Lue keskustelun säännöt.
Narsismia perheessä. Aikuistuneet lapset eivät uskalla tai halua puhua perheen dynamiikasta tai lapsuudestaan.
11.04.2018 |
Onko tämä kuinka yleistä? Menneisyys painetaan villaisella eikä perhe-elämää uskalleta jälkikäteen analysoida mitenkään. Kaikki ovat pääosin omaksuneet oman roolinsa hierarkiassa niin hyvin, ettei sitä uskalleta kyseenalaistaa.
Edes vanhempien väkivaltaisuudesta ei pystytä puhumaan, kun sitä "ei tarkkaan muisteta". Ja jos yrität saada aikaan keskustelua menneistä, niin sinut suljetaan perheen ulkopuolelle ikävänä ihmisenä?
Kommentit (212)
Vierailija kirjoitti:
J_Minä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
J_Minä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin kuulla narsismia lapsuudenperheessään kokeneiden kokemuksista enkä jauhaa narsistien kanssa. Onko ketään paikalla?
Minä
Onko kokemuksesi perheestäsi vastaava kuin minun aloituksessani mainitsema? Vai ovatko teillä asiat toisin?
Itselläni asia menee pääsääntöisesti niin, etten halua puhua omasta perheestäni tai lapsuudestani. Omalta osalta asiaan varmasti vaikuttaa se, että sekä välitän omasta vanhemmasta ja tietyllä tavalla kuitenkin haluaisin unohtaa koko ihmisen.
Okei. Itse olisin kiinnostunut kuulemaan siitä, että millaiseksi lapsuus samassa perheessä on koettu. Siitä eivät kuitenkaan muut suostu puhumaan mitään. Ei siis edes sellaista, että "hyvinhän se pääosin omasta mielestä meni yms." Siitä ei vain puhuta mitään, joten jotain blokkeja mielessä toisilla taitaa olla.
Tuo on normisuhtauminen monella lapsuuden olosuhteisiin jotka olivatkin aika karut. sodan jälkeinen sukupolvi käyttää usein sanontaa lapsuudestan " noh remmiä tuli mutta ihan hyvähän mustakin tuli"
minusta se on mielenkiintoista tiettyyn pisteeseen asti pohtia tuota lausetta. toisista tuli joo ja toiset ehkä pisti sitten semmoisen perinnön eteenpäin että oksat pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
J_Minä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
J_Minä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin kuulla narsismia lapsuudenperheessään kokeneiden kokemuksista enkä jauhaa narsistien kanssa. Onko ketään paikalla?
Minä
Onko kokemuksesi perheestäsi vastaava kuin minun aloituksessani mainitsema? Vai ovatko teillä asiat toisin?
Itselläni asia menee pääsääntöisesti niin, etten halua puhua omasta perheestäni tai lapsuudestani. Omalta osalta asiaan varmasti vaikuttaa se, että sekä välitän omasta vanhemmasta ja tietyllä tavalla kuitenkin haluaisin unohtaa koko ihmisen.
Okei. Itse olisin kiinnostunut kuulemaan siitä, että millaiseksi lapsuus samassa perheessä on koettu. Siitä eivät kuitenkaan muut suostu puhumaan mitään. Ei siis edes sellaista, että "hyvinhän se pääosin omasta mielestä meni yms." Siitä ei vain puhuta mitään, joten jotain blokkeja mielessä toisilla taitaa olla.
Tuo on normisuhtauminen monella lapsuuden olosuhteisiin jotka olivatkin aika karut. sodan jälkeinen sukupolvi käyttää usein sanontaa lapsuudestan " noh remmiä tuli mutta ihan hyvähän mustakin tuli"
minusta se on mielenkiintoista tiettyyn pisteeseen asti pohtia tuota lausetta. toisista tuli joo ja toiset ehkä pisti sitten semmoisen perinnön eteenpäin että oksat pois.
Suurimman osan lapsuudestani vietin 1990-luvulla.
Peittely on yleistä varsinkin pojilla. Kotiväkivallasta puhutaan vihdoin omalle puolisolle tai luotettavalle ystävälle, mutta ei yleensä sille, jolle vastuu teoista kuuluisi. Jos väkivaltainen vanhempi on jatkanut väkivaltaa myös aikuista lasta kohtaan, voi lapsi saada tarpeekseen joku päivä ja räjähdys tapahtuu voimakeinoin vanhempaa kohtaan.
Meillä lapsuudenkodista ja sen dynamiikasta on turha edes yrittää puhua.
Olen yrittänyt moneen otteeseen siitä keskustella ja aina on lopputulos ollut sama. Kaikki on ollut vain väärinkäsitystä. En ole ymmärtänyt asioita oikein, tai muistan väärin, tai valehtelen. Näin väittää toinen vanhempani. Toinen kuoli kun olin teini.
Enää ei tee mieli puhua lapsuuden asioista lapsuusperheen kanssa. Ei edes silloin kun vanhempi yrittää kysyä tai aloittaa keskustelua aiheesta. Ne keskustelut kun aina päättyvät minun haukkumisen ja syyllistämiseen.
Kaikki on aina ollut minun syytäni. Jopa vanhempieni riitaisa suhde jossa he vain vihasivat ja halveksuivat toisiaan oli minun syytäni -sillä perusteella että eivät voineet erota kun minä synnyin ihan yllärinä. Olen perheen nuorin lapsi ja suurin syyllinen vanhempieni riitaisaan liittoon. Omiin korviin tuo kuulostaa ihan hullulta selitykseltä.
Olin perheen lapsista se helppo ja näkymätön tapaus joka hoiti asiansa eikä edes uskaltanut väittää vastaan missään asiassa. Vanhemmilla sisaruksilla oli koulussa käytöshäiriöistä johtuva ongelmia ja oireilivat ulospäin kotonakin. Mutta suurin syyllinen kaikkeen (jopa niihin avio-ongelmiin) oli se tapetin värinen lapsi joka teki kaiken niinkuin pyydettiin.
Siinäpä sitä oli perhedynamiikkaa kerrakseen.
Meillä tämä kontrolloivat vanhempi hallitsi koko perhettä ja päätti mm mielipiteet kaikkien puolesta (kun ei me muut osattu edes oikeanlaista mielipidettä muodostaa). Tunteetkin tämä vanhempi päätti. Opetti mitkä ovat oikeita ja sallittuja tunteita missäkin tilanteessa. Vääristä tunteista tuli rangaistus. Usein se oli nolaamista.
Tämä tunteiden kontrolloiminen näkyi esim siinä että en uskaltanut itkeä oman vanhempiani hautajaisissa, etten olisi nolannut "koko sukua". Hyvin olin oppinut ohittamaan omat tunteeni.
Toinen vanhemmistani siis kuoli kun olin teini. Sen jälkeen se perheen tilanne muuttui entistä pahemmaksi. Lapsia oli helpompi kyykyttää kun toinen vanhempi ei enää ollut läsnä.
Narsistiperheessä kukaan ei osaa tai uskalla puhua perheen sisäisestä pahjoinvoinnista ulospäin lasten ollessa alaikäisiä. Kukaan ei osaa vielä sanoittaa, mistä on kyse. Meidän perheessä aikuinen syntipukki alkoi reagoimaan sairaaseen perhedynamiikkaan ja puolustamaan sisaruksiaan. Asioita on paljon käsitelty, se on helpottanut. Kultalapsi seuraa narsistiäidin ohjeita, eikä varmaan koskaan uskalla puhua avoimesti roolistaan, vaikka siitä vähän kärsiikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapsuudenkodista ja sen dynamiikasta on turha edes yrittää puhua.
Olen yrittänyt moneen otteeseen siitä keskustella ja aina on lopputulos ollut sama. Kaikki on ollut vain väärinkäsitystä. En ole ymmärtänyt asioita oikein, tai muistan väärin, tai valehtelen. Näin väittää toinen vanhempani. Toinen kuoli kun olin teini.
Enää ei tee mieli puhua lapsuuden asioista lapsuusperheen kanssa. Ei edes silloin kun vanhempi yrittää kysyä tai aloittaa keskustelua aiheesta. Ne keskustelut kun aina päättyvät minun haukkumisen ja syyllistämiseen.
Kaikki on aina ollut minun syytäni. Jopa vanhempieni riitaisa suhde jossa he vain vihasivat ja halveksuivat toisiaan oli minun syytäni -sillä perusteella että eivät voineet erota kun minä synnyin ihan yllärinä. Olen perheen nuorin lapsi ja suurin syyllinen vanhempieni riitaisaan liittoon. Omiin korviin tuo kuulostaa ihan hullulta selitykseltä.
Olin perheen lapsista se helppo ja näkymätön tapaus joka hoiti asiansa eikä edes uskaltanut väittää vastaan missään asiassa. Vanhemmilla sisaruksilla oli koulussa käytöshäiriöistä johtuva ongelmia ja oireilivat ulospäin kotonakin. Mutta suurin syyllinen kaikkeen (jopa niihin avio-ongelmiin) oli se tapetin värinen lapsi joka teki kaiken niinkuin pyydettiin.
Siinäpä sitä oli perhedynamiikkaa kerrakseen.Meillä tämä kontrolloivat vanhempi hallitsi koko perhettä ja päätti mm mielipiteet kaikkien puolesta (kun ei me muut osattu edes oikeanlaista mielipidettä muodostaa). Tunteetkin tämä vanhempi päätti. Opetti mitkä ovat oikeita ja sallittuja tunteita missäkin tilanteessa. Vääristä tunteista tuli rangaistus. Usein se oli nolaamista.
Tämä tunteiden kontrolloiminen näkyi esim siinä että en uskaltanut itkeä oman vanhempiani hautajaisissa, etten olisi nolannut "koko sukua". Hyvin olin oppinut ohittamaan omat tunteeni.
Toinen vanhemmistani siis kuoli kun olin teini. Sen jälkeen se perheen tilanne muuttui entistä pahemmaksi. Lapsia oli helpompi kyykyttää kun toinen vanhempi ei enää ollut läsnä.
Ikävä kuulla! Miten olet nyt aikuisiällä pärjännyt? Oletko saanut jätettyä lapsuudenperheen taakseni?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
J_Minä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
J_Minä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin kuulla narsismia lapsuudenperheessään kokeneiden kokemuksista enkä jauhaa narsistien kanssa. Onko ketään paikalla?
Minä
Onko kokemuksesi perheestäsi vastaava kuin minun aloituksessani mainitsema? Vai ovatko teillä asiat toisin?
Itselläni asia menee pääsääntöisesti niin, etten halua puhua omasta perheestäni tai lapsuudestani. Omalta osalta asiaan varmasti vaikuttaa se, että sekä välitän omasta vanhemmasta ja tietyllä tavalla kuitenkin haluaisin unohtaa koko ihmisen.
Okei. Itse olisin kiinnostunut kuulemaan siitä, että millaiseksi lapsuus samassa perheessä on koettu. Siitä eivät kuitenkaan muut suostu puhumaan mitään. Ei siis edes sellaista, että "hyvinhän se pääosin omasta mielestä meni yms." Siitä ei vain puhuta mitään, joten jotain blokkeja mielessä toisilla taitaa olla.
Tuo on normisuhtauminen monella lapsuuden olosuhteisiin jotka olivatkin aika karut. sodan jälkeinen sukupolvi käyttää usein sanontaa lapsuudestan " noh remmiä tuli mutta ihan hyvähän mustakin tuli"
minusta se on mielenkiintoista tiettyyn pisteeseen asti pohtia tuota lausetta. toisista tuli joo ja toiset ehkä pisti sitten semmoisen perinnön eteenpäin että oksat pois.
Yksi kavereistani käyttää tuota lausetta. "Selkääni sain mutta hyvä minusta on tullut". On sitä mieltä että hänet on kasvatettu hyvin ja oikein.
Hän on käynyt vuosikaudet terapiassa ja käyttää rauhoittavia lääkkeitä. Aina kun pitää lääkkeet tauolle, muuttuu ahdistuneeksi ja hermostuneeksi.
Oikeinon tullut.
Ei olla sodan jälkeistä sukupolvea, vaan 80-luvun lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Narsistiperheessä kukaan ei osaa tai uskalla puhua perheen sisäisestä pahjoinvoinnista ulospäin lasten ollessa alaikäisiä. Kukaan ei osaa vielä sanoittaa, mistä on kyse. Meidän perheessä aikuinen syntipukki alkoi reagoimaan sairaaseen perhedynamiikkaan ja puolustamaan sisaruksiaan. Asioita on paljon käsitelty, se on helpottanut. Kultalapsi seuraa narsistiäidin ohjeita, eikä varmaan koskaan uskalla puhua avoimesti roolistaan, vaikka siitä vähän kärsiikin.
Kuulostaa todella hienolta, että asioita on saatu teillä käsiteltyä ainakin jossain määrin! Käsittääkseni tuo on todella harvinaista perheessä, jossa narsismi on ollut ongelmana. Ilmeisesti teillä lapsilla on ollut paljon myös hyviä toimintamalleja käytössä, vanhemman narsismista johtuvia ongelmia mitenkään vähättelemättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
J_Minä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
J_Minä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin kuulla narsismia lapsuudenperheessään kokeneiden kokemuksista enkä jauhaa narsistien kanssa. Onko ketään paikalla?
Minä
Onko kokemuksesi perheestäsi vastaava kuin minun aloituksessani mainitsema? Vai ovatko teillä asiat toisin?
Itselläni asia menee pääsääntöisesti niin, etten halua puhua omasta perheestäni tai lapsuudestani. Omalta osalta asiaan varmasti vaikuttaa se, että sekä välitän omasta vanhemmasta ja tietyllä tavalla kuitenkin haluaisin unohtaa koko ihmisen.
Okei. Itse olisin kiinnostunut kuulemaan siitä, että millaiseksi lapsuus samassa perheessä on koettu. Siitä eivät kuitenkaan muut suostu puhumaan mitään. Ei siis edes sellaista, että "hyvinhän se pääosin omasta mielestä meni yms." Siitä ei vain puhuta mitään, joten jotain blokkeja mielessä toisilla taitaa olla.
Tuo on normisuhtauminen monella lapsuuden olosuhteisiin jotka olivatkin aika karut. sodan jälkeinen sukupolvi käyttää usein sanontaa lapsuudestan " noh remmiä tuli mutta ihan hyvähän mustakin tuli"
minusta se on mielenkiintoista tiettyyn pisteeseen asti pohtia tuota lausetta. toisista tuli joo ja toiset ehkä pisti sitten semmoisen perinnön eteenpäin että oksat pois.
Yksi kavereistani käyttää tuota lausetta. "Selkääni sain mutta hyvä minusta on tullut". On sitä mieltä että hänet on kasvatettu hyvin ja oikein.
Hän on käynyt vuosikaudet terapiassa ja käyttää rauhoittavia lääkkeitä. Aina kun pitää lääkkeet tauolle, muuttuu ahdistuneeksi ja hermostuneeksi.
Oikeinon tullut.Ei olla sodan jälkeistä sukupolvea, vaan 80-luvun lapsia.
Surullista, ei voi muuta sanoa. Ihminen voi olla omille lapsuuden lähtökohdilleen aika sokea, ellei perheestään ole päässyt kunnolla irtautumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei työpaikallakaan tämän tästä istuta pöytään ja ryhdytä miettimään, mitä tehtiin 3 tai 7 vuotta sitten, kuka sanoi mitä ja miksi. Perheissä sama juttu: ei ole normaalia viettää elämäänsä keksimällä valemuistoja.
Hehheh. Eri asia ja huono provo. Ihmiset voivat olla aika jumissa itsensä kanssa. Selviytymismekanismina voi olla se, että välttää kohtaamasta vaikeita asioita, jotta jaksaisi jotenkin päivästä toiseen.
Mutta huomaa - jumissa itsensä kanssa! Ap:n perhe on jatkanut matkaansa, ap jäänyt jumiin yksittäisiin sanoihin ja omiin kokemuksiinsa. Ne eivät muutu, koska vaikka kaikki ympärillä sanoisivat, että tuollaista ei tapahtunut, tuon ole keksinyt itse kokeneesi, niin ap ei usko. Hänellä on oma kantansa eikä se muutu ennen kuin muut hyväksyvät hänen valheensa ja siitä seuraa se, että ap keksii uuden valhemuiston, johon vedota. Kierre ei pääty ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Peittely on yleistä varsinkin pojilla. Kotiväkivallasta puhutaan vihdoin omalle puolisolle tai luotettavalle ystävälle, mutta ei yleensä sille, jolle vastuu teoista kuuluisi. Jos väkivaltainen vanhempi on jatkanut väkivaltaa myös aikuista lasta kohtaan, voi lapsi saada tarpeekseen joku päivä ja räjähdys tapahtuu voimakeinoin vanhempaa kohtaan.
Meillä loppui väkivalta kunkin lapsen kohdalla yleensä murrosiän alkaessa. Lapsen kasvaessa isommaksi ei enää uskallettu käydä käsiksi. Ilmeisesti sen takia, että alettiin pelätä toisen lyövän takaisin. Ikinä ei väkivaltaista käytöstä pyydetty lapsilta anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli tavallaan ihan onnellinen lapsuus, mutta narsistista kontrollointia kuitenkin. En jaksa tätä sen suuremmin avata, olennaista se, että koska mitään selkeää laiminlyöntiä ei ollut (väkivaltaa tms), kokemukseni on monilta tahoilta selitetty olemattomaksi. Sukulaiset siis lähinnä. "Sinä olet aina niin dramaattinen", on vakiokommentti. Välillä mietin itsekin, onko tosiaan niin, mutta toisaalta lapsuuden aikaiset ystäväni ovat vahvasti voineet vahvistaa, ettei perheemme ollut mistään kohtaa normaali.
En ole vanhempieni enkä useimpien sukulaistenkaan kanssa enää missään tekemisissä, eivätkä asiat enää vaivaa kuin satunnaisesti. Näillä mennään eteenpäin, taakse on turha katsoa tai olettaa jotain selityksiä tai hyväksyntää tai asioiden käsittelyä esimerkiksi omilta vanhemmilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei työpaikallakaan tämän tästä istuta pöytään ja ryhdytä miettimään, mitä tehtiin 3 tai 7 vuotta sitten, kuka sanoi mitä ja miksi. Perheissä sama juttu: ei ole normaalia viettää elämäänsä keksimällä valemuistoja.
Hehheh. Eri asia ja huono provo. Ihmiset voivat olla aika jumissa itsensä kanssa. Selviytymismekanismina voi olla se, että välttää kohtaamasta vaikeita asioita, jotta jaksaisi jotenkin päivästä toiseen.
Mutta huomaa - jumissa itsensä kanssa! Ap:n perhe on jatkanut matkaansa, ap jäänyt jumiin yksittäisiin sanoihin ja omiin kokemuksiinsa. Ne eivät muutu, koska vaikka kaikki ympärillä sanoisivat, että tuollaista ei tapahtunut, tuon ole keksinyt itse kokeneesi, niin ap ei usko. Hänellä on oma kantansa eikä se muutu ennen kuin muut hyväksyvät hänen valheensa ja siitä seuraa se, että ap keksii uuden valhemuiston, johon vedota. Kierre ei pääty ikinä.
Trolli, mene pois. Ymmärrätkö, sinusta ei täällä pidetä. Olet onnettoman oloinen ihminen, kun et keksi muuta tekemistä kuin tällaisen häiriköinnin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä sisko nosti uudestaan ja uudestaa esille sitä, miten olemme kokeneet lapsuudenperheen. Veli ja minä kerroimme, miten me sen koimme eli miten sisko kiusasi, valehteli, varasti, rikkoi tavaroitamme, toimi kaikin tavoin törkeästi teininä - ja mitä saimme vastaukseksi. Että me muistamme väärin, hän oli väärinymmärretty ja hänen selkänsä takana puhuttiin pahaa. Hän oli viattomin, me muut väärässä.
Äiti oli samaa mieltä siitä, että sisko oli täysin rajaton, kieltäytyi käymästä psykologilla, koulukiusaaja (tästä on ihan dokumentoitua aineistoa) ja teininä karkaili ties kenen matkaan. Apua haettiin, mutta sisko ei ottanut sitä vastaan.
Nyt sisko on keksinyt, että vika oli lapsuudenperheen dynamiikassa, vaikka tosiasiassa hänen ongelmiensa pääsyyllinen löytyy peilistään.
Meidän perheessä ei varsinaisesti ollut narsismia, mutta äidillä luultavasti jokin persoonallisuushäiriö, jossa narsistisia piirteitä. Olemme lähes kaikki lapset edelleen "riippuvaisia" vanhemmistamme.
Omalla kohdallani ei varmaankaan alkuun puhuttu siksi, että koimme että meillä oli normaali "hyvä" perhe, jossa oli normaaleja ongelmia. Henkinen väkivalta ulottui kaikkialle niin että sitä oli vaikea tunnistaa, mutta se oli niin vahvana, että fyyysinen (lievä) väkivalta jäi sen varjoon ja itse ymmärsin vasta reilusti päälle parikymppisenä, että meillähän oli fyysistäkin väkivaltaa, vaikka olin aina aiemmin sen kieltänyt, koska en ymmärtänyt että meillä selllaista oli kun kyse kuitenkin oli "vain" hiuksista seinille paiskomista, eikä hakkaamista tms.
Vierailija kirjoitti:
Peittely on yleistä varsinkin pojilla. Kotiväkivallasta puhutaan vihdoin omalle puolisolle tai luotettavalle ystävälle, mutta ei yleensä sille, jolle vastuu teoista kuuluisi. Jos väkivaltainen vanhempi on jatkanut väkivaltaa myös aikuista lasta kohtaan, voi lapsi saada tarpeekseen joku päivä ja räjähdys tapahtuu voimakeinoin vanhempaa kohtaan.
Minusta on hyvä, että vihdoin puhutaan sitten edes omalle puolisolle. minusta kuitenkin monesti asiat on niin vakavia ja painaa ihmista että olisi hyvä puhua niistä myös jollekin ulkopuoliselle ja käsitellä, joko ihan kavereiden kanssa pohtia perheväkivaltaa yleisenä ilmiönä tai sitten mennä privaatisti keskustelemaan ulkopuoliselle.
miehille tarkoitettu Lyömätön on Linja on ihan Lyömätön juttu! Sielläkin voi käsittääkseni keskustella anonyymisti omista aggressioistaan ja peilata niitä toisen ihmisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei työpaikallakaan tämän tästä istuta pöytään ja ryhdytä miettimään, mitä tehtiin 3 tai 7 vuotta sitten, kuka sanoi mitä ja miksi. Perheissä sama juttu: ei ole normaalia viettää elämäänsä keksimällä valemuistoja.
Hehheh. Eri asia ja huono provo. Ihmiset voivat olla aika jumissa itsensä kanssa. Selviytymismekanismina voi olla se, että välttää kohtaamasta vaikeita asioita, jotta jaksaisi jotenkin päivästä toiseen.
Mutta huomaa - jumissa itsensä kanssa! Ap:n perhe on jatkanut matkaansa, ap jäänyt jumiin yksittäisiin sanoihin ja omiin kokemuksiinsa. Ne eivät muutu, koska vaikka kaikki ympärillä sanoisivat, että tuollaista ei tapahtunut, tuon ole keksinyt itse kokeneesi, niin ap ei usko. Hänellä on oma kantansa eikä se muutu ennen kuin muut hyväksyvät hänen valheensa ja siitä seuraa se, että ap keksii uuden valhemuiston, johon vedota. Kierre ei pääty ikinä.
Trolli, mene pois. Ymmärrätkö, sinusta ei täällä pidetä. Olet onnettoman oloinen ihminen, kun et keksi muuta tekemistä kuin tällaisen häiriköinnin.
Tiedän, totuudesta ei pidetä. Ei ap ole narsismin uhri vaan narsisti itse. Halu pitää lapsuudenperhe omassa vallassa on niin suuri, että hän tekee mitä tahansa saadakseen muut voimaan pahoin.
Tyypillistä on. Todella.
Lisäksi vielä se, että asian esiinnostaja, se rohkea joka ei suostu enää vaikenemaan, mustamaalataan ja usein jopa eristetään perheestä.
Valheesta on tullut narsistiperheessä normi, eikä asioista saa puhua rehellisesti. Osa ei edes osaa saati halua puhua.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli tavallaan ihan onnellinen lapsuus, mutta narsistista kontrollointia kuitenkin. En jaksa tätä sen suuremmin avata, olennaista se, että koska mitään selkeää laiminlyöntiä ei ollut (väkivaltaa tms), kokemukseni on monilta tahoilta selitetty olemattomaksi. Sukulaiset siis lähinnä. "Sinä olet aina niin dramaattinen", on vakiokommentti. Välillä mietin itsekin, onko tosiaan niin, mutta toisaalta lapsuuden aikaiset ystäväni ovat vahvasti voineet vahvistaa, ettei perheemme ollut mistään kohtaa normaali.
En ole vanhempieni enkä useimpien sukulaistenkaan kanssa enää missään tekemisissä, eivätkä asiat enää vaivaa kuin satunnaisesti. Näillä mennään eteenpäin, taakse on turha katsoa tai olettaa jotain selityksiä tai hyväksyntää tai asioiden käsittelyä esimerkiksi omilta vanhemmilta.
Tajuan tämän itsekin. En usko, että omassa perheessäni mikään varsinaisesti tulee muuttumaan ellei jotain erityistä tapahdu. Tietyllä tavalla vain helpottavaa kuulla, että en ole ainoa, jonka perheessä menneisyyttä näin piilotellaan.
Kiitos, teen näin!