Narsismia perheessä. Aikuistuneet lapset eivät uskalla tai halua puhua perheen dynamiikasta tai lapsuudestaan.

Elin miehen kanssa, jonka molemmat vanhemmat olivat narsisteja ja myös perheen kaikista kolmesta lapsesta tuli sellaisia. Voi luoja, miten kuvittelin nuorena olevani jotenkin epänormaali.

Vasta vuosikausien jälkeen tajusin, että olen normaali ja he eivät. Valitettavasti tuo mies ehti vaurioittaa minua ja lapsiamme syvästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).

Raimo Mäkelän "naamiona terve mieli" on erittäin hyvä opus. kyllä kirjallisuutta on hyvin saatavilla jo. Richadr Haren "ilman omaatuntoa" on niin paha etten jaksanut lukea kovinkaan kauaa. se käsittelee muistaakseni jo psykopatiaa/sadismia ja on rankka kirja

  Mäkelän kirjasta löytyi ei-kovin-imartelevat arvostelut: naiivisti kirjoitettu, tuttua yleistekstiä narsismista ja kirjoitettu kristillisestä näkökulmasta.

https://www.goodreads.com/book/show/12367516-naamiona-terve-mieli#other…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistaako kukaan perheessään ilmiön, että äiti haluaa pitää ohjakset-vallan kuhunkin lapseen erikseen, eikä suvaitse lasten keskenäistä sisaruskiintymystä toisiinsa?

Voih, tama! Meilla aiti niin kuin jonkinlainen jengipomo - haluaa, etta me aikuiset lapset olemme tekemisissa, mutta ainoastaan hanen hallinnassaan. Haukkuu aina vahintaan yhta ja pelaa peleja toisiamme vastaan. Hankkii suuria lahjoja yhdelle muiden selan takana kiusatakseen muita...aina on vahintaan yksi hampaissa, mutta tama henkilo vaihtelee. Haluaa tehda ihmiset taloudellisesti/henkisesti tms. riippuvaiseksi

aina kun vain haistaa mahdollisuuden!

Meilläkin on yritetty peluuttaa lapsia toisiaan vastaan jatkuvasti vertailemalle lapsia toisiinsa. Yleensä hyvin ilkeästi. Välillä jotakuta on nostettu, mutta silti annettu ymmärtää se, että jokaisessa on jotakin perustavalla tavalla pielessä. Narsisti on mielestään nähnyt kaikkien läpi lastensa "todellisen olemuksen". Ja tiennyt tietysti jokaisen puolesta, mikä kaikille olisi parasta ja ajatuksiaan kerta toisensa jälkeen tuonut hyvin lannistavaan tyyliin esiin.

Pitaa lisata viela, etta aitini jopa meilaa kavereilleni ja sukulaisilleni (mielellaan tietty isan puolen kun se on nolompaa), ja haukkuu minua, juoruilee yms. Lisaksi on huolissaan minusta, ja jaksaa tata jauhaa 

yhteisille tutuilleen, ihan vain noyryttaakseen. 

Kaikki traumathan suomalaiset käsittelevät sitten alkoholin, työnarkomanian ja perheväkivallan voimin. Ei niitä tule käsitellä eikä niistä tule puhua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku täällä neuvoa mikä olisi näitä narsistisen perheen rooleja koskevaa kirjallisuutta? Kun kieltäydyin minulle tarjotusta vanhempien "jatkeen" roolista, niin se siirrettiin eteenpäin toiselle sisarukselle, jolla ei ollut yhtä paljon voimia pistää hanttiin. Häntä sitten kultalapsi myös yrittää pomotella vanhempien lisäksi. Jos asiaan yrittää puuttua, niin saa osakseen naurua ja tokaisuja, että kyllä tämän X saa hoitaa, kun ei ole vastaan sanonut (sellaisissa asioissa, mitkä aikuiset yleensä itse hoitavat).

Raimo Mäkelän "naamiona terve mieli" on erittäin hyvä opus. kyllä kirjallisuutta on hyvin saatavilla jo. Richadr Haren "ilman omaatuntoa" on niin paha etten jaksanut lukea kovinkaan kauaa. se käsittelee muistaakseni jo psykopatiaa/sadismia ja on rankka kirja

  Mäkelän kirjasta löytyi ei-kovin-imartelevat arvostelut: naiivisti kirjoitettu, tuttua yleistekstiä narsismista ja kirjoitettu kristillisestä näkökulmasta.

https://www.goodreads.com/book/show/12367516-naamiona-terve-mieli#other…

Aijaa, en nyt käy anteeksi pyytämään mielipidettäni hänen kirjastaan. minulle se avasi narsismin maailmaa ja oli suurena apuna ja lohdutti hyvin paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla narsismia lapsuudenperheessään kokeneiden kokemuksista enkä jauhaa narsistien kanssa. Onko ketään paikalla?

Tässä yks narsistin lapsi. En kylläkään halua keskustella asiasta julkisella foorumilla, koska aikanaan sain vertaistukea muualta paikasta jonne  ei kirjautumatta edes päässyt lueskelemaan.

Täällä  ketjut täyttyvät trolleista ja pahaa hiuspäivää potevista ihan liikaa jotta asiallista keskustelua olisi ja lisäksi  motiiviasi tiedon hankkimiseen ja keskustelun aloittamiseen en tiedä.

Jos sua todella aihe kiinnostaa etkä  ole vain sos.poken perässä, mene sinne missä niitä uhreja on enemmän.Itse olen jo toipunut ja mennyt eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki traumathan suomalaiset käsittelevät sitten alkoholin, työnarkomanian ja perheväkivallan voimin. Ei niitä tule käsitellä eikä niistä tule puhua. 

Joo, tässä suomalaiset eivät ole kovin hyviä. Tiedä sitten ollaanko missään. Toki esimerkiksi Ruotsissa vallinnut yli 200 vuoden rauhan aika on ilmeisesti ollut kansakunnalle aika kiva kokemus. Ihmiset eivät sitten välttämättä lähtökohtaisesti ole yhtä traumatisoituneita perhetaustoiltaan kuin täällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla narsismia lapsuudenperheessään kokeneiden kokemuksista enkä jauhaa narsistien kanssa. Onko ketään paikalla?

Tässä yks narsistin lapsi. En kylläkään halua keskustella asiasta julkisella foorumilla, koska aikanaan sain vertaistukea muualta paikasta jonne  ei kirjautumatta edes päässyt lueskelemaan.

Täällä  ketjut täyttyvät trolleista ja pahaa hiuspäivää potevista ihan liikaa jotta asiallista keskustelua olisi ja lisäksi  motiiviasi tiedon hankkimiseen ja keskustelun aloittamiseen en tiedä.

Jos sua todella aihe kiinnostaa etkä  ole vain sos.poken perässä, mene sinne missä niitä uhreja on enemmän.Itse olen jo toipunut ja mennyt eteenpäin.

Ymmärrän varovaisuuden. Perheessäni ei vain mitään virallisia narsismidiagnooseja ole, kun vanhemmat ovat olleet kaikissa mielenterveyttä koskevissa asioissa äärettömän hoitokielteisiä ja epäluuloisia. Haittaako se, jos noille toisille foorumeille menee juttelemaan?

Ei meilläkään kaikki kunnossa ollut. Vanhempani eivät ole olleet elämässäni mitenkään mukana. Koko nuoruus varsinkin meni heiltä ihan sumussa. Isä oli todella ankara minua kohtaan lapsena, vaikka yritin olla hänelle mieliksi. Vertasi usein minua muihin lapsiin ja huokaili kuinka reippaita he olivat. Olin vielä ainoa lapsi. Kaikki tehtiin isäni mielen mukaan. Jouduin harrastamaan sellaisia juttuja, joista en pitänyt ja joiden takia sain taas lisää haukkuja, kun en pärjännyt. Näin jälkeenpäin muistaa sen, että isäni oli aina kimpussani. Jotain hyvää sain vaan silloin, kun joskus menestyin tai sain koulusta hyvän numeron, mutta todella harvoin. Pelkäsin isääni todella paljon, vaikka ei käsiksi käynytkään. Olin vielä todella ujo ja arka lapsi jo muutenkin ja niinpä itsetunto oli jo tuhottu kun kouluun menin. Siellä sitten minusta tuli tyttöjoukon "mielistelijä", joka ei uskaltanut pitää puoliaan. Ja myöhemmin alettiin kiusaamaan. 

Äitini ei koskaan oikein puuttunut tähän isäni huutamiseen kunnolla, vaikka oli monet kerrat tilanteissa mukana. Oli muutenkin melko näkymätön ja "kiva" minulle silloin, kun kaikki meni "hyvin". Sitten, kun olisin tarvinnut apua johonkin tai oli paha mieli niin ei auttanut mitenkään. Meillä oli muutenkin sellainen tapa, ettei mitään negatiivista oikein saanut tuoda julki. Muistan, kun puhuin äidilleni kiusaamisesta niin hän ei oikein reagoinut siihen mitenkään. Taidettiin sitä kerran selvittää, mutta siihen jäi. Vikaa haettiin mieluummin minusta, että en pidä puoliani ja olen liian herkkä tai kaveeraan väärien ihmisten kanssa. Todellisuudessa vanhemmat olivat tehneet minusta alistujan. Muistan kerrankin, kun oli koulun piirustuskilpailu ja muistaakseni vasta 1 luokalla. Toin piirustuksen kotiin viimeisteltäväksi ja kun vanhemmat näkivät sen niin molemmat haukkuivat sitä suureen ääneen ja äiti sanoi, että ei sellaista voi viedä, että hän piirtää jotain tilalle ja näin tekikin. Ja silti olin kuulemma hyvä piirtäjä, kun kävin kuviskerhossakin. Ei tätä asiaa sitten paljon muisteltu, kun vuosia myöhemmin sain palkinnon piirustuksestani. Eli tällaista ristiriitaa, että olet mukamas hyvä, mutta silti olet huono. 

Myöhemmin asia vaan paheni ja olisin tarvinnut todella apua. Muuten olin näkymätön ja aina miellyttämässä vanhempia, mutta välillä oli pakko pyytää heiltä apua. Meillä oli myös itkeminen kiellettyä. Yritin saada heidät auttamaan minua, kun jouduin pahemmin kiusatuksi, mutta äiti sanoi, että aina sinä valitat. Olin todella yksinäinen myös. Silti vanhempani eivät reagoineet mihinkään, kun koulun vain jotenkin hoisin. Kyllä he silti tiesivät missä mennään. Tuntuu, että äitini on kuitenkin vielä pahempi kuin isäni sillä hänellä tämä käytös on ollut "suunniteltua". Ei kai kukaan vanhempi sano lapselleen, kun kertoo kiusaamisesta ja yksinäisyydestä, että mitä hän sille voi. Ja ironista vielä, että oli itse tuolloin vähän aikaa työpaikassa, missä yksi oli hänelle vähän töykeä ja heti nosti haloon ja isänikin mielestä minun piti ymmärtää äitiä, kun äidillä on kurjaa. Elämä meni "jotenkin" eteenpäin kun minä vaan olin hiljaa asiostani ja kestin kaiken ja tein heidän mielensä mukaan. Myöhemmin romahdin täysin ja sanoin, että en jaksa enää ja isäni uhkasi ajaa sillalta alas, kun sellaista puhun. Olin kuulemma liian heikko. Äitini huusi minulle ja raapaisi minua kaulaan, arvet vieläkin. Oli kuulemma vahinko. Silloin olisin "lähtenyt" täältä jos olisi helppoa ollut. Sen jälkeen en myöskään ole enää normaali ollut ja pystynyt kunnolla katsomaan heitä silmiin. Kadehdin niitä joilla vanhemmat ovat kuitenkin auttaneet, vaikka olisinkin ollut vaikeuksia. Itse olen jäänyt ihan yksin kaikessa ja vanhemmat ovat "muka" silti hyviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla narsismia lapsuudenperheessään kokeneiden kokemuksista enkä jauhaa narsistien kanssa. Onko ketään paikalla?

Mene terapiaan jauhamaan iänikuista virttä.

Aurinko paistaa, lenkille. Tänään on tänään.

Ai saatana, oletko sinä minun äitini? Et ole, hän ei osaa kirjoittaa nettiin mitään vaikka tietääkin kaikesta kaiken. Samanlaisia latteuksia vaan näköjään kaikki narsistit ilmoille päästelevät.

Isäni on väkivaltainen narsisti. Olen nyt 28-vuotias. Sairastuin hiljattain masennukseen jolloin pääton, että en vaikene enää. Nyt masennukseni on hoidossa. Lääkäri oli sitä mieltä, että varmasti lapsuuden traumat on osasyy maaennuksen puhkeamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Isäni on väkivaltainen narsisti. Olen nyt 28-vuotias. Sairastuin hiljattain masennukseen jolloin pääton, että en vaikene enää. Nyt masennukseni on hoidossa. Lääkäri oli sitä mieltä, että varmasti lapsuuden traumat on osasyy maaennuksen puhkeamiseen.

Oletko siis puhunut perheellesi vai hoitohenkilökunnalle? Hyvä juttu, että saat apua itsellesi!

Näissä on monasti kummassakin vanhemmassa vikaa, ja ei kai terve ihminen jäisikään narsistin kanssa yhteen. Onkohan aina näin, että kumpikin vanhempi on narsistinen ainakin osittain, että se toinen lietsoo toisenkin samaan tai alunpitäen molemmat hyväksyy syyllistämiset ja huutamiset.

Vierailija kirjoitti:

Meillä äidillä on narsistisia luonteenpiirteitä, ja asiasta ei ole koskaan puhuttu. Isä palvoi äitiä, ja elimme aina "varpaisillamme" ettei äiti vaan loukkaantuisi koska hän suuttui ja loukkaantui todella helposti. Näin jatkui kunnes isä kuoli kolme vuotta sitten.

Asun kaukana äidistäni mutta olen jatkanut velvollisuudentunnosta kumpuavaa suhdettamme.

Nyt on alkanut käydä tukalaksi ja usein tuntuu että en jaksaisi enää sietää äitiä ollenkaan. En halua viettää aikaa hänen kanssaan, meillä on vähän yhteistä puhuttavaa ja hänen mielipiteensä ärsyttävät minua paljon. Tapaamme parin, kolmen kuukauden välein ja soitan välissä muutaman kerran. Mutta teen sen vastentahtoisesti ja oikeasti haluaisin jo eroon hänestä. Tämä on ihan kauheaa, mutta joskus toivon että hän jo kuolisi. Hän on 86-vuotias.

Mitä mieltä olette, laitanko välit poikki vai jatkanko kituuttamista?

Jos keskustelisimme asiasta, äiti tietenkin loukkaantuisi sydänjuuriaan myöten mutta takuulla myös kertoisi ettei ole koskaan pitänyt minusta oikeasti.

Sama juttu. Vanhempi suunnilleen samanikäinen. Jauhaa puhelimessa vaan nk. kultalapsesta ja tämän  vaimosta, ei kysele kuulumisia ja vaihtaa puheenaihetta vaikka kertoisi olevan sänkypotilaana sairaalassa, ikää on tietyst kertynyti, mikä vaikuttaa, mutta samanlaista tuo meno ollut jo lapsuudesta lähtien. Eli totaalisen välinpitämätön ja mun kohdalla vielä molemmat vanhemmat (toinen siis kuollut). En jaksaisi soittaa, en käydä siellä, koska seuraa päiviä kestävä alakulo ja veetutus. Ja en jaksa olla likasanko ja kuuleva, joka hetkessä "vaihdetaan" nk.parempaan seuraan. Ristiriitaista, koska saan moitteita vähäisestä yhteydenotoista ja vanhempi on iäkäs.

Ei paskan pöyhimisestä  mitään hyvää seuraa. jos mennensyydestä vatvominen jotenkin parantaisi ihmisen olotilaa, niin ei mt-ongelmaisia olisi. Eikä rikkaita terapeutteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei työpaikallakaan tämän tästä istuta pöytään ja ryhdytä miettimään, mitä tehtiin 3 tai 7 vuotta sitten, kuka sanoi mitä ja miksi. Perheissä sama juttu: ei ole normaalia viettää elämäänsä keksimällä valemuistoja.

Uusia lapsuudentraumoja voi keksiä koska vain siltä tuntuu.

Kuka tämä palstalle pesiytynyt ilkeä provoilija on? Tyyli on tunnistettava.

Vierailija kirjoitti:

Näissä on monasti kummassakin vanhemmassa vikaa, ja ei kai terve ihminen jäisikään narsistin kanssa yhteen. Onkohan aina näin, että kumpikin vanhempi on narsistinen ainakin osittain, että se toinen lietsoo toisenkin samaan tai alunpitäen molemmat hyväksyy syyllistämiset ja huutamiset.

Törmäsin joskus kahteen Psykoterapia-lehden artikkeliin, toisessa käsiteltiin ns. Paksunahkaista ja toisessa ns. Ohutnahkaista narsistia. Muistaakseeni, on aikaa siitä kun luin, mutta googlettamalla löytynee. Oikein avartavia tekstejä. En valitettavasti linkitä nyt kun kännykällä se on hankalaa. Kirjoittajan nimi taisi olla Riitta Hyrch jos muistan oikein. Pointtina kuitenkin että ohutnahka ja paksunahka pariutuvat helposti keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä on monasti kummassakin vanhemmassa vikaa, ja ei kai terve ihminen jäisikään narsistin kanssa yhteen. Onkohan aina näin, että kumpikin vanhempi on narsistinen ainakin osittain, että se toinen lietsoo toisenkin samaan tai alunpitäen molemmat hyväksyy syyllistämiset ja huutamiset.

Törmäsin joskus kahteen Psykoterapia-lehden artikkeliin, toisessa käsiteltiin ns. Paksunahkaista ja toisessa ns. Ohutnahkaista narsistia. Muistaakseeni, on aikaa siitä kun luin, mutta googlettamalla löytynee. Oikein avartavia tekstejä. En valitettavasti linkitä nyt kun kännykällä se on hankalaa. Kirjoittajan nimi taisi olla Riitta Hyrch jos muistan oikein. Pointtina kuitenkin että ohutnahka ja paksunahka pariutuvat helposti keskenään.

Täältä löytyy! Monessa paikassa kai ohutnahkaista narsistia kuvataan useimmiten sanalla läheisriippuvainen. http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyrck106.htm

Omiin tunteisiin on oikeus. Jos tuntee tarvetta ja on mahdollisuus, niin voihan  sitä myös käydä terapiassa (tai tehdä jotakin itsestä terapeuttiselta tuntuvaa, vaikka ratsastaa).

Kenelläkään ei ole velvollisuutta puhua lapsuudestaan tai miettiä sitä.

Kaikilla on myös jollakin tavalla ainutlaatuiset muistot; jokainen kokee eri tavalla ja on jo aikanaan kokenut eri tavalla tilanteet ja tapahtumat. Ei ole yhtä totuutta.

Narsismia on ja joillakin meistä on se huono säkä, että sattuu syntymään juuri narsistin lapseksi. Paljon on myös kuviteltua narsismia.

Minulla on sukulaisnainen, joka velloo ties kuinka monetta kymmenettä vuotta itsesäälissä "huonon lapsuuden" takia. Ja MINUN MIELESTÄNI haukkuu koko ajan väärää puuta. Eli minusta hänen äitinsä on se ongelma, ei isänsä. Kuitenkin jatkuvasti moittii isäänsä ja isän puolen sukulaisia ehkä muutenkin. Terapioissakin käy, mutta ilmeisesti tavallaan haluaa maksaa siitä mitä haluaa kuulla (= hyvin pian menee sukset ristiin terapeutin kanssa ja taas vaihtuu terapeutti ja usein hoitomuotokin). On kokeillut ihan näitä perinteisiä terapioita, rosenia, akpunktiota, osteopatiaa ja muita fyysisempiä juttua jne.

Ja aina ja ikuisesti velloo mustissa ajatuksissaan. Nytkin kertoi häpeävänsä isänsä "kulissipääsiäisiä".

No, se siitä.

Vierailija kirjoitti:

Ei paskan pöyhimisestä  mitään hyvää seuraa. jos mennensyydestä vatvominen jotenkin parantaisi ihmisen olotilaa, niin ei mt-ongelmaisia olisi. Eikä rikkaita terapeutteja.

Lässyn lässyn. Ja tiedoksi sinulle: terapeutin työllä harva pääsee rikastumaan.