Pers.häiriö joillakin lievityy iän mittaan.
Mikä persoonallisuushäiriö mulla sitten sun mielestä on?
Ap
No niin iltapalalle ja iltalääkkeelle. Käytä loppuilta vaikkapa sen pohdiskeluun kuinka välttää laitostuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoita hoitajalle lappu ja anna käteen!:) tsemppiä
Ääh, anteeksi, mun on vaan niin vaikea ymmärtää, sillä mulle olisi todella vaikeaa pitää kaikki sisällä, yritin yhdessä vaiheessa ja silloin kilahdin pikku jutuista.vaikea siis ymmärtää. Toki minäkin puhun vain niille läheisille ihmisille. Mutta mun mies ei puhunu edes mulle ja se oli kauhean loukkaavaa 😢
Mutta vaikka se ei nyt tunnu siltä, jonain päivänä sinäkin tunnet toisin, miehelläni meni lähes 2vuotta hankalasti. Sen jälkeen monta vuotta hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi teet niin? Miksi et päästä ketään lähelle? En halua syyllistää vaan ymmärtää, koska mä aina toivoin että mies olisi puhunut mulle hakenut multa tukea, luottanut muhun.
Vierailija kirjoitti:
Äsken hoitaja kävi enkä taaskaan saanut sanottua mitään. :( Aina kun hoitaja tulee tänne niin toivon että se lähtisi pian pois, mutta muina aikoina toivon, että joku tulisi tänne... :/ Tosi yksinäinen olo, kun en päästä ketään mun ajatusteni lähelle. Kamalaa ja toivotonta.
Ap
Puhuminen vaan tuntuu tosi vaikealta. :( Haluisin puhua, mutta aina kun joku hoitaja tulee huoneeseeni, tulee tosi epämukava olo ja haluan sen vaan äkkiä pois... Ilmeisesti keskiviikkona tulee omahoitaja... Sille oon saanut puhuttua ihan hyvin menneisyydestäni ja jatkuvasta jännittämisestä ja niistä itsemurha-ajatuksista. En kuitenkaan tästä olosta ja niistä asioista, joista on syyllinen olo...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itsekin 20v, viettänyt viimeiset 4 vuotta pakkohoitokierteessä. Pisin jakso oli 7 kk. Jos haluat juttuseuraa joka ehkä voi samaistua sun tilanteeseen niin voin antaa yhteystietoja.
Ehkä vois olla hyväksi lukea jotakin lehtiä, blogeja tai hyvän mielen kirjoja, joissa ei vellota ahdistuksessa? Et saisit välillä ihan muuta ajateltavaa? Sitten omahoitajan kanssa koeta vähän jutella, kun hän tulee. Hoitajat on kaikki vaitiolovelvollisia ja heidän työnsä on auttaa sua.
Jos oot tehnyt jotain rikollista tai oikeasti pahaa, ehkä pitää kuunnella omaatuntoa ja kertoa jollekin, ehkä tunnustaa kaikki? Sitä kautta voit kantaa vastuun teoista ja päästä eteenpäin.
Olet tosi nuori, ja nuorena näkee asiat paljon jyrkemmin kuin sitten muutaman vuoden päästä. Päivä kerrallaan :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun dg:lle ei ole hoitoa.
Pers.häiriö joillakin lievityy iän mittaan.Mikä persoonallisuushäiriö mulla sitten sun mielestä on?
Ap
Kirjo on laaja, eikä sillä tässä merkitystä.
Kaikille yhteistä valittaminen kaikesta, mikään ei kelpaa eikä sovi. Ja suoraan ei nyt ainakaan voi hoitajille puhua, vaan valittaa selän takana vauvapalstalla.
Onnea valitsemallasi tiellä.
Älä nyt ainakaan osastolla itseäsi tapa. Sitten omaisesi rupeavat syyttämään hoitohenkilökuntaa kuolemastasi, kun eivät toimineet toisin.
Haluaisin auttaa ja tukea sinua.
Olen tällä hetkellä harjoittelussa psykiatrisella osastolla ja minullakin on siellä vaikeaa siinä mielessä, koska haluaisin auttaa, puhua ja tukea nuoria potilaita, mutten ole vielä oppinut työkaluja kuinka saisin sinunlaisiin ihmisiin yhteyden. Turhauttava olo. Mutta olemme siellä teitä varten ja haluamme oikeasti auttaa. Toivon että vielä opin tavan lähestyä.
Sinulla on varmasti vaikeaa, voimia ja jaksamista 💜
Vierailija kirjoitti:
Älä nyt ainakaan osastolla itseäsi tapa. Sitten omaisesi rupeavat syyttämään hoitohenkilökuntaa kuolemastasi, kun eivät toimineet toisin.
No miksei hoitohenkilökunta sitten toimi toisin, vaikka ap on kertonut siellä itsemurha-ajatuksistaankin?
Vähän aiheen vierestä, mutta olen itse ollut avoimella (= ovet auki, ulkoilut omalla ilmoituksella) osastolla pari kertaa lyhyitä jaksoja, ja ainakin itseäni ärsytti se, miten hoitajat vaan lähinnä kököttivät kansliassa. Toki sieltä tuli ainakin kerran päivässä joku kysymään kuulumisia ja aina sain lyhyen juttutuokion niin pyytäessäni, mutta...niin. Jotenkin tuntui kurjalta se asetelma, että nuo tuolla kansliassa ja me "hullut" vaellamme täällä käytävillä tai istumme sängyillämme huoneissamme. Suurin osa hoitajista ei kokemani mukaan tehnyt yhtään ns. ekstraa, ja potilaat hoitivat itse siivouksen, ruokavalmistelut, pyykinpesunsa ym.