Narsismia perheessä. Aikuistuneet lapset eivät uskalla tai halua puhua perheen dynamiikasta tai lapsuudestaan.

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei työpaikallakaan tämän tästä istuta pöytään ja ryhdytä miettimään, mitä tehtiin 3 tai 7 vuotta sitten, kuka sanoi mitä ja miksi. Perheissä sama juttu: ei ole normaalia viettää elämäänsä keksimällä valemuistoja.

Hehheh. Eri asia ja huono provo. Ihmiset voivat olla aika jumissa itsensä kanssa. Selviytymismekanismina voi olla se, että välttää kohtaamasta vaikeita asioita, jotta jaksaisi jotenkin päivästä toiseen.

Mutta huomaa - jumissa itsensä kanssa! Ap:n perhe on jatkanut matkaansa, ap jäänyt jumiin yksittäisiin sanoihin ja omiin kokemuksiinsa. Ne eivät muutu, koska vaikka kaikki ympärillä sanoisivat, että tuollaista ei tapahtunut, tuon ole keksinyt itse kokeneesi, niin ap ei usko. Hänellä on oma kantansa eikä se muutu ennen kuin muut hyväksyvät hänen valheensa ja siitä seuraa se, että ap keksii uuden valhemuiston, johon vedota. Kierre ei pääty ikinä.

Trolli, mene pois. Ymmärrätkö, sinusta ei täällä pidetä. Olet onnettoman oloinen ihminen, kun et keksi muuta tekemistä kuin tällaisen häiriköinnin.

Tiedän, totuudesta ei pidetä. Ei ap ole narsismin uhri vaan narsisti itse. Halu pitää lapsuudenperhe omassa vallassa on niin suuri, että hän tekee mitä tahansa saadakseen muut voimaan pahoin.

Vaikutat oikeasti tosi sairaalta ihmiseltä näiden valemuistojuttujesi kanssa. Olen pahoillani puolestasi. Toivottavasti voit joskus vielä paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä sisko nosti uudestaan ja uudestaa esille sitä, miten olemme kokeneet lapsuudenperheen. Veli ja minä kerroimme, miten me sen koimme eli miten sisko kiusasi, valehteli, varasti, rikkoi tavaroitamme, toimi kaikin tavoin törkeästi teininä - ja mitä saimme vastaukseksi. Että me muistamme väärin, hän oli väärinymmärretty ja hänen selkänsä takana puhuttiin pahaa. Hän oli viattomin, me muut väärässä.

Äiti oli samaa mieltä siitä, että sisko oli täysin rajaton, kieltäytyi käymästä psykologilla, koulukiusaaja (tästä on ihan dokumentoitua aineistoa) ja teininä karkaili ties kenen matkaan. Apua haettiin, mutta sisko ei ottanut sitä vastaan.

Nyt sisko on keksinyt, että vika oli lapsuudenperheen dynamiikassa, vaikka tosiasiassa hänen ongelmiensa pääsyyllinen löytyy peilistään.

Voiko lapsi olla tuollaiseen tilanteeseen aidosti syyllinen?

Eikö se lapsen reagointi silloinkin ole huoltajien epäonnistumista? Mikseivät vanhemmat osanneet puuttua asiaan? Hakeneet ja tarjonneet apua tai ohjanneet avunlähteen luokse?

Vierailija kirjoitti:

Meillä sisko nosti uudestaan ja uudestaa esille sitä, miten olemme kokeneet lapsuudenperheen. Veli ja minä kerroimme, miten me sen koimme eli miten sisko kiusasi, valehteli, varasti, rikkoi tavaroitamme, toimi kaikin tavoin törkeästi teininä - ja mitä saimme vastaukseksi. Että me muistamme väärin, hän oli väärinymmärretty ja hänen selkänsä takana puhuttiin pahaa. Hän oli viattomin, me muut väärässä.

Äiti oli samaa mieltä siitä, että sisko oli täysin rajaton, kieltäytyi käymästä psykologilla, koulukiusaaja (tästä on ihan dokumentoitua aineistoa) ja teininä karkaili ties kenen matkaan. Apua haettiin, mutta sisko ei ottanut sitä vastaan.

Nyt sisko on keksinyt, että vika oli lapsuudenperheen dynamiikassa, vaikka tosiasiassa hänen ongelmiensa pääsyyllinen löytyy peilistään.

Noinhan se monesti on. Toisaalta se voi olla siskosi kokemus ja inhottava käytös on ollut oireilua jostain.

Samassa perheessä voi olla hyvin erilaisia kokemuksia. Niitä voi selittää vanhempien kohtelu, mutta myös persoonallisuuden tai neuropuolen ongelmat. 

Olennaista on elää aikuisena omaa elämäänsä niin hyvin kuin voi, niistä lähtökohdista mitkä on annettu. Joskus asioiden käsittelystä voi olla hyötyä, mutta vain jos koko perhe oikeasti kokee niin. Se tarkoittaa, että ihan jokainen on valmis tiukasti katsomaan peiliin ja ymmärtämään osuutensa. Jos perheessä on oikeasti narsismia, eikä vain v-mäistä käytöstä, tällaista on aivan turha olettaa ja kuluttaa voimiaan odottamalla selityksiä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä sisko nosti uudestaan ja uudestaa esille sitä, miten olemme kokeneet lapsuudenperheen. Veli ja minä kerroimme, miten me sen koimme eli miten sisko kiusasi, valehteli, varasti, rikkoi tavaroitamme, toimi kaikin tavoin törkeästi teininä - ja mitä saimme vastaukseksi. Että me muistamme väärin, hän oli väärinymmärretty ja hänen selkänsä takana puhuttiin pahaa. Hän oli viattomin, me muut väärässä.

Äiti oli samaa mieltä siitä, että sisko oli täysin rajaton, kieltäytyi käymästä psykologilla, koulukiusaaja (tästä on ihan dokumentoitua aineistoa) ja teininä karkaili ties kenen matkaan. Apua haettiin, mutta sisko ei ottanut sitä vastaan.

Nyt sisko on keksinyt, että vika oli lapsuudenperheen dynamiikassa, vaikka tosiasiassa hänen ongelmiensa pääsyyllinen löytyy peilistään.

Varmasti tällaisiakin tapauksia voi olla. Suurimman osan ihmisistä muistot eivät silti ole valemuistoja, vaan täyttä totta. Toivottavasti perheessänne voidaan vielä joskus paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.

Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.

En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy. 

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä ei varsinaisesti ollut narsismia, mutta äidillä luultavasti jokin persoonallisuushäiriö, jossa narsistisia piirteitä. Olemme lähes kaikki lapset edelleen "riippuvaisia" vanhemmistamme.

Omalla kohdallani ei varmaankaan alkuun puhuttu siksi, että koimme että meillä oli normaali "hyvä" perhe, jossa oli normaaleja ongelmia. Henkinen väkivalta ulottui kaikkialle niin että sitä oli vaikea tunnistaa, mutta se oli niin vahvana, että fyyysinen (lievä) väkivalta jäi sen varjoon ja itse ymmärsin vasta reilusti päälle parikymppisenä, että meillähän oli fyysistäkin väkivaltaa, vaikka olin aina aiemmin sen kieltänyt, koska en ymmärtänyt että meillä selllaista oli kun kyse kuitenkin oli "vain" hiuksista seinille paiskomista, eikä hakkaamista tms.

Voisin lisätä tähän vielä sen mikä aiemmissa kommenteissakin on mainittu.

Meitäkin on monta lasta ja kaikkien lapsuuskokemukset ovat erilaisia.

Lapsuuden epäkohtia nostaa hanakkammin meistä esiin se sisaruksista, joka on "päässyt vähimmällä" ja kapinoi siis vielä aikuisenakin eri tavoin vanhempia vastaan, vaikka ei olekaan osannut irtottutua. Uskon tämän johtuvan siitä, että vaikka sisar ei sitä ehkä itse tiedostakaan- hän on ollut meistä se ainoa, jolla on ylipäätään ollut "tilaa" ja vapautta kapinoida ylipäätään jo lapsena/nuorena. Me muut olemme olleet huomattavasti enemmän kontrollin alaisina.

Toisaalta sisar on vielä vähän enemmän kypsymmättömämpi kuin me muut, jotka olemme joutuneet hyväksymään asioiden laidan ja ymmärtämään vanhempiemme käytöstä.

Kyseisellä sisarella mm. Oli "eri" isä kuin meillä muilla. Biologisesti toki sama, mutta kohtelu oli erilaista. Isä suosi sisarta meidän muiden kustannuksella ja silmiemme alla. Mm. Otti mukaansa kaikkialle ja saattoi lapsena ostaa tälle karkkia yms. Ja laittaa syömään niitä meidän muiden silmien alla jne. Tämän mallin ymmärtää jotenkin kun katsoo isän perhettä, jossa oli aivan normaalia suosia yhtä lapsista tai lapsenlapsista monin eri tavoin. Esim. Suosikki oli ainoa josta puhuttiin, jolle ostettiin lahjoja ja jonka valokuva koristi seinää paraatipaikalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistiperheessä kukaan ei osaa tai uskalla puhua perheen sisäisestä pahjoinvoinnista ulospäin lasten ollessa alaikäisiä. Kukaan ei osaa vielä sanoittaa, mistä on kyse. Meidän perheessä aikuinen syntipukki alkoi reagoimaan sairaaseen perhedynamiikkaan ja puolustamaan sisaruksiaan. Asioita on paljon käsitelty, se on helpottanut. Kultalapsi seuraa narsistiäidin ohjeita, eikä varmaan koskaan uskalla puhua avoimesti roolistaan, vaikka siitä vähän kärsiikin.

Kuulostaa todella hienolta, että asioita on saatu teillä käsiteltyä ainakin jossain määrin! Käsittääkseni tuo on todella harvinaista perheessä, jossa narsismi on ollut ongelmana. Ilmeisesti teillä lapsilla on ollut paljon myös hyviä toimintamalleja käytössä, vanhemman narsismista johtuvia ongelmia mitenkään vähättelemättä.

Mitä tuohon vastaisi käytössäolevista hyvistä toimintamalleista, oli meillä kavereiden perheet esimerkkinä. Kotona selviytymisen "toimintamalli" oli olla näkymätön, persoonaton, alistuva julmuudelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.

Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.

En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy. 

Eläkeikäisillä tuntuu olevan paljon tuota, ettei vaivojen syytä saada tutkimuksissa selvitettyä. Kai oireilun taustalla voi olla välillä niin monenlaisia syitä ja niiden yhteisvaikutus voi sitten olla tuollainen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.

Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.

En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy. 

Eläkeikäisillä tuntuu olevan paljon tuota, ettei vaivojen syytä saada tutkimuksissa selvitettyä. Kai oireilun taustalla voi olla välillä niin monenlaisia syitä ja niiden yhteisvaikutus voi sitten olla tuollainen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Niinhän se on. Mutta lähinnä tuntuu hirveän ikävältä, että itse on venynyt lapsen tutkimusten eteen, säästänyt rahaa, että pääsee erikoislääkäriin yksityiselle monet kerrat, huolehtinut ja yrittänyt olla tukena parhaansa mukaan ja toisen kokemus on niin kriittinen. Se vain osoittaa sen, että vaikka toimii hyvistä lähtökohdista ja yrittää parhaansa, se oma lapsi tai vanhempi tai sisarus voi asian kokea ihan päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistiperheessä kukaan ei osaa tai uskalla puhua perheen sisäisestä pahjoinvoinnista ulospäin lasten ollessa alaikäisiä. Kukaan ei osaa vielä sanoittaa, mistä on kyse. Meidän perheessä aikuinen syntipukki alkoi reagoimaan sairaaseen perhedynamiikkaan ja puolustamaan sisaruksiaan. Asioita on paljon käsitelty, se on helpottanut. Kultalapsi seuraa narsistiäidin ohjeita, eikä varmaan koskaan uskalla puhua avoimesti roolistaan, vaikka siitä vähän kärsiikin.

Kuulostaa todella hienolta, että asioita on saatu teillä käsiteltyä ainakin jossain määrin! Käsittääkseni tuo on todella harvinaista perheessä, jossa narsismi on ollut ongelmana. Ilmeisesti teillä lapsilla on ollut paljon myös hyviä toimintamalleja käytössä, vanhemman narsismista johtuvia ongelmia mitenkään vähättelemättä.

Mitä tuohon vastaisi käytössäolevista hyvistä toimintamalleista, oli meillä kavereiden perheet esimerkkinä. Kotona selviytymisen "toimintamalli" oli olla näkymätön, persoonaton, alistuva julmuudelle.

Aivan, mutta onhan korjaavia kokemuksia ihmissuhteista silti mahdollista saada eri tilanteissa muuallakin kuin kotona. Oli miten oli, niin hienoa, että teillä on vähän saatu asioita työstettyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.

Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.

En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy. 

Eläkeikäisillä tuntuu olevan paljon tuota, ettei vaivojen syytä saada tutkimuksissa selvitettyä. Kai oireilun taustalla voi olla välillä niin monenlaisia syitä ja niiden yhteisvaikutus voi sitten olla tuollainen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Niinhän se on. Mutta lähinnä tuntuu hirveän ikävältä, että itse on venynyt lapsen tutkimusten eteen, säästänyt rahaa, että pääsee erikoislääkäriin yksityiselle monet kerrat, huolehtinut ja yrittänyt olla tukena parhaansa mukaan ja toisen kokemus on niin kriittinen. Se vain osoittaa sen, että vaikka toimii hyvistä lähtökohdista ja yrittää parhaansa, se oma lapsi tai vanhempi tai sisarus voi asian kokea ihan päinvastoin.

Tämä on juuri se vaikeus näissä dynamiikkapohdinnoissa, poislukien tottakai ihan selkeät tapaukset, joissa on ollut selvää fyysistä tai henkistä väkivaltaa jne. Mutta kun suurin osa ei ole näitä.

Vanhempi on voinut vaikka kontrolloimalla tarkoittaa aidosti hyvää. Lapsi on kokenut sen hyvin ahdistavana. Missä kohdassa mennään normaalin vanhemman kontrolloinnista yli epäterveen kontrollin puolelle ja toisaalta kuinka paljon vaikkapa teinin suuttumus "normaalista vääntämisestä" vaikuttaa vielä aikuisena? 

Ja sitten kun miettii vaikkapa 70- ja 80-lukujen kasvatusta, missä vanhempi oli vielä aika ehdoton auktoriteetti, fyysinenkin kuritus oli jossain määrin okei, ja peilaa niitä omiin kasvatusperiaatteisiinsa ja tämän päivän standardeihin, niin kyllä se vaikea vyyhti on. Eikä ihmekään, että sukupolvet saattavat katsoa asioita aika eri tavalla.

Enkä tällä hetkeäkään ole mitätöimässä sitä, mitä joku on kokenut. Kokemukset ovat aina todellisia. Mutta kokemuksiaan miettiessä pitää pyrkiä tunnistamaan myös ne omat kipupisteet ja pohtia, onko tämä ihan aidosti vanhemman "narsisimia" tai muuten ikävää käytöstä vai olenko kenties itse reagoinut johonkin aika vahvasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistiperheessä kukaan ei osaa tai uskalla puhua perheen sisäisestä pahjoinvoinnista ulospäin lasten ollessa alaikäisiä. Kukaan ei osaa vielä sanoittaa, mistä on kyse. Meidän perheessä aikuinen syntipukki alkoi reagoimaan sairaaseen perhedynamiikkaan ja puolustamaan sisaruksiaan. Asioita on paljon käsitelty, se on helpottanut. Kultalapsi seuraa narsistiäidin ohjeita, eikä varmaan koskaan uskalla puhua avoimesti roolistaan, vaikka siitä vähän kärsiikin.

Kuulostaa todella hienolta, että asioita on saatu teillä käsiteltyä ainakin jossain määrin! Käsittääkseni tuo on todella harvinaista perheessä, jossa narsismi on ollut ongelmana. Ilmeisesti teillä lapsilla on ollut paljon myös hyviä toimintamalleja käytössä, vanhemman narsismista johtuvia ongelmia mitenkään vähättelemättä.

Mitä tuohon vastaisi käytössäolevista hyvistä toimintamalleista, oli meillä kavereiden perheet esimerkkinä. Kotona selviytymisen "toimintamalli" oli olla näkymätön, persoonaton, alistuva julmuudelle.

Aivan, mutta onhan korjaavia kokemuksia ihmissuhteista silti mahdollista saada eri tilanteissa muuallakin kuin kotona. Oli miten oli, niin hienoa, että teillä on vähän saatu asioita työstettyä.

Nimenomaan kodin ulkopuolelta löytyi vastapuolet hyviin ihmissuhteisiin, kun muutimme pois kotoa. Törmäilyjäkin riitti, joihin liittyi suojapanssarimme, emmekä ymmärtäneet aitoa välittämistä. Muistan minulle uusia tilanteita, joissa olin täysin hämmästynyt nähdessäni vanhemmistani poikkeavan toimintamallin. Rakennuspalikoita on tarvittu paljon, mutta kaikki on ollut sen arvoista.

Meidän perheessä oli kaikki narsistiperheen lasten roolit: näkymätön lapsi/pakenija, syntipukki jota narsisti pisti koko perheen kiusaamaan ja syyttämään kaikesta ja sitten tietysti se kultainen lapsi.

Ainoastaan syntipukki on käsitellyt asiat ja tietoinen vanhemman narsismista ja tilanteen todellisuudesta. Kultalapsen elämä ollut mahalaskua runsaiden päihde-ja mielenterveysongelmien muodossa. Yhä helposti manipuloitavissa ja narsistin talutusnuorassa. Täysin ymmärtämätön mitä omassa perheessä tapahtunut ja miksi. Pakenija taas saanut hyvän elämän ja katkaissut välit perheeseen. Silti myös täysin tiedostamaton perheen narsistisesta dynamiikasta ja sairaudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko muut huomanneet, että yrittäessä keskustella lapsuudesta narsistivanhemman kanssa, saat vastaukseksi "muistat väärin" tai "ei sellaista ollut". Ja vanhempi selittää muille (kertomatta kuitenkaan mistä on kyse), että aikuinen lapsi valehtelee tai käsittää väärin. Tuo reagointi on narskuvanhempia yhdistävä piirre. Kuitenkaan vanhemmalla ei ole mitään muuta kerrottavaa lapsesta, kuin että lapsi kävi koulussa. Täytetarinaa kyllä riittää, kun me (vanhemmat) kävimme X ja Y maassa, ostimme silloin B auton, einarin hautajaiset oli kirkossa C, vuonna D ostin minkkiturkin vaikka meillä ei ollut varaa, yliextramaisteri ja yliyliopiston pro-professori kävivät meillä vuonna E jne.

Kyllä, tuo on narsistille ja muutenkin aika tyypillistä, että selitellään asiat oman mielen mukaan ja mitätöidään se toisen kokemus.

Toisaalta olen omien lasten kohdalla oikeasti päätynyt pohtimaan näitä vanhemman näkökulmasta. Oma aikuinen tyttäreni on joissain asioissa puhunut tai väittänyt kokeneensa väheksyntää. Itse taas jotenkin näen sen ihan eri tavalla. Taustaksi, että hänellä oli teininä kausia, jolloin hänellä oli mielestään vaikka ja mitä oireita, lääkärissä rampattiin, mutta mitään ei löytynyt. Haukkui vaan lääkärit surkeiksi ja vaati meitä vanhempia viemään toiselle lääkärille. Lopulta lääkäritkin nostivat kädet pystyyn ja käskivät hakea apua psykologian puolelta. Jossain kohdassa oli pakko vaan todeta, että mitään ei löydy, nyt on pakko rauhoittua.

En tänäkään päivänä tiedä, olivatko oireet todellisia ja mistä tuo käytös kumpusi ja mitä olisimme voineet tehdä enemmän kuin käyttää tutkimuksissa ja yrittää kuunnella ja ymmärtää. Sinänsä uskon, että vaikkapa kipu on ollut todellista, mutta jos taustalta ei löydy mitään selitystä, niin sitten ei löydy. 

Ovatko lapsesi sanoneet sinulle, että olet narsisti vai miksi pohdit? Miten tyttäresi on kokenut perheessä väheksyntää? Kävikö tyttäresi psykologilla? Millaiset välit teillä on nykyään+

Tunnistaako kukaan perheessään ilmiön, että äiti haluaa pitää ohjakset-vallan kuhunkin lapseen erikseen, eikä suvaitse lasten keskenäistä sisaruskiintymystä toisiinsa?

Eräässä tapauksessa jo aikuiset lapset sulkevat asian täysin tietoisuutensa ulkopuolelle. Jos he "muistavat" asian, menevät psykoosinkaltaiseen tilaan. Sulkevat siis edelleen täysin silmänsä asialta, ja raivo kohdistuu siihen ihmiseen joka erehtyy mainitsemaan mitään asiasta muistuttavaa. Toistavat sitten myös itse samoja narsistisia käyttäytymismalleja omassa elämässään. Jos joku erehtyy tämän perheen lähipiirissä olemaan, tehdään tästä "ulkopuolisesta" syntipukki ihan kaikkeen. Sairastuttavat kaikki lähipiiriinsä joutuvat ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Eräässä tapauksessa jo aikuiset lapset sulkevat asian täysin tietoisuutensa ulkopuolelle. Jos he "muistavat" asian, menevät psykoosinkaltaiseen tilaan. Sulkevat siis edelleen täysin silmänsä asialta, ja raivo kohdistuu siihen ihmiseen joka erehtyy mainitsemaan mitään asiasta muistuttavaa. Toistavat sitten myös itse samoja narsistisia käyttäytymismalleja omassa elämässään. Jos joku erehtyy tämän perheen lähipiirissä olemaan, tehdään tästä "ulkopuolisesta" syntipukki ihan kaikkeen. Sairastuttavat kaikki lähipiiriinsä joutuvat ihmiset.

Kyse ei taida kuitenkaan olla narsistivanhemmasta, koska kaikki lapset ovat ns. samalla viivalla? Kasvatus on voinut olla muutoin kovaa ja esim. konservatiivista.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä ei varsinaisesti ollut narsismia, mutta äidillä luultavasti jokin persoonallisuushäiriö, jossa narsistisia piirteitä. Olemme lähes kaikki lapset edelleen "riippuvaisia" vanhemmistamme.

Omalla kohdallani ei varmaankaan alkuun puhuttu siksi, että koimme että meillä oli normaali "hyvä" perhe, jossa oli normaaleja ongelmia. Henkinen väkivalta ulottui kaikkialle niin että sitä oli vaikea tunnistaa, mutta se oli niin vahvana, että fyyysinen (lievä) väkivalta jäi sen varjoon ja itse ymmärsin vasta reilusti päälle parikymppisenä, että meillähän oli fyysistäkin väkivaltaa, vaikka olin aina aiemmin sen kieltänyt, koska en ymmärtänyt että meillä selllaista oli kun kyse kuitenkin oli "vain" hiuksista seinille paiskomista, eikä hakkaamista tms.

Minullekin on ollut kova paikka myöntää itselleni se, että perheessäni on ollut paljon narsistisia käytösmalleja. Moni asia kun kuitenkin on ollut myös hyvin, vaikka olen lapsuudesta asti voinut perheen ristiriitojen takia pahoin. Ja kun lapsena tuosta pahasta olosta ja ongelmista kertomista ei millään taholla otettu vakavasti tai tarjottu apua. Aina kehuttiin vain reippaaksi ja pärjääväksi ja kehotettiin ymmärtämään väsyneitä vanhempia, jotka "yrittävät varmasti parhaansa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä sisko nosti uudestaan ja uudestaa esille sitä, miten olemme kokeneet lapsuudenperheen. Veli ja minä kerroimme, miten me sen koimme eli miten sisko kiusasi, valehteli, varasti, rikkoi tavaroitamme, toimi kaikin tavoin törkeästi teininä - ja mitä saimme vastaukseksi. Että me muistamme väärin, hän oli väärinymmärretty ja hänen selkänsä takana puhuttiin pahaa. Hän oli viattomin, me muut väärässä.

Äiti oli samaa mieltä siitä, että sisko oli täysin rajaton, kieltäytyi käymästä psykologilla, koulukiusaaja (tästä on ihan dokumentoitua aineistoa) ja teininä karkaili ties kenen matkaan. Apua haettiin, mutta sisko ei ottanut sitä vastaan.

Nyt sisko on keksinyt, että vika oli lapsuudenperheen dynamiikassa, vaikka tosiasiassa hänen ongelmiensa pääsyyllinen löytyy peilistään.

Voiko lapsi olla tuollaiseen tilanteeseen aidosti syyllinen?

Eikö se lapsen reagointi silloinkin ole huoltajien epäonnistumista? Mikseivät vanhemmat osanneet puuttua asiaan? Hakeneet ja tarjonneet apua tai ohjanneet avunlähteen luokse?

omalla kohdallani minut laitettiin toki oireilevana perheneuvolassa yksin käymään, hyvä huoltajahan (narsisti itse) toimii niin! ajattelee lapsensa parasta eli hakee hänelle hoitoa. minä sitten siellä käsittelin perheemme ongelmia itsenäisesti ja toin tuliasiet kotiin jotta narsisti otti kermat päältä ja jatkoi kiusaamistaan. muulle suvulle kerrottiin että oma rooli kasvattajana on hoidettu oikein tyylikkäästi kun haettu vaikealle lapselle apua. siitä oltiin porukalla suorastaan ylpeitä ja samalla kuulemma jälkeenpäin pohdittiin että minut olisi otettu huostaan välittömästi mutta kun ei vaan uskallettu puuttua. toisten aito huoli tilanteestani on lohduttanut suuresti ja auttanut selviytymään. jälkikäteen. parempi myöhään kuin ei millonkaan.