Raivostuttaa AINA myöhässä oleva ystävä

Minä olen entinen tapamyöhästelijä. Lähtemisessä kestää, jos ei ole tarkkaa aikaa, kun pitää olla ovesta ulkona, joten asetan itselleni aikamääreen koska pitää olla eteisessä, ja varaan vielä 5min lähtösähellykseen. Olen myös opetellut itseäni kellottamalla, paljon tarvitsen aikaa mihinkin ennen lähtöä. Siis ihan kahvinkeitosta ja vessakäynneistä alkaen.

Myöhästyn edelleen joskus, mutta "tavallisista" syistä, en siksi etten osaa ottaa vastuuta omasta tekemisestäni. 

Veljeni on yhä ihan mahdoton. Olen raivonnut hänelle asiasta aikoinaan, kun on myöhästytty nolosti tärkeistä jutuista hänen takiaan, mutta ei mahda itselleen mitään. Nykyään olen asennoitunut niin, etten laske mitään tarkkoja aikatauluja hänen varaansa. Sovin yhteiset menot niin, että hänen odottelunsa ei aiheuta itselleni tai muille minkäänlaista vaivaa, ja nolaa myöhästymisillään vain itsensä. Jos jossain pitää olla ajoissa, niin sanon hänelle, että neljältä lähtö, vaikka oikeasti tarvitsisi lähteä vasta viideltä. 

Minun lähipiirissäni ei tarvitse olla kylässä minuutilleen sovittuna aikana, mutta tuommoinen tuntien odotuttaminen, koska ei itse tiedä, mikä fiilis silloin, on jonkinlaista lapsellista kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan.

Joskus satunnaisesti on ok sanoa, että hei, nyt en tiedä mikä vointi tulee olemaan, katsotaanko lähempänä onnistuuko tapaaminen, mutta jos joku on aina tuommoinen tuuliviiri niin en jaksaisi.

Vierailija kirjoitti:

Tahallaan myöhästelijöitä en siedä, mutta kyllä ihmisillä voi olla erilaisia ihan oikeitakin syitä myöhästellä tai perua. Esimerkiksi paha ADHD (sitäkin on eritasoista), masennus tai vaikka fyysinen rajoite; joutuu vaikka odottamaan kuljetusta tai esteetöntä bussia itsestä riippumattomasta syystä.

Jos ei oma empatiakykyä riitä ymmärtämään tällaisia, niin sitten on parempi että hommaa vain sellaisia ihmisiä jotka ei myöhästele koskaan. Ei sitä ihmissuhdetta mikään pakko ole jatkaa. Ja jos selitys on, että kun se on muuten niin kiva, niin eikö sitä myöhästelyä voisi sitten katsoa vain yhtenä huonona puolena? Kukaan meistä ei ole kaikessa virheetön. Kaikilla on eri heikkoudet ja vahvuudet.

Näkymättömät vammat on siitä hankalia, että ihmiset ottavat oireet helposti henkilökohtaisesti. Jos itse ei tiedä tällaisesta kärsivänsä, oireita usein yritetään myös piilotella, vähätellä tai peitellä koska ne hävettävät. Tällöin voi näyttää ettei asiasta ota vastuuta, vaikka kyseessä ei olisikaan yrityksen puute. Ristiriidat ovat väistämättömiä, koska uskottavaa selitystä ei ole.

Usein ihmiset sitten kuitenkin ihmettelevät myös, jos yrittää ennaltaehkäistä ongelmia omalla tavallaan. Toisin sanoen kieltäytyy aikataulutuksista jotka eivät ole aivan välttämättömiä. Tämäkin kääntyy henkilökohtaiseksi, ei vain halua, ei vissiin kiinnosta jne. Ei kun en pysty asiaan toivomallasi tavalla, miten tehdään? Pystytpä jos haluat. Ok. Eli olen vieläpä tyhmä. Ja tämän kaiken alkaa uskoa elämän varrella. Se on toiminnanohjauksen häiriöiden kipein asia, mikä johtaa lähes varmasti masennukseen ja ahdistukseen.

Jos ihminen vaikuttaa joissain asioissa huomaavaiselta, täytyy varmasti itselleen selvittää voiko asian hyväksyä tai keksiä rakentavia ratkaisuja. Toiselta kannattaa yrittää ystävällisesti kysyä, mikä aikatauluissa mättää. Hyväksyvässä ilmapiirissä voi ehkä kertoakin, jos kyseessä on oikeasti todella hävettävä ja hankala asia. Defenssit usein johtavat kieltämiseen tai suuttumukseen, jolloin voi tulla kuva välinpitämättömyydestä. Jos tätä ei halua tai jaksa tehdä, mikään pakko ei tietenkään ole. Ihmissuhteet ovat neuvottelua erilaisuus kieltämättä tuottaa siihen omat haasteensa.

Ymmärrän että ajanhallinta on monelle vaikeaa, itsekin olen aikaoptimisti ja joudun tekemään töitä että pysyn aikataulussa. Tätä en kuitenkaan ymmärrä (lainaus tuosta iltiksen jutusta):

"Moni myöhästelijä kuvailee olevansa aikaoptimisti, niin myös Mervi. Se on sitä, että mieleen iskee kaikenlaista muka tärkeää usein kriittisellä hetkellä juuri, kun kotoa pitäisi lähteä tai mieluummin olla jo matkalla.

Saatan olla jo menossa ovesta ulos, kun näen, että verhot tai matto on vinossa tai jokin esine pitää oikaista. Sitten käännyn ympäri, Mervi kuvailee."

Oikeasti? Tiedät että myöhästelet, tiedät että nyt pitäisi lähteä tai että olet jo myöhässä ja silti jäät tekemään jotain muuta? Aivan käsittämättöntä minulle. Kyse ei ole edes mistään "pitäisi syödä enemmän vihanneksia" jutusta, vaan asiasta joka on käsillä akuutisti juuri sillä hetkellä. Vähän kuin tietäisi lavuaarin menevän helposti tukkoon, silti kippaa sinne ruuantähteitä ja kun alkaa tulvia yli, ei suinkaan sulje hanaa vaan alkaa lakaista roskia. Ja tätä vuosikymmeniä?

Mun  miehelläni on kaveri, jonka kanssa pitää sopia niin, että aikataulu pitää. On aina sen 30-60 minuuttia myöhässä. Niinpä jos haluaa että tapaaminen toteutuu klo 13, tälle ilmoitetaan että tapaaminen on klo 12.15. Sitten voi itse lampsia paikalle jotain 12.50 ja joko se kaveri on siellä jo just tulleena, tai odotusaika on lyhyempi....

Mun mielestäni myöhästely on tavattoman epäkohteliasta ja piittaamatonta toista kohtaan. Sillä toisellakin kun sattuu olemaan aikataulu ja muutakin tekemistä kuin istua odottelemassa myöhästelijää. 

Omassa elämässä teen ulkomaan työmatkoja kerran kuussa ja myöhästely ei tule kysymykseenkään. Kentällä pitää olla ajoissa, kokousaikataulu ei odottele....en vain jaksa suvaita säännönmukaista vitkuttelua ja myöhästelemistä. 

"Kouluaikoina ne krooniset myöhästelijät olivat kaikki poikia, mutta en muista, että heille olisi ikinä tullut siitä mitään seurauksia. Se oli vain hauska ominaisuus jolle pudistettiin nauraen päätä, voi että, Tomi ja Kai ovat taas myöhässä, minkäs teet."

Itseasiassa asia on sukupuolittunut, koska tämä ei ole kokemukseni adhd-tyttönä. Kroonisesta myöhästymisestä suututtiin, nolattiin ja lopulta en uskaltanut mennä tunnille, jos olin myöhässä. No usein olin sitten kuitenkin myöhässä, joten olin paljon poissa ja tästä tietenkin suututtiin. Mitään apuja en saanut, tietenkään, ei kukaan edes kysynyt muuta kuin "miksi, miksi, miksi??" Kuuntelematta vastaustani. No en kyllä osannut selittäkään pikkulapsena asiaa kovin kattavasti. Mutta huvittuneisuuden korvasi tuomitseminen ja luulen, että tasa-arvo ei aina asenteissa aivan toteudu.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että ajanhallinta on monelle vaikeaa, itsekin olen aikaoptimisti ja joudun tekemään töitä että pysyn aikataulussa. Tätä en kuitenkaan ymmärrä (lainaus tuosta iltiksen jutusta):

"Moni myöhästelijä kuvailee olevansa aikaoptimisti, niin myös Mervi. Se on sitä, että mieleen iskee kaikenlaista muka tärkeää usein kriittisellä hetkellä juuri, kun kotoa pitäisi lähteä tai mieluummin olla jo matkalla.

Saatan olla jo menossa ovesta ulos, kun näen, että verhot tai matto on vinossa tai jokin esine pitää oikaista. Sitten käännyn ympäri, Mervi kuvailee."

Oikeasti? Tiedät että myöhästelet, tiedät että nyt pitäisi lähteä tai että olet jo myöhässä ja silti jäät tekemään jotain muuta? Aivan käsittämättöntä minulle. Kyse ei ole edes mistään "pitäisi syödä enemmän vihanneksia" jutusta, vaan asiasta joka on käsillä akuutisti juuri sillä hetkellä. Vähän kuin tietäisi lav

Hyvä kirjoitus.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että ajanhallinta on monelle vaikeaa, itsekin olen aikaoptimisti ja joudun tekemään töitä että pysyn aikataulussa. Tätä en kuitenkaan ymmärrä (lainaus tuosta iltiksen jutusta):

"Moni myöhästelijä kuvailee olevansa aikaoptimisti, niin myös Mervi. Se on sitä, että mieleen iskee kaikenlaista muka tärkeää usein kriittisellä hetkellä juuri, kun kotoa pitäisi lähteä tai mieluummin olla jo matkalla.

Saatan olla jo menossa ovesta ulos, kun näen, että verhot tai matto on vinossa tai jokin esine pitää oikaista. Sitten käännyn ympäri, Mervi kuvailee."

Oikeasti? Tiedät että myöhästelet, tiedät että nyt pitäisi lähteä tai että olet jo myöhässä ja silti jäät tekemään jotain muuta? Aivan käsittämättöntä minulle. Kyse ei ole edes mistään "pitäisi syödä enemmän vihanneksia" jutusta, vaan asiasta joka on käsillä akuutisti juuri sillä hetkellä. Vähän kuin tietäisi lav

Ymmärrät millaista on olla aikaoptimisti, et ymmärrä millaista on kärsiä toiminnanohjauksen haasteista. Nämä erottaa se, että voit onnistua panostamalla asiaan. Et tietenkään ymmärrä jälkimmäistä, koska sinulla ei ole siitä kokemuksia. Mutta se, että et haluakaan ymmärtää ja vielä ylpeilet sillä, eikös se ole itsekkyyttä ja piittaamattomuutta? Voisit, muttet viitsi? Ei ole tärkeää? Olet ylpeä ymmärtämättömyydestäsi? Tapu tapu. Ja tämä, naiset ja herrat, on esimerkki ableismista, asioiden rajoitusten ja taitojen arvottamista omista vahvuuksista ja kokemuksista käsin. 

Ja joo. Oikeasti.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan asiassa mies-nais-ulottuvuutta?

Kun aika moni mies kokee, että naista joutuu aina odottamaan (minäkin)

Älkää pliis raivotko heti, voi tällaistakin ihan neutraalistikin ajatella.

Ei ole. Oma sisareni on patologinen myöhästyjä, niin tärkeää tapaamista ei olekaan, että ei olisi joko aivan viime tipassa tai myöhässä. Toisaalta kaveripariskunnan mies keksii aina vaikka mitä tekemistä siinä hetkessä, kun pitäisi jo mennä. Ystäväni on aivan raivona hänen kanssaan, kun ovat joka saakelin tapaamisesta vähintään tunnin myöhässä. Omaa miestäkin minä odottelen takki päällä kun hän vielä juoksee avaimia toisten farkkujen taskusta tai jotain muuta puuttuvaa.

Töissä yksi miestyökaveri oli ihan pilkan kohteena, kun tuli jokaiseen palaveriin, ihan sama mihin aikaan päivästä alkoivat, sen vartin myöhässä. Siis jäi työasemalleen nyhräämään jotain siinä vaiheessa kun muut tekivät lähtöä neukkariin. Mutta tämä oli jo kunnon huomauttamisen paikka, sillä siinä saattoi mennä työaikaa hukkaan 10x15 min, kun tiedettiin, että aloittaakaan ei kannata, kun hänelle pitää sitten kuitenkin kerrata jo sanotut asiat.

Ei siis ole sukupuolesta kiinni. Puhu puolisollesi, jos sua ärsyttää odottelu, niin minäkin olen tehnyt ja se on auttanutkin.

Olen ollut kukkakaupassa kaksivuoro-työssä  Minun aamuvuoroni venyivät  jopa 15 min loppupuolella, kun työtoveri kertoi miten hänen paikallisbussinsa tulee juuri tähän aikaan. Aiemalla bussilla tullessa hänen olisi pitänyt odotella puolisen tuntia, ennen kuin työ alkaa....

Tein siis näinä päivinä ylimääräistä 15 min   ilman  korvausta  ja työtoverini laskutti itselleen täydet tunnit vaikka tuli aina 15 myöhässä. Työnantaja olisi ihmetellyt miten olemme olleet jatkuvasti töissä kaksi ihmistä samaan aikaan  15 min. ajan.

 Näitä palkanvarastajia on muuten paljon, tulevat myöhään ja toinen työkaveri saa odottaa että toinen astuu vuoroon.

 Toinen, se tunnollisempi häviää palkassaan vaikkapa sen 15 min ja toinen varastaa sen vaikka ei ole työmaalla ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että ajanhallinta on monelle vaikeaa, itsekin olen aikaoptimisti ja joudun tekemään töitä että pysyn aikataulussa. Tätä en kuitenkaan ymmärrä (lainaus tuosta iltiksen jutusta):

"Moni myöhästelijä kuvailee olevansa aikaoptimisti, niin myös Mervi. Se on sitä, että mieleen iskee kaikenlaista muka tärkeää usein kriittisellä hetkellä juuri, kun kotoa pitäisi lähteä tai mieluummin olla jo matkalla.

Saatan olla jo menossa ovesta ulos, kun näen, että verhot tai matto on vinossa tai jokin esine pitää oikaista. Sitten käännyn ympäri, Mervi kuvailee."

Oikeasti? Tiedät että myöhästelet, tiedät että nyt pitäisi lähteä tai että olet jo myöhässä ja silti jäät tekemään jotain muuta? Aivan käsittämättöntä minulle. Kyse ei ole edes mistään "pitäisi syödä enemmän vihanneksia" jutusta, vaan asiasta joka on käsillä akuutisti

Kerro minulle mitä liikkuu sellaisen ihmisen päässä, joka kellosta näkee että pitäisi mennä tai olla menossa, jolla on ehkä joku odottamassa ja sanomassa että nyt pitäisi mennä tai olla jo menossa, mutta silti alkaa tehdä jotain muuta kuten suoristelemaan verhoja? Siis ihan konkreettisesti mitä siellä päässä liikkuu? Vielä ehdin? Ei se kello kuitenkaan niin paljon ole? Kyllä me matkalla saadaan se aika kiinni? Että ne verhot on tärkeämmät kuin mikään muu?

Juu, en ymmärrä, mutta jos joku avaisi asiaa niin ehkä sitten.

Ymmärrät millaista on olla aikaoptimisti, et ymmärrä millaista on kärsiä toiminnanohjauksen haasteista. Nämä erottaa se, että voit onnistua panostamalla asiaan.

Ei, vaan nämä erottaa se, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Minä ymmärrän, jos jollakulla oikeasti on toiminnanohjauksen haasteita, siis jokin neuroepätyypillinen asia (mikä tahansa), joka aidosti estää häntä hahmottamasta ajankulua tai johonkin asiaan kuluvaa aikaa. Miksi nämä muuten aina sotketaan myöhästymiskeskusteluun aivan kuin ainoina mahdollisina syinä, ottamatta huomioon, että muitakin syitä todellakin myöhästymisille on??

Sen sijaan en tippaakaan ymmärrä "aikaoptimismia". Siis sitä, että aikuinen, ihan tavisihminen ei muka ymmärrä, että jos hän lähtee kotoa silloin kun hänen pitäisi olla jo paikalla, hän myöhästyy. Tai että ei ymmärrä, että jos bussimatka kestää 30 min hän myöhästyy, jos lähtee bussilla 15 min ennen sitä, kun pitäisi olla paikalla.

Minulla oli pomo, joka kuvitteli olevansa suunnattoman tehokas, kun suunnitteli palavereita tyyliin klo 9 Helsingissä ja 10.45 Tampereella. Sain vääntää tosissani kertoakseni hänelle, että ei, et ole supermies, joka kykenee lennähtämään paikasta muutamassa minuutissa. Vihonviimeinen aikaoptimisti, jonka myöhästymisiä sai selitellä kaiken aikaa.

Tosiasiahan on, että kyllä he tietysti ymmärtävätkin. Mutta heidän mielestään heidän optimisminsa ajankäytön suhteen onkin omasta mielestään (!) todellakin tehokkuutta ja ajan optimointia. Taustalla on tietysti myös se ajatus, että he ovat tärkeitä - tai ainakin tärkeämpiä kuin he, jotka heitä odottelevat - ja näin heillä on mahdollisuus, ehken suorastaan velvollisuus tärkeää aikaansa yrittää tunkea lyhemmäksi kuin muiden fyysinen vastaava. Samaan aikaan tähän liittyy mukavuudenhalu: minä en vietä tärkeää, tehokasta aikaani muita odottelemalla!

Ja onhan se eri asia myöhästellä kuin olla tulematta ollenkaan esim. sen takia, että onkin sopinut samaan aikaan jotain muuta! Kyllä itselleni selitys meninkin veeran kanssa kahville nähdäänkö parin tunnin päästä olisi sitä luokkaa, että ilman muuta en jää odottelemaan ja mitä todennäköisemmin ystävyys olisi siinä. Selkeästihän tuo nyt osoittaa, että veeran seura kiinnostaa jopa niin paljon minun seuraani enemmän että on valmis tekemään oharit.

Sen sijaan mulle olisi ok että kysyttäisiin, että voi vitsi törmäsinkin pitkästä aikaa veeraan voiko hän liittyä kahville tai vaan tultaisiin veeran kanssa kysymättä. Näin vaikka en veeraa tuntisikaan.

Minulle aikaoptimismi tarkoittaa sitä, että ajattelen tekeväni asiat nopeammin. Mutta koska tiedän kokemuksesta ettei se rii, varaan aina enemmän aikaa kuin luulen tarvitsevani. Kun pitää siirtyä paikasta toiseen, tarkistan miten pitkä aika kuluu (tyypillisesti karttasovellus tai julkiset liikenteen sovellukset), ja lisään siihen varaa jos tulee viivästys. Säännöllisesti tulee kiire, mutta myöhästyn äärimmäisen harvoin, lähinnä jos juna-aikataulu pettää tms. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että ajanhallinta on monelle vaikeaa, itsekin olen aikaoptimisti ja joudun tekemään töitä että pysyn aikataulussa. Tätä en kuitenkaan ymmärrä (lainaus tuosta iltiksen jutusta):

"Moni myöhästelijä kuvailee olevansa aikaoptimisti, niin myös Mervi. Se on sitä, että mieleen iskee kaikenlaista muka tärkeää usein kriittisellä hetkellä juuri, kun kotoa pitäisi lähteä tai mieluummin olla jo matkalla.

Saatan olla jo menossa ovesta ulos, kun näen, että verhot tai matto on vinossa tai jokin esine pitää oikaista. Sitten käännyn ympäri, Mervi kuvailee."

Oikeasti? Tiedät että myöhästelet, tiedät että nyt pitäisi lähteä tai että olet jo myöhässä ja silti jäät tekemään jotain muuta? Aivan käsittämättöntä minulle. Kyse ei ole edes mistään "pitäisi syödä enemmän vihanneksia" jutusta, vaan asiasta joka on käsillä akuutisti juuri sillä hetkellä. Vähän kuin tietäisi lav

Onko tuo oikeasti mitään "aikaoptimismia" vaan pakko-oireilua? Minä meinaan välillä myöhästyä bussista, kun bussille kävellessä iskee hirveä pelko että hella jäi päälle tai ovi lukitsematta, mutta tiedostan kyllä, että tuo on pakko-oireilua eikä mitään muuta.

Minulla oli ystävä joka aina tuli myöhässä ystäväpiirimme tapaamisiin. Sitten hän oli ehdolla melko tärkeissä vaaleissa, ja sanoin suoraan, etten äänestä häntä, kun ei hän kumminkaan menisi ajoissa uuden pestin kokouksiin.

Loppui myöhästely. Heh. Mutta ei saanut pestiä sillä kertaa...

Ap, minulla oli tuollainen myöhästelevä ystävä. Saarnasin aikani, kunnes kyllästyin, kun mikään ei muuttunut. Ei ole ollut enää aikoihin ystäväni ja se oli helpotus, kun sain vihdoin tarpeekseni ja lemppasin hänet.

Me Naiset -lehdessä oli juuri kahden ikuisuusmyöhästelijän haastattelut. Eivät he tarkoituksella sitä tee, mutta kun homma vaan karkaa käsistä.

Superärsyttävää. 

Nuorena hyväksyin ystävän myöhästelyt, onneksi hän päätti 30-vuotislahjakseen lopettaa sen, ja lopettikin. 

Nyt vanhempana en kattelis tuollaista huitahapelia yhtään. 

Itsellä on ajanhahmottamisen ongelmia  jotka tiedostan. En silti myöhästele, koska pidän sitä äärimmäisen epäkohteliaana. Varaan aina reilusti "sähläysvaraa" ja olenkin itse yleensä etuajassa, mutta ei se haittaa, odottelen esim autossa tai jossain eikä se odottaminen häiritse minua itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ymmärrän että ajanhallinta on monelle vaikeaa, itsekin olen aikaoptimisti ja joudun tekemään töitä että pysyn aikataulussa. Tätä en kuitenkaan ymmärrä (lainaus tuosta iltiksen jutusta):

"Moni myöhästelijä kuvailee olevansa aikaoptimisti, niin myös Mervi. Se on sitä, että mieleen iskee kaikenlaista muka tärkeää usein kriittisellä hetkellä juuri, kun kotoa pitäisi lähteä tai mieluummin olla jo matkalla.

Saatan olla jo menossa ovesta ulos, kun näen, että verhot tai matto on vinossa tai jokin esine pitää oikaista. Sitten käännyn ympäri, Mervi kuvailee."

Oikeasti? Tiedät että myöhästelet, tiedät että nyt pitäisi lähteä tai että olet jo myöhässä ja silti jäät tekemään jotain muuta? Aivan käsittämättöntä minulle. Kyse ei ole edes mistään "pitäisi syödä enemmän vihanneksia" jutusta, vaan asiasta joka on käsillä akuutisti"

Olen myöhästelijä ja aina se hävettää. Monesti tekisi mieli pysähtyä kokonaan ja kääntyä takaisin. Niin vaikeaa on mennä myöhässä.

Sitä on vaikea selittää. Tiedän kuitenkin sen, ettei kyse ole valtapelistä tai välinpitämättömyydestä toisia kohtaan. Jotenkin lähtöhetken lähestyminen ahdistaa. Sama juttu, vaikka olisin yksin lähdössä vaikka kauppaan. Tai vaikka kirjastoon, mihin ei ole väliä milloin menen. Käyn jonkilaista sisäistä väittelyä itseni kanssa. Pitää tehdä monta päätöstä. Mitä otan mukaan, mitä puen päälle, mitä reittiä menen. Sitten jotenkin helpot rutiinit houkuttelevat. Yleensä en ala kastella kukkia, kun pitäisi tavata ystäviä. Joku jarru kuitenkin menee päälle ja aika tavallistenkin asioiden päättäminen tuntuu vaikealta.

Huomaan, että parhaiten sujuu, kun ei ole ylimääräistä stressiä, mutta ei myöskään vapaata, kuten lomalla. Aika lailla kysymysmerkki myös itselleni. Ärsyttävää. Hyvä juttu on, että olen ymmärtäväinen  ja joustava muita kohtaan. Kun huomaan samaa myöhästelyä muilla (tai muita huonoja tapoja) en anna ärsytyksen vaikuttaa, kun ymmärrän jotenkiln sitä prosessia taustalla. Luulisin, että sama juttu monella myöhästelijällä.

 

Teeppä aitoustesti, että jäät odottamaan hänen aktiivisuuttaan, minua ärsytti aikoinaan kun kaverit ei vaan pyytänyt minua mihinkään, joskus sain keilausporukkaa kasaan tyyliin, jäivät sitten omaan arvoonsa näin.

Vaihtoehtoisesti ennakoi 2 tunnin lagi, pyydät yhden pintaan kylään kun meinasitkin että kolmen pintaan.