Mistä lajista sulla on huonoimmat muistot koululiikunnassa?

Uinnista, Cooperin testistä (tai juoksusta ylipäätään) ja telinevoimistelusta on kaikista jäänyt traumat. Hhrrr!😖

Kaikki joukkuelajit

Inhosin ja pelkäsin telinevoimistelua. En osannut hypätä niiden pukkien ja hevosten yli. Aikuisena syykin selvisi. Minulla ei ole koskaan ollut ns. syvyysnäköä. Siksi osuminen jollekin telineelle ei onnistunut.

En hirveästi tykännyt koko koululiikunnasta varsinkaan ala-asteella. 90-luvun pienessä maaalaiskyläkoulussa liikunta oli pakottamista, oli vielä käytössä huutosakit ja liikuntatunneilla oli aina tytöt ja pojat sekaisin. Pahinpana muistona on jäänyt juurikin eräs pesäpallotunti 3.luokalla: jostain syystä tunti pidettin yhdessä 6.luokan poikien kanssa. Muistan vaan sen paniikin, pelon ja huudon, kun ei me pienet tytöt sitä pesistä osattu, eikä kukaan ollut oikein sääntöjäkään meille opettanut. En käsitä mikä järki oli laittaa täysin eritasoiset, -ikäiset ja - kokoiset pelaamaan yhdessä.

Koulun uinnista en myöskään tykännyt hirveän uimaopettajan takia, joka pakotti esim. hyppämään pää edellä altaaseen. Muuten tykkäsin kyllä esim. kesällä uida. Kaikenkaikkiaan koululiikunta vei omalta kohdaltani hyvin tehokkaasti kaiken innon ja riemun liikunnasta. Vasta kolikymppisenä olen alkanut uudelleen liikkua ja tajunnut, että esim. hiihtohan on ihan mukavaa.

Tässä asiassa koulu on muuttunut sentään parempaan suuntaan. Liikunnasta saa 8:n pelkällä yrittämisellä ja asenteella. Oppilaat eivät enää itse muodosta joukkueita huutamalla (tai ei ainakaan saisi, jotkut epäpätevät sijaiset tai koulavustajat tähän kuulemma edelleen sortuvat).

Oli pakko mennä lueskelemaan uutta OPS:ia liikunnan osalta. Äkkiseltään tuntuu, että hirveästi ei olla kuitenkaan menty eteenpäin. Samat yleisurheilut sun muut lento-kori-pesäpalloscheisset tulee edelleen vastaan. Puistatus, kun noita lukikin. 

http://www.edu.fi/perusopetus/liikunta

Eikö siis lapsista voi kehittyä motorisesti normaaleja ihmisiä ilman näitä lajeja? Erittäin vaikeata uskoa, että esim. muualla Euroopassa nuo lajit olisivat must kaikkialla. Miksei voida kävellä, ehkä katsoa vähän juoksukoulua (ei todellakaan mitään 60 metrin juoksuja tai Coopereita, joista sitten saada paskat tulokset, joita vertailla toisten kanssa), hiihtää/luistella/lasketella tmv., käydä salilla ja opettaa laitteiden käyttöä, jumpata, joogata? Miten moni koululainen oikeasti muka innostuu pelaamaan lentopalloa tai harrastamaan yleisurheilua koululiikunnan pohjalta? Eiköhän suurin osa kiinnostuneista harrastele ihan ilman koulunkin tunteja. 

Uiminen on musta ihan perusteltua suomalaisessa koulussa, mutta olisin itse halunnut oppia koulussa rintauimaan. En siis koittaa räpiköidä jotain hemmetin kroolauksia tai SUORITTAA jotain uimakandidaattia. Nykyään vois tietty olla myös vesijumppaa, vesijuoksua jne. - ja varmaan onkin. 

Ymmärrän sen, että niille, jotka eivät ole hyviä esim. kielissä tai matikassa, liikunta ja muut taitoaineet voivat tuottaa paljon onnistumisen tunteita. Se heille sallittakoon. Mutta missään muussa oppiaineessa ei keskitytä niin paljon julkinolaamiseen ja epäonnistumiseen kuin liikunnassa. Vaikka kuinka aika olisi mennyt eteenpäin, en suoraan sanottuna usko, että olisi mahdollista eriyttää niin paljon, että paskimmatkin pääsisivät saamaan kehuja ja pääsisivät ylipäänsä vapautumaan häpeän ja huonouden tunteista. 

Tanssi oli kamalaa, kun tyttöjen ja poikien piti tanssia pareittain yläasteella. Kaikki valitsivat oman parinsa ja jäin aina viimeiseksi tytöksi, joka valittiin... Kerran yks poika jäi vaille tasokasta tanssiparia eli vain minä olin jäljellä, joten tuo poika marssi ulos liikuntasalista. Tanssin sitten naisopettajan kanssa. Nämä olivat nöyryyttäviä kokemuksia nuorelle tytölle. 

Tossa luettelossa ei ollut yleisurheilua.  Meidät vietiin joka syksy ja kevät urheilukentälle, missä tehtiin sitten ne pakolliset lajit ja ope merkitsi tulokset kirjaansa, ja sen mukaan ilm. sitten ne numerotkin.  Työnnettiin kuulaa, juostiin kuuttakymmentä metriä ja heitettiin kiekkoa ja keihästä ja hypättiin pituutta ja korkeutta.  Ei sentään seiväshyppyä ollut.  Inhosin eniten korkeushyppyä.  En kerta kaikkiaan oppinut saksaamaan, ja ope pakotti, että jokaisen on päästävä riman yli sekä tavallisesti hyppäämällä että saksaamalla.   Siinä sitten saksasin yhä uudelleen ja uudelleen kaikkien seistessä ringissä ympärillä nauramassa.  Siitä jäi oikeesti trauma.  Näitä juttuja vihasin erityisesti.

Hiihto oli suosikkilajini.  Johtui siitä, että en ikinä oppinut luistelemaan, koska mulla ei ollut sopivia luistimia.  Jouduin opettelemaan siskon liian isoilla enkä oppinut ikinä, luistimet linksui jalassa.  Sain luvan hiihtää silloin kun muut luisteli.   Kaikki muut halusi luistella, mutta minä lähdin vuodesta toiseen yksin hiihtolenkille.  Se oli kivaa, hiihtelin vapaa-aikanakin mielelläni.

Telinejumpassa inhosin eniten puomia, tai paremminkin pelkäsin.  Mulla ei ole koskaan ollut kovin hyvä tasapainottelutaito. 

Ylipäänsä jumppatunnit siellä hikisen ja muutenkin pahan hajuisessa jumppasalissa, joka vielä kaiken päälle oli aina liian kylmä, lattia varsinkin oikein hohkasi kylmää, on jääneet ikävinä mieleeni.  Kävin kaverini mieliksi hänen kanssaan muutaman kerran joogaamassa, ja tunsin välittömästi sen saman jumppasalihajun siellä joogasalissa.  En olis halunnut sitä edes hengittää sisääni. 

Kyllä nää tavalliset jumppaliikkeet tamburiinin tahdissa vielä jotenkin sieti, mutta aina kun tuli kilpailutilanne, olisin halunnut luistaa tieheni.  Miksi aina pisteytettiin, arvosanotettiin, arvosteltiin ja vaadittiin kaikilta samaa? 

Liikkumisen ilon tappamista.

Uinnista, kun siihen yritettiin pakottaa. Mutta en antanut periksi! Uin ala-asteella aina välillä, mutta yläasteella en kertaakaan. 

Niinpä, kaikki oli kilpailua. Jopa joku hernepussin kanniskelu ekalla oli usein sitä, että jahas, nyt kaksi joukkuetta ja kisaillaan, kumpi on nopeampi. Voi luoja. Eihän tämmösiä voida mennä, ellei samalla opeteta perinpohjin, että voitolla ei ole mitään merkitystä. Ja millä sellaisen sitten opettaa lapsille... 

Lähes ainoa koululiikunta, josta on jäänyt hauskoja muistikuvia, on musiikkiliikunta. Meillä oli sitä eka-tokalla erillisenä oppiaineena, mutta en muista ihan tarkasti, mitä siinä tehtiin. Se ei kuitenkaan ollut traumatisoivaa ja tais tapahtuakin musiikkiluokassa. Lähinnä se oli jotain hassuttelua. No, hiihto oli ihan jees, koska asuin metsälähiössä, ja vaari oli opettanut hiihtämään. Hiihdin paljon vapaallakin. 

Koululiikunta ei ehkä kaikkeen ole syy, mutta ei se ainakaan ole kovin positiivisesti vaikuttanut. Vieläkään en pysty täysin neutraalisti suhtautumaan jumppatunneilla tmv. omaan tekemisiini, vaan joskus käy mielessä, että oon taas huonompi kuin tuo ja tuo.

Tiedän jo, ettei kommenttiani minkään tarkistukseen jälkeen julkaista, joten totean, että inhosin kaikkea liikuntaa koulussa, pahimpana sadan metrin juoksua ja ajanottoa.

Olen aina ollut liikunnallinen, mitä kyllä ihmettelen, koska koululiikunnan tarkoitus on tappaa liikunnan ilo.

Vierailija kirjoitti:

Miksi uinti noin monella? Mun kouluaikoina se oli tykätyin, tosin meillä oli aika rentoa, pelattiin vesipalloa, oli vesijuoksua yms.

Empatiakykysi on huikea.