Lue keskustelun säännöt.
Narsismia perheessä. Aikuistuneet lapset eivät uskalla tai halua puhua perheen dynamiikasta tai lapsuudestaan.
11.04.2018 |
Onko tämä kuinka yleistä? Menneisyys painetaan villaisella eikä perhe-elämää uskalleta jälkikäteen analysoida mitenkään. Kaikki ovat pääosin omaksuneet oman roolinsa hierarkiassa niin hyvin, ettei sitä uskalleta kyseenalaistaa.
Edes vanhempien väkivaltaisuudesta ei pystytä puhumaan, kun sitä "ei tarkkaan muisteta". Ja jos yrität saada aikaan keskustelua menneistä, niin sinut suljetaan perheen ulkopuolelle ikävänä ihmisenä?
Kommentit (212)
Vierailija kirjoitti:
Ei paskan pöyhimisestä mitään hyvää seuraa. jos mennensyydestä vatvominen jotenkin parantaisi ihmisen olotilaa, niin ei mt-ongelmaisia olisi. Eikä rikkaita terapeutteja.
No ei joka murikkaa tarvitse kääntää ympäri, mutta kyllä mennyt on syytä käsitellä jos aihetta on. Se on yksi syy miksi huonot käytösmallit periytyy, siis se että jättää traumat käsittelemättä. Eikä oikein voi muuttaa käytöstä jos ei tiedä mikä vaivaa. Eikä asiat katoa maton alle lakaisemalla.
Voihan sitä tietysti teeskennellä että eihän tässä mitään, mutta käsittelemättömien asioiden palkkana on paniikkikohtaukset, masennus, kaiken maailman pelkotilat, aggressiot (varsinkin humalassa), epäluulot, vainoharhat, jopa psykoottosuus ja kaikki muu mukava sellainen mielen kränä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei meilläkään kaikki kunnossa ollut. Vanhempani eivät ole olleet elämässäni mitenkään mukana. Koko nuoruus varsinkin meni heiltä ihan sumussa. Isä oli todella ankara minua kohtaan lapsena, vaikka yritin olla hänelle mieliksi. Vertasi usein minua muihin lapsiin ja huokaili kuinka reippaita he olivat. Olin vielä ainoa lapsi. Kaikki tehtiin isäni mielen mukaan. Jouduin harrastamaan sellaisia juttuja, joista en pitänyt ja joiden takia sain taas lisää haukkuja, kun en pärjännyt. Näin jälkeenpäin muistaa sen, että isäni oli aina kimpussani. Jotain hyvää sain vaan silloin, kun joskus menestyin tai sain koulusta hyvän numeron, mutta todella harvoin. Pelkäsin isääni todella paljon, vaikka ei käsiksi käynytkään. Olin vielä todella ujo ja arka lapsi jo muutenkin ja niinpä itsetunto oli jo tuhottu kun kouluun menin. Siellä sitten minusta tuli tyttöjoukon "mielistelijä", joka ei uskaltanut pitää puoliaan. Ja myöhemmin alettiin kiusaamaan.
Äitini ei koskaan oikein puuttunut tähän isäni huutamiseen kunnolla, vaikka oli monet kerrat tilanteissa mukana. Oli muutenkin melko näkymätön ja "kiva" minulle silloin, kun kaikki meni "hyvin". Sitten, kun olisin tarvinnut apua johonkin tai oli paha mieli niin ei auttanut mitenkään. Meillä oli muutenkin sellainen tapa, ettei mitään negatiivista oikein saanut tuoda julki. Muistan, kun puhuin äidilleni kiusaamisesta niin hän ei oikein reagoinut siihen mitenkään. Taidettiin sitä kerran selvittää, mutta siihen jäi. Vikaa haettiin mieluummin minusta, että en pidä puoliani ja olen liian herkkä tai kaveeraan väärien ihmisten kanssa. Todellisuudessa vanhemmat olivat tehneet minusta alistujan. Muistan kerrankin, kun oli koulun piirustuskilpailu ja muistaakseni vasta 1 luokalla. Toin piirustuksen kotiin viimeisteltäväksi ja kun vanhemmat näkivät sen niin molemmat haukkuivat sitä suureen ääneen ja äiti sanoi, että ei sellaista voi viedä, että hän piirtää jotain tilalle ja näin tekikin. Ja silti olin kuulemma hyvä piirtäjä, kun kävin kuviskerhossakin. Ei tätä asiaa sitten paljon muisteltu, kun vuosia myöhemmin sain palkinnon piirustuksestani. Eli tällaista ristiriitaa, että olet mukamas hyvä, mutta silti olet huono.
Myöhemmin asia vaan paheni ja olisin tarvinnut todella apua. Muuten olin näkymätön ja aina miellyttämässä vanhempia, mutta välillä oli pakko pyytää heiltä apua. Meillä oli myös itkeminen kiellettyä. Yritin saada heidät auttamaan minua, kun jouduin pahemmin kiusatuksi, mutta äiti sanoi, että aina sinä valitat. Olin todella yksinäinen myös. Silti vanhempani eivät reagoineet mihinkään, kun koulun vain jotenkin hoisin. Kyllä he silti tiesivät missä mennään. Tuntuu, että äitini on kuitenkin vielä pahempi kuin isäni sillä hänellä tämä käytös on ollut "suunniteltua". Ei kai kukaan vanhempi sano lapselleen, kun kertoo kiusaamisesta ja yksinäisyydestä, että mitä hän sille voi. Ja ironista vielä, että oli itse tuolloin vähän aikaa työpaikassa, missä yksi oli hänelle vähän töykeä ja heti nosti haloon ja isänikin mielestä minun piti ymmärtää äitiä, kun äidillä on kurjaa. Elämä meni "jotenkin" eteenpäin kun minä vaan olin hiljaa asiostani ja kestin kaiken ja tein heidän mielensä mukaan. Myöhemmin romahdin täysin ja sanoin, että en jaksa enää ja isäni uhkasi ajaa sillalta alas, kun sellaista puhun. Olin kuulemma liian heikko. Äitini huusi minulle ja raapaisi minua kaulaan, arvet vieläkin. Oli kuulemma vahinko. Silloin olisin "lähtenyt" täältä jos olisi helppoa ollut. Sen jälkeen en myöskään ole enää normaali ollut ja pystynyt kunnolla katsomaan heitä silmiin. Kadehdin niitä joilla vanhemmat ovat kuitenkin auttaneet, vaikka olisinkin ollut vaikeuksia. Itse olen jäänyt ihan yksin kaikessa ja vanhemmat ovat "muka" silti hyviä.
🤕💖🌹
Narsistisessa perheessä vanhemmat voivat välillä puhua menneisyydestä tottakin, mutta totuudet ovat vain osatotuuksia. Liian ikäviltä tuntuvista asioista ei suostuta puhumaan, kun ne voidaan piilottaa "siitä on jo aikaa" -tokaisun taakse. Hyvin paljon voidaan toki muistella sitä kuinka väkivaltainen puoliso yritti itseä lyödä, mutta useaan otteeseen lasten kokemissa väkivaltatilanteissa näkijänä oleminen onkin yllättäen täysin kadonnut muistista.
Vierailija kirjoitti:
Narsistisessa perheessä vanhemmat voivat välillä puhua menneisyydestä tottakin, mutta totuudet ovat vain osatotuuksia. Liian ikäviltä tuntuvista asioista ei suostuta puhumaan, kun ne voidaan piilottaa "siitä on jo aikaa" -tokaisun taakse. Hyvin paljon voidaan toki muistella sitä kuinka väkivaltainen puoliso yritti itseä lyödä, mutta useaan otteeseen lasten kokemissa väkivaltatilanteissa näkijänä oleminen onkin yllättäen täysin kadonnut muistista.
Narsistilla on valikoiva muisti, taipumus vaihtaa puheenaihetta lennossa ja syyttää jotain toista.
Kiitos kaikille tämän päivän hienosta keskustelusta. Voimia ja jaksamista kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin kuulla narsismia lapsuudenperheessään kokeneiden kokemuksista enkä jauhaa narsistien kanssa. Onko ketään paikalla?
Tässä yks narsistin lapsi. En kylläkään halua keskustella asiasta julkisella foorumilla, koska aikanaan sain vertaistukea muualta paikasta jonne ei kirjautumatta edes päässyt lueskelemaan.
Täällä ketjut täyttyvät trolleista ja pahaa hiuspäivää potevista ihan liikaa jotta asiallista keskustelua olisi ja lisäksi motiiviasi tiedon hankkimiseen ja keskustelun aloittamiseen en tiedä.
Jos sua todella aihe kiinnostaa etkä ole vain sos.poken perässä, mene sinne missä niitä uhreja on enemmän.Itse olen jo toipunut ja mennyt eteenpäin.
Ymmärrän varovaisuuden. Perheessäni ei vain mitään virallisia narsismidiagnooseja ole, kun vanhemmat ovat olleet kaikissa mielenterveyttä koskevissa asioissa äärettömän hoitokielteisiä ja epäluuloisia. Haittaako se, jos noille toisille foorumeille menee juttelemaan?
Omassa perheessäni oli yhdellä dg. Vertaistukifoorumit ovat äärettömän voimaannuttavia ja saavat miettimään omaa elämää ihan uudelta kantilta. Jos koet tarvetta sellaiseen, et menetä mitään jutellessasi muualla. Tämä palsta ei valitettavasti ole oikea paikka n-juttuihin kuten huomannet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin kuulla narsismia lapsuudenperheessään kokeneiden kokemuksista enkä jauhaa narsistien kanssa. Onko ketään paikalla?
Tässä yks narsistin lapsi. En kylläkään halua keskustella asiasta julkisella foorumilla, koska aikanaan sain vertaistukea muualta paikasta jonne ei kirjautumatta edes päässyt lueskelemaan.
Täällä ketjut täyttyvät trolleista ja pahaa hiuspäivää potevista ihan liikaa jotta asiallista keskustelua olisi ja lisäksi motiiviasi tiedon hankkimiseen ja keskustelun aloittamiseen en tiedä.
Jos sua todella aihe kiinnostaa etkä ole vain sos.poken perässä, mene sinne missä niitä uhreja on enemmän.Itse olen jo toipunut ja mennyt eteenpäin.
Ymmärrän varovaisuuden. Perheessäni ei vain mitään virallisia narsismidiagnooseja ole, kun vanhemmat ovat olleet kaikissa mielenterveyttä koskevissa asioissa äärettömän hoitokielteisiä ja epäluuloisia. Haittaako se, jos noille toisille foorumeille menee juttelemaan?
Omassa perheessäni oli yhdellä dg. Vertaistukifoorumit ovat äärettömän voimaannuttavia ja saavat miettimään omaa elämää ihan uudelta kantilta. Jos koet tarvetta sellaiseen, et menetä mitään jutellessasi muualla. Tämä palsta ei valitettavasti ole oikea paikka n-juttuihin kuten huomannet.
Onko hänellä vieläkin dg kun ei kai siitä parantuakaan voi, ainakaan helposti? Tämä palsta on kyllä loistava paikka keskustella narsismista, kuten on osoittautunut. Täällä saa suoraan nopeasti reaktiota, kysymyksiä, uusia näkökulmia, tietoa, neuvoja, kyseenalaistukia, empatiaa. Siksi täällä olemmekin. Vaikka joukossa on asian vierestäkin kommentteja, eivät ne haittaa vertaistukea. Tärkeintä että narsismista avaudutaan, eikä omia möykkyjä lakaista maton alle sekoittamaan mieltä. Kukin avautuu, missä parhaimmaksi kokee. Minä pidän tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No miten sukaltaisivatkaan.. En minäkään uskaltaisi. Tuo vaikuttaa lasten kehitykseen tulevaisuudessa.. Ikävä kyllä. Narsismi jättää jälkensä ja toiseksi narsisteilla itse yleensä on taustalla hylkäämiskokemus. Sitä korjataan sitten tulevaisuudessa.
Kannattaa vaan pysyä kaukana narsisteista on minun neuvoni. He yrittävät kaikin keinoin löytää itselleen uutta uhria itselleen. Empaattista ja herkkää.. Sellaista on helppo yrittää alistaa jokaisen käytettävissä olevin keinoin. Sääli.. Miettikää millaisia persoonallisuushäiriöisiä voi olla keskuudessamme, se ei koskaan parane!
Kuka jaksaa pohtia jotakin monta vuosikymmentä vanhaa asiaa, siis nykyelämän kustannuksella? Mulla oli narsistisia piirteitä omaava, juoppo ja väkivaltainen äiti, mutta entä sitten? Miksi käyttää lyhyttä elämää sen muistelemiseen, ei narsistilta kukaan kuitenkaan mitään anteeksipyyntöä saa, kun narsisti ihan määritelmällisesti ei tajua mitään väärää tehneensä.
Mulla on nyt hyvä perhe, se riittää. Enkä käytä yhtään aikaa joidenkin vanhojen juttujen pohtimiseen, ei se kuitenkaan mennyttä muuta. Keskityn siihen, että itse olen parempi vanhempi, siihen asiaan voin vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koskaan ymmärtänyt, miten en muista äidistäni kuin kurjia muistoja. En muista äidin fyysistä kosketusta, edes hiusteni kampaamista. Yhden kerran muistan, kun kylään lähtiessä sain nopean pesukäsittelyn märällä pyyhkeellä. Annoin ajan kulua ja palasin aina uudelleen muistoihini, sama lopputulos. Muistan mykkäkoulun ja minun välttelemisen, henkisen (äiti, johon liittyi myöhemmin isäkin) ja fyysisen (äiti ei tahrannnut käsiään minuun, vaan joku muu) väkivallan. Seksuaalista väkivaltaa oli lasten alistamisella katselemiseen. Äiti omi isän rahoja ja rahojen hallitsija hallitsi kaikkea, eli äiti. Tässä on vain pieni osa elämästäni psykopaatin vallassa. Mietin, kuinka tavanomaista on narsismiperheessä, ettei lapseen kosketa lainkaan paitsi väkivallalla? Entä kuinka pitkiä aikoja kestää äidin mykkäkoulu, vuosia? Meillä se oli usein vakiotila kotona ja tunnelma sen mukainen. Saavatko lapset tarpeeksi ruokaa ja yhtään rahaa (euroakaan) vapaa-aikaan? Rahasta meillä ei ollut pula, koska sitä riitti vanhempien rientoihin.
Vierailija kirjoitti:
Kuka jaksaa pohtia jotakin monta vuosikymmentä vanhaa asiaa, siis nykyelämän kustannuksella? Mulla oli narsistisia piirteitä omaava, juoppo ja väkivaltainen äiti, mutta entä sitten? Miksi käyttää lyhyttä elämää sen muistelemiseen, ei narsistilta kukaan kuitenkaan mitään anteeksipyyntöä saa, kun narsisti ihan määritelmällisesti ei tajua mitään väärää tehneensä.
Mulla on nyt hyvä perhe, se riittää. Enkä käytä yhtään aikaa joidenkin vanhojen juttujen pohtimiseen, ei se kuitenkaan mennyttä muuta. Keskityn siihen, että itse olen parempi vanhempi, siihen asiaan voin vaikuttaa.
Narsismista ei pääse niin helposti eroon, kuin väkivaltaisesta juoposta. Itse huomaan, että pitää olla kaksi askelta edellä ja roimasti tietoa, jotta saan pidettyä narsistin suhteellisen nätisti pois elämästäni. Narsisti nimittäin ei unohda, eikä luovuta, mutta keksii uusia hulluuksia. Anteeksipyynnöllä ja -annolla ei ole merkitystä narsismin kanssa, ne ovat vain sanahelinää.
Hienoa, ettei isäsi ole narsisti ja sinulla on hyvä elämä. Vaikka narsistin uhrit pohtivat asioita, ei se tarkoita etteikö heillä olisi hyvä oma elämä. Taatusti onkin päästessään irti narsistin otteesta. Ymmärrystä, jookosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuka jaksaa pohtia jotakin monta vuosikymmentä vanhaa asiaa, siis nykyelämän kustannuksella? Mulla oli narsistisia piirteitä omaava, juoppo ja väkivaltainen äiti, mutta entä sitten? Miksi käyttää lyhyttä elämää sen muistelemiseen, ei narsistilta kukaan kuitenkaan mitään anteeksipyyntöä saa, kun narsisti ihan määritelmällisesti ei tajua mitään väärää tehneensä.
Mulla on nyt hyvä perhe, se riittää. Enkä käytä yhtään aikaa joidenkin vanhojen juttujen pohtimiseen, ei se kuitenkaan mennyttä muuta. Keskityn siihen, että itse olen parempi vanhempi, siihen asiaan voin vaikuttaa.
Tässä keskustelussa on moneen otteeseen esitetty vaihtoehtona menneiden pohdiskelulle se, että jatkaisi vain reippaasti eteenpäin menneet taakseen jättäen.
Kyllä, olen sitä yrittänyt, mutta mennyt vaivaa minua, koska se on niin kaoottisessa muodossa mielessäni. Ja vaikuttaa minuun monin tavoin vielä tänäkin päivänä hankaloittaen esimerkiksi luontevaa suhtautumista toisiin ihmisiin. Siksi menneisyyden jonkinasteinen käsittely tuntuu oman mielenterveyteni takia välttämättömältä.
Haluan päästä sellaiseen sopuun menneisyyteeni kanssa, ettei se heijastu tähän päivään selittämättömänä ahdistuksena. Tällainen rauhallinen suhtautuminen menneisyyteen ei tule väkisin, vaan se vaatii aikaa ja asioiden työstämistä. Oma, olosuhteiden pakosta aikanaan syrjään työnnetty kipu ja tuska on kohdattava, jotta siitä voisi vihdoinkin päästää irti
Vielä ajatuksia aiheesta? Pystyykö narsistin otteesta irtautumisessa jotenkin ulkopuolelta tukemaan toista ihmistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vielä ajatuksia aiheesta? Pystyykö narsistin otteesta irtautumisessa jotenkin ulkopuolelta tukemaan toista ihmistä?
Pystyy, tässäpä jotain. Ellei uhrilla ole perusteellista tietoa narsismista, auta häntä tiedon keruussa. On hyvä oppia tunnistamaan narsistin toimintamallit, uhriutumisesta valheellisiin syytöksiin. Tue uhria hänen olematta tekemissä narsistin kanssa, ei viestejä, ei edes keskaria, ei suuttumista. Pidä uhri loogisena irtautumisessaan. Uhri voi tuntea vihaa, pettymystä ja kaipuuta narsistia kohtaan, ne ovat normaalia tunteita aikansa. Kostoajatuksetkin voi tulla mieleen, ne kannattaa poistaa uhrin mielestä koska niistä voi olla vain lisähaittaa uhrille itselleen. Jos uhrilla on jumiuttavia traumoja, etsi hänen kanssaan narsismiin erikoistunut terapia. Riuhtaise uhri kotoa aktiviteetteihin, joissa hän pääsee hetkeksi irti ajatuksistaan. Keskustele tarpeen tullessa uhrin kanssa, mutta älä jumiudu kuuntelemaan samoja asioita vaan potkaise uhria eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vielä ajatuksia aiheesta? Pystyykö narsistin otteesta irtautumisessa jotenkin ulkopuolelta tukemaan toista ihmistä?
Mistä tiedät ulkopuolisena varmaksi, että kyse on narsismista? Entä jos onkin kyse huonosta ihmissuhteesta. Jälkimmäisessä voi aiheutua turhaa vahinkoa, jos käytetään narsistista irtautumiskeinoja.
Omassa perheessä on ollut paljon narsistisia piirteitä. En kuitenkaan tunnista, että kunpikaan (isä taikka äitipuoli) olisi ollut diagnoosin ansaitseva narsisti. On ollut tuota lasten laittamista järjestykseen. Perheestä löytyy näkymätön lapsi, kultalapsi ja pari syntipukkia. Minä olin syntipukki. Mitään läheisyyttä ei perheessäni ollut ja isäni halveksui lapsen heikkoutta, keskeneräisyyttä ja tarvitsevuutta. Ahdistui ja turhautui sekä raivostui siihen lapsien keskeneräisyyteen ja heikkouteen. Jos heikkoutta näytti, sai pilkkaa. Ja ihan yleisesti laitettiin perheen pilkkaamisen ja vainon kohteeksi. Syntipukki sai osakseen päivittäistä henkistä väkivaltaa, nöyryyttämistä, mitätöintiä ja fyysistäkin väkivaltaa. Jos ei pyrkinyt miellyttämään ja tekemään töitä sen eteen, että ansaitsisi aikuisten arvostuksen, oli heikoilla. Tosin en tiedä olisinko koskaan edes yrittämällä päässyt asemastani ylöspäin. Molemmat aikuiset olivat ja ovat edelleen todella mustavalkoisia. Asiat ja ihmiset ovat joko äärimmäisen pahoja tai äärimmäisen hyviä. Kokemusmaailma pyörii vain heidän omien tuntemustensa ympärillä. Tai sitten huolena kultalapsen pärjäämisestä.
Tunnepuolen ympärillä ei kuitenkaan ole täydellistä panssaria, mitä pesunkestävillä narsisteilla, mutta pirun paksu lasi kuitenkin. Eikä tunteista yleensä puhuta eikä lapsuuden kaltoinkohteluita haluta muistella. Tai niitä ei muisteta. Minuun ei pidetä yhteyttä muulloin kuin silloin, kun minulta halutaan jotain. Rahaa tai apua. Omaa oloani on helpottanut se ajatus, että olen luopunut perheestäni. En siis enää nykyisin ajattele väen vängällä, että minulla on lapsuuden perhe, vaan tavallaan koen itseni orvoksi. Kun ei odota mitään näiltä ihmisiltä, niin he eivät pysty vaikuttamaan tunnepuolella. Kun ei yritä pitää yllä mielikuvaa perheestä, vaan luopuu koko ajatuksesta, niin tätmän ajatuksen kautta olen löytänyt paljon rauhaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä ajatuksia aiheesta? Pystyykö narsistin otteesta irtautumisessa jotenkin ulkopuolelta tukemaan toista ihmistä?
Mistä tiedät ulkopuolisena varmaksi, että kyse on narsismista? Entä jos onkin kyse huonosta ihmissuhteesta. Jälkimmäisessä voi aiheutua turhaa vahinkoa, jos käytetään narsistista irtautumiskeinoja.
Ei kai kukaan muu kuin näitä diagnooseja tekevä lääkäri osaa suurella varmuudella sanoa onko kyse narsismista vai ei. Joka tapauksessa erittäin huonosta ihmissuhteesta on vaikea poistua tyylikkäästi.
Käykö useinkin näin, että lähettämisen jälkeen viesti ei vaan ilmesty saitille? On ihan pikkuisen ärsyttävää, että muotoilet pitkään viestiä aiheeseen liittyen ja joku moderaattori tukkii tien.
Toki muistot ovat yksilöllisiä, koska jokaisen perheen lapsen lapsuuskin sitä on. Ja ihmiset suhtautuvat kukin menneisyyteen omalla tavallaan ja sitä pitää kunnioittaa. Se, että joku on päässyt hyvin eteenpäin elämässään ei silti välttämättä tarkoita sitä, että kaikki olisi kunnossa ja menneeseen ei myöhemmin tarvitsisi koskaan enää palata. Aika näyttää.