Mitä kummallista kirjassa tapahtuu?-peukutusketju

Vierailija kirjoitti:

Orpolapsi on kasvanut sijaiskodissa jatkuvan fyysisen ja henkisen väkivallan kohteena. Hänen kaikkia tekemisiään on haukuttu eikä kertaakaan kehuttu mistään. Lapsi on joutunut pukeutumaan rumiin ryysyihin, joten häntä on kiusattu koulussakin.

Kuitenkin hän on hyväitsetuntoinen, sosiaalisesti täysin normaali eikä hänellä ole mitään traumaoireita. Mitä nyt arpi otsassa välillä polttelee. Luottaa vieraisiin tuosta vain, jopa niihin jotka ovat muista outoja tai pelottavia.

Itse asiassa erityisen usein traumatisoituneet ja kaltoinkohdellut lapset luottavat herkästi keneen vain.  :(

Mutta Harryn asuminen portaiden alla ja siitä huolimatta rohkeasti aloittama velhokoulu on toki vähän eri juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaahan sitten mitkä ovat niitä "parempia" kirjoja, jos kommenteista päätellen luetaan paskoja kirjoja?

Dostojevski, Tolstoi, Murakami, Spiegelman, Vonnegut, Steinbeck, J. R. R. Tolkien, Hardy, Ishiguro, Sugawara Takasuen tytär, Hobb, Waltari, Hesse, monet antiikin kirjailijat, M. Shikibu, Rothfuss, Hemingway, Guillou, Zola, Hosseini, Irving, Camillo Jose Cela, Iggulden, Gogol, C. & E. Bronte, Viktor Frankl, Burleigh, A. Golden, G. G. Marquez, Camus... onhan näitä. Luen itsekin paljon hömppää, mutta klassikko tai muuten vain hyvä kirja silloin tällöin luettuna kehittää ihan eri tavalla.

Tähän saa varmaan jatkaa: Kafka, Byatt, Hollinghurst, Auster, D. Mitchell, D. Levy, Sartre, Wilde, Tartt, E. Catton, A. France, Woolf, Setterfield...

nuori ujo ja kaunis neitsytnainen joka ei miehiin vilkaisekaan kohtaa elämänsä miehen ja ensitapaamisella antaa miehen suudella ja villiintyy siitä niin,että syöksyy sänkyyn miehen kanssa,ja yllätys,yllätys,osaa kaikki seksitemput ja nauttii kuin kokenut nainen

On olemassa ainakin yksi dekkari, jossa salapoliisi osoittautuu murhaajaksi..! Yksi suurimpia klassikoita, mutat varmaan aika harvan suomalaisen tuntema. Taisi Agatha Christiellakin jossain novellissa poliisi tai salapoliisi olla se tappaja.

Kirjoissa ei juuri koskaan mainita mikä viikonpäivä on menossa. Huonoimmista kirjoista ei käy ilmi edes vuodenaika.

Ihan korkeakirjallisuudessa toistuvat ainakin nämä:

Historiallisissa romaaneissa henkilöt selittävät toisilleen yksityiskohtaisesti asioita, jotka jokainen kyseisenä aikana elänyt ihminen olisi tiennyt ilman selittämistä. Samoin käyttöesineitä, tapoja, teknologioita jne kuvataan piinallisen tarkasti niin että ajankuvan luominen menee juonen edelle (esim. Kjell Westö)

Miesten kirjoittamissa kirjoissa päähenkilö, vaikka olisi kuinka limainen ja tympeä ukko jolla ei ole mitään annettavaa, saa aina naisia. Yleensä itseään nuorempia ja kauniita. Vaikka tarina sijoittuisi menneisyyteen, naiset ovat valmiita hyppäämään sänkyyn vailla huolta maineen menettämisestä tai raskaudesta.

Aiemmin mainittiin rintojen yksityiskohtainen kuvailu ja miten sitä harrastavat erityisesti mieskirjailijat. Olen pannut merkille, että eräs kuuluisa miespuolinen kauhukirjailija kuvailee lähes joka teoksessaan jossain vaiheessa yksityiskohtaisesti kivesten sielunelämää. Kivekset esim. vetäytyvät kun henkilö on kauhuissaan tai kihelmöivät kun joku örkki on lähistöllä. Tämä on toistunut niin monta kertaa kyseisen herran teoksia lukiessa, että se alkaa jo häiritä.

Olen nainen, joten en kivesten käyttäytymiseen ole kovin läheisesti tutustunut. En siis tiedä, vetäytyvätkö kauhuissaan olevan miehen kivekset oikeastu tai ajatteleeko kauhuissaan oleva mies aina että hitsit, taas on perhosia kasseissa, nyt on oikeen megamörkö nurkan takana. En ole havainnut kyseistä ilmiötä muiden mieskirjailijoiden teoksissa, joten ehkä kyseessä on tämän kirjailijan mieshahmoilleen antama kyky havaita yliluonnolliset ilmiöt kiveksillään.

Vesi muuttuu viiniksi.

Erään suomalaisen tunnetun sotakirjailijan teoksissa sammakot kutevat syksyllä ja päähenkilöt paskantavat housuunsa yhtenään.

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin mainittiin rintojen yksityiskohtainen kuvailu ja miten sitä harrastavat erityisesti mieskirjailijat. Olen pannut merkille, että eräs kuuluisa miespuolinen kauhukirjailija kuvailee lähes joka teoksessaan jossain vaiheessa yksityiskohtaisesti kivesten sielunelämää. Kivekset esim. vetäytyvät kun henkilö on kauhuissaan tai kihelmöivät kun joku örkki on lähistöllä. Tämä on toistunut niin monta kertaa kyseisen herran teoksia lukiessa, että se alkaa jo häiritä.

Olen nainen, joten en kivesten käyttäytymiseen ole kovin läheisesti tutustunut. En siis tiedä, vetäytyvätkö kauhuissaan olevan miehen kivekset oikeastu tai ajatteleeko kauhuissaan oleva mies aina että hitsit, taas on perhosia kasseissa, nyt on oikeen megamörkö nurkan takana. En ole havainnut kyseistä ilmiötä muiden mieskirjailijoiden teoksissa, joten ehkä kyseessä on tämän kirjailijan mieshahmoilleen antama kyky havaita yliluonnolliset ilmiöt kiveksillään.

Kyllä meidän pojalla ainakin käy niin että jännittäessä kivekset vetäytyy. Meillä nimittäin näin kävi kun epäiltiin että hänellä ei ole kivekset ollenkaan laskeutuneet. Lääkäri tutki ja sanoi että normaalit on, ne vaan välillä vetäytyy ylös esim jännittäessä.

Harry Potter-kirjoissa jästisyntyinen Hermione Granger on koko koulun parhaimpia oppilaita esimerkiksi taikomisessa. Lukuaineissa hänen hyvät arvosanansa vielä jotenkin ymmärtää, mutta miten jästisyntyinen lapsi voi olla esim. taikomisessa parempi kuin velhoperheiden lapsi? Luulisi, että velhoperheen lapsille se hyvä taikomistaito tulee jo verenperintönä ja että vanhemmat edes jollain tapaa opettavat lapsilleen taikomista ennen Tylypahkaan menoa, kai se nyt edes silloin on sallittua, kun ei ole jästejä näkemässä ja lasta opettaa omat vanhemmat vaikka velhomaailmassa lapset eivät saakaan Tylypahkan ulkopuolella taikoa. Sitä paitsi Hermione on vain tyttö eikä tytöt tai naiset voi koskaan olla yhtä älykkäitä saati älykkäämpiä kuin pojat ja miehet. Naisten älykkyystasohan on suunnilleen gorillan kanssa samaa tasoa.

Vierailija kirjoitti:

Miltähän muuten näyttää, kun joku "kääntyy kannoillaan"

Kannoillaan kääntyminen on tietysti sitä, että seisoessa laitetaan paino kantapäille ja pyörähdetään niiden varassa 180 astetta. Aika koomisen näköistä kylläkin, mutta kirjoissa sitä tuntuvat harrastavan niin herrat kuin hullut, niin rikkaat kuin köyhät. Kukin tyylillään.

Naisen ainoa ongelma on löytää mies. Kun mies löytyy, kaikki on täydellistä. Seuraavassa kirjassa mies on kuollut, ja naisen pitää löytää uusi mies. Lopussa hän löytää, ja on taas onnellinen.

Kirjojen henkilöt ajattelevat aina syvällisiä ja analysoivat ihmisiä ja tilanteita monipuolisesti.

Kukaan ei ajattele esimerkiksi: vihaan imuroimista, onko pakko mennä suihkuun, suu kiinni kiljuva naapurin lapsi tai paidassa on tahra.

Illalliselle lähtiessään päähenkilö sujauttaa päälleen täydellisesti istuvan kauniin silkkimekon ja sipaisee huuliinsa punaa. Hiukset laskeutuvat harteille luonninkauniina ja kiiltävinä ja korvissa säihkyvät lahjaksi saadut timanttikorvakorut.

Ystävät ovat riidoissa, mutta sopu syntyy, kun toinen pelastaa entisen ystävänsä hengenvaarassa, johon tämä on joutunut. Näin ne riidat ratkaistaan.

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin mainittiin rintojen yksityiskohtainen kuvailu ja miten sitä harrastavat erityisesti mieskirjailijat. Olen pannut merkille, että eräs kuuluisa miespuolinen kauhukirjailija kuvailee lähes joka teoksessaan jossain vaiheessa yksityiskohtaisesti kivesten sielunelämää. Kivekset esim. vetäytyvät kun henkilö on kauhuissaan tai kihelmöivät kun joku örkki on lähistöllä. Tämä on toistunut niin monta kertaa kyseisen herran teoksia lukiessa, että se alkaa jo häiritä.

Olen nainen, joten en kivesten käyttäytymiseen ole kovin läheisesti tutustunut. En siis tiedä, vetäytyvätkö kauhuissaan olevan miehen kivekset oikeastu tai ajatteleeko kauhuissaan oleva mies aina että hitsit, taas on perhosia kasseissa, nyt on oikeen megamörkö nurkan takana. En ole havainnut kyseistä ilmiötä muiden mieskirjailijoiden teoksissa, joten ehkä kyseessä on tämän kirjailijan mieshahmoilleen antama kyky havaita yliluonnolliset ilmiöt kiveksillään.

En voi lakata nauramasta!!

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin mainittiin rintojen yksityiskohtainen kuvailu ja miten sitä harrastavat erityisesti mieskirjailijat. Olen pannut merkille, että eräs kuuluisa miespuolinen kauhukirjailija kuvailee lähes joka teoksessaan jossain vaiheessa yksityiskohtaisesti kivesten sielunelämää. Kivekset esim. vetäytyvät kun henkilö on kauhuissaan tai kihelmöivät kun joku örkki on lähistöllä. Tämä on toistunut niin monta kertaa kyseisen herran teoksia lukiessa, että se alkaa jo häiritä.

Olen nainen, joten en kivesten käyttäytymiseen ole kovin läheisesti tutustunut. En siis tiedä, vetäytyvätkö kauhuissaan olevan miehen kivekset oikeastu tai ajatteleeko kauhuissaan oleva mies aina että hitsit, taas on perhosia kasseissa, nyt on oikeen megamörkö nurkan takana. En ole havainnut kyseistä ilmiötä muiden mieskirjailijoiden teoksissa, joten ehkä kyseessä on tämän kirjailijan mieshahmoilleen antama kyky havaita yliluonnolliset ilmiöt kiveksillään.

Puhut varmaan Stephen Kingistä? Olen huomannut saman kivesobsession, ja itse asiassa juuri Kingillä olen huomannut myös pakkomiellettä niiden tissien kuvailuun. Esim. Se, Carrie, Hohto... Usein kun puhutaan naispuolisesta hahmosta, pitää myös kuvailla mitä hahmon tissit tekee. :D

T. Sen tissiviestin kirjoittaja

Jos ihminen pitää saada siivosti tajuttomaksi, tekijä osaa aina kalauttaa päähän juuri sopivan kovaa. Koskaan ei liian hiljaa tai liian kovaa. Miten se aina onnistuu? Kotonako se heille on opetettu, ja onko sitä harjoiteltu kymmeniä kertoja niin, että kehittyy ekspertiksi, vai onko se ihan myötäsyntyistä lahjakkuutta? Koetapas oikeassa elämässä (no jos ei kuitenkaan oikeasti), niin saatat tappaa jonkun tai vammauttaa vakavasti. Tai sitten töperöidä liian hiljaa, niin että äkäinen uhri käykin kimppuusi.

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen pitää saada siivosti tajuttomaksi, tekijä osaa aina kalauttaa päähän juuri sopivan kovaa. Koskaan ei liian hiljaa tai liian kovaa. Miten se aina onnistuu? Kotonako se heille on opetettu, ja onko sitä harjoiteltu kymmeniä kertoja niin, että kehittyy ekspertiksi, vai onko se ihan myötäsyntyistä lahjakkuutta? Koetapas oikeassa elämässä (no jos ei kuitenkaan oikeasti), niin saatat tappaa jonkun tai vammauttaa vakavasti. Tai sitten töperöidä liian hiljaa, niin että äkäinen uhri käykin kimppuusi.

Ja ihmiset puukotetaan kuoliaaksi sekunnissa ja äännähdystäkään ei ehdi päästää. Kuinka hurjan tarkkaan pitäisi osua juuri oikeaan kohtaan, että ei oikeasti enää tulisi mitään ääntä eikä liikettä?

Kotimaisen kirjailijan historiallisessa fantasiaromaanissa talon kuvailtiin "vaurastuneen niin, että kanojen määrän oli voitu antaa kasvaa yhdellä." Kuitenkin talossa oli myös mm. lehmiä. Kuinka kaupunkilainen ja epäkäytännöllinen/-taloudellinen täytyy kirjailijan olla kuvitellakseen että yhdellä kanalla on jotain merkitystä? :'D

En lukenut jatko-osia, jotenkin naiivia tekstiä muutenkin.