Mistä lajista sulla on huonoimmat muistot koululiikunnassa?

Uinti.

Olin luokkamme ainoa, joka ei osannut uida. Lisäksi olin koulukiusattu ja en halunnut olla muiden seurassa alasti.

Koululiikunta kyllä osasi tappaa omat liikkumishalut vuosiksi. Tykkäsin hiihtää, mutta en ole yhtään kilpailuhenkinen, joten pakolliset hiihtokisat sammutti senkin orastavan innostuksen.

Pesäpallostakin tykkäsin ja olin ihan hyväkin, mutta kiusaaminen toi siihen "kivan" lisämausteen joukkueenvalinnan muodossa tyyliin: ei me tuota haisevaa "Minnaa" haluta joukkueeseen, onko ope pakko?

Kaikki joukkuelajit jossa oli lajin harrastajia mukana, joilla taidot ja voimat olivat ylivertaisia. Koripallo, pesäpallo, jääkiekko. Näissä kaikissa uhkana voimallisesti päin tuleva pallo/kiekko ja huuto päälle alan harrastajalta, kun hädissään väisti ammusta eikä ottanut sitä kiinni. Positioni näissä lajeissa oli aina syvä laita tai kaukaisin takakenttä.

Näitä, kun lukee niin tulee mieleen, että kiusaaminen on niin syvältä!

Voimistelu, olen edelleen yhtä taipuisa kuin rautakanki :D Muistan kortin mihin kerättiin pisteitä jos teki liikkeen oikein, se piti ensin harjoitella luokkalaisten kesken pienissä ryhmissä ja mennä sitten opettajan eteen arvioitavaksi. Esim vaaka-asento lattialla. Hyhhyh :D

Ehkä pesäpallo ikävin, kun ei ollut sihti aina kohdillaan.

Pesäpallo ja jääkiekko. Koin molemmat liian vaarallisiksi lajeiksi, kun ei ollut mitään suojavarustuksia. Pesäpalloon toki ei taida ollakaan muuta kuin otsa/ohimosuoja. Yksi lapsi saikin pesäpallon voimakkaasti suoraan otsaan ilman suojaa, ollessa se lähin kenttäpelaaja. Ei näyttänyt hyvältä.

Tanssi, kun piti hakea aina poikana pari ja tiesi ettei kukaan haluaisi että juuri minä hakisin..

Vierailija kirjoitti:

Miksi uinti noin monella? Mun kouluaikoina se oli tykätyin, tosin meillä oli aika rentoa, pelattiin vesipalloa, oli vesijuoksua yms.

Koska koulun suositut tytöt seisoivat nurkassa kikattamassa ja yököttelemässä muiden vartaloita. Jälkeenpäin kuuli pitkin koulun käytäviä ikäviä kommentteja itsestään.

Ihan kaikki oli kamalaa, mutta eniten nuo joukkuelajit joissa "suositut" sai kapteenina valita joukkueensa. Inhottavaa oli myös se cooperin testi jossa piti juosta niin että veri maistui suussa ja kylkeen pisti, mutta silti oli liian huono. Uiminen oli myös syvältä, oletettiin että kaikki osaa uida tuosta noin vain kymmeniä metrejä. Lisäksi uitiin yksitellen jolloin koko muu luokka hytisi kylmässä hallissa altaan reunalla. Lopulta kun pääsi hampaat kalisten suihkuun, niin uimahallin mikä lie siivooja/talkkari huusi pää punaisena ettei saunassa saa koululaiset olla eikä suihkun alla saa seisoa kun vettä kuluu vaan pitää mennä pukeutumaan. Sitten tukka märkänä ja kloorilta haisevana kouluun loppupäiväksi.

Vihaan liikuntaa vielä aikuisenakin.

Pesäpallo. Tykkäsin lyödä palloa, ja osuin ihan hyvinkin. Ongelmana oli kaikki muut osat pesäpallosta. Pelkäsin palloja (pelkään vieläki) kun olen saanut niistä osumaa paljon. Pesäpallo on tullut suoraan käteen niin etten voinut liikuttaa sitä kunnolla. En uskaltanut ottaa palloa kiinni, vaan annoin muiden juosta sen perässä. Tästä sain tietysti huutoa ja haukkumista ikätovereiltani. Kun oli vuoroni lyödä palloa, en koskaan juossut. En ikinä. Muutkin sen tiesi etten aio juosta. Olin ylipainoinen ahdistunut lapsi/nuori, ja muiden edessä juokseminen ja läskien löllyminen ahdisti ihan perkeleesti. Usein itkin ennen tuntia, tunnin aikana ja tunnin jälkeen kun oli pesäpalloa. Lukiossakin itkin useaan otteeseen pakollisten liikuntakurssien aikana. Nykyisin olen sporttinen ja laiha nuori nainen, mutta ryhmäliikunta vieläkin ahdistaa.

Pesäpallo. Se oli vaan niin nöyryyttävää joukkuejakoineen. Sinällään jopa ihan hauska laji pelata vapaalla, mutta koulu teki siitä helvettiä. Luulisi kyllä, että nykypedagogiikka kieltäisi jo tällaisen sadismin, sillä itse pelistä se ei ole mitään pois, jos joukkueet jaetaan summamutikassa. Tosin, tehtiin joskus näin omassa nuoruudessakin, mutta eihän se toki toisten mulkoilua estä. Opettajan ei silti tarvitse lähteä tukemaan sitä, että äärimmilleen nöyryytetään huonoimpia eli odottavat rivissä vikoina.

Suunnistuksesta en tajunnut mitään. Lentopallon ja koripallon sääntöjä en tiennyt, koitin vaan muiden mukana tehdä jotain eli siis vaan seistä/löntystellä siellä kentällä. Mitään käsitystä ei ollut (eikä ole), kenellä oli aloitusvuoro ja milloin lentopallossa paikkoja siirreltiin jne. 

En tiedä, onko vika ollut itsessäni eli olisinko tarvinnut aina kirjalliset ohjeet joka lajiin, vai onko joka laji käyty jotenkin tosi huonosti läpi, "käytännössä oppii" -mentaliteetilla. Tuntuu, että lähes kaikissa lajeissa on suuria aukkopaikkoja. Nykyäänhän sitä pystyykin onneksi googlettamaan kotona vanhemman kanssa, jos tuntuu, etteivät asiat mene jakeluun.

Vierailija kirjoitti:

Laitoin pesäpallon, vaikka taisi olla melkein kaikki. En osunut palloon. Suunnistaessa eksyin metsään. Hiihtäessä olin aina viimeinen kilpailuissa. Lentopallossa en saanut palloa syötettyä verkon yli. Jumpassa en saanut sormia lattiaan, kun olin niin jäykkä. Juoksussa olin myös aina viimeinen.

Hassua, että silti aikuisena olen voittanut monta kilpailua kuntoilijoiden sarjoissa triathlonissa ja maratoneilla.

Itsellä juuri päinvastoin. Koululiikunta meni kaikilla osa-alueilla hyvin pikamatkoista, voimisteluun ja uintiin sekä pallopeleihin. Korkea kynnys oli kuitenkin kestävyysjuoksut eli pitkät matkat. En ole koskaan ollut hyvä cooperissa enkä ikinä tehnyt kuin kuolemaa lenkeillä paitsi jos tahti oli oikeasti hidas. En ole koskaan ollut lenkkeilijä. Väkisin sitä on tehty harrastamani lajin takia, koskaan se ei kehittynyt ja aina oli yhtä hirveetä viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kaikki muu meni ja oli kivaa. Jaksoin kuitenkin hyvin pelata pelejä ja muuten liikkua. Pitkän matkan juoksut olivat vaan niin totaalinen hyi minun keholle.

Tämä todistaa että todellakin ollaan kaikki erilaisia eikä se että ei osaa pelata ei tarkoita että olisi huono liikunnassa. Toisille sopii useampi laji tai jopa kaikki, toisille vain muutama.

Onneksi koululiikunta ei ole sellaista mitä se oli ennen. Ei ole kilpailuja ja liikunta muutenkin on keskittynyt vain pallopeleihin ja jonkin verran yleisurheiluun. Voimistelua ei ole käytännössä ollenkaan mikä on kyllä typerää. Toivottavasti pian muutetaan liikunta muutenkin numeroarvostelusta hyväksytty/hylätty muotoon.

Koripallo. Luokassa muutama harrasti sitä ja vittuilivat jos ei osannut, ja samasta syystä pelasivat keskenään evätkä syötelleet muille.

Vierailija kirjoitti:

Pesäpallo. Se oli vaan niin nöyryyttävää joukkuejakoineen. Sinällään jopa ihan hauska laji pelata vapaalla, mutta koulu teki siitä helvettiä. Luulisi kyllä, että nykypedagogiikka kieltäisi jo tällaisen sadismin, sillä itse pelistä se ei ole mitään pois, jos joukkueet jaetaan summamutikassa. Tosin, tehtiin joskus näin omassa nuoruudessakin, mutta eihän se toki toisten mulkoilua estä. Opettajan ei silti tarvitse lähteä tukemaan sitä, että äärimmilleen nöyryytetään huonoimpia eli odottavat rivissä vikoina.

Suunnistuksesta en tajunnut mitään. Lentopallon ja koripallon sääntöjä en tiennyt, koitin vaan muiden mukana tehdä jotain eli siis vaan seistä/löntystellä siellä kentällä. Mitään käsitystä ei ollut (eikä ole), kenellä oli aloitusvuoro ja milloin lentopallossa paikkoja siirreltiin jne. 

En tiedä, onko vika ollut itsessäni eli olisinko tarvinnut aina kirjalliset ohjeet joka lajiin, vai onko joka laji käyty jotenkin tosi huonosti läpi, "käytännössä oppii" -mentaliteetilla. Tuntuu, että lähes kaikissa lajeissa on suuria aukkopaikkoja. Nykyäänhän sitä pystyykin onneksi googlettamaan kotona vanhemman kanssa, jos tuntuu, etteivät asiat mene jakeluun.

Ylipäänsä oon miettinyt jälkikäteen, että mun olisi täytynyt vähintään käydä jokin palaveri kouluaikana liikuntatunneista, sillä olin tosi stressaantunut koko 12 vuotta liikuntatunneista. En ollut edes lihava, mutta aina luvattoman huono. Olin erittäin onnellinen, kun viikon tunnit olivat ohi, mutta pian niitä pääsi taas jännittämään. Lukiossa tunteja oli välillä kolmekin viikossa, joten se oli tietysti oikein erityisen perseestä. Yritin kaikkea, mutta olin 7:n oppilas, säkällä joskus harvoin sain 8. No, lintsaajathan saivat myös 7, joten... 

Jääkiekko. Olen aina vihannut syvästi luistelua varsinkin luistimista johtuvaa jalkojen kipeytymistä ja palelua. 

Telinevoimistelu ja sitä edeltäen ala-asteella vanhan, kärttyisen opettajan tamburiinin tahdissa tehdyt piirihyppelyt.

Palloilulajit olivat taas mun heiniä, tykkäsin pelaamisesta ylipäänsä enemmän kuin jostain sievistelystä. Yläasteella 1980-luvulla tytöt piirtelivät luistimilla jotain hemmetin kolmosia kun pojat saivat pelata jääkiekkoa. Ei ollut silloin pokkaa ehdottaa, että vaihdetaanko ohjelmia. Tänä päivänä ei varmaan ole noin sukupuolittuneita käytäntöjä liikunnassa.

Ehdottomasti hiihto. Tekniikkaa opetettiin koko peruskouluaikana ehkä yhteensä kolmella tunnilla, joten ne jotka osasi luistelutyyliä harrastivat hiihtoa myös vapaa-ajalla. Ei ollut ikinä mitään erikoista vaan aina mentiin ladulle.

Toiseksi pahin oli varmaan pesäpallo, ikinä se pallo ei lentänyt tarpeeks pitkälle ja kauhea kuumotus kun koko joukkue alkaa huutaen komentamaan minne se pallo nyt pitää heittää. Niin ja joskus pesäpalloa pelattiin sekajoukkueissa poikien kanssa ja sillon sai pelätä henkensä edestä kun ne otti sen pelin aina niin tosissaan ja heitti sen pallon tosi lujaa :D Oikeastaan tykkäsin vain tosi harvasta lajista koululiikunnassa ja uskon, että ongelma oli hyvin pitkälti siinä, että tekniikkaa opetettiin meillä ainakin tosi vähän vaan lähes aina vaan piti osata.

Ehdottomasti hiihto.

Pesäpallo. Meille ei edes opetettu sääntöjä. Seistiin vain kentällä ja odotettiin että joku kiljui minne pitää juosta. Lähinnä seistiin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi uinti noin monella? Mun kouluaikoina se oli tykätyin, tosin meillä oli aika rentoa, pelattiin vesipalloa, oli vesijuoksua yms.

Uintitraumoja koulusta:

- pojat arvostelivat meidän tyttöjen vartaloita, kun tultiin altaalle naisten pukuhuoneista ("Tolla on isot bosat, tolla pienet" jne.)

- pojat yrittivät repiä meiltä uikkareita päältä altaassa sukellellen

- muut tytöt tuijottelivat/kommentoivat toisten kehitystasoa (rinnat, karvat, lihavuus tai laihuus jne.)

- uimaope, joka pakotti hyppäämään pää edellä altaaseen. Kun ei halunnut, työnsi väkisin.

Kun tyttöjen ja poikien uimavuorot muuttuivat yläasteella siten, ettei menty enää yhtä aikaa, uinnista tuli kivaa.