Lue keskustelun säännöt.
Miksi minusta tuntuu pahalta, kun parhaan ystäväni leski meni elämässä hirveän nopeasti eteenpäin kaverin kuoleman jälkeen?
20.03.2018 |
Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta, meni vuoden päästä kihloihin ja nyt ovat naimisissa ja pari odottaa toista yhteistä lasta.
Minusta ja monesta yhteisestä ystävästä tämä tuntuu jostain syystä pahalta. Ihan kuin kaveri olisi yhtäkkiä vain kadonnut, unohdettu, ei jääty suremaan. Me suremme edelleen ja usein tulee kyyneleet silmiin häntä ajatellessa.
Voi toki olla, ettei heidän avioliittonsa edes ollut kovin onnellinen ja olivat eroamassa tms., siksi eteenpäin meneminen on ollut helpompaa tai jotain. Mutta miksi minusta tuntuu pahalta, kun mies meni niin nopeasti eteenpäin?
Kommentit (178)
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua ap
Minä en. Hienoa että mies meni eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap mitä sitten olisit halunnut ystäväsi lapsille? Isän joka jää suremaan ja masentumaan eikä koskaan pääse eteenpäin? Näitähän tarinoita on, masentunut etäinen isä ainoana vanhempana, lapsi ei saa surra kun isä ei kestä, äidistä ei voi puhua kun isä ei kestä, kotiolot on mitä sattuu ja tytöille ei kukaan puhu kuukautisista jne.
Minäkin arvelen että hänen on vaan ollut pakko selvitä ja jatkaa elämää. Eikö ole hyvä että hän on ihminen joka on pystynyt ottamaan vastaan lohtua ja apua? Ja että hänelle on löytynyt kumppani, joka on pystynyt ottamaan vastaan rikkinäisen miehen tuskan ja auttamaan äidittömien lasten kanssa? Joilla on nyt ilmeisesti vakaat ja turvalliset perheolot.
Vai onko ilkeämielinen tarkoituksesi vihjata, että mies ei edes rakastanut "ystävääsi" jos hän olisi ollut ystäväsi eikä tuttavasi, tietäisit mikä heidän liiton tila oli.
Haloo, kuukausi! Sehän on aikuisen ihmisen elämässä hyttysen pierun mittainen aika. Mulla isä kuoli kolme kuukautta sitten ja vasta nyt olen alkanut hahmottaa, että se todella on tapahtunut.
Puolikikin vuotta olisi ollut nopeasti, mutta kuitenkin vielä aika normaali aika siirtyä eteenpäin vaimon kuoleman jälkeen. Ennen oli sellainen käsite kuin suruaika, jonka jälkeen pystyi vasta avioitumaan uudelleen. Ja hyvä niin. En usko, että nopeasti eteenpäin siirtyvä ihminen on oikeasti käsitellyt asian. Olen nähnyt tätä lähipiirissä esimerkiksi avioerojen yhteydessä. Heti löydetty uusi ja saatu lapsia ja se suru edellisen avioliiton päättymisestä on tullut vasta kun uuden suhteen ruuhkavuodet on olleet lopuillaan. Hyvä että joskus, mutta ei kovin reilua uutta puolisioa kohtaan, että kymmenen vuoden päästä ollaan kiinni entisessä.
Äitini kuoli kun olin 10 ja isä meni namisiin ennen kuin täytin 11. Minusta se tuntui tosi pahalta, vaikka äitipuoli onkin mukava ja meillä on hyvät välit. En kuitenkaan ollut tuolloin ehtinyt itse päästä yli äidin kuolemasta kun isän uusi suhde tuli jo kuvioihin ja samaan kotiin asumaan.
Itse oli aikoinaan jäätyäni äkillisesti leskeksi vielä shokissa kuukauden jälkeen. Aloitin uuden parisuhteen ennalta tutun miehen kanssa reilu vuosi mieheni kuoleman jälkeen. Lähipiiri oli onnellinen ja iloinen puolestani ja lapset rakastavat tätä miestä. Vieläkin monen vuoden jälkeen muistelen rakkaudella ensirakkauttani, lasteni isää ja lasten kanssa muistellaan häntä säännöllisesti ja katsotaan valokuvia. Uusi mieheni ei kadehdi menneisyyttäni mitenkään ja sanoikin minusta fiksusti, että hulluhan se olisi, joka kuolleelle miehelle olisi mustasukkainen.
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli kun olin 10 ja isä meni namisiin ennen kuin täytin 11. Minusta se tuntui tosi pahalta, vaikka äitipuoli onkin mukava ja meillä on hyvät välit. En kuitenkaan ollut tuolloin ehtinyt itse päästä yli äidin kuolemasta kun isän uusi suhde tuli jo kuvioihin ja samaan kotiin asumaan.
Minun äiti kuoli kun olin 9 ja minut laitettiin sijoitusperheeseen. Tilanne ei ollut yhtään parempi...toiset osaa kohdata lapsen surun ja auttaa siinä, toiset ei. Kukaan ei yrittänyt ottaa äidin paikkaa, mutta en silti saanut tukea surussa. Usein ajatellaan että lapset muka vain armollisesti unohtaa tosi nopeasti. Ei unohda.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Leskimiehet usein käsittelevät suruaan uuden puolison kanssa ja avioituvat usein suhteellisen nopsaan. Etenkin kun kuvioissa on lapsia, joiden mies katsoo tarvitsevan myös naispuolista hoivaa. Kenelläkään ei ole oikeutta arvostella lesken valintoja. Itse hän oman surunsa tietää ja tuntee parhaiten.
Olen tällaisen perheen lapsi ja kyllä minulla on oikeus arvostella isäni valintoja. Menetin äidin ollessani 4v, sen jälkeen oli noin 5 kk verran "suruaikaa", opeteltiin olemaan perhe ja sitten isä löysi yh-äidin, joka aika ripeästi muutti meille, myi äidin tavaroita ja teki kodistamme omansa. Menetin käytännössä sekä äidin että isän,koska isän mielenkiinto suutautui äitipuoleen, minä ja veljeni olimme siitä lähtien ylimääräisiä.
Nyt kun olemme aikuisia, veli ei ole isän kanssa enää missään tekemisissä,minä soitan kerran kuussa. Äidinikävää käyn puhumassa terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap mitä sitten olisit halunnut ystäväsi lapsille? Isän joka jää suremaan ja masentumaan eikä koskaan pääse eteenpäin? Näitähän tarinoita on, masentunut etäinen isä ainoana vanhempana, lapsi ei saa surra kun isä ei kestä, äidistä ei voi puhua kun isä ei kestä, kotiolot on mitä sattuu ja tytöille ei kukaan puhu kuukautisista jne.
Minäkin arvelen että hänen on vaan ollut pakko selvitä ja jatkaa elämää. Eikö ole hyvä että hän on ihminen joka on pystynyt ottamaan vastaan lohtua ja apua? Ja että hänelle on löytynyt kumppani, joka on pystynyt ottamaan vastaan rikkinäisen miehen tuskan ja auttamaan äidittömien lasten kanssa? Joilla on nyt ilmeisesti vakaat ja turvalliset perheolot.
Vai onko ilkeämielinen tarkoituksesi vihjata, että mies ei edes rakastanut "ystävääsi" jos hän olisi ollut ystäväsi eikä tuttavasi, tietäisit mikä heidän liiton tila oli.
Haloo, kuukausi! Sehän on aikuisen ihmisen elämässä hyttysen pierun mittainen aika. Mulla isä kuoli kolme kuukautta sitten ja vasta nyt olen alkanut hahmottaa, että se todella on tapahtunut.
Puolikikin vuotta olisi ollut nopeasti, mutta kuitenkin vielä aika normaali aika siirtyä eteenpäin vaimon kuoleman jälkeen. Ennen oli sellainen käsite kuin suruaika, jonka jälkeen pystyi vasta avioitumaan uudelleen. Ja hyvä niin. En usko, että nopeasti eteenpäin siirtyvä ihminen on oikeasti käsitellyt asian. Olen nähnyt tätä lähipiirissä esimerkiksi avioerojen yhteydessä. Heti löydetty uusi ja saatu lapsia ja se suru edellisen avioliiton päättymisestä on tullut vasta kun uuden suhteen ruuhkavuodet on olleet lopuillaan. Hyvä että joskus, mutta ei kovin reilua uutta puolisioa kohtaan, että kymmenen vuoden päästä ollaan kiinni entisessä.
Olihan tuolla miehellä vuoden suruaika kun meni vasta silloin kihloihin.
Eihän ap edes kerro oliko kuolema yllätys vai oliko se jo tulossa vuosia. Mies on voinut surra jo viisi vuotta. Voi olla että on ollut syöpä josta on kerrottu ystäville vasta paljon myöhemmin kuin se on löytynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap mitä sitten olisit halunnut ystäväsi lapsille? Isän joka jää suremaan ja masentumaan eikä koskaan pääse eteenpäin? Näitähän tarinoita on, masentunut etäinen isä ainoana vanhempana, lapsi ei saa surra kun isä ei kestä, äidistä ei voi puhua kun isä ei kestä, kotiolot on mitä sattuu ja tytöille ei kukaan puhu kuukautisista jne.
Minäkin arvelen että hänen on vaan ollut pakko selvitä ja jatkaa elämää. Eikö ole hyvä että hän on ihminen joka on pystynyt ottamaan vastaan lohtua ja apua? Ja että hänelle on löytynyt kumppani, joka on pystynyt ottamaan vastaan rikkinäisen miehen tuskan ja auttamaan äidittömien lasten kanssa? Joilla on nyt ilmeisesti vakaat ja turvalliset perheolot.
Vai onko ilkeämielinen tarkoituksesi vihjata, että mies ei edes rakastanut "ystävääsi" jos hän olisi ollut ystäväsi eikä tuttavasi, tietäisit mikä heidän liiton tila oli.
Haloo, kuukausi! Sehän on aikuisen ihmisen elämässä hyttysen pierun mittainen aika. Mulla isä kuoli kolme kuukautta sitten ja vasta nyt olen alkanut hahmottaa, että se todella on tapahtunut.
Puolikikin vuotta olisi ollut nopeasti, mutta kuitenkin vielä aika normaali aika siirtyä eteenpäin vaimon kuoleman jälkeen. Ennen oli sellainen käsite kuin suruaika, jonka jälkeen pystyi vasta avioitumaan uudelleen. Ja hyvä niin. En usko, että nopeasti eteenpäin siirtyvä ihminen on oikeasti käsitellyt asian. Olen nähnyt tätä lähipiirissä esimerkiksi avioerojen yhteydessä. Heti löydetty uusi ja saatu lapsia ja se suru edellisen avioliiton päättymisestä on tullut vasta kun uuden suhteen ruuhkavuodet on olleet lopuillaan. Hyvä että joskus, mutta ei kovin reilua uutta puolisioa kohtaan, että kymmenen vuoden päästä ollaan kiinni entisessä.
Olihan tuolla miehellä vuoden suruaika kun meni vasta silloin kihloihin.
Eihän ap edes kerro oliko kuolema yllätys vai oliko se jo tulossa vuosia. Mies on voinut surra jo viisi vuotta. Voi olla että on ollut syöpä josta on kerrottu ystäville vasta paljon myöhemmin kuin se on löytynyt.
Ap:"Paras ystäväni kuoli viitisen vuotta sitten onnettomuudessa. Heillä oli (ja on..) lapsia. Mies siis jäi yksin, mutta alkoi seurustella jo kuukauden päästä kuolemasta"
En sanoisi kovin pitkäksi suruajaksi sitä jos edellisen puolison yllättävästä kuolemasta uuteen suhteeseen kuluu 1 kk. Etenkin lasten näkökulmasta lyhyt aika, toki lasten ikä jonkin verran vaikuttaa (vauva vs. 10 v).
Hyvä, että tähän ketjuun on tullut äitinsä menettäneiden lasten kokemuksia siitä, mitä isän uusi suhde voi lapsen kannalta tarkoittaa. Alkuketju kun täyttyi vain siitä ihqutuksesta, miten hyvä asia on mennä nopeasti eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on kyllä hassu palsta. Jos joku kertoo olevansa lemmikin kuoleman jälkeen rikki kuukausia, se on normaalia koska lemmikki on niin rakas. Jos puolison yllättävän kuoleman jälkeen aloittaa suhteen kuukauden päästä, se on ok koska elämä jatkuu eikä menneeseen pidä jäädä jumiin.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä hassu palsta. Jos joku kertoo olevansa lemmikin kuoleman jälkeen rikki kuukausia, se on normaalia koska lemmikki on niin rakas. Jos puolison yllättävän kuoleman jälkeen aloittaa suhteen kuukauden päästä, se on ok koska elämä jatkuu eikä menneeseen pidä jäädä jumiin.
Se, että on tutustunut uuteen ihmiseen ei tarkoita, että suru on loppunut.
Kun isäni kuoli, tein kuukauden sisällä useita rajuja muutoksia tietyissä asioissa. Jälkikäteen tajuan, että kyseessä oli suru. En kestänyt elämääni sellaisena kuin se oli, joten halusin vain muutosta, mahdollisimman isoa.
On aika helppoa tuomita sivusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se, että on uusi parisuhde tarkoita etteikö edelleen surisi. Emme tiedä olosuhteista mitään.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, että tähän ketjuun on tullut äitinsä menettäneiden lasten kokemuksia siitä, mitä isän uusi suhde voi lapsen kannalta tarkoittaa. Alkuketju kun täyttyi vain siitä ihqutuksesta, miten hyvä asia on mennä nopeasti eteenpäin.
Lapsi kärsii tuossa tilanteessa joka tapauksessa. Myös siinä, että isä romahtaa ja masentuu, eikä jaksa enää elää. Kuolemanriski leskellä on ensimmäisten kuukausien aikana hyvin suuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä hassu palsta. Jos joku kertoo olevansa lemmikin kuoleman jälkeen rikki kuukausia, se on normaalia koska lemmikki on niin rakas. Jos puolison yllättävän kuoleman jälkeen aloittaa suhteen kuukauden päästä, se on ok koska elämä jatkuu eikä menneeseen pidä jäädä jumiin.
Se, että on tutustunut uuteen ihmiseen ei tarkoita, että suru on loppunut.
Kun isäni kuoli, tein kuukauden sisällä useita rajuja muutoksia tietyissä asioissa. Jälkikäteen tajuan, että kyseessä oli suru. En kestänyt elämääni sellaisena kuin se oli, joten halusin vain muutosta, mahdollisimman isoa.
On aika helppoa tuomita sivusta.
Nimenomaan surussa ihminen voi tehdä nopeita ja harkitsemattomia päätöksiä. Ja siitä, että ihminen on tehnyt suuria ratkaisuja surematta ensin suruaan, voi seurata kärsimystä myös muille (uudelle puolisolle, lapsille).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä hassu palsta. Jos joku kertoo olevansa lemmikin kuoleman jälkeen rikki kuukausia, se on normaalia koska lemmikki on niin rakas. Jos puolison yllättävän kuoleman jälkeen aloittaa suhteen kuukauden päästä, se on ok koska elämä jatkuu eikä menneeseen pidä jäädä jumiin.
Se, että on tutustunut uuteen ihmiseen ei tarkoita, että suru on loppunut.
Kun isäni kuoli, tein kuukauden sisällä useita rajuja muutoksia tietyissä asioissa. Jälkikäteen tajuan, että kyseessä oli suru. En kestänyt elämääni sellaisena kuin se oli, joten halusin vain muutosta, mahdollisimman isoa.
On aika helppoa tuomita sivusta.
Nimenomaan surussa ihminen voi tehdä nopeita ja harkitsemattomia päätöksiä. Ja siitä, että ihminen on tehnyt suuria ratkaisuja surematta ensin suruaan, voi seurata kärsimystä myös muille (uudelle puolisolle, lapsille).
Toki voi seurata. Mutta missään tapauksessa siitä ei voi sanoa, ettei toinen olisi oikeasti surrut ja rakastanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, että tähän ketjuun on tullut äitinsä menettäneiden lasten kokemuksia siitä, mitä isän uusi suhde voi lapsen kannalta tarkoittaa. Alkuketju kun täyttyi vain siitä ihqutuksesta, miten hyvä asia on mennä nopeasti eteenpäin.
Lapsi kärsii tuossa tilanteessa joka tapauksessa. Myös siinä, että isä romahtaa ja masentuu, eikä jaksa enää elää. Kuolemanriski leskellä on ensimmäisten kuukausien aikana hyvin suuri.
Tukea siihen suruun voi hakea myös ammattiauttajalta. Usein parempi vaihtoehto kuin toisen ihmisen käyttäminen laastarina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
bullshittiä, ap.
Oikeasti se on vaan hyvin, hyvin yksilöllistä, miten ihmiset surevat. Voi olla niinkin, että mies oli niin hemmetin riekaleina, että ainoa tapa selvitä siitä hengissä oli etsiä uusi elämänkumppani. Ei hän ekaa vaimoaan silti ole unohtanut, suree vain eri tavalla kuin sinä.
Puhutaan myös henkisestä resilienssistä eli selviytymiskyvystä. Osa ihmisistä on joustavia ja kykenee työstämään traumaattisia tilanteita ja menetyksiä paremmin ja nopemmin. Osa tarvitsee enemmän aikaa. Mutta kummankaan RAKKAUDEN määrästä ei noista VOI tehdä mitään johtopäätöksiä! On suorastaan torveloa, että ap edes yrität.
http://mtkl.fi/resilienssi-auttaa-vastoinkaymisissa/
Sinun on helppo vaipua silloin tällöin vähän niiskuttelemaan turvallisesti omasta mukavasta elämästäsi käsin menehtynyttä ystävääsi. Et voi mitenkään verrata tilannetta ystäväsi mieheen, jolle vaimon yllättävä kuolema onnettomuudessa oli ihan murskaava kokemus ja pani koko elämän - lasten elämä mukaanlukien - uusiksi. Hänen oli PAKKO selvitä, lasten ja itsensä takia.
En tarkoittanut syyllistää tai tuomita lesken suremista tai uutta rakkautta. Ihmettelen omaa ja kavereideni tuntemuksia siitä, miksi se tuntuu MEISTÄ pahalta. Kyllähän meidän pitäisi nimenomaan iloita siitä, että perhe voi nyt hyvin jne. Mutta silti meistä tuntuu pahalta, kun tuntuu siltä, että me olemme ainoat, jotka vielä suremme. En varmaan osannut tätä oikein kirjoittaa.
ap
Hei älä AP oikeasti anna noiden muiden syyllistää itseäsi. En ala arvostella miestä sen enempää kun en tunne, mutta minustakin tuntuisi pahalta. Olen pahoillani menetyksestänne. :( Et tunne väärin.
Äitini toi uuden miehen kotiimme 2 viikkoa isän hautajaisten jälkeen.
Olin 14v.
Toivotin miehen tervetulleeksi ja sanoin että äiti on niin surullinen, rttä hyvä kun tuli,
Isä tap..poi itsensä ja äiti näki..haulikolla
Myöhemmin mies vei meidän perheen kaikki rahat ja toi kaverinsa asumaan meille.
Näin nälkää..muutin kotoa kun peruskoulu loppui
Kuinka paljon te ystävät olitte lesken ja lasten tukena? Ehkä tuo ihminen oli ja tunteet syttyivät yllättäen ja ilman suunnitelmia. Se on itseasiassa hyvin tavallista tuollaisen jälkeen.
Vaikea sanoa, miksi teistä tuntuu pahalta. Varmaan, koska ette osaa asettua toisen asemaan, ettekä ymmärrä, että ihmiset surevat eri tavoilla. Ette myöskään ole varmaan koskaan kokeneet leskeksi jäämistä, ja sitä, millaista on elää lasten surun kanssa ihan joka päivä. Ja oikeasti jäädä yksin. Teille taisi ne kumppanit kuitenkin jäädä, jonka kanssa surua jakaa.
Miksi sinulla on oikeus surra yhdessä toisen kanssa, mutta lesken pitäisi jäädä yksin suremaan?